Merkillistä III

Päähenkilö on nuori tyttö, Ifemelu, joka pääsee amerikkalaiseen yliopistoon. Mutta lukukausimaksut ovat stipendistä huolimatta suuret eikä asuminen ja ruoka ole halpaa. Kirjan päähenkilöllä on oma täti maassa, lääketieteen opiskelija, joka on vielä pahemmassa jamassa, koska hänellä on lapsi. Lapselle on sentään saatava katto pään päälle ja sapuskaa.

Ihmisiä tietysti ostetaan ja myydään ja tässä nuori nainen joutuu vuokrarahat saadakseen olemaan välillä vanhemman miehen patjana. Eivät nigerialaiset kaukana kotona kykenisi auttamaan, koska kaikilla on tekeminen omassa olemisessaankin. On orjatyöpaikkoja löytynyt Suomestakin. Kun kirjan nimi suomeksi on Kotiinpalaajat, niin nimessä on kyllä ironiaa. Kirjailijan nimi on Chimamanda Ngozi Adichie. Hän on maailman tunnetuimpia mustia naiskirjailijoita.

Opiskelijat ovat tärkeä tulonlähde yliopistoille, kaikki joutuvat maksamaan korkeita lukukausimaksuja. Harva silti lopettaa lukujaan, jos on saanut opiskelupaikan. Muistan ihmetelleeni Amerikassa ollessani miksi opiskelu oli tehty niin kalliiksi. Tuskin rahan maailman Amerikassakaan ihmiset todella uskovat, että rikkaus saa pään toimimaan automaattisesti loistavaksi. Jos ei ole perinyt rahaa, on pakko käydä töissä opiskellakseen. Ajatuksen pitäisi olla että ihmiset opiskelevat johonkin ammattiin ja haluavat tehdä työnsä ammattitaitoisesti. Olen vähitellen ymmärtänyt että Suomen ilmaiset koulut ja yliopistot ovat aika harvinaisia maailmassa.

Löydä lintu! (kuvat saa klikkaamalla isommiksi)

Ifemelu löytää afrikkalaisen opiskelijayhdistyksen, vieraassa maassa tarvitaan tuttuja neuvomaan. Voi olla kyse hengissäsäilymisestä, seuraavasta ateriasta. Nigeria on yksi Afrikan suurimmista maista ja vasta Amerikassa opiskelija oikeastaan alkaa käsittää maanosaansa. Erilaisia kieliä ja kulttuureja on valtavasti, mutta amerikkalaiset opiskelukaverit sanovat että ”vai olet sinäkin Afrikasta” niin kuin se olisi Meksiko tai Kanada. Afrikkalaiset päivittelevät yhdessä amerikkalaisten huonoa yleissivistystä.

Kirjan nimi on englanniksi Americanah, eli Adichie on ajatellut kirjaa Amerikka-kuvauksena. Ajattelin kirjan rakenteesta niin, että se on syntynyt nykäyksittäin. Ei se ole huono tapa kirjoittaa tekstiä, lisäksi välissä on myös Lontoon kuvaus, jossa ei ole pääosassa Ifemelu vaan tytön nigerialainen poikaystävä Obinze ja hänen afrikkalaiset ystävänsä vieraassa maassa. Kun luin Lontoo-kertomusta, muistin että britit olivat siirtomaaherroja vuodesta 1800 vuoteen 1960. Nykyinen Nigeria on liittovaltio. Kun Helsingin Töölön Temppeliaukion kirkko rakennettiin, kirkon kylkeen kallioon

kirjoitettiin Biafra!, teksti sai jäädä kallioon pitkäksi aikaa. Itsenäisyyttä seurasi aika pian sisällissota.

Sama yksilö tässäkin!

Mutta Adichien kirja ei ole historiankirja. Se on kirja kohtaamisista ja niiden tuomista ajatuksista.

Kirjan lopussa vasta näkee koko tarinan. Adichie kirjoittaa kirjaansa USA:n mielipideilmaston ”blogi-postausten” varjolla. Päähenkilö Ifemelu keksi ruveta pitämään blogia, joka lopulta toi elannon.

Blogeissa mietitään USA:n mustan väestön asemaa ja verrataan sitä afrikkalaiseen mustaan identiteettiin. Pohjoiseurooppalainen tuskin tietää sellaisesta identiteettiongelmasta ellei ole afrikkalainen. Yksi episodi kirjassa kuvaa Barack Obaman presidenttikampanjaa, kun Ifemelu ja hänen silloinen musta amerikkalainen kumppaninsa heittäytyivät taisteluun mustan presidenttiehdokkaan puolesta. Oli hyvä lukea kirjaa juuri nyt, koska moni on jo unohtanut että maassa todella oli kahdeksan vuoden ajan musta presidentti. Nykyinen presidentti puolestaan aloitti oman ”poliittisen” kampanjansa niin, että väitti Obaman olevan ulkomaalaissyntyinen, joten hän ei voinut olla Yhdysvaltain presidentti.

Mutta näin Adichien kirjoittama nigerialainen Ifemelu blogissaan Obamasta. Tämä referaatti on hyvä, koska siinä tulee kerrotuksi Americanah (Amerikkalaisuus?) pähkinänkuoressa:

Kuvittele, että Obama, jolla on paahdetun mantelin värinen iho ja käkkärä tukka, sanoisi henkikirjoitusvirkailijalle – olen tavallaan valkoinen. Ihan varmasti, virkailija sanoisi. Monilla afroamerikkalaisilla on esivanhemmissaan joku valkoinen, koska valkoiset orjanomistajat tekivät yöllisiä raiskausretkiä orjien hökkeleihin. Mutta jos satut näyttämään tummalta, se siitä. (joten jos olet se vaalea, sinisilmäinen nainen, joka sanoo ”Minun isoisäni oli Amerikan intiaani, ja on minuakin sorrettu”, kun mustat puhuvat paskasta, jota saavat niskaansa, lopeta heti paikalla.) Amerikassa et voi itse päättää, mitä rotua olet. Se päätetään sinun puolestasi. Barack Obaman olisi ollut pakko istua bussin takaosassa viisikymmentä vuotta sitten, koska hän näyttää siltä kuin näyttää. Jos joku satunnainen musta tekee tänä päivänä rikoksen, Barack Obama voitaisiin pidättää ja viedä kuulusteluihin, koska hän sopii profiiliin. Ja mikä se profiili olisi? ”Musta mies”.

Tämä on yksi osa näistä blogauksista, joita Adichie kirjoittaa kirjaansa: politiikasta on kysymys usein. Mutta ennen kaikkea kulttuurit kohtaavat. Kirja kuvaa mustien elämää, tapaa syödä, istua yhdessä, tunteita ja toiveita jotka liittyvät siihen, mitä kaikkea nuoret afrikkalaiset ja afroamerikkalaiset tahtovat tehdä tulevaisuudessa.

Adichie New York Times'n kuvaamana

Yksi pitempi tarina kertoo afro-kampaamosta, jossa istuu naisia kemikaalien kärventäminä kun hiuksia pitää ensin suoristaa, että rastaletitys onnistuisi. Kampaamo on mustien naisten ylläpitämä, se on pieni ja vaatimaton paikka, mutta siinä ohella Adichie kertoo paljon maahanmuuttajista. Suuri osa kampaamon asiakkaista tuntuu olevan karibialaisia, joita on muuttanut Yhdysvaltain kaupunkeihin paljon. Orjien jälkeläisiä ovat tietenkin myös karibialaiset.

Kotiin palataan, Nigeriaan ja siellä Lagosiin, miljoonakaupunkiin, joka kuhisee elämää kaikkialla. Ongelmia on, mutta ihmiset suhtautuvat niihin tämänhetken välttämättömyyksinä. Romaani alkaa ja päättyy Lagosissa. Kotiinpalaajilla on oma klubinsa, jossa keskustellaan siitä millaista oli muualla.

Nuorista kotiinpalaajista tulisi hyvä elokuva. Mieluiten dokumentti, mutta tämä(kin) romaani kävisi fiktioelokuvan käsikirjoituksesta. Olen kuullut joskus radiosta nigerialaista musiikkia. Sillä musiikinlajilla on varmasti nimi (voodoo-house?), keskustelin kerran siitä Suomeen muuttaneen nigerialaisen naisen kanssa. Hän osallistui jonkin aikaa suomen kielen keskustelukurssille. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn, kun kerroin siitä musiikista. Musiikki kuulosti vähän samalta kuin Fela Kuti. Mutta oli toisenlaista. Hän tiesi mitä tarkoitin.

Kirja on ollut muutaman vuoden hyllyssä, en ole tullut lukeneeksi. Sen on suomentanut Hanna Tarkka. mietin välillä puhekielen valintoja: kieli toistuu aika samanlaisena, siihen tottui. Tarkka ei ole suomentanut repliikin aloitusta, joka on yksinkertaisesti ”Aa-aa!” tai repliikin lopetusta joka on ”Oo”. Jostain syystä noita äännähdyksiä ei kuulunut repliikeistä aina. Ehkä noihin olisi voinut keksiä suomenkieliset aloitukset ja lopetukset, että tarkoitus asvautuisi? Kirja on suomennettu samana vuonna kuin se ilmestyi englanniksi, 2013.

Minusta käännöskirjallisuus on tärkeätä tämän vuoksi: että ymmärtäisimme muita kulttuureja. Musiikki esimerkiksi on kerta kaikkiaan musiikkia. Sen kieli ei ole kiinni kielestä, sanoakseni asian täsmällisemmin. Ilman musiikkia olisi vaikea elää kenenkään.