3.7.17

Hengitystä



Nyt sitten Lidia jo kuoli. Lidia on venäläinenkin nimi. Katsoin kissaa joka päätyi meille kun oli harhaillut korttelin pihalla jonkin aikaa eikä kukaan kaivannut sitä. Kissatalon ihmisille sanoin että kissan nimi on Lidia, kun olin katsonut sitä. Kissa katsoi minua silloin. Se ymmärsi paljon ihmisen puhetta.

Minulla on nettikoneen kuvana Lidia ja vaikka näkee että se on valokuva, niin kissa siristää silmiään ja hengittää. Se on uuvuksissa kaikesta siitä hoitotyöstä minkä olen aiheuttanut sille sairastamalla ja ulvaisemalla välillä kipuja. Aika oli maaliskuun alku, kun konkkasin hakemaan kameran ja otin uupuneesta kissasta kuvan. Se on äitikissa. 

Lapsena katselin usein katon rajasta perhettä ja ihmistä jota kutsuttiin äidiksi, mutta minä pesin lattioita ja piiskasin mattoja koko 10-vuotiaan 35-kilon anorektisen ruumiin voimalla, koska äidiksi kutsuttu oli liian uupunut ja minä olin paha ja laiska.  Jos en jaksanut niin tulivat luiset iskut. Joskus mietin ehdinkö katon rajasta takaisin lastenhuoneen sängylle jossa odotin.

En tavannut silloin ketään joka oikein totta huolehtisi että tulisin terveeksi ja lopettaisin ulvomisen, joka kyllä oli äänetöntä. Mutta nyt lopetin kun aloin kaikesta siitä kehräämisestä ja huushollin ihmisen laittamisen sapuskoiden voimasta tulla terveeksi. Mikä siis on ihmisen ja ihmisen ero, vai onko ero eläimessä ja eläimessä?

Joka tapauksessa Lidia päätyi ulvomaan. Se ei oikein enää tiennyt missä on. Kyllä kai sille alkoi olla taakka, kun minä olin yhtämittaa kipeä neljä vuotta. Nyt olisi vähän helpompaa mutta on jo liian myöhäistä. Kissan munuaiset pettivät, se ruumis tuli täyteen toksiineja ja se heikkeni. Sitten se piti viedä lääkärille ja lopputulos oli eutanasia.

En ole koskaan nähnyt miten kuolema tapahtuu näin läheltä. Tai olen, mutta en ole nähnyt viimeistä henkäystä. Itkuhan siitä tuli, eikä se ollut itsesääliä vaan surua siitä  lempeästä ja hellästä ihmisestä/eläimestä, joka on ollut ratkaiseva minulle tässä vaiheessa. 

Mutta en minä olisi osannut pyytää huolenpitoa. Kun lopetin huojumiseni 35-kiloisena ja lihoin isoäidin luona kymmenen kiloa, niin tiesin että kulkeminen metsässä ja ruispuuro aamuisin vastajauhetusta rukiista ja itsepoimittuja puolukoita päällä oli lopulta ravintoa. Olo tuli kirkkaaksi ja terävämmäksi. En vielä tajunnut että olin jäänyt henkiin. Lapset joutuvat asumaan kotiensa vankeina, vanhempien omistamina. 

Lidia ei enää pystynyt puhumaan viimeisen puolentoista viikon aikana. Piti kuunnella sen hengitystä, pitää sitä sylissä, heijata, kuunnella taas hengitystä, yrittää tavoittaa sen katse paksun kaihin läpi, ottaa vettä kämmenelle ja saada se juomaan edes muutama kulaus.  Jos minä joutuisin niin heikkona sairaalaan, niin ei minua kukaan heijaisi. Ei kukaan antaisi vettä edes.



Ajattelen isoäitiä jonka näin kuolleena monta vuosikymmentä sen jälkeen kun ruispuuro oli pelastanut minut. Hänen kasvojensa piirteet olivat muuttuneet, nenä oli terävä, otsa sinertävä, se ei ollut hän. Lidia on minulla tietokoneen kuvana ja hengittää nyt. Kyllä se on muutenkin täällä vielä, harmaa kissa kulkee varjoissa, kynnet napsuttavat vähän lattialla, tassutus etenee ja loittonee samalla kun varjot väistyvät ja kesän aurinko valaisee huoneen. 

Kannatan eutanasiaa myös ihmisille. Aloin lukea Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu, käsi osui siihen kirjaan sen jälkeen kun tultiin eläinlääkäriltä kotiin, sitten illemmalla. En tiedä miksi en ollut lukenut kirjaa silloin kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1960.  Se on pitkä ja  läheltä viistävä kuva oleellisimmista asioista. Kirjassa kuuluu Kaukaasian meteli. Mustameri oli myrskyinen kun laiva lähti ja ihmiset ajattelivat että vuoristolaiset tulevat myrsky-yönä.

Tšehov kirjoitti romaanin vuonna 1891. Silloin sai vielä kulkea tekstissä syvyyssuuntaan,  tässä kirjassa on filosofisetkin ulottuvuudet ja tarinan syrjässä käy pari kertaa myös Anna Karenina, samoin huojumassa. Diakoni kulki kohti kaksintaistelupaikkaa ja oli aivan pimeätä. Tässä on aivan pieni kohtaus kirjasta, hieno, koska siinä kerrotaan aivan kaikki:

”Kunpahan vain eivät tšetšenit hyökkäisi”, ajatteli diakoni herkistyneenä kuuntelemaan, miten hänen sauvansa kärki kopsahteli jalkakäytävään ja miten yksinäisenä sen ääni kaikui öisessä hiljaisuudessa.

Suomi on Juhani Konkan kirjoittamaa, venäjää en ymmärrä. Mutta kyllä tuosta aika varmasti kuultaa Tšehov läpi. Kohtaukset ovat pitkiä, kiemuraisia, ihmiset puhuvat toisilleen, se sallitaan. Kuulostaa Venäjältä. Ovatkohan kirjailijat olleet ennen keskittyneempiä maailmaansa josta puhuvat? Onko nyt kiire asettaa henkilöt asemiin joissa he liikkuvat kuin marionetit? Sukelsin kirjaan samalla tavoin kuin lapsena, toiseen maailmaan. Hiljaisessa asunnossa päivä pysyi melkein paikallaan ja aloin hengittää taas, pitkän pelon jälkeen.



18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

voi ripsa!

otan osaa niin kuin vain kissaton voi osaa ottaa. kuolema on yllätyksen, muutoksen ja myllerryksen paikka aina. sanotaan että suru muovaa meitä ja että me tulemme aikanaan siitä ulos muuttuneena, ja se toisenlainen ihminen jaksaa jatkaa elämäänsä.

tässä sinulle antti nylénin kirjoitus lohduksi:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kissan-kuolema/640001

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri-muru,

kuolemissa on eroa. Tärkeintä on se että meillä oli hieno kontakti, koska se erottaa minun ja Lidian suhteen muista suhteista ja myös niistä mitä hänellä itsellään on ollut ja joista ei tiedetä.

Pilvisenä ja sadetta uhkaavana päivänä postista tuli lasku. Haaskalinnut (sic!) ovat haistaneet lemmikkien kuoleman, bisnestä. Jos ihmiset voisivat ja saisivat itse järjestää lemmikkiensä kuoleman, ne tekisivät sen. Eläinlääkäri oli OK, mutta konttorin puolella on sitten jo myyntiäkin. Lidian lääkkeet menevät eläinlääkärille ja se on hyvä se. Ne menevät ilmaiseksi eteenpäin.

Ei ole kiva tämä ihmisyhteisö monilta osin. Ihmisten surulla tehdään rahaa.

Ripsa kirjoitti...

Meri,

kiitos linkistä! Nylenin juttu oli hyvä, ja kertoo senkin mitä me ihmiset nyt ajattelemme tässäkin huushollissa.

Prosessi kestää kauan. Kissan jättämä tyhjyys on oikeasti iso. Toivon että meillä ei ollut missään vaiheessa pelkkää kohtelemista. Mutta käytännön jutut jouduttiin ratkaisemaan ilman että hän sai sanoa mitä ja miksi. Lääkkeet oli otettava.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

tuo antti nylénin kirjoitus oli hieno. se tukee sitä tietoa, että eläin on tietoinen eli oman olemassaolonsa jonakin kokeva olento, joka on otettava yksilönä huomioon.

näin lyhytelokuvan, joka kertoi kissojen historiasta. siinä sanottiin, että tapa pitää kissoja lemmikkieläiminä juontaa juurensa eurooppalaisiin munkkiluostareihin. munkeille itsenäiset kissat olivat sopivia lemmikkejä, sillä niiden hoito ei vienyt liiaksi aikaa hartauden harjoittamiselta.

kissa on hyvä kaveri meditoijalle, koska kissatkin ovat olemukseltaan meditatiivisia. ne liikkuvat varovasti, tykkäävät istuskella paikallaan ja näyttävät usein siltä kuin mietiskelisivät jotain.

ps. miten ja minne te lidian hautaatte?

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

autottomalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää tuhkausta. Ja siinä oli kallis paukku, melkein satanen. Ei se nyt vielä, mutta tuhkaa ei ollut mahdollista saada muovipussissa, piti valita joku pohjalaisen tuhkausfirman uurnalaitteista. Aivan järjetöntä, Lidia oli vain nelikiloinen ja vähemmän varmaan kuollessaan.

Kaikki meidän kissa on haudattu samaan paikkaan savusaunan taakse. Siis ne, jotka eivät ole kadonneet. Siinä on kiviröykkiö ja tarkoitus on jättää arvoitus tuleville sukupolville (jos he nyt ovat edes ihmisiä): onko tuo luonnon muodostama vai onko täällä asunut joskus älyllisiä (?) olentoja.

Sitten hautaan jos/kun pääsen tänä kesänä käymään siellä.Tarkoitus olisi ja mustikoita tulee paljon. Ihmisille mustikat ovat pitkän talven ajalle tärkeää ruokaa.

Nylen oli kiinnostunut eläinten hautausmaasta. Minusta valokuva, semmoinen hengittävä, on tarpeeksi ja mielenliikkeet. Joka päivä tulee uusia muistoja. Mitä Lidia teki, sanoi, ja sitten sen miettiminen miksi olimme niin läheiset. Ajattelen että mikä tahansa hautaaminen olisi parempi niin että jokaisen läheiset voisivat valita oman tavan, että arkku on turha standardi ja samoin leipäpapin työ. Kuolemasta on vasta muutama päivä. Suru on lämmin, kuten Eeva-Liisa Manner sanoi:

Siis unohtakaamme, käykäämme kevyesti
läpi outojen aikojen, vaihtuvan hämärän,
syyspäivien havisevain ja tuntevan metsän
surua moittimatta. Se on meidän, ja yhä lämmin.

(Orfiset laulut /Sub rosa, 1960)

Läheisyys varmaan johtui ennen kaikkea siitä, että tiedän että enää ei ole aikaa ottaa uutta kissaa. Siis oltaisiin haluttu että kuollaan yhtä aikaa. Niin kai useimmat toisiaan rakastavat ajattelevat.

Mannerin kissa-ajatuksia on hänen kirjassaan Kamala kissa. Nyt elämä vähän pätkii, mutta jotenkin sen kulku tuntuu selvältä ja kirkkaalta. Ei siinä ole ristiriitaa.

Margareta Blåfield kirjoitti...

Otan osaa suruun. Kirjoituksesi herätti paljon muistoaja omasta elämästäni. Muistatko Raili Anttilan, joka oli samalla kurssilla kanssani dramaturgilinjalla? Jouduin viemään hänen kissansa eläinlääkärille. kun hän muutti Wienin. Se oli terve kissa joka ei vielä ollut ollenkaan valmis kuolemaan. Eläinlääkäri antoi piikin ja jätti minut pitämään kiinni rimpuilevasta kissasta. Kuolinkamppailu kesti. Tosiaankin helpomalla olisin päässyt omin käsin lopettamalla. Kuulemma olin aivan kalpea kun toin korin takaisin ja sanoin Railille: anna konjakkia!
Minunkin mielestä ihmisilläkin pitäisi olla oikeus armolliseen kuolemaan. Kuitenkin suhtaudun jonkin verran epäröiden tällaiseen lakiin kun ajattelen miten sitä voisi omaiset ja hoitohenkilöt käyttää väärin ja ruveta hoputtamaan ja painostamaan vanhuksia jotka elävät kiusallisen pitkään.
Suren vielä koivuja joita kaadettiin ikkunani edestä ja pyhän uhrilehdon mahtavia vartijakuusia. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa tai kissa tai muuta hoidokkia kuin pari tanssihiirtä joskus. Ja poikani toi hämähäkkinsä minulle hoidettavaksi.
Äsken saunasta tullessani juttelin kirjosieppiparin kanssa jotka selvästi muistuttivat,että toiseen puuhunsiivoamatta siirretty pönttö olisi tyhjennettävä heille toista pesuetta varten. Ehkä varikset vei tai oravat edelliset poikaset jos olivat joutuneet turvattomaan paikkaan pesänsä laittamaan.

Ripsa kirjoitti...

Maggi,

kiitos osanotosta. Kyllä kissan menetys tuntuu vielä kauan. Suru muuttaa muotoaab vähitellen. Kissat elävät pitkään, Lidian ikää emme tienneet, löytökissan. Mutta sairauksia hekin saavat niin kuin ihmisetkin. Lidian tapaus on tyypillinen myös ihmisille: kun munuaiset alkavat pettää, niin kropan myrkyt eivät pääse enää pois.

Lääke ei lopulta enää tehoa. Ihminen niin kuin eläinkin joutuu saattohoitoon. Muistan Railin, tottakai. Olitteko te silloin nuoria vai oliko tuo myöhemmin? Muistan nuorena että tahdoin kovasti kissaa ja sitten oli jätettävä se maalle navettakissaksi kun muutin maasta tai toiseen kaupunkiin, en siis tajunnut että eläimen kanssa on oltava paikoillaan ja ainakin huolehdittava sen hyvinvoinnista tarkkaan.

Kun asuttiin maalla, menetettiin kissoja niin, että ne vain katosivat. Kanahaukat, ketut ja ilvekset syövät kissoja, ja tietysti sudet. Asuttiin joskus 35 vuotta sitten pienessä kylässä suurten soiden ja metsien laidalla. Kuultiin suden ulvontaa kun oltiin hiihtoreissulla. Kissat olivat hyvin tarpeellisia, koska asuttiin muiden ihmisten hylkäämissä taloissa ja hiiriä oli paljon.

Lidia oli ensimmäinen sisäkissa joka meillä on ollut. Sen takia se varmaan leimautui meihin, oltiin yhdessä aina. Mökille sitä ei uskaltanut ottaa, koska siellä on noita petoja paljon. Kun ihmiset muuttavat pois niin eläimet tulevat takaisin. Siis nuo luonnonvaraiset. Eihän eläimistä kovin moni ole kesyyntynyt. En minä sitä ihmettele, ihmiset ovat usein pahoja ja julmia myös toisiaan kohtaan, varmaan yhtä hyvin eläimiä kohtaan. Ja niinkun ihminen ei olisi eläin!

No, joudut kiipeämään puuhun siivoamaan pönttöä! Pesimistä aloittelevat linnut ovat tietysti helisemässä. Mökille oli muuttanut nyt ensimmäistä kertaa ikinä myös korppeja. Ne ovat älykkäitä ja hallitsevat pesätilanteen siinä järven rannalla. Pikkulintujen on oltava tarkkana. Elä putoa puusta!

Anita Konkka kirjoitti...

Voi Lidia, oi surua, sellaista on läheisen kuolemA, myös kissan, kun sen kanssa on elänyt vuosia. Läheiseksi se on tullut niiden vuosien aikana. Monta kissan kuolemaa olen kokenut elämäni aikana ja aina se on koskenut, itkenyt olen niiden menetystä, kun ovat olleet niin rakkaita. Unissa jotkut niistä käyvät minua vieläkin tervehtimässä, useimmiten ensimmäinen kissani Kisuliisu joka osasi lohduttaa niin hyvin minua teinitytön murheissa. Kissattoman on kai vaikeata ymmärtää sitä surua. Se on puhdasta surua. Tyhjää on, kun ei ole enää lähellä kehrjääjää, joka kaikin tavoin osoittaa kiintymystä ihmistään kohtaan. Olet ajatuksissani Marjatta kuin myös Lidia.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

muistan kun kerroit sen yhden kissan sairastumisesta ja viemistä pieneläinklinikalle, se oli se harmaa kissa, en muista vain enää nimeä. Se istui kerran muitta mutkitta syliini ja ihmettelit sitä. Kissat tietävät tietenkin ihmisistä, ketkä tuntevat kissat tai asuvat niiden kanssa.

Tätä nyt kestää jonkin aikaa. Minulle kävi joskus 3-4-vuotiaana hassusti kyllä varsan kanssa. Olin ratsastanut jo hevosella ja ajattelin tutustua sen lapseen. Lähestyin sitä takaapäin ja siitä varsa ei pitänyt vaan potkaisi. Muksahdin maahan ja sitten lähdin kävelemään poispäin. Muistan puhuneeni itsekseni että hölmö hevosenlapsi, kun ei tuntenut minua.

Tunteminen on varmaan aika lailla sanatonta. Ja kyllä sellaista on ihmistenkin kesken; jotkut tuntee melkein heti ja joidenkin kanssa menee kauan. Minä pidin muuten isäsi suomesta siinä Tsehovin kirjassa. Ei tuntunut vanhalta suomelta. Mitähän Tsehov olisi ajatellut eläinten kanssa puhumisesta? Ihmisten tuntija hän kyllä oli.

Margareta Blåfield kirjoitti...

En minä enää aikoihin ole voinut tikkailla kiivetä, mutta tutustuin äsken nuoreen naiseen naapurirapusta, joka lupasi kiivetä, kunhan löydän tarvittavan avaimen haltijan; kerhohuoneen eteisessä tikkaat sijaitsevat. Minusta tuntuu vahvasti, että lintuihinkin voi olla joku kommunikaatioythteys, niin selvästi tulivat eteeni istahtamaan kuin tajuaisivat, että olen oikea otus ja vastuussa heidän pönttönsä siistimisestä.
Oltiin jotain nelikymppisiä kun Raili lähti Wieniin miehensä saatua YK:lta pestin siellä. Vierailin siellä Villen kanssa joka matkusti interail-lipulla 12-vuotiaana.

Ripsa kirjoitti...

Maggi,

joo, on ehkä parempi että pyydät jotakuta nuorempaa, ehdottomasti! Me ei enää olla ihan puuhunkiipeämis-iässä. Edellisten kissojen kanssa jouduttiin kyllä kiipeämään puuhun, kun toinen kissoista, se hännätön, juuttui ison vaahteran oksaan kun sillä oli valjaat päällä. Taisi olla laps joka ensin sen teki, mutta kyllä minäkin joskus silloin 25 vuotta sitten pääsin niin paljon lähelle että kissa tuli vapautetuksi. Vaahtera oli vanha ja yksi sen oksa alkoi taipua vähän maata kohti jo. Kissa oli kesy ja pysyi paikoillaan. Vai mitenkähän kesy semmoin 6 kuukauden ikäinen pystyy vielä olemaan, temppuilija.

Kyllä lintujen kanssa pystyy puhumaan. Helpointa taitaa olla puhe varislintujen kanssa, ne saattavat ruveta lörpöttelemään kun toivottaa niille hyvää huomenta. Viime kesänä puhuin korpin kanssa. Korppi kysyi että yritätkö sinä tulla saunan taa, minä sanoin että jos ei se herra Nevermorea häiritse. Herra selvitteli kurkkuaan ja ilmoitti että ei käy. Enkä sitten mennyt.Se ei tuli jotenkin sellaisella vähän varttuneemman kapiaisen äänellä. En osaa kirjoittaa miten se sanansa asetteli, siis kirjain kirjaimelta, mutta oli se hämmentävästi saman kuuloista kuin jonkun ammattikapiaisen käsky!

Seuraavana päivänä se jo toivotti tervetulleeksi, mutta katseli minua sieltä puun latvasta eikä tullut esittäytymään. Korppeja ei ole ollut vuoskausiin siellä, ovat tulleet kun ihmiset ovat lähteneet. Sillä korpilla puheen nuotissa olivat huuto- ja kysymysmerkit selvästi.

Jaa ja onko Raili siellä edelleen? Ja oliko hänellä siellä kiva, siis mukavaa? Olen lukenut Thomas Bernhardin kirjoja enkä ole varma siitä maasta, en ole ikinä itse käynyt. Oopperassa kyllä olisi kultaa ja kimallusta, mutta Hra Bernhard oli aika tavalla kriittinen, ainakin sen Salzburgin tapauksessa. Ehkä siellä oli liikaa huonolaatuista näyttelemistä, en tiedä.

Ripsa kirjoitti...

Ad omnia:

Niin ja vielä: tuli mieleeni Saapasjalkakissa joka on varsinainen tapaus. Siis mitä tapahtuu jos Saapasjalkakissa menee oopperaan, Salzburgissa tai Wienissä? Rupeaako se innoissaan ulvomaan, siis laulamalla? Vai muuttuu ulvonta protestiksi, että sävelkulut olivat jotenkin pielessä niin että se toi musiikkiin mukaan kissan staccatoja, jolla yritettiin päästä asiaan.

Saapasjalkakissa oli tavattoman selvä pyrkimyksissään ja aina. Tämmöisiä sankareita tulee mieleeni nyt. Ja voisi se ottaa koko perheen mukaansa että hekin saivat osansa huvituksesta. Ehkä siinä kirjassa ei menty ihan noin pitkälle, mutta pystyn kuvittelemaan että se asui siellä oopperan ullakolla. Siis perheineen.

Margareta Blåfield kirjoitti...

Raili oli vaikeasti monisairas ja kuoli monta vuotta sitten.
Eivät he kovin kauan Wienissä olleet, Erkki turhautui kun Clinton veti määrärahoja pois tutkimukselta.
Oopperassa en käynyt kun rahat olivat vähissä. Odotimme Railin kanssa kerran ulkopuolella tarkoituksena pyytää nimmaria joltain nuorelta mieslaulajalta jota olimme telkkarista kuulleet. Hänellä oli kuitenkin käsi paketissa. Jälkeenpäin Aija kertoi minulle, että piippuhyllylle olisi päässyt halvalla.
Raili kuskasi Villeä monta kertaa Prateriin, minulle riitti kerta, en ollenkaan tykkä huvipuistoista, mutta siihen kuuluisaan maailmanpyörään olis voinut mennä. Uskomaton hautausmaa josta on kohtaus Kolmannessa miehessä oli Railin ulkoilumaasto.
Paikallisiin asukkaiden kanssa en ollenkaan pystynyt kommunikoimaan saksan kieltä taitamattomana. Missään muaalla en ole tavannut niin omaan kuoreensa sulkeuteneita ihmisiä.
On ollut mukavaa lukea wieniläiskirjailijoita kun hahmottaa tapahtumapaikat.
Kuulimme korpin ääntä mökillä naapurisaaresta. Niitä oli siellä jo kun olin koululikka. Haaveilin kesystä korpista joka istuisi olkapäälleni.

Ripsa kirjoitti...

Maggi,

korpit, varikset ja harakat kesyyntyvät mutta ne on löydettävä pieninä. Mulla ja mun serkulla oli kesy varis, mutta se pahus varasti lusikat ja haarukat ja veitset kun syötiin kesäisin verannalla. Mun serkku kiipesi sinne korkealle koivuun ja löysi ne. Se oli käyttänyt niitä kiiltäviä pesän tukipuina ja koristeina. Onneksi se varis ei silloin ollut paikalla, se olisi nokkinut silmät serkulta.

Sitten se serkku olisi pudonnut siitä puusta ja taittanut niskansa. Alhaalla oli suuria kivenlohkareita.
Täytyy katsoa Kolmas mies sitten kun se taas kerran tulee telkkarista. Mulla on kyllä ollut se elokuvakerhoissa joskus 1980-luvun alkupuolella. Siitä on kyllä aikaa.

Oikeastaan pitäisi lukea se kirja.

"Keiju" kirjoitti...

Voimia Sinulle vielä kerran. Tänään sain kaverilta Oulusta infoa, että hänen vanhin koiransa oli kuollut. Syöpäkasvain yllätti. Kun näitä tapahtuu useampi melkein päällekkäin, jokaisen tapauksen kohdalla ajattelee kaikkia niitä muitakin.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

eläinten asema on muuttunut. Nyt kun perheet ja suvut ovat hajonneet ja lähisukukin elää usein kaukana toisistaan, voi olla että ihmiset hakevat sitten läheisyyttä eläimistä.

Täällä on todella tyhjää. Meidän kahden puhe kuulostaa kovalta, täällä kaikuu, eikä ole oikein ennen huomattu. Kissalla/ kissoilla on asiaa, samoin muilla eläimillä jotka asuvat ihmisten kanssa.

Kiitän sinua, olet auttanut minua paljon!

Marjatta Mentula kirjoitti...

Ripsa, hoidit kauniisti Lidian hautaan. Hyvä kysymys, löytyykö meille vieressä olijoita, kun kuolema koittaa.

Ripsa kirjoitti...

Marjatta,

kyllähän meidän ikäiset sitä varmaan jo miettivät. Kissojen ja koirien elinikä on lyhyempi. Isoäidillä oli hevonen, vanhemmiten ilman edes vakinaista työtä, joka oli yli 30-vuotias. Vanhin tunnettu kissa oli 36-vuotias, koira ei taida elää niin kauan.

Että eläimet voisivat jatkaa elämistään "omistajan" kuoltua, niin pitäisi olla jonkinmoinen ketju. Mutta en odota että minua paijataan. Ei se näy olevan tapana millään tavalla.

Suuret ikäluokat joutuvat kärsimään viimeksi oikein palkintona paljosta työstä, siltä tämä nyt näyttää. En usko että kysymys on työvoimapulasta. Kyllä se johtuu asenteista. Ja meillä on kuulemma sellaiset johtajat, jotka me ansaitaan.