19.12.17

Varistaa


Siivouksen välttely alkaa mennä vaikeaksi. En saa kuunnelluksi radiota kuin puolella korvalla. Pitäisi tehdä jotain muuta. Tekeminen on muuta kuin kirjainten näpyttelyä. Vai onko?

Radiossa oli ohjelma. Oli kutsuttu ihmisiä studioon kertomaan millaiselta näyttää 100-vuotias Suomi. Päähäni syntyi viivettä ja sekaannusta, koska kuvia ei ollut. Kun katsoin ulos ja näin vastapäisen talon harmaan profiilin aamussa, joka ei valjennut lainkaan, lähetin toivomuksen, ihan vain ääneeni sanoen (keskustelen aina radion kanssa, joskus tuntuu tulevan vastauksiakin!), että joku mainitsisi arkkitehtuurin. Sillä tavalla olisi silmien edessä jotain, joka muistuttaisi ehkä omaakin ympäristöäni.

Saisin vahvistuksen siitä, että minulle on rakennettu ympäristö. Täällä ei ole asumiskäytössä kotia, siis nominatiivimuodossa kota, tuo oli monikon partitiivi, siis epämääräinen määrä niitä asumuksia, niin siis: tämä on talo ja ympäristössä näkyy muita taloja. Talossa on kotini. En ole saamelainen.

Saamelaisten identiteettiin voisi kuulua kota, mutta jutaaminen on jäänyt taakse ja vanhan elämäntavan esti viime sotien jälkeen valvotumpi Suomen raja. Porotokat eivät enää päässeet Norjan puolelle. Tilaan Oulussa ilmestyvää Kaltio-nimisen kulttuurilehteä ja sen vuoden viimeinen numero kertoo saamelaisista, myös historiasta

Talon katon yläpuolella on taivas, mutta se on niin pimeää täynnä että sen hahmosta tai väristä ei voi sanoa juuri mitään. Talon seinäkin on vain yksinkertaisesti vaalea. Vaalea ei ole väri.

Ajattelin tähän taloon muutettuani Dessaun Bauhausin ihmisiä ja avainsanaa: asumiskone. Sen ehkä keksi Le Corbusier, arkkitehti. Sitten ajattelin Fritz Langin Metropolista. Koneiden ja muun teknologian maailmassa voi päätyä vaikka mihin. Juuri Bauhaus suljettiin kun Hitler tuli valtaan. Jotain vaaraa kansallissosialistit vainusivat taidekoulusta olevan uudelle poliittiselle järjestelmälle. Käsittääkseni Dessaussa on nyt uudelleen Bauhaus, en tiedä onko talo se sama.


Poliittinen se päätös oli varmasti, koska asemakaavoja, tonttikauppoja ja rakennuslupia myöntää pieni joukko kaupunkien (tai taajamien, mitä ikinänsä ne ovatkin) viranomaisista. Viranomaiset jäävät äänestyksissä valittujen poliittisten henkilöiden varjoon: he tekevät vain työtä. Poliitikkojen pitäisi päättää, mutta tuskin he ymmärtävät asemakaavoista kovin paljoa. He viittaavat päätöksiä tehdessään varjossa oleviin, nimettömiin ja kasvottomiin ihmisiin. Niihin, jotka he ovat itse valinneet. Näiden byrokraattien toinen nimi on asiantuntija.

Pienestä piiristä seuraa kummallisia muutoksia ihmisten ympäristöissä. Ihmisiltä katoaa maamerkkejä tai jopa talo missä he asuvat. Esimerkiksi jos olisin kiinalainen niin en yrittäisikään kiintyä taloon, jota olen kutsunut kodikseni vuosikymmeniä. Mikään ei olisi pysyvää, eikä hajoamiseen tarvita maanjäristystä, dynamiitti riittää.

Kun ei saa kiintyä ympäristöönsä, niin ihmisen luonne alkaa muuttua. Siinä on jollain tavalla kysymys luottamuksesta. Ajattelen lastenkasvatusta. Missä perheet asuvat, missä on mukavaa, missä voi ottaa kengät jalasta ja kävellä sukkasillaan keittiöön, istua alas ja kysyä äidiltä, koska isä tulee? Jos olisin kiinalainen, olisin vielä ainut lapsi. Mitenkä minulle kerrottaisiin että katerpillarit tulevat huomenna? Mutta ehkä äiti ja isäkään eivät tiedä.

Meillä on mäen rinteessä matkalla tänne terävähuippuinen, kulmahammasta muistuttava talo osoittamassa kaupungin keskustaan päin. Tai kun katsoo tarkemmin kyllä se näyttää omituiselta portilta asemanpuistoon. Ei portinvartijoita, vain terävä kulma. Aseman toisella puolen on samanlainen kulmahammas, mutta peililasia, johon puisto epäskarpisti heijastuu. Siinä on asiantuntijoiden sanattomasti ilmaisema asia: älä luule että sinulle jää yhtä ainutta puuta ihailtavaksesi. Puita, puistoa tai metsää et kyllä ole ansainnut. Minkä muun takia luulet että hotelleissa on kulmahampaat?

Oletan että kasvatuksen ydin on juuri tuossa. Emme ole ansainneet mitään hyvää vaikka olisimme tehneet aina työtä ja aina totelleet ja aina syöneet sen voileivän jonka äiti jätti lapun viereen: ”Ota kaapista maitoa ja pese astiat. Tulemme isän kanssa pian”. Sitä ennen ne talonmurskaajat tulevat. Enkä sitten enää näe heitä koskaan. Korkeat talot siirtyvät yö yöltä yhä lähemmäksi ja kun tulen koulusta, näen kaikkialla kuolleita lintuja. Lensivät päin peiliseinäistä hotellia. En ehtisi järjestää kavereiden kanssa linnuille hautajaisia, kun lakaisukoneet jo tulisivat.

Radiossa kerrottiin Helsingin tämän vuoden näyttelyistä. Kasarmintorin uusi Talvisota-patsas mainittiin jonkinlaisena suosituksena. En ole käynyt tänä vuonna Suomen pääkaupungissa. En ole käynyt muissakaan kaupungeissa, mökillä pääsin olemaan vähän yli viikon eikä se ollut näyttelytapahtuma. Täällä olen käynyt myös näyttelyissä. Pidin hirveän paljon Marjatta Hanhijoen näyttelystä, joka oli pikkuisessa Printmakers-galleriassa. Mutta taiteilija onkin melkein samanikäinen kuin minä, ehkä seinillä oli suurten ikäluokkien taidetta?



Mökillä piti haravoida ja pestä talon seinustan taolainen hääseremonia, joka on maataideteos ja meditaatiopaikka. Siinä on kaksi maasta ponnistavaa kiveä ja niitä yhdistävä köysi, hamppua, oletan, välissä on vanhoja sementtitiiliä maatumassa. Niistä syntyy toistensa lomiin kietoutuvat ympyrät. Minä en siivonnut, vaan sen hääseremonian tekijä tietenkin, olin dokumentoija. Nyt se on varmasti lumen alla jo, koska paikka ei ole tässä rannikolla. Täällä on satanut vettä ja räntää pitkin päivää. Katot ovat valkoisena, mutta reunoilta harmaa kattopelli näkyy.

Lumi sulaa nopeasti. Tässä pimeässä kaikki kissat ovat mustia, jos niitä olisi. Ehkä tuolla on vain pölykoiria, nurkissa? Aivan turhaa suunnitella suursiivousta ylihuomisen talvipäivänseisausta varten.

Tämä on uusi normaali että joka päivä ilma vaihtuu, eikä ihmispolo ja sen nivelet saa rauhoittua johonkin yhteen ilmanpaineeseen pitemmäksi aikaa. Uusi normaali liittyy ilmastonmuutoksen tuomaan säätyyppiin, joka ei ole enää yksi ja sama. Ei nähtävästi edes vahingossa.

Mökki on mökki ja sen sisältämä lämpö tulee lähinnä auringosta, jota ei juuri näkynyt ainakaan kahtena viimeisenä kesänä, kun olen päässyt käymään. Ajattelen lunta, jota siellä oli joskus niin, että ilman suksia ei päässyt pihaan. Silloin piti keväisinkin kahlata lumessa.

Siellä ei ole enää naapureita joilta voisin kysyä säiden muutoksista. Talon takana mäki ja sen mäen takana toinen mäki ja ne mäet viettävät alas järveen. Mökin ovi on pohjoiseen päin ja sieltä on yleensä tullut myrskyjä. En tiedä tuleeko edelleen.



Silloin kun pienviljelys alkoi loppua, ihmiset rupesivat hädissään hakkaamaan metsiään. Meilläkin järvi alkoi sitten tulvia. Ensimmäiseksi kuolivat näkinkengät, sitten aivan rannassa olevat koivut. Kukaan ei kertonut sitä, että joku oli alkanut myös kuivata vastarannan soita. Järven vesi muuttui tummemmaksi eikä sitä voinut enää käyttää edes perunoiden keittämiseen.

Koska en ole ikinä voinut olla mökissä läpi vuoden, niin en kuole siihen kaipaukseen, ehkä. Tästä talviolemisesta on tullut vain niin outoa. Ympärillä on nostokurkia ja räjäytystyömaita ja taloja rakennetaan niin että eristevillat nojuvat sateessa aitoihin kun niitä ei saada heti seiniin. Sitten ne ovat niitattuna seinissä talven räntä- ja vesisateissa. Sitten ihmiset alkavat valittaa päänsärkyä ja vuotavia silmiä.

Tässä työpöydällä on joskus valkoista pölyä. Räjäytykset saavat katon betonimaalin varisemaan alas. Mutta tuonne katonrajaan kiipeää entistä tarmokkaammin isoäitini tai tätini antama köynnös siinä toivossa, että katon rajassa oleva ikkuna avautuisi ja sieltä se voisi hypätä märkään, tuulessa huojuvaan koivuun. Kattoon on matkaa tästä neljä-viisi metriä, yläkerran parvesta muodostuu pitempi kulmahammas.

Hampaat ovat kyllä selvä symboli. Muistan serkkuni, joka yhdessä toisessa kaupungissa meni töihin keväällä, kun koulu oli loppunut ja todistukset annettu. Rakennuksilla oli töitä. Likan tehtävänä oli kärrätä ylös tavaraa kottikärryillä. Silloin ei tehty elementtitaloja, tiiletkin piti viedä ylös lankkuja pitkin. Häntä muistutettiin, että työssä on oltava silmät selässäkin ja jos ei olisi, ne olisi kasvatettava ja nopeasti.

Piti erityisesti katsoa, että ylhäältä ei varise kuivunutta laastia, laudanpätkiä, sahajauhoja tai pieniä nauloja, niin että alhaalla työtä tekevät eivät pudottaisi taakkojaan tai jopa horjahtaisi. Lankkutelineillä ei ollut kaiteita. Täti sitten soitti yhtenä päivänä ja sanoi että nyt se likka sen työnsä sitten lopetti. Oliko ollut pahalla päällä? Ei ollut. Mutta sieltä kolmannesta kerroksesta oli tullut lankkuja alas. No, minä kysyin. Se oli huutanut että varisee ja tulla tömähti alas. Siis putosi itse?

Olin matkalla Tukholmaan kesätöihin, mutta menin sitten lääninsairaalaan katsomaan serkkua ennen lähtöä. Se oli kipsissä ja siteissä ja yritti hymyillä. Käskin sen lopettaa ne pellehypyt ja tulla perässä Tukholmaan. Se lupasi, mutta ei tainnut vielä päästä sinä kesänä. Vein sille syksyllä Åhlensin alennusmyynnistä ostamani mekon. Vakuutin että ei sen koulussa ollut toista samanlaista. Sinne se jäi peilailemaan ja minä lähdin junalla eteenpäin.



2 kommenttia:

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Kissan elämä? Kissan päivät? Lyhyt.
Kauan sitten kävin joskus Pättikässä, silloin kun Ailu asui siellä.

Jussa (Ailun isukki, poromies)lausui joskus mutta harvoin hyviä totuuksia maailmasta, kuten sen ihmettelyn turisteista, että miksi turistit viitsivät kiivetä ruman tunturin laelle, kun siellä on niitä samoja kiviä mitä tunturin juurellakin näkee. (Ruman merkitys siellä ei liity kauneuteen.)

Susanna (Ailun äidykkä, poroemäntä)pohdiskeli joskus elämän alkua ja luomista. Oli tunturissa niitä miettinyt. Sai minutkin, etelän turistin, hiljentymään.

Ailu halusi joskus että olisin mennyt kaveriksi yöpymään talvella kotaan. No enhän minä mennyt. Kuolemastaan Ailulla oli ajatus että jos, siis jos, hän kuolee niin hän menee jonnekin tuntureille niin että kukaan ei häntä löydä.

Kävin joskus lyhyellä (n. 20 km Pättikästä pohjoiseen, sitten takaisin) yksikseni hiihtelemässä, vilkuilin syrjäsilmillä missä asennossa horisontin tunturit siintelevät, niiden asennon mukaan hiihtäisin takaisin. Kerran tuli purku, taivas oli täynnä lunta eikä tuntureita näkynyt. Sivakoin alaspäin ja siellä oli tietämäni poro, pieni joki. Ajattelin että se laskee etelään, ja kun seuraan sitä niin yhdytän Kilpisjärven tien, ja olen perillä. Näin olikin.

Yleensä oli kirkas ilma ja maiseman näki. Hiljaiset tunturit ja pienet koivunrisut hiljensivät minun kohellukseni, kuulin ääniä. Yksi asia joikulle, mietin. Kun ei kukaan kuullut niin joikailin omaa joikuani, itselleni, niin että kukaan ei kuullut. Olen muutenkin kuulemma huono lauleskelemaan.

Ailu sittemmin kuoli, oli juuri palannut Japanista ja pitkän lentomatkan aikana nautti runsaasti nestettä. Vettä oli yli puolet. Mutta ei tarpeeksi. Eikä kävellyt, eikä käyttänyt lentosukkia.

Hän oli juuri saanut Skibotnin rantatalonsa valmiiksi. On kuulemma haudattu jonnekin sinne Skibotniin? Mutta Ailun löydän vieläkin kun menen senverran tunturiin että vain taivas pitää ääntä, ja jotkut pensaat huiskuttavat kevyessä tuulessa. Juttelen siellä Ailun kanssa mukavia.

Elämä jatkuu, kuullen.


Erinomaista uutta vuotta Sinulle, se valkenee huomenna kunhan nulikat ovat ensin räiskineet paukkunsa taivaisiin...

Ps. Oletko ajatellut hankkia uuden kissan? Ihan vaan siksikin että lapset tietäisivät kissan olevan, vaikkapa yläkerrassa.

31.12.2017
Tikkis

Ripsa kirjoitti...

Jussi,

niillä lapsilla on omassa kodissaan koira. Onhan sekin kanssaeläjä, mutta aika erilainen. Meillä oli Amerikassa koira, josta eläinlääkäri sanoi että tiedättekös mikä tämä on? Jatkoi sitten että tämä ei ole ihan koira. Katseli vielä sen hampaat läpi, että: se on labradorinnoutajan ja kojootin risteytymä.

Se kyllä sitten kans ulvoi vaikka ei ollut edes kuuta.Sitten se kaivoi tiensä aidan ali läpikulkutielle ja jäi auton alle ja kuoli.

Kissa on aivan eri tapaus, tassuttelija, kehrääjä. Olen kertonut Leolle että olet tuntenut Ailun. Leo on kerran istunut samassa pöydässä Ailun kanssa Vanhalla. Olivat viihtyneet heti yhdessä. Suomea olivat puhuneet, vaikka kai Ailu jotenkin myös englantia puhui.

Uusimmassa Kaltio-lehdessä annetaan Ailulle kunnia 1960-luvun saamelaisliikkeen liikkeelle potkimisesta. Tuntuu siltä että 60-luvulla oli positiivista liikettä eteenpäin. Nyt siitä on tullut vähän semmoista rämpimistä. Lue pois, jos löydät sieltä jostain!