8.11.17

Merkillistä IV

Viime viikolla katsottiin televisiosta Aleksandr Dovžhenkon leffa Arsenal. Se on valmistunut Neuvostoliitossa 1929 ja restauroitu Moskovassa 1972. Hyvää työtä! Mykkäleffoja on paljon restauroimatta.

Neuvostoliittolaisia elokuvia oli 1970-80-luvulla saatavilla 16- ja 35-millisinä kopioina, Elokuvakerhojen liitto toimi levittäjänä, mutta en muista nähneeni tätä. Olen ollut eri paikoissa elokuvakerhojen jäsen ja sen lisäksi näyttänyt omissa elokuvakerhoissani elokuvia. Mukana esityksissä on kautta henkilökohtaisen filmihullun urani ajan ollut neuvostoliittolainen/venäläinen elokuva. Elokuvia on hyvä olla joka puolelta maailman siksi, että yhtä lailla kun ihmiset puhuvat eri kieliä ja eri aksenteilla, maissa valmistetut elokuvat ovat olleet erikielisiä.

En tarkoita elokuvissa vain puhuttavaa kieltä vaan myös elokuvien visuaalista ilmettä, musiikkia, kameratyötä, elokuvan leikkausta – kaikkea mitä elokuvan tekemiseen kuuluu. Paljon esimerkiksi vaikuttaa se, millaisia julisteita elokuvista on saatavilla. Läheskään aina alkuperäisiä ei ole, koska niitä ei ole säilynyt. Julisteet ovat muutakin kuin vain mainoksia, ne ovat usein itsenäisiä taideteoksia.

Eri maiden elokuvissa näkyy kaikkiaan maiden kulttuurihistoria. Siihen kuuluvat kaikki taiteen lajit, mutta niistä näkyy myös esimerkiksi poliittinen historia. Muu ei olisi mahdollista. Elokuvakerhojen tavoite oli hyvin samanlainen kuin aikoinaan (ehkä vieläkin?) oli esimerkiksi Yleisradion julkilausuttu tehtävä: antaa vastaanottajille aineksia maailmankuvan luomiseen. Ihminen on kykenevä oppimaan koska tahansa tärkeitä asioita. Sen vuoksi kerhoilla ei ole ikärajoja. Myös lastenelokuvilla on kasvatustehtävä, Arsenalia en ehkä näyttäisi alle 10-vuotiaille lapsille.

Nyt Dovženkon elokuvan katsomiseen ajauduttiin vahingossa. Aivan heti herätti musiikki, se on Igor Belzan, josta en tiedä yhtään mitään. Ei ollut mitä tahansa musiikkia, vaan aivan taatusti avant garde-musiikkia, ajalta ennen pahimpia sensuurin vuosia. Ehkä Stalin ei ollut huomannut vielä Dovženkoa tai yleisemminkin elokuvaohjaajien itsenäistä taiteellista ajattelukykyä ja ennen kaikkea kykyä montaasiin? Elokuva on edelleen nähtävissä Areenassa, joten sen voi itse käydä katsomassa, lisäksi elokuva löytyy netistä esimerkiksi YouTube-sivustolta.



Peter von Bagh kertoo tästä(kin) elokuvasta vain vähän, koska hänen kirjoittamansa Elokuvan historia olisi muuten ollut liian raskas edes nostaa, siis se kirja. Mutta ilman muuta Dovženko on elokuvan suuria uudistajia. Kesti jonkin aikaa tottua pitkiin ja hitaisiin kameraotoksiin, mutta kyllä niistä selvisi. Ne puolustivat paikkansa. Ne eivät olleet propagandaa, mutta huutomerkkejä kyllä. Elokuva on pasifistinen sotaelokuva. Ohjaaja itse sanoo tästä työstään näin:

Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys; ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja. (von Bagh)

Elokuvan taustalla on historiallinen tilanne. Tammikuussa 1918 Kiovan (kirjassa käytetään kaupungista nimeä Kiev) asevaraston työläiset nousevat kapinaan työpaikan pomoja vastaan. Venäjän vallankumous on tapahtunut, mutta sisällissota on vielä käynnissä. Todenperäistä on I maailmansodan taistelukaasu, joka saa kaasulle altistuneen nauramaan holtittomasti ennen kuolemaa. Kun puhutaan taistelukaasuista, niin usein niistä kertovien dokkareiden yhteydessä näytetään juuri tämän elokuvan kuva nauravasta kuolleesta sotilaasta tässä elokuvassa. Muistin tämän kuvan, mutta en ole elokuvaa nähnyt. Kuvat puhuvat myös ulkopuolella elokuvan.

Dovženko syntyi 1894 Sasnytsiassa Ukrainassa ja kuoli 1956 Moskovassa. Hänen elokuvansa Entuziasm: Simfonia Donbasa (1931) kertoo Ukrainan Donbasin alueesta. Sattuneesta syystä alue on ollut viime vuosina paljon esillä. Siellä käydään miltei jo unohtunutta sotaa. Mutta ohjaaja puhuu edelleen elokuvasta ja sen mahdollisuuksista:

On mahdollista, että elämme vielä elokuvan esihistoriaa. Sen todellinen historia alkaa vasta, kun se luopuu tavanomaisista esityksen rakenteista ja siitä tulee havainnon ja älyllisen tiedostamisen uusi muoto. (von Bagh)

Dovženko ei yrittänyt salata mielipiteitään. Hän ei pitänyt Stalinista, vaikka suuret vainon ajat olivat vasta edessäpäin.

Kävin välillä kirjastosta hakemassa kaksi kirjaa. Ne kuuluvat asiaan: Juri Lotman: Merkkien maailma (1989) ja Elias Canetti: Joukko ja valta (1998), jotka liittyvät oleellisesti merkkien tutkimukseen, vaikka Canettin pääteos kuuluukin ehkä sosiologiaan. Mutta merkillisin kirja löytyi omasta kirjahyllystäni, Nosferatun maa. Se on romaani jonka ovat kirjoittaneet semiootikko Henri Broms ja futurologi Pentti Malaska (Arator 1996).



Poliittisissa tapahtumissa on aina kyse vallasta. On hyvä että ajan hengestä kirjoitetaan. Broms ja Malaska haluavat muistuttaa ihmisille, että tietyistä merkeistä on mahdollista arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihmiset ovat jos mahdollista vielä hullummassa jamassa kuin Bromsin ja Malaskan kirjan aikoihin neljä vuotta ennen vuosituhannen vaihdetta. Mutta harva meistä muistaa enää esimerkiksi Jugoslavian sotia, Nosferatun maa-kirjassa kerrotaan Bosniasta. Siinä on mahdollista historiaa, ainakin kummallisia kadonneita käsikirjoituksia. Jugoslavia on Eurooppaa, ei ole kovin vaikeaa löytää tietoja maasta ilman tuota aika merkillistä kirjaa.

Epävarmoista ajoista muistuttakoon kuvani hyvin ränsistyneestä tintistä, joka tuli koputtamaan ikkunaan. Se varmasti pyysi että auttaisin sitä eroon väiväreistä ja muista loisista, jotka selvästi vaivasivat sitä.

4 kommenttia:

"Keiju" kirjoitti...

Stalinin kauden alkuaikahan oli täysin erilaista kuin myöhempi Stalinin kausi. Avantgardistiset taiteet kukoistivat, amerikkalaisia jazzmuusikoita kävi jatkuvasti keikoilla Moskovassa jne. En tiedä mitään tuosta Aleksandr-kaverista tai hänen elokuvistaan, mutta 1920-luvun NL:n henkeä hän epäilemättä lienee kiteyttänyt.

Lyön vetoa, ettei Yleisradion tehtäväksi ole kirjattu "ainesten antamista maailmankuvan luomiseen" enää tällä vuosikymmenellä.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

ainakin suomalaisten ja karjalaisten tuhoaminen alkoi vasta 1937 ja siitä eteenpäin, taisi jatkua myös sodan jälkeen, siis II maailmansodan.

Nyt sain aiheen kysyä asiaa joka on kiinnostanut, mutta johon en ole saanut vastausta: millaista oli *sinun* ikäluokkasi historianopetus? Kerrottiinko teille Stalinin vainot, entäs miten oli holokaustin laita? Minä kävin oppikoulua vuosina 1957-63 ja sen jälkeen lukiota vielä kaksi vuotta ja pääsin ylioppilaaksi 1965. Ei sanaakaan noista edellämainituista ja hyvin vähän edes tietoa omasta sisällissodastamme! Isä oli historianopettaja, mutta ei astunut ulos opettajanroolistaan edes kotonaan, mahtoi johtua aika tiukasta opetushallituksen tarkastuskäynneistä ja semmoisista. Eikä siis kotona hirveästi puhuttu historiasta lukuunottamatta antiikkia, keskiaikaa ja valistuksen aikaa.

Oletan että nuo diktatuurit on esitelty. Ja kuulostaa siltä että tiedät Stalinin kauden ja kaikki. Minulle tulee myös mieleen tuosta olettamuksesta se, että sinä ja ikäluokkasi olette saaneet kasvaa aikuisiksi ilman turhia illuusioita, jotka sitten särkyvät kun koulu ja lapsuusperhe jäävät taakse. Illuusioiden särkyminen on hankala juttu.

Minulle on jäänyt mieleen 50-luku jonkinlaisen pelon vuosikymmenenä. Tottakai myös 40-luku, josta asuin vv. 47-50 Sukevan keskusvankilassa, joka oli sodan aikana ollut sosialistien ja kommunistien säilytyspaikka. Siellä oli sekä töissä että asukkaina ihmisiä, jotka olivat joskus vihaisia jopa pienelle lapselle.

Käy nyt katsomassa tuo Dovzhenko Areenasta ja mieluusti myös tämän viikon Eisenstein - elokuvan nimi on Lokakuu - joka on tuon montaasin kehittäjä nro 1. Tuo Arsenal on oikeasti vahva leffa, minun silmiini kuvallisesti loistava.

Hmm. Teemalla tulee kyllä joskus sitten ihan tarpeellisia ja taiteellisestikin kunnianhimoisia juttuja. Mutta ehkä kansanvalistuksellinen ja lausuttu tehtävä on jäänyt pois. Harmittaa kun tutut ovat YLEstä jo eläkkeellä, muuten voisin kysyä. Näiltä nykyisiltä ei tee mieli kysyä mitään. Tykkäsin Stilleristä, fiksu ihminen.

"Keiju" kirjoitti...

Satuin käymään yläasteen – jonka aikana nämä 1900-luvun tapahtumat esiteltiin – juuri 1980-luvun lopulla, jolloin oli hieman "vasta vapautunut" ilmapiiri. Stalinin vainoista puhuttiin siinä, missä Hitlerinkin. Väittelyä, oliko Stalin vielä pahempi kuin Hitler, ei harrastettu. Kaikkien yhteinen mielipide tuntui olevan, että kaikki vainoojat olivat pahoja ja sillä sipuli, sen enempää politiikkaa ei asiaan pitänyt sotkea. Pinochet tuomittiin myös, Etelä-Afrikan apartheid tuomittiin. Koulun musiikintunnilla laulettiin "Jäähyväiset aseille". Partion hengellisten hartaushetkien lempivirsi oli "Siunaa koko maailmaa". Se oli myös sitä aikaa, kun Bob Geldof organisoi hyväntekeväisyysrockejaan ja Peter Gabriel touhusi WOMADiensa kimpussa... Ohoh, tulipas aika holistinen tästä muisteluksesta nyt.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

jotenkin tuommoista olen epäillytkin. Mun poika on suunnilleen samanikäinen, yritin kysyä siltä myös. En usko että pohjalaiskoulussa käsiteltiin oikein yhtään mitään. Silloin olisi pitänyt käsitellä myös Lapuanliike, eikä siitä ole tähän päivään mennessä täällä syntysijoilla oikein tunnustettu. Isoäitini sanoi että oli naapurissa joku iikolli. Entä jos se oli itse?

Haudatut aggressiot ovat paha juttu. Mutta sitten Suomessa tuli 80-luvun aikoihin semmoinen uusi järjestys, että tarkastajat eivät enää käyneet kurkistelemassa miten maassa opetetaan. Opetusministeriö luopui ukaaseista.

Olet siis selvemmillä vesillä kuin minä olen ollut. On varmaan aika selvä juttu, että kun meitä oli paljon niin meteli 60-luvulla oli senmukainen. Nyt pitäisi sitten kaikkien osata ajatella itse. Seurauksena näyttää olevan se, että koulutusta aletaan painaa alas. Se tulee tuomaan ongelmia vähän enemmän.

Bob Geldof nosti ensimmäiseksi esille Etiopian nälänhädän. Kuivuus ja sisällissota ja nälkä. Sellaista se on nytkin. Ilmasto muuttuu. Rachel Carsonin Hiljainen kevät ilmestyi 1964. Ollaan aika lailla myöhässä.