11.10.17

Merkillistä


Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.



Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.



Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.


Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

5 kommenttia:

"Keiju" kirjoitti...

Olipa kiinnostavaa luettavaa. Maisematkin pystyy kuvittelemaan, kun niillä seuduin tuli lähimenneisyydessä pyörityksi aika paljon. Tarina sijoittunee 1980-luvulle? Taustalla soi muuten tätä kirjoittaessani Broadcast-yhtye.

Rita A kirjoitti...

Merkillinen ja merkityksellinen kertomus. Ihailen kovasti kerrontatyyliäsi.

Tuost tulisi vangitseva filmi Godardin tyylillä. Kiitos vastauksesta aikaisempaa kommenttiini. Nautin siitä. Olemme katsoneet Godardin leffoista vasta kaksi; pitkitämme nautintoa :)

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

sinä olet kyllä semmoinen, että aina kerrot bändeistä joita melkein varmasti en ole kuullut. Tosin viittaus on todennäköisesti 80-lukuun ja silloin meillä soi aina ja kovaa. Olin kyllä miltei koko ajan töissä, joten en ehkä tullut tietämään keskenkasvuiseni suosikeista. Niin joo: silloinhan joltain matkalta tullessa piti kaupungista ostaa Suosikki! Ja/tai joku sarjakuvakirja.

Rita!

No Godard minulla on tietenkin ollut mielessäni, piti sinulle muistuttamani, että Kaurismäillähän oli jossain vaiheessa tuotantoyhtiö nimeltä Villealpha. En muista nyt oliko se aikaa kun Aki ja Mika tekivät vielä yhdessä leffoja, todennäköisesti. Ainakin Aki piti paljon Godardista.

Meillä oli Tampereen yliopiston tiedotusopinlaitoksella yhdellä kurssilla alkeita elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamisesta (olin lehdistön puolella, mutta kummallakin oli osattava perusta, siis radio- ja TV-puolella oli osattava kirjoittaa sen lisäksi että kuvista piti ymmärtää jotain). Rakastin sitä yliopistoa.

"Keiju" kirjoitti...

Broadcast oli tämä yhtye, jossa lauloi Kim "Minä olen muistanut" Lönnholm ja soittivat mm. Edu Kettunen ja Esa Kaartamo. Vuonna 1983 se voitti Battle of the Bands -palkinnon Britanniassa, ja sen jälkimainingeissa bändi oli suosituimmillaan – siis kotimaassa, kansainväliset läpimurtohommat jäivät toki Hanoi Rocksin harteille. Etköhän sinä You Break My Heartin ja Who's Got the Ballin tunnistaisi, jos ne radiosta tupsahtaisivat.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

aina silloin tällöin täällä käväisee serkunlikka, joka kertoilee bändeistä silloin tällöin. Ja kun se oli vielä nuorempi se huudatti kasettimankkaa siellä sukutalossa, minä jatkoin kuuroutumistani. On se sua vanhempi, mutta käy yhä konserteissa.

Kuuntelin kyllä rockradiota, sitä Radio Mafiaa myös (nimeä en kyllä ikinä oikein hyväksynyt), mutta festareilla en ole käynyt paitsi 60-luvulla Porin jazzareilla ja 80-luvulla Provinssissa. Kuulo on tässä se juttu. Usein nyt radiosta kuulemani on vääntäytynyt aivan erikuuloiseksi kuin mitä muistan. Kuulo ei huonone systemaattisesti vaan joittenkin äänialueitten mukaan enemmän ja joittenkin vähemmän. En ole varma tunnistaisinko siis enää noita 80-luvun juttuja.

Päässä soittamiseksi tämä alkaa mennä. Pidä sinä kuulostas huolta!