31.12.17

Välipäivien loppu

Verho oli edessä, aivan ohut, mutta kuitenkin esti näkemästä töyhtöpään väriä. Ennen joulua tilhet olivat  tyhjäämässä suurin parvin kaupungin pihlajia marjoista. Tänä vuonna rastaat lähtivät pihlajanmarjoja syömättä. Joku väitti että pihlajissa on liikaa niitä mustia, pilaantuneita marjoja.

Liikuin hyvin hitaasti, ajattelin suorastaan olevani Pekinginoopperan näyttelijä (vai tanssija, laulaja?), keskityin. Mutta töyhtöpää vilkuili olkansa yli ees taas jo ennen kuin edes koskin verhoon. Että niillä osaa olla tarkat silmät. Toisaalta kaupungissa on todennäköisesti haukkoja, joten hyvät silmät ovat paras turva. Joku tuttu sanoi nähneensä merikotkan liitävän aivan ikkunansa editse. Ehkä se oli liioittelua. En usko että merikotka pääsisi laskeutumaan tämän korttelin keskelle ja sitten myös ylös saaliin kanssa. On sillä niin pitkät siivet kuitenkin. Tilhet varovat haukkoja.



Jos tämä olisi ollut joululoma, niin olisin nukkunut kyllä jo varastoon. Mutta kyllä tämä tavallaan oli. Koko syksy on kuulunut rakennustyömaiden meteliä, sitä myötä raskaat ajoneuvot ovat jyrisseet tuossa kadulla. Ja kaupunki on sen verran iso, että sillä on esikaupunkialueita. Me autottomat joudumme nielemään niiden omakotiasujien liikuntavälineiden päästöt keuhkoihimme. Pahinta on kyllä niissäkin ääni, siltä ei pääse pakoon. Keskellä kaupunkia on paljon kanjoneita, joissa äänet heijastuvat moninkertaisina kerrostalojen seiniltä.

Nyt oli mukavaa kulkea pitkin rantoja aivan rauhassa. Ei näkynyt ketään. Putusillan kohdalla olivat ne sorsat, jotka on totutettu ruokkimiseen. Lapsenlapset saivat kotiinsa kääntyneeltä tädiltä kokonaisen pullanmurukassin ja ruokkivat sorsia. Myös naakat tulivat osille, mutta eivät aivan sen sillan luo. Naakat eivät tahdo ihmisten luulevan niitä sorsiksi. Ne käyttäytyvät vähän niin kuin että ”selviämme kyllä yksinäänkin, mutta mitäs, kun ruokaa oikein heitetään, niin onhan tämä mukavaa”. Yleensä rannalla on yksi tai kaksi varista jotka tuntevat minut. Nyt lapset, heidän isänsä ja isoisänsä pitivät semmoista meteliä, että varikset eivät yrittäneet aloittaa keskustelua. Jos variksia ei tunne, luulee että ilman aikojaan ronkkuvat.

Olen 12-vuotiaasta asti ihmetellyt kuulevien aivan ilmiselvää kuuroutta. Sinä vuonna menetin kuulon toisesta korvasta sikotaudin jälkeen (ja nyt en käsitä lapsiaan rokottamattomien vanhempien vastuuttomuutta), ja opin nopeasti lukemaan huulilta. Jokainen variskin on yksilö eivätkä koulukaverini ymmärtäneet miksi aamuisin tervehdin sitä yhtä, joka oli lähellä Tulenheimon hevosaitausta. Kun puhuin sille, niin takaatulijat sanoivat että koulun kello soi aivan kohta. Siinä kapealla Kirkkoharjulle johtavalla tiellä oli yksi linja-autollinen koululaisia naapuripitäjästä ja naapurikylistä. Jos myöhästyi sai muistutuksen. Luokanvalvoja jotenkin tiesi milloin linja-auto oli myöhässä ja milloin ei. Jos muita lapsia ei ollut, sain muistutuksen aivan yksinäni. Variksen tervehtiminen ei ollut aivan samanlaista kuin koulukavereiden, joille sanottiin moro. Variksen täytyi aivan omassa tahdissaan antaa nyökytellä päätään ja heilauttaa pyrstöään, samalla kun se oli siinä oksalla nokka auki. Keikutuskin oli kieltä.

 On mahtanut olla silloin ensimmäiseksi kaunokirjoitusta ja sain aikaan melkein pelkästään suttua, joten ei ollut odotettavissa hyvää numeroa kuitenkaan. Sormeni olivat itsepäisesti aina väärässä asennossa. Jos tuli muistutuksia paljon, niin huolellisuusnumero laski. Pahempaa olisi ollut jos käytösnumero olisi laskenut.

Lapsenlapset ovat laihoja. Ne syövät hirveän paljon, mutta eivät liho. Kun olin pieni, kamalan laihat joutuivat terveydenhoitajan vastaanotolle jossa niiltä kysyttiin olivatko syöneet tuoresuolattuja kaloja. Jos eivät olleet niin sitten ne vain kasvoivat ja lihoivat ehkä myöhemmin Mutta ei silloin lihavia lapsia juuri ollutkaan. Kysyin lapsilta oliko heillä matoja, ne eivät käsittäneet kysymystä. Mistä sitä tietää millaisia tuoresuolauksia siellä kalatiskeillä on, minä sanoin. Yäk, ne sanoivat kun näytin lapamadon kuvaa.

Hiljaiset päivät ovat nyt luetut. Tänä iltana kaupungissa paukutellaan raketteja. Korttelin muurin yläpuolelle on nousemassa suuri täysikuu. Joku väitti sitä superkuuksi. En usko että semmoisia onkaan. Nyt se nimi on varmasti sen takia että tulee uusi vuosi huomenna. Ajan laskeminen on sopimuksenvarainen juttu. 

Tilhet ovat edelleen pihalla. Kauppamatkalla lehahtivat yhdestä puusta toiseen. Ne roikottavat hassusti siipiä sivuillaan, aivan kuin sanoisivat että mitäs tässä muutakaan voi. Ehkä jossain on vielä pihlajanmarjoja syötävänä. Sitten lähtevät etelään.

Mutta ei ole hirveästi vieläkään autoja, onneksi. Äitini kirjastosta minulla on muutama kirja jäljellä. Löysin yhden opuksen viime yönä (unettomana), moneen kertaan luetun tietenkin, mutta runot eivät vanhene. Tämä on vuodelta 1961, Aila Meriluoto, samaa ikäpolvea kuin äitini, joka ei ole enää ollut elävien kirjoissa 50 vuoteen:

Meri on silmä, katsoo kämmenelle,
laskee luomen, rävähtämätön, ei ilmaise.
Vain käden uurteet ristiin rastiin harhailleet,
eilispäivien kryptat, kokoontuvat verkkaan.

Talvi, naulanreikä, syöpyy kämmeneen.

(Ote runosta Kuroutuminen, kokoelmasta Portaat, WSOY 1961)

Ei kommentteja: