24.11.17

Merkillistä VI

Mme de Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia vaikuttajanaisia Ranskan suurelta vuosisadalta, 1600-luvulta. Ahkeruutensa mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa. Louise de Marillac tunnetaan myös Laupeuden tyttäret -sisarkunnan perustajana ja johtajana. Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita. Tapaamme tuoreet filosofian tohtorit Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Pöllän. Ohjelma vie meidät Pariisin historialliseen sydämeen, Le Marais'n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa naisten ylläpitämistä salongeista. Toimittaja on Sini Sovijärvi.
(Yle Radio 1, maanantain historiasarja, sarjan esittelyteksti)
Sini Sovijärven Canal du Midi oli hyvin hieno, kaunis, jännittävä historiasarja. Nyt tuli sarja jota on todella mietittävä. Miettiminen ei ole hankalaa. Aivoni toimivat vielä, ainakin jossain määrin. Uudessa sarjassa tulevat esiin myös tunteet. Canal du Midi on ranskalainen kanava, tässä taas puhutaan naisista noin suunnilleen Aurinkokuninkaan aikaan, mutta myös vähän ennen ja myöhemmin.


Olen kyllä tietoinen #metoo -kampanjasta. Se alkoi USA:ssa ja tuntuu olevan jollain lailla osa kampanjaa kohta vuoden vallassa olleen presidentin saamisesta pois istuimeltaan, mikäli sellainen nyt on, siis istuin. Yritän peitellä muistiin tunkevia ajatuksia kuningas Ubusta.


Tätä kirjoittaessani kuuntelen miten presidentti Mugabe ei tahdo lähteä pois virastaan Zimbabwessa. En ole seurannut Mugaben edesottamuksia niin tarkasti että voisin sanoa mitä hän on tehnyt väärin, mutta kai hän on jotain tehnyt väärin, koska hänet tahdotaan ulos. Ehkä hän on liian vanha, 93-vuotias? Zimbabwen poliittinen tilanne eli nopeasti: nyt jo Mugabe väistyi virastaan. Kansa tanssii edelleen Hararessa kaduilla ja heillä on uusi sankari: We Welcome Our Hero, lukee plakaateissa. Armeijan tankit alkavat väistyä. Mutta sankarit ovat aina vaarallisia.


Miehiä, vain kuitenkin tietynlaisia, vetää puoleensa valta. (Takavasemmalta kuuluu kysymys: entä naiset?) Zimbabwe on suhteellisen hiljakkoin itsenäistynyt maa, jolla ehkä on oikea perustuslaillinen kriisi, mikäli sillä on perustuslaki. Mugabe halusi uudeksi johtajaksi vaimonsa, joka on aika tavalla nuorempi kuin hän. Mutta nyt vallassa on joku mies. Se olisi ollut ensimmäinen kolonialismin alta päässyt maa, jolla on naisjohtaja.


Perustuslaki on myös USA:lla. Ongelmia on varmaan maalla kuin maalla perustuslakien soveltamisessa. Siis: kenellä on valta? Ja mitä parlamentti on mieltä? Mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö? Voiko enemmistöjä ja vähemmistöjä jollain lailla rajata ja mitata, voiko niistä tehdä tilastoja? Zimbabwe voi olla klaani-/heimokulttuurimaa. Enpäs tiedä. Mutta onko USA sellainen? Mikä on Alabama?


Tähän sopii Brechtin-Weillin Alabama-laulu, Jim Morrisonin ja The Doors-yhtyeen esittämänä. Olivathan Brecht ja Weill II maailmansodan aikaan Yhdysvalloissa pakolaisina! Alabama-laulussa on säe: Oh take me to the next little girl! Siinä aikuinen mies pyytää päästä lähimmän pienen tytön luo eikä osaa sano miksi.




Tuossa radio-ohjelmassa pukeutuminen, muoti, tapa puhua, kaikki sellainen on ollut jo kauan se merkki, joka näyttää ihmisille mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Sini Sovijärvi keskustelee kahden tutkijan kanssa siitä, millä tavalla Ranskassa naiset, erityisesti Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludwig XIV:n aikaan, pääsivät esiintymään hovissa ja sen liepeillä, omissa salongeissaan niin että heidän yhteiskunnallinen olemisensa hyväksyttiin. Ludwig XIV on historiankirjan mukaan lausunut: Après nous le dèluge, suomeksi ”Jälkeemme vedenpaisumus”. Sitä paitsi Ludwig XIV taisteli protestanttisia hugenotteja vastaan.


Siihen aikaan nainen ei ollutkaan enää pelkästään jonkun varakkaan aatelisen vaimo ja kiivennyt sitä kautta ylöspäin yhteiskunnassa. Hämmästyin sitä, että nämä naiset ovat tulleet esille kahdesta suunnasta, leskinä – ja rahaa perineinä – ja sittemmin salongin pitäjinä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää vieraita, tai sitten myös uskonnollisina uudistajina ja uuden yhteisön, Laupeuden sisarien, perustajina. Salongin pitäjät ovat kurtisaaneja. Luostarit taas ovat luostareita, mutta kun kyse on hartaudenharjoittajien yhdistyksestä, niin siihen olikin sitten kätkeytynyt protestanttinen ajatus. Laupeuden sisaret ovat eräänlainen kapinasolu.


Naisten tapaan olla, keskustella, pukeutua, käyttää huulipunaa ja puuteria ja poskipunaa käytetään aikaa, naiset alkoivat muuttua. Pukumuodit olivat jo olemassa, niistä saattoi lukea pukeutujien yhteiskunnallisen statuksen. Aurinkokuninkaan aikaan yhteiskunta vaurastui ja myös alemmilla yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus saavuttaa ulkonaiset merkit vauraudesta pukeutumisen, hiusmuodin ja sellaisen avulla. Mutta jos nainen ei ollut käynyt kouluja, se kuului kyllä sitten äkkiä puheesta ja niin naisen luokka-asema paljastui. Ehkä heille sitten näytettiin ovea?




Kysymys oli emansipaatio-aallosta. Katolinen kirkko ei huomannut lisääntyneiden salonkien ja Laupeuden sisarten vanavedessä hiipivää reformaation, katolisen uskon kumoamisen siementä. Mutta tärkeätä on ollut noille naisille selviäminen ilman niitä miehiään. Kurtisaanin tarkoitus oli viihdyttää miehiä, seksi oli yksi ulottuvuus, vaikka (juuri) kukaan ei siitä ääneensä puhunutkaan. Makuuhuoneiden kirjahyllyissä oli myös pornografiaa. Nämä naiset eivät olleet pelkästään prostituoituja, koska heidän kuului olla kultivoituneita ja näyttää ja puhua kuin yläluokan sivistyksen omaava ihminen joka tavalla.


Asema merkitsi ihmisen: hän pystyi sanomaan ja puhumaan, koska hän oli ylhäisöä. Lisäksi vielä: ulkoiset merkit tekevät myös sisäisen minän (tekevätkö?). Tässä semiootikko Juri Lotmanin ajatuksia Chaplinin Kultakuumeen lopusta, laivamatkalta:
Kun Charlie pukeutuu vanhoihin resuihinsa, tyttö tuntee hänet. Nyt pukeutuminen on juonen elementti, ja siksi se häipyy näyttelemisestä: Charlie käyttäytyy kulkurin puvussa kuin kulkuri ja löytää käyttäytymisen eheyden. Hän on pieni ahdistettu ihminen naiiveine ja hassuine eleineen, jollaisena tyttö hänet hyväksyy ja jollaisena rakastaa. (Lotman: Merkkien maailma)


Ajattelen pukeutumisen, puvustuksen, koristelun ja kaiken sellaisen kulttuurihistoriaa. Mikä erottaa sivistyneen kurtisaanin laupeuden sisaresta, joka pyrkii vallankumoukseen? Pelkkä pukuko? Kuka siis lopulta määrittelee ihmisen? Miten yhteiskuntaluokat oikein ovat syntyneet?


Miljonääri-Chaplin ja se kulkuri olivat Kultakuumeessa miltei vastakkaisia hahmoja. Mutta kuitenkin roolista toiseen on mahdollista hypätä. Ehkä ei kuitenkaan ole, koska eivät ihmiset elä sillä tavalla? Ilmeisesti on kuuluttava johonkin joukkoon oli se sitten mikä tahansa. Ajattelen ihmisiä, jotka eivät halua olla mukana. Eivät kuulu joukkoon. Olen aina miettinyt niitä jotka ovat ulkopuolella.


En minä kyllä heitä pukeutumisesta ja koristelusta huomaa. Kyllä heidät erottaa silloin kun he avaavat suunsa tai rupeavat kirjoittamaan julkisesti tai jopa äityvät pitämään konsertin tai kokoavat joukon performanssia varten. Tai vain istuvat jonkun viisaan puun alla ja katselevat hymyillen ihmisiä jotka säntäilevät eestaas.



17.11.17

Merkillistä V

Tässä kirjoittaessani katson välillä ulos. Silloin kun syksyn alussa katkoivat puita tässä pihassa, ajattelin kuinka kaunis piha oli ennen sitä. Puut antoivat myös suojaa linnuille. Jostain syystä pihlajat säästyivät teurastukselta. Rastasparvet eivät ole tulleet tyhjentämään niitä vielä. Tintit nähtävästi kärsivät puiden tuhoamisesta eniten: puiden suoja loppui liian aikaisin ja poikaset olivat vielä pieniä.

On omituista, että yhteiskuntaan on syntynyt päättäjätaso, teknikoita ja byrokraatteja, joilla ei tunnu enää olevan yhteyttä edes puihin. Eletään aikaa jolloin puhe puista on täysin turhaa. Miksi he vihaavat puita?

Puut eivät osaa juosta karkuun, siis ne ovat helppo kohde. Samat päättäjät (varmaan virkamiehiä, joita ei valita äänestämällä) tietävät, että täällä asuvat ihmiset eivät pääse pakoon ympäristöönsä kohdistuvaa väkivaltaa. Se on osa tätä kaupunkia, ihmisten kiusaaminen. Niin kuin aina, kiusaaminen kohdistuu pienempiin, maahanmuuttajiin ja muuten vain köyhiin niin kuin lapsiperheisiin ja opiskelijoihin.



Elias Canettin kirja Joukko ja valta (Loki-kirjat 1998) kertoo aivan todellisista asioista. Siinä on voimakkaita vertauskuvia ja ne tulevat maapallon peruselementeistä: tuuli, sade, hiekka, metsä, meri. Niihin hän on sitten istuttanut ihmisistä joukkoja ja joukkueita, joiden tehtävät tulevat ihmisten joukkosieluisuudesta, siinä sinänsä ei ole mitään positiivista tai negatiivista: ihmiset ovat laumaeläimiä. He tarvitsevat toisiaan. Kirjassa on vaikka mitä joukkoja, pakojoukkoja, taistelujoukkoja, takaa-ajojoukkoja. Joukot tiivistyvät ja hajoavat. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi uskonnolliset liikkeet, joihin monenlaiset joukot Canettin mielestä perustuvat. Kirja on perussosiologiaa.

Miten todellisista asioista voi kertoa niin että ne muodostaisivat laajemman kuvan? On se mahdollista, mutta sitten lukijalle tulee ongelmia. Arkipäivän kuvia ja tilanteita voi olla hankalaa istuttaa kirjan joukkokuvioihin, jotka ovat vähän kuin blokkeja: tuo kuuluu tänne ja tämä taas tuonne. Ihmisiä ei ole kovin vaikea määritellä. Canettin kirjaa voi lukea kuin monimutkaisen pelin käsikirjaa.

Kun kävelen kaupungilla, ihmiset näyttävät säntäilevän eestaas ilman järjen häivää. Aina välillä voi yrittää pysäyttää jonkun tapahtuman, tallentaa videon ihan vain mieleensä, mutta useimmiten tapahtumat häviävät. Ohikävelevä ihminen joutuu vain kohauttamaan olkapäitään. Mistä nuo kiireet voi ymmärtää, avaruusolento ei taatusti ymmärtäisi mitään, sen sijaan muurahaispesä voisi tajuta ihmiskaupungin aivan hyvin. Pelkkää spekulaatiota tuo, mutta kyllä tuossa on ainakin selvä suunta jonnekin päin.

Kun omenat tulivat, katselin yhtä kojua torilla. Odotin rauhassa vuoroani. Siinä oli ostajana vanhempi nainen, jonka suu oli ohut viiva. Myyjinä oli kaksi ihmistä, noin keski-ikäinen poika ja hänen vanha äitinsä, jolla oli vaikeuksia liikkua. Tai sellaisiksi toripöydän pitäjät ajattelin.

Myyjä-äiti kokosi pussillisen omenoita. Sitten ostaja kääntyi joidenkin juuresten puoleen ja pyysi että nuorempi, mies, tulisi mittaamaan, porkkanoita varmaan. Ostaja hyväksyi määrän, sitten aikoi ruveta maksamaan ja vanha äiti ojensi omenapussia. Häijy ostaja levitti huulilleen vinon hymyn ja sanoi, ettei hyväksy huonoja omenoita. Sanoi miesmyyjälle että hän valitsee itse. Vanha myyjänainen, jonka tulkitsin sen miehen äidiksi, näytti piestyltä. Mitä muuta siinä voisi tuntea kuin häpeää?

Oli ihminen minkäikäinen tahansa, niin tuollaisen suoran hyökkäyksen kohde ei ole ensin uskoa silmiään ja korviaan. Ajattelee että jossain on virhe. Mutta osaa sitten äkkiä hävetä, koska siihen on lapsena opetettu. Kaikki on osattava heti, viivana, aikaa ei ole tuhlattavissa joutavuuksiin. Näin yhdenlaisen esityksen kommunikaatiosta, joka toimi ja jonka tulos oli yhden suhteen surullinen ja toisen varmasti voitonriemuinen.



Canettilla on kertomus siitä, miten eri ryhmät tukevat toisiaan esimerkiksi tanssimalla. Siinä kerrotaan joku asia. Yksittäinen häijy ihminen pystyy tahtoessaan haavoittamaan toista ihmistä. Mutta miksi? Ehkä vain oman mielenlaatunsa vuoksi? Ja mistä kaikesta on häpeässä kysymys ja miksi se on niin tärkeä tunne myös?

Jos myyntipöydän ääreen tulisi kokonainen joukko, niin ilkeys ei ehkä olisi päällimmäinen juttu, se voisi olla jo kaupan häirintää. Sosiologia tutkii, mistä yhteiskunnalliset ilmiöt saavat voimansa. Ne ovat usein mitattavissa, joukkojen motiivit selvät ja vastavoimatkin tiedossa. Esimerkkini häijystä ostajasta on anekdootti. Siitä kasvaisi helposti lyhyt novelli, kun asetettaisiin henkilöt taustojaan vasten.

Joukon kuvaksi käy esimerkiksi haka-tanssi. Haka-tanssit ovat alunperin Uuden Seelannin maorien fyysinen tapa kommunikoida monia asioita, vaikuttaa olosuhteisiinsa. Näin tammikuussa videon, jossa Yhdysvaltain länsirannikon intiaanit tanssivat hakan uuden presidentin voittoa vastaan. Joukot osaavat perustella aivan järkeenkäyvän asia, aina niissä ei tyhmyys tiivisty.

Mutta siellä torilla sitten pyysin sen omenapussin, joka jäi virattomana perunalaatikon päälle. Se oli täydellinen omenapiirakkaa varten. Piirakkaa syötiin meillä viikon verran ja ylellisesti vielä vaniljakermavaahdon kanssa. Taisi maksaa puolitoista euroa se omenapussi.

8.11.17

Merkillistä IV

Viime viikolla katsottiin televisiosta Aleksandr Dovžhenkon leffa Arsenal. Se on valmistunut Neuvostoliitossa 1929 ja restauroitu Moskovassa 1972. Hyvää työtä! Mykkäleffoja on paljon restauroimatta.

Neuvostoliittolaisia elokuvia oli 1970-80-luvulla saatavilla 16- ja 35-millisinä kopioina, Elokuvakerhojen liitto toimi levittäjänä, mutta en muista nähneeni tätä. Olen ollut eri paikoissa elokuvakerhojen jäsen ja sen lisäksi näyttänyt omissa elokuvakerhoissani elokuvia. Mukana esityksissä on kautta henkilökohtaisen filmihullun urani ajan ollut neuvostoliittolainen/venäläinen elokuva. Elokuvia on hyvä olla joka puolelta maailman siksi, että yhtä lailla kun ihmiset puhuvat eri kieliä ja eri aksenteilla, maissa valmistetut elokuvat ovat olleet erikielisiä.

En tarkoita elokuvissa vain puhuttavaa kieltä vaan myös elokuvien visuaalista ilmettä, musiikkia, kameratyötä, elokuvan leikkausta – kaikkea mitä elokuvan tekemiseen kuuluu. Paljon esimerkiksi vaikuttaa se, millaisia julisteita elokuvista on saatavilla. Läheskään aina alkuperäisiä ei ole, koska niitä ei ole säilynyt. Julisteet ovat muutakin kuin vain mainoksia, ne ovat usein itsenäisiä taideteoksia.

Eri maiden elokuvissa näkyy kaikkiaan maiden kulttuurihistoria. Siihen kuuluvat kaikki taiteen lajit, mutta niistä näkyy myös esimerkiksi poliittinen historia. Muu ei olisi mahdollista. Elokuvakerhojen tavoite oli hyvin samanlainen kuin aikoinaan (ehkä vieläkin?) oli esimerkiksi Yleisradion julkilausuttu tehtävä: antaa vastaanottajille aineksia maailmankuvan luomiseen. Ihminen on kykenevä oppimaan koska tahansa tärkeitä asioita. Sen vuoksi kerhoilla ei ole ikärajoja. Myös lastenelokuvilla on kasvatustehtävä, Arsenalia en ehkä näyttäisi alle 10-vuotiaille lapsille.

Nyt Dovženkon elokuvan katsomiseen ajauduttiin vahingossa. Aivan heti herätti musiikki, se on Igor Belzan, josta en tiedä yhtään mitään. Ei ollut mitä tahansa musiikkia, vaan aivan taatusti avant garde-musiikkia, ajalta ennen pahimpia sensuurin vuosia. Ehkä Stalin ei ollut huomannut vielä Dovženkoa tai yleisemminkin elokuvaohjaajien itsenäistä taiteellista ajattelukykyä ja ennen kaikkea kykyä montaasiin? Elokuva on edelleen nähtävissä Areenassa, joten sen voi itse käydä katsomassa, lisäksi elokuva löytyy netistä esimerkiksi YouTube-sivustolta.



Peter von Bagh kertoo tästä(kin) elokuvasta vain vähän, koska hänen kirjoittamansa Elokuvan historia olisi muuten ollut liian raskas edes nostaa, siis se kirja. Mutta ilman muuta Dovženko on elokuvan suuria uudistajia. Kesti jonkin aikaa tottua pitkiin ja hitaisiin kameraotoksiin, mutta kyllä niistä selvisi. Ne puolustivat paikkansa. Ne eivät olleet propagandaa, mutta huutomerkkejä kyllä. Elokuva on pasifistinen sotaelokuva. Ohjaaja itse sanoo tästä työstään näin:

Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys; ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja. (von Bagh)

Elokuvan taustalla on historiallinen tilanne. Tammikuussa 1918 Kiovan (kirjassa käytetään kaupungista nimeä Kiev) asevaraston työläiset nousevat kapinaan työpaikan pomoja vastaan. Venäjän vallankumous on tapahtunut, mutta sisällissota on vielä käynnissä. Todenperäistä on I maailmansodan taistelukaasu, joka saa kaasulle altistuneen nauramaan holtittomasti ennen kuolemaa. Kun puhutaan taistelukaasuista, niin usein niistä kertovien dokkareiden yhteydessä näytetään juuri tämän elokuvan kuva nauravasta kuolleesta sotilaasta tässä elokuvassa. Muistin tämän kuvan, mutta en ole elokuvaa nähnyt. Kuvat puhuvat myös ulkopuolella elokuvan.

Dovženko syntyi 1894 Sasnytsiassa Ukrainassa ja kuoli 1956 Moskovassa. Hänen elokuvansa Entuziasm: Simfonia Donbasa (1931) kertoo Ukrainan Donbasin alueesta. Sattuneesta syystä alue on ollut viime vuosina paljon esillä. Siellä käydään miltei jo unohtunutta sotaa. Mutta ohjaaja puhuu edelleen elokuvasta ja sen mahdollisuuksista:

On mahdollista, että elämme vielä elokuvan esihistoriaa. Sen todellinen historia alkaa vasta, kun se luopuu tavanomaisista esityksen rakenteista ja siitä tulee havainnon ja älyllisen tiedostamisen uusi muoto. (von Bagh)

Dovženko ei yrittänyt salata mielipiteitään. Hän ei pitänyt Stalinista, vaikka suuret vainon ajat olivat vasta edessäpäin.

Kävin välillä kirjastosta hakemassa kaksi kirjaa. Ne kuuluvat asiaan: Juri Lotman: Merkkien maailma (1989) ja Elias Canetti: Joukko ja valta (1998), jotka liittyvät oleellisesti merkkien tutkimukseen, vaikka Canettin pääteos kuuluukin ehkä sosiologiaan. Mutta merkillisin kirja löytyi omasta kirjahyllystäni, Nosferatun maa. Se on romaani jonka ovat kirjoittaneet semiootikko Henri Broms ja futurologi Pentti Malaska (Arator 1996).



Poliittisissa tapahtumissa on aina kyse vallasta. On hyvä että ajan hengestä kirjoitetaan. Broms ja Malaska haluavat muistuttaa ihmisille, että tietyistä merkeistä on mahdollista arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihmiset ovat jos mahdollista vielä hullummassa jamassa kuin Bromsin ja Malaskan kirjan aikoihin neljä vuotta ennen vuosituhannen vaihdetta. Mutta harva meistä muistaa enää esimerkiksi Jugoslavian sotia, Nosferatun maa-kirjassa kerrotaan Bosniasta. Siinä on mahdollista historiaa, ainakin kummallisia kadonneita käsikirjoituksia. Jugoslavia on Eurooppaa, ei ole kovin vaikeaa löytää tietoja maasta ilman tuota aika merkillistä kirjaa.

Epävarmoista ajoista muistuttakoon kuvani hyvin ränsistyneestä tintistä, joka tuli koputtamaan ikkunaan. Se varmasti pyysi että auttaisin sitä eroon väiväreistä ja muista loisista, jotka selvästi vaivasivat sitä.