6.12.17

Merkillistä VII

Kun on pimeää, niin lukeminen jatkuu aivan itsestään. Vieressä kukkii joulukaktus enkä useimmiten muista sanoa sille mitään. Se epäilemättä tarvitsisi myös musiikkia. Ehdin jo etsiä Mozartia sitä varten, mutta sitten jotain tapahtui ja Mozart jäi. Piti ehkä lähteä jonnekin tai puhelin soi. Häiriöt pitäisi muistaa eliminoida.

Nyt kun luen, musiikki ei soi ja puhelin on mykistetty:
Kertovaa ei-taiteellista tekstiä voidaan tarkastella syntagmaattisten rakenteiden hierarkiana. Foneemien, morfologis-kieliopillisten, lauseenjäsenten, lauseiden ja lauseen ulkoisten yhteyksien konsekvenssin lainalaisuuksia voidaan tutkia joka erityistapauksessa omana itsenäisenä ongelmanaan. Samalla kun jokainen alempi taso suhteessa sitä seuraavaan ylempään näyttää muodolliselta, niin ylempi esiintyy sen sisältönä. Niinpä jos tarkastelemme tekstin morfeemien ketjua, foneemirakenne näyttäytyy meille puhtaasti muodollisena rakenteena, jonka sisältönä on kieliopillisesti merkitsevien elementtien sijoittuminen tekstissä. Ei-taiteellistyyppisen juonirakenteen fonologisten, kieliopillisten, leksikaalisten ja syntaktisten (lauseen rajoissa) järjestysten koko summa osoittautuu muodolliseksi. Sisältönä eli merkityksisenä viestien lause- tai lausetta suurempien kokonaisuuksien (”superlauseiden”) konsekvenssi.

Heti kun siirrymme taiteelliseen kerrontaan niin nämä lainalaisuudet joutuvat syrjään. (Juri Lotman: Merkkien maailma, 1989)



Olen lukenut tämän kirjan silloin kun se ilmestyi. Siitä on aikaa. Lotmanissa kiinnosti se, että hän oli Tarton yliopiston tutkijoita. Tunsin sitten 90-luvulla Tampereen yliopistolla joitakin filologeja, yksi esimerkiksi oli slaavilaisen kielitieteen opiskelija. Sattui osumaan samaan kimppakämppään jossain Pyynikin kieppeillä.

Muistan tavailleeni foneemeja ja syntakseja hänen teksteistään. Koska en päässyt olemaan yliopistossa pitempiä jaksoja, keskustelut jäivät satunnaisiksi. Mutta kun olin Pyynikin laitoksella opiskelemassa aikuiskasvatusta, niin tulin tavanneeksi monia käännöskurssien opiskelijoita. Se nuoriso oli kirkassilmäistä ja selväjärkistä, ehdottomasti.

Tuossa sitaatissa on säännöistä poikkeus: lainalaisuudet lakkaavat kun taide tulee sisällöksi. Kun luen mitä tahansa tekstiä, en kykene samaan aikaan mittaamaan sitä. Ehkä mittaihmiset ovatkin useimmiten eri porukkaa kuin ne jotka ensimmäistä kertaa lukevat tekstiä? Mutta kun tiedän että alkunsa semiotiikka on saanut kielitieteellisistä pohdinnoista, niin voin ottaa selvää foneemeista.

Tuskin kukaan tulisi kieltämään minua osallistumista luentoihin, ellei ovella ole kerberoksia. Mutta ehkä koko Pyynikin rakennus on jo purettu? Mitenkähän kävi sen käännöstyön laitoksen? Yliopistot ovat olleet järjestyksen kourissa. Toivottavasti eivät joutuneet lopettamaan. Se ehti saada aikaan muutamia minusta aika hyviä yhteiskäännöksiä, oli ehkä joskus kymmenenkin opiskelijaa tekemässä työtä. Kuuntelin aina välillä sen porukan keskusteluja.

Olisi hyvä että yliopistoissa olisi eri-ikäisiä opiskelijoita. Kenelle tahansa tekisi hyvää päivittää tietojaan eri alueilta ja nimenomaan yliopistoissa. Ne ovat todella hieno keksintö, yliopistot. Niille toivon hyvää elämää ja runsaita resursseja, koska opiskelijat pyrkivät parhaimpaansa, kriittiseen ajatteluun. Olisi hyvä jos mahdollisimman moni jatkaisi tutkijana ja pystyisi käyttämään niitä kirjastoja. Se edellyttäisi sitä, että ihminen pystyisi elämään ja asumaan yliopistopaikkakunnalla. Kaikki eivät pysty.

Asia on niin, että ei-taiteellisessa kerronnassa ilmaisun ja sisällön tasojen organisaatio rakentuu siten, että ensin mainittu automatisoituu äärimmilleen: se ei välitä informaatiota ja toteuttaa aiemmin tunnettuja lainalaisuuksia. Edellytetään, että venäjäksi kertomusta kuunteleva saadessaan informaatiota tietyistä tapahtumista ei saa mitään informaatiota itse kielestä. Viestin kieli on annettu kommunikaatioon osallisille aiemmin. Sen käyttö on siinä määrin automatisoitunut, kun sitä käytetään virheettömästi, että se on absoluuttisen huomaamatonta ja informaation kannalta ”läpinäkyvää”.

Taiteellisessa viestissä sitä vastoin kieli välittää informaatiota. Tekstin eri organisaatiolajin valinta on välittömästi merkityksinen välitettävän informaation määrälle.” (Juri Lotman: Merkkien maailma)


Kun pääsin tähän kohtaan rupesin nopeasti selaamaan seuraavia kappaleita. Totta kai: sitten Lotman käy läpi näytelmiä ja niiden esityksiä, sitten muuta kaunokirjallisuutta, koska hän oli Tarton yliopiston venäjän kirjallisuuden professori. Lotman käyttää viittauksia, jotka ovat kunkin kappaleen lopussa.

Tietenkin ne viittaavat venäläisiin teksteihin ja Lotman oli aloittanut työnsä Pietarissa, ellei se ollut jo Leningrad? Ajattelen Roman Jacobsonia, joka oli Lotmanin kaveri. Sitten ajattelen Lennart Meriä, joka oli myös Lotmanin kaveri ja saattamassa häntä hautaan. Muistan televisiosta Merin vakavan hahmon: ”Kuoli ihminen päätä pitempi muita”. Merihän oli kansatieteilijä ja dokumentaristi, totta kai ensimmäinen uudelleenitsenäistyneen Viron presidentti oli sivistynyt ihminen.



Sitten tuli mieleeni Oscar Parland (kirjassa Tieto ja eläytyminen, WSOY 1991) ja hänen kaksi esseetään enostaan Vasilius Sesemannista. Pitemmässä esseessään Parland esittelee enonsa filosofian perusperiaatteita. Harmittaa, ettei Vasilius Sesemannin tuotantoa ole tämän enempää suomennettu ollenkaan. Sesemannista on netissä tietoja, englanniksi näkyy käännetyn jotain. Filosofi päätyi sitten Stalinin vainoissa Siperiaan, pääsi pois kyllä jo kuuden vuoden päästä, mutta ei takaisin Kaunasin yliopistoon, vaan Vilnaan.

Ylipäänsä Oscar Parlandin kirja on erittäin tärkeä, otan sen ja luen osia siitä vähän väliä. Kun useimmat siinä mainitut ihmiset ja kirjailija itse ovat jo kuolleet, ei voi enää ottaa ja soittaa kysyäkseen että entä se, tai se käsite ja mitä oltiin mieltä siitä toisesta ajattelijasta.

Sesemann joutui tuosta suvusta ehkä pahiten heitellyksi. En voi kuvitella suurempaa tuhlausta kuin tiedemiesten ja taiteilijoiden heittäminen vankileirille. Väheksyntää on varmaan kaikkialla, mutta siperialainen vankileiri on kyllä jotain pahempaa.

Siinä tähdätään ihmisen tappamiseen. Ihmisen tappamisella tavoitellaan hänen elämäntyönsä tappamista. Se ei onnistunut edes Sesemannin tapauksessa, hänen elämäntyönsä on edelleen olemassa. Jos ei Kaunasissa niin sitten Vilnassa. Ja osa myös Helsingissä. Joskus tulee sitten aika että saadaan tutkijoita ja suomentajia, toivottavasti. Kaikki eivät lue venäjää, saksaa, viroa tai edes englantia.

Nyt ei näytä hyvältä, isommat humanistiset hankkeet eivät etene. Mutta jo se, että näitä kielitieteestä ja filosofiasta ponnistelleita tutkijoita on ollut Euroopassa tarkoittaa sitä, että se tie on tuttu monelle muullekin. Ennen on ollut diktaattoreita jotka tahtoivat pysäyttää tutkijoiden julkaisuja tai lopettaa virkoja vähintään. Nyt olisi aika miettiä tutkimuksen tilaa tässä Euroopassa, tänä aikana.



Ei kommentteja: