4.10.17

Huvitusta mutta ei liikaa



Heräsin päättäväisempänä ja levollisempana kuin aikoihin. Yleensä olen nukuksissa juuri herättyäni. Tila on jopa nautinnollinen, jos tiedän kohta pääseväni uimaan  ja on ehkä kesä. Nyt sen sijaan aivoissa oli aktiivisena vielä eilisiltainen TV-sarja. Joskus silmien ja korvien kautta tulee peräti elämyksiä. Kovin usein ei ole mitään syytä avata televisiota. 

Piti vain katsoa yhden elokuvan nimeä, mutta sitten näin Areenassa suomalaisen TV-sarjan ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Ehkä  käsikirjoittajat Leea Klemola ja Kaarina Hazard saivat lievästi valpastumaan. Leea Klemolan olen nähnyt näyttelevän jossain pienessä hesalaisessa teatterissa, Kaarina Hazardin muistan Sisko Istanmäen tekstin (Liian paksu perhoseksi) filmatisoinnista, samoin näyttelijänä. Siinä paikka oli entinen kauppa vanhan Nurmo-Alavus-tien varrelta, aika lähellä Sydänmaan nuorisoseurantaloa. Sisko Istanmäen tiedän asuneen Alavudella.

Kuljen edelleen sitä tietä kesäisin. Siitä meni ennen Vaasa-Virrat-linja-auto. Linja-autot eivät enää kulje, kun ihmisillä on omat autot. Nurmon ja Alavuden välinen tie tehtiin suolle ja rautatie siihen viereen. Suon pohjalle ladottiin puita pitämään suo kurissa, mutta jätettiin jäljelle vanhoja pitkospuita, sitten pantiin hiekkaa ja soraa ja vielä öljysoraa lopuksi. Silti tie viettää tienvarren ojiin.  Tie on ollut kärrytie varmaan niin kauan kuin täällä on ollut kärryjä.


Klemola on kotoisin täältäpäin, Kokkolan suunnalta, olen kuullut hänen puhuvan ohikulkiessani  kahvilassa Helsingissä. Hän oli nopea ja puhetta on vaikea kuulla näyttämölläkin. Puheen kuuli, mutta sitä ei ehtinyt käsittää. En tiennyt, että näyttelijä pystyy puhumaan niin nopeasti. Opiskelin aikoinaan muun muassa draamaa yliopistossa ja puheesta oli puhetta.



Tästä kolmiosaisesta sarjasta en tiennyt mitään. Kun ei ollut mitään hirveän kiireellistä, istuin katsomaan. Ensimmäinen jakso veti mukaansa niin kuin pitääkin. Se hymyilytti, koska siinä oli olevinaan salaisuuksien verho, salaisuuden olemassaoloon viitattiin vähän lapsellisesti. Näyttelijäntyötä! 

Tarinassa muutama kuukausi aikaisemmin oli ollut suuri myrsky ja sen jälkeen ihmiset siellä täällä alkoivat mennä raiteiltaan. Kukaan ei tiennyt miten ja minkä takia. Veikkasin mielessäni vesijohtovettä, mutta se ehkä olisi liian helppo juttu ja tarinan piti kantaa kolme tuntia. Ilmastokatastrofeja tulee ja menee nykyään koko ajan, niin että niistä ei ehkä kukaan hämmästy enää.

Käsittääkseni sarja on edelleen Areenassa joten en kerro tarinaa. Siinä on kyllä alku, keskikohta ja loppu. On jopa sellainen draaman huipentuma, josta lähdetään alaspäin kohti tarinan loppua, siis käännekohta. Klassinen näytelmän kaari.

Tärkein syy siihen, miksi katsoa tapitin kolme tuntia yhteen menoon oli kyllä selvä: filmissä oli tekstitys. Olen kuulovammainen ja aivan liian harvoin suomenkielisessä esityksessä on teksti, että pysyy kärryillä. Oli ajateltu meitä: (koputus, kovaäänistä puhetta), repliikeissä ei tietenkään ollut sulkumerkkejä, jotka meriteerasivat äänitehosteita, jotka kyllä joskus kuulin. Olen kuullut myös kuulevaisten valittavan näyttelijöiden huonoa ulosantia. Nyt en tiedä valittaa, koska luin tekstiä.



Joka tapauksessa sarja oli viihdyttävä, hauskakin paikoin. Näyttelijät olivat hyviä. Monia heistä en tuntenut, mutta he osasivat hyvin karakterisoinnin. Kellään ei ollut ”syvempää” roolia (mitä syvyydellä nyt sitten voidaankin tarkoittaa, ehkä henkistä, älyllistä ylärakennetta?), mutta jokainen osasi täsmällisen näyttelijäntyön sillä tavalla, että liikkuminen ja sanailu oli kevyttä. Viihdettä!

Oman lisänsä katsomiseen toi se, että satuin paikalle kun yhtä Vuosaaren juttua kuvattiin,  filmiryhmä poliisiautoineen kaikkineen oli paikalla. Kuljin Cirrus-rakennuksen vierestä ja olin huolissani, kun en päässyt kulkemaan siitä alakautta, portaita, jolloin olisin suojassa tuulitunnelin puuskilta. Tuuli oli edellisvuonna kaatanut minut ja olin sitä paitsi toipumassa sääriluun ja käsivarren katkeamisesta ( ei johtunut tuulesta), kumpikin vasemman käsivarren luu oli ollut irtipoikki ja pari kylkiluuta ja sääriluu pirstaleina. Merenlahden kaupunginosissa pitäisi kyllä kieltää niin korkeiden talojen rakentaminen, mutta ehkä kaupunginsuunnitteluviranomaiset eivät tiedä tuulitunneleista. Niissä kulkee kova tuuli, joka korkean talon nurkalla kaataa ihmisiä noin vain, tuuli ottaa kiinni, eikä päästä ennen kuin saa ihmisen kaadetuksi. Onneksi en asu siellä vakituisesti,  käyn vain kylässä.

En mennyt kaiteelle nojaamaan ja katsomaan alas. Siinä virastotalon takana oli rakennustyömaa.  Aurinkolahti-nimisen paikan olemuksesta olen sitä mieltä, että se on liian uusi, sille ei ole vielä kasvanut sielua. Paikan nimikin on ennen ollut muistaakseni Mustalahti. Hiekka siihen rannalle on tuotu muualta. 

Ehkä paikka käy elokuvan kulissista, mutta entä jos leffa olisi vakava ja syvä? Aurinkolahti ei voisi olla muuta kuin kulissi vieraantumiselle. Monica Vitti jossain Michelangelo Antonionin leffassa, ehkä.

Muistaakseni juuri siinä oli mellakan alkua vuosi sitten, siis Vuosaaren virastotalon tienoilla. En ollut siellä silloin. Kyllähän tämä televisiojuttukin oli vieraantumisen kuvaus, ihmiset kun eivät tunne edes omia tunteitaan. Elokuvan mittaan (ja oli muuten hyvä katsoa se kerralla, kaikki kolme osaa) ihmisparat yrittävät paikallistaa niitä tunteitaan.

Mutta: on ollut vuosia niin että en ole oikein ymmärtänyt suomalaisleffojen tarinoita, koska en kuule näyttelijöiden puhetta. Ehkä tekstityksiä ei sitten saa yleisesti leffoihin tai sarjoihin. Tässä oli mainittu erityisesti joku joka oli kirjoittanut tekstin. Ja lisäksi vielä niin että oli otettu kuulovammaiset, siis minunlaiseni, huomioon. Sellaista ei tapahdu juuri koskaan! Se oli ehkä sen sarjan positiivisin asia. En kyllä muista mikä oli sen sarjan nimi, käsikirjoittajat muistan.

Ei ole ollenkaan pieni asia että jossain otetaan huomioon vammaisuus. Se ei ole ikinä itsestään selvää. Nytkin minulla oli kuulokoje käännettynä kovemmalle, kun kuuntelin radiosta historia-sarjaa, nyt käsiteltiin Suomen ja Amerikan suhdetta kylmän sodan aikana. Sieltä alkaa tulla merkillisiä juttuja, niin kuin nyt, Yhdysvaltain arkistoista. Radio on paras media, johtunee siitä, että olen kuunnellut sitä koko elämäni ajan. Televisio on minulle kuriositeetti ja ottanut paikkansa elokuvateattereilta, joissa käyn joskus. Ennen kävin paljon. Jotain on tapahtunut tarjonnalle.

Pitäisikö minun käydä katsomassa Areenasta minkä kolmiosaisen sarjan katsoin eilen? Ei tarvitse. Jos ihmiset ovat kiinnostuneet hyvästä TV-draamasta, he löytävät itse tuon epäilemättä lahjakkaan käsikirjoittajakaksikon tekemän jutun. Sitä kolmituntista en käyttänyt väärin. 

Sitä paitsi: se ei ole dystopia, mikä on harvinaista näinä ankeina aikoina. Se sai minut hymyilemään ja välillä jopa nauramaan. Ihmiset tarvitsevat lohdutusta.

2 kommenttia:

Rita A kirjoitti...

Olipa mukavaa lukea hieno kirjoituksesi. Dystopia-sanan, jota lopussa käytät, olen oppunut vasta ihan hiljattain, luettuani Jean-Luc Godardin elokuvien selostuksia. Jep, minäkin pidän elokuvista ja TV-sarjoista. Lisäksi ymmärrän erittäin hyvin nuo kuulemisongelmat joihin viittaat. Kaipaan kovasti tekstitystä ohjelmiin. Joissakin onneksi on. Mieheni ja minä katsomme aika paljon englanninkielisiä juttuja. Valitsemme tekstitykseksi English tai suomi silloin kun on valinnanvaraa. Epäselvää ja liian nopeaa puhetta on suututtavaa kuulla. Erityisesti risoo silloin kun puhujana on joku kommunikoinnin ammattilainen kuten näyttelijä, TV-kuuluttaja, selostaja tms. Yksi asia mikä myös oikein ottaa pannuun on se kun ihmiset esittelevät itsensä ja sössöttävät nimensä puolihuolimattomasti niin huonosti että siitä ei saa selvää. Tässä ulosanti-asiassa olisi paljon parantamisen varaa ! 🙂 Ja nyt oikein kuuluvasti: HYVÄÄ LOPPUVIIKKOA 😀

Ripsa kirjoitti...

Rita,

olen miettinyt jo kauan, mitä Ylen opistossa opetetaan. Vai onkohan sitä enää olemassakaan? Minä opiskelin Tampereen yliopiston Draamastudiossa iät ja ajat sitten, mutta yksi tärkeimpiä oli puheopetus. Kuulo ei ollut silloin vielä täysin kaput ja tajusin puheopetuksen tärkeyden myös itseni suhteen. Nyt olen ehkä varttikuuloinen kaikkiaan.

Näyttelijätyön laitos oli Tampereella myös ja tiedän että puheeseen kiinnitettiin huomiota. Tämä kyllä oli 1960-70- luvuilla, en tiedä tämänhetkisestä opetuksesta. Taisi kaikki draamaopetus häipyä Tampereelta. Mutta olen kuullut sellaisen selityksen näyttelijöiden puhetyöstä, että kun televisioteatterin sijaan alkoi tulla ulkopuolista tuotantoa ja näyttelijöissä oli myös ei-ammattilaisia, niin korostettu dokumentaarisuus alkoi näkyä huonona puheena. Siis tästä ei ole puhunut kukaan tuttu kuulovammainen, vaan joku siitä jossain kirjoitti.

Samoin hyvää loppuviikkoa! Käyn aina silloin tällöin kulkeissani katsomassa mitä sinulle kuuluu! Edelleen kateellinen Godardeistasi! Dystopiana taidettiin markkinoida esimerkiksi sitä Week Endiä (Weekend?), joka sijoittui Ameriikkaan. Kävin katsomassa sen siellä ja yritin vaatia kavereiltani selitystä autolla hurjasteluun, siis Amerikassa. No, se on vähän isompi maa, eivät ottaneet syytöstä vastaan omalta kohdaltaan!