Ripsa

Jotain muuta välillä!

2012-01-20T13:37:00.000+02:00

Luen tekstejä niin että pää höyryää, mietin, kirjoitan vihkoon kommentteja. Sitten välillä tulee jotain aivan muuta.

Tällä viikolla olen sitä mieltä, että menen ylihuomenna äänestämään koska kaikki ehdokkaat sanoivat "ei" Guggenheim-suunnitelmalle. Katson mitä ihmiset aiheesta kirjoittavat. Tästä kaupungista ei saa kulttuurilehtiä edelleenkään. Minulle tulee kotiin yksi, Kaltio. Odottelen mitä se keksii.

Toistaiseksi paras ehdotus jonka olen nähnyt crowdsourcing-saitililla oli nimeltään M/S Guggenheim. Vilnan ja Helsingin ja Pietarin ei tarvitsisi enää kilpailla keskenään. Minusta se edellyttäisi sitäkin, että Venäjä puhdistaa sen fosfori-vuorensa. Tai siis siitä valuvat jätteet.

Joskus menen katsomaan meren lahtea, talven etenemistä. Joskus kuuntelen radiota pysyäkseni jossain määrin selvillä siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tämän Kumpula-atleetin kotoisaa musisointia toi tietoisuuteeni Kumpulan ystäväni Pipari. Minusta on hauskaa että se kylä kaupungissa tuntuu edelleen olevan elossa.

Atlético Kumpula - Linda Laakson talo

Hämärä tanssii

2012-01-11T17:54:00.000+02:00

Pentti Saarikosken viimeisenrunokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestätulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussasanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sittenjoku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanhakunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, muttahämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästäsitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska sekirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasatkasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy seTiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, ettäjossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkutrupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivatrahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:nohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaankuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisestilopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisinkuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikallaoli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellistamusiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaankuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia jokavuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioitajotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviäkulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtiakuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitävarten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jokuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet jainduktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijätalkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellätehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut HannuTaanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes JukkaKemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkinkahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. Enpäässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimelläänpuhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeäennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enäädokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuinYLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset japaikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskusistunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseenkeskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaanmietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaaettä mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi joformuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää,kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellutkertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisennaisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen,lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaikensanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oliympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmänviiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoinamerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Lifethat I fashioned,

Notwhat I wanted,

Butthings often turn out that way.

NowI’ve forgotten all the dreams

Ionce lived for

Aslife becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynytnainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisenrunoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin onpaljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanutrunot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla,instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitäsoitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntälivenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisiesiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täälläasemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikkivesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasankanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta seon mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen saimatkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehdittykuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olinuppeluksissa paksun israelilaisenkirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisiarunojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä onankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaahirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyykelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruohouhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuodenkaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaakyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloinmissäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääsekyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannutjonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikatjohtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni onkaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kunrikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksinaapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynytpuukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkiaajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, ettävoimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Olikevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuriollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiinruokaa spriikeittimellä.

Planeetta pyörii

2011-12-31T19:52:00.000+02:00

On outoa ajatella että pelkkäplaneetan liike saa valon muuttumaan. On jotenkin mukava ajatellaettä ehkä ei kuitenkaan, ehkä valo on pimeään vuodenaikaanriippuvainen maan valosta. Mutta tänä talvena, kun lunta ei oleollut, niin planeetalla on vesihöyryinen ja mutainen valo. Ainakintäällä lähellä Pohjoisnapaa.

Etelänavalla valo on jyrkimmilläänaina samanlaista, koska se napa on manner. Olen usein mielessänimatkannut Tulimaahan, koska siellä on varmasti aivan oma valonsa. Enole varma kuinka korkeita vuoret ovat, mutta varmaan ne ovat joskussyösseet tulta, muuten tuskin merimiehet olisivat antaneet sillenimeä Tierra Del Fuego.

Sitten ajattelen lapsia jotka juurilähtivät kohden kotiaan. Jäi kysymättä matkalla kauppaan mitäIda ajatteli valosta. Miten seitsenvuotias osaa panna sanoiksi kesänja talven eron? Jäässä ei ole kukkia, paitsi jääkukkia.Juhannuksena ei ole lunta ja jäätä vaan multa jossa möyriikastematoja ja tuhatjalkaisia, jotka ajavat niitä takaa. Mullastakasvaa kissankelloja.

Talven valo on erityinen ja uskon ettäse meille täällä asuville on tarpeen. Kirjoitan tätä isoisänkirjahyllyn kirjoituskannen päällä. Minusta on mukava ajatella,että hänelle olisi jäänyt omasta kotitalostaan mieleen se, ettäpimeinä kuukausina on tehtävä puhdetöitä. Koska hän tahtoiennen kaikkea lukea ja kirjoittaa, hän tarvitsi kotiinsa jykevänkirjahyllyn josta saa kannen lasketuksi alas kirjoitusalustalta.

Kun sain tämän hänelle rakennetustatalosta, vetolaatikoissa oli vielä nimet niille papereille, jotkakuuluvat mihinkin laatikkoon. Käsiala oli kaunista ja täsmällistä.Opetussuunnitelmat ja niiden luonnokset olivat eri laatikoissa.Sitten olivat kuitit. Yhdessä laatikossa luki kassa.

Missään ei ollut lukkoa. Hänenjohtamassaan koulussa ei ehkä ollut varkaita lainkaan. Oppilaatolivat tasaisen köyhää maalaisnuorisoa. Ehkä heidänarvomaailmaansa ei kuulunut varkaus?

Asiakirjoja ei laatikoissa enääollut. Isoisän arkisto oli siirretty isoihin pahvilaatikoihin.Niistä ne piti siirrettämän Maakunta-arkistoon, mutta en tiedätapahtuiko ikinä niin. Siinä talossa asuvat muut ihmiset.

Vanhat kuittivihkot, joihin ontäydellisellä käsialalla merkitty vuoden tapahtumat, ovat kylläaarteita. Kukaan ei osaa enää tehdä sellaisia. Ihmisillä ei oleenää edes käsialaa.

Kyllä sitä saa surra.

Jään synty. Kiteet ovat jo rannalla.

Jouluruno

2011-12-24T00:12:00.000+02:00

Sitaatteja Harry Martinsonin Aniarasta, kuvia omasta kamerastani. Parasta joulua mitä voi löytää.

24
Myös voimattomuus hyökkää tavallaan
ja herjaa aikoja ja avaruutta.
Vaan pelkkää oikeudenmukaisuutta
jo moni näkee tässä matkassaan.
Me itse itsellemme lain luimme
kun tänne sarkofagiin sulkeuduimme.
Siis elävältä omaa peijaisjuhlaa
saa viettää kunnes ylpeytensä tuhlaa.

Ja vuosituhannen tai myriadin päästä
aurinko jokin jossain etäinen
vain nielee pienen koin kuin lampun liekki
syysaikaan ammoin maassa Doriksen.
Ei jatka enää Aniara matkaa,
vain syvää untaan kansa siinä jatkaa
ja nopea on muutos viimeinen.

25
Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
Aniara avaruuden taa.

(suom. Aila Meriluoto, WSOY Neljäs painos 1974)

Hieno paikka

2011-12-18T14:29:00.001+02:00

Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneellaasui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä olikorkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsiselälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Sekorkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautinolkapäitäni ja menin omalle pihalle.

Pihan aidan läpi näki kyllä milloinhieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitäsyystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Netodennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillähiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohtakastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaanvaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.

Kun muutettiin etelään Vaasantalosta,en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutintakaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen jakulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tuleenuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamatontyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltäajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsenaRuotsissa.

Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoaolin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsunkokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Sesijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitämaakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. ToimituskuntaaVaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, muttaläheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.

Aina on ollut olemassa Vaasa jamaakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.

Hotelli Astor oli hieno. Se olioikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonettamuistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa,koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoenkautta.

En tuntenut kaupungista muuta kuinAstorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meilläoli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniinpaikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeniväärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissapaksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut,kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat,näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukaltakuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.

Ei ollut puheessa yhtään eroaverrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla jaminä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti ettäAstorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen jajoka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimmesaaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassakulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse japuhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edeslehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaanVaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiäja kirjakauppakin on täynnä krääsää.

Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksiverrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivätruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy ollaperäisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaistenosuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasanruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineetrakentaa noin kauniin talon.

Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin.Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle.Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio taijäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienojataloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, ettäemme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä,joten se siitä.

Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaanensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväkioli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemäänmuuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkinpyhäinhäväistykseltä.

Tinka tutki ruokalistaa päätäänpudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttuaja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elääherroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa,”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”

Tässä on sitaatti PirkkoLindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa,Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa,joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitseeasemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minäkulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossaklimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota enkyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävänviereiseen ojaan.

Koska kotonakin oli lähinnäklimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanutsyömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eliKatinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.

Tässä kaupungissa on vuosittainkaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Sielläkäyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei oleinduktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaistenpääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan.Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hänon hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissämonessa paikassa.

Suurin osa kirjan tapahtumista onVaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässäensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuottasitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoiettä aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No,kun asuin siellä lapsena.”.

Katsoin pitkää ja vaaleaakirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenutjoitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”,kirjailija selvitti. Ahaa.

Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsenanäkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön,jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansanimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän ettäyritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynytolla erilainen kuin 80-luvulla.

Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän ettäVaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luenkirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuvalukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, ettäLindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomussodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elääsuhisee.

Tuntu on pikkukaupungin.Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivattuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannuttakaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunutkahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa,niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.

Tämä on kaksikielinen kaupunki, muttaen osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissaopin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka.Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Muttaenimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuuottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainenpoikaystävä.

Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltäoliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, jokajollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. TakaisinHelsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.

***

Tällä välin talvi epäröidenyrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään,mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolensinnikkäästi viikkoja.

Koskaan ei tiedä milloin kaatuumatkalla uimahalliin.

Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?

Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.

Jouluna syötiin talviomenoita

2011-12-07T20:03:00.001+02:00

Olen käynyt sivistysoppikoulua jasivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitänykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovienulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeenammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki,jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisitulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovatihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollutmillainen tahansa.

Maisa tekee sound checkin juhlasalissa

Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoipaljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä perätikahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaanoppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa,mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varrentyöläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun.Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, nemaksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaankulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme(kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964.Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljonkavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokineste. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enääelossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää.Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipanperheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meilläoli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimiapuutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäinkauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihinjouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaistakohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistäkertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarhaoli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialankartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi onPikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tuleeuusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.

Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona

Meidän koulumme kohtaloa ei vielätiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten ensaanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. Enole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963.Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenutmatikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen meninkielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia einykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinkapaljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolanpuutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaanjoku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, muttaeivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanutsinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottaviapalikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen ettäjos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekinmeistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkonasilloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana.Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullutKaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyttielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin sekuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätänäkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitäonko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki ettäKirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennytkonkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olinlapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja.Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua Onpyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä,kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikkaen osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulunlaulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulokummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muidenkuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuorinainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.

Pihan myrskyiset männyt

Mutta koulun edessä oli tie entiseenkotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistanhyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkämuistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä onAteneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiäomakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa.Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisinkäynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä,mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näyttiminulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonkakohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siisaivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjanveli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade jahuuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka,mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luontoloisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, neeivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivanvakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tuleenäistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyttai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajankulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se samaihminen kuin lapsena ja nuorena.

"Vaan oisinpa uljas kotka...", maakuntalaulusta tuttu Vesijärvi, kyläläisten uimaranta

Mieli kiinnittyy

2011-11-30T15:02:00.001+02:00

Tein gradua Tampereen yliopistonkulttuurintutkimusasemalla 1990-luvun alkupuolella. Kuljin VirroiltaTampereen yliopistolle seminaareihin ja kirjastoihin. Yliopisto olialkavan murroksen kourissa. Keskustelin tutun tiedekuntasihteerinkanssa, joka sanoi että tämä on vasta alkua rahahanojensulkeutumisessa.

Ihmettelin hänen käsitystään, koskaen voinut lakata rakastamasta kaikkea sitä suurenmoisuutta, jokakirjastoissa vallitsi verrattuna 1970-lukuun, jolloin olinyliopistossa sitä ennen. Siellä oli kirjastoissa jomuutama tietokone opiskelijoiden käytössä. Minulla ei ollutlinja-autovuorojen välissä aikaa tutustua niihin. Mutta ei minuntarvinnutkaan, koska kulttuurintutkimusasemalla oli myös muutamatietokone jo.

Ja kaiken huipuksi asemalla olilinkkiyhteydet Cernin WWW-järjestelmään joka oliuskomaton. Kaikki oli tietenkin merkkipohjaista, mutta ne oppi äkkiä.Cernin tiedekeskuksen syy ruveta tarjoamaan tiedelinkkejä kaikkienkäytettäväksi – ensimmäinen yhteys oli nimeltään Lynx– oli yksinkertaisesti tahto jakaa tietoa kaikille, ei omia sitä.

Minulla oli kohta kotona itsellänikone, koska aseman konetta tarvitsivat muutkin, käytetty sellainen,ja hyvin pian myös linkkiyhteys – sähköposti ja muu tulivatFreeport-asemalta Vaasan yliopistosta puhelinlinjaa pitkin.

Yksi ensimmäisistä löydöistänisattui olemaan Aristoteleen kirja De Caelo. Se oliladattavissa kotikoneelle ilmaiseksi, en enää muista mitä kauttasen sain, mutta kun rupesin innostuneena lukemaan sitä, huomasinettä kirjan englanti oli vanhaa ja lukeminen vaivalloista. Enlukenut sitä kokonaan.

Ulkona sataa ja tuulee, olisi pitänyttehdä asiaa kauemmaksi kauppaan, mutta rupesin lukemaan Tieteessätapahtuu-lehteä 7/2011, jossa ensimmäisenä tieteenhistoriaa jametafysiikkaa käsittelevä artikkeli. Jouni Huhtanen, PierreDuhemista väitöskirjaa Oulussa tekevä ihminen, on pusertanutvaikuttavan pieneen tilaan valtavan määrän tieteen alkutaipaleenasioita.

Lainaan tähän aivan ensimmäisenkappaleen:

M.J.S. Hodgen ja G.N.Cantorin (1996, 838-839) mukaan 1900-luvun aluntieteenhistoriassa vaikutti ennen varsinaisen loogisen positivisminalkua Auguste Comten (1798-1857), GottlobFregen (1848-1925) ja Moritz Schickin(1882-1936) esiin nostama positivistinen tiedonintressi ja siihenkytkeytynyt tapa nähdä tiede historiallisesti kumulatiivisena,kohti lopullista muotoaan kehittyvänä erilaisten faktojen, metodienja teorioiden kokoelmana. Tämän asenteen haastajaksi nousiensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Pierre Duhemin(1861-1916), Ernst Cassierin (1874-1945) jaBertrand Russellin (1872-1970) edustamatieteentutkimuksellinen suuntaus, joka ei hyväksynyt positivismiinsisältynyttä oletusta tieteen aukottomasta kehityksestä taipyrkimyksestä nähdä luonnon matematisoinnin ja yhteiskunnanteknologisoitumisen vapauttaneen ihmisen skolastiikan ja taikauskonkahleista.

EN ole itse opiskelluttieteenhistoriaa enkä minkäänlaista filosofiaa. Käsitykseniasioista ovat ylen hataria ja filosofiasta olen oppinut jotain vainestetiikan kautta, koska pääopiskelusuuntani oli kirjallisuus.MUTTA en ole voinut välttyä tuolta kysymyksenasettelulta.Siinähän kysytään oikeastaan, onko tiede onnistunut vapauttamaanihmisen tietämään.

Jokapäiväisessä elämässä onhelppo huomata, että edes hyväätarkoittava populääri puhetunneälystä ei ole estänyt kaikenkaltaisten uskomusten ylivaltaaihan joka paikassa. Nyt tuota artikkelia lukiessani jaetsiskellessäni Aristoteleen De Caelo-tekstiä, joka on jossainkoneen tai varakoneen uumenissa, tiedän ja tajuan, että jos ihmisenvapautuminen ajattelemaan on onnistunut noinkin kehnosti, minunpitäisi vähintään ruoskia itseni, kun en ole kyennyt ottamaanenempää irti opiskeluvuosistani.

Olen aina rakastanut oppimista. Olenollut erityisen innostunut siitä, että asiat eivät ole niin kuinkoulussa on väitetty – olen ylipäänsä iloinen siitä, ettäminulla on oikeus ja oikeastaan velvollisuus epäillä jok’ikistäväitettä. Kunnes se siis todistetaan oikeaksi. Ja kunnes taas setodistetaan vääräksi, kun on syntynyt uusi varteenotettava teoria. Yksinkertaisesti on hyvä että kaikki on muutoksen tilassa. Myösihminen.

Aristoteleen pääväittämä tässäartikkelissa on ”Jokainen kappale pyrkii ikään kuin omansisäisen luontonsa mukaisesti kohti sille ominaista olomuotoa jaasemaa (Duhem 1985, 431-432).”, eli tulee kulumaan kauan ennenkuin Albert Einstein pääsee sanomaan jotain massan japainovoiman suhteesta. Ja nyt puolestaan on mahdollista, että uudetlöydöt saattavat asettaa Einsteinin pääolettamuksetepäilyksenalaisiksi. Tämä ei ole väitöskirjan lyhennelmä eikätällainen diletantti sitä voisi kirjoittaakaan, mutta joka tahtootietää asiasta enemmän pystyy sen helposti tekemään.

Lähin kirjasto on se ensimmäinentiedon paikka.

Historia on hurjan pitkä. Ihminen ononnistunut tähän saakka lähinnä tuhlaamaan aikaansa ajattelun,tietämisen ja toiminnan sijaan. Ei nyt sentään kokonaan. Ihminenon aika hyvin selviytynyt ottaen huomioon, että sen geeneissäasustavat räjähdysherkät ominaisuudet ovat vähän väliäasettaneet koko lajin olemassaolon vaakalaudalle. Eikä tietenkäänvähiten nyt.

Kyse ei ole edes pelkästäängeeneistä, vaan ihmisen laumaeläimellisyyden olemuksesta, jokatähtää esimerkiksi johtajuuksiin. Johtajista saattaa olla enemmänsille laumalle harmia kuin hyötyä.

Russellin, yhden noistatieteenhistorioitsijoista, päätyöksi n.k. suuren yleisön silmissätaisi jäädä Vietnam-tribunaalin perustaminen. Se liittyyläheisesti niihin asioihin, joita Suomenkin Sadankomiteaajaa: rauha on ihmiselle paras olotila ja sille pitäisi antaaviimeinkin mahdollisuus, että saataisiin jotain tolkkua näiden 7miljardin otuksen elämään.

Törmäsin hienoon kirjaan tässäparin viikon aikana, onneksi niitä syntyy jatkuvasti. Kirjoitinsiitä täällä.Siinä sanoman ydin on maailman yksinkertaisin ja vaikein asia,rakkaus.

Pohjatuuli

2011-11-22T23:00:00.001+02:00

Villahupparin villan läpi puhaltaakova ja kylmä tuuli, kun väistelen jäätyneitä lätäköitäentisen linja-autoaseman aukiolla. Tuuli tunkeutuu kuulokojeen kauttakipeästi korvaan. Se todennäköisesti jäädyttää aivoja samaanaikaan.

En uskalla ajatella miten aivoille käykun ne ensin pakastetaan ja sen jälkeen sulatetaan. Sen tiedän ettämitään kalaa ei pidä pakastaa, sulattaa ja pakastaa, koska kalansolut eivät sellaista kohtelua kestä hajoamatta. Mistä minätiedän, miten aivot reagoivat tähän viimaan? Ja miten kaukanakalan lihasta ylipäänsä aivosolut ovat, en usko että yksikääntiedemies on edes ajatellut asiaa.

Minusta talven tulossa näin yhtäkkiäon huolestuttavia piirteitä.

Menin kuitenkin talvirenkaattomillapyörillä. Vaikutti siltä että jarrut toimivat. Pyörää on pakkopitää omalla parvekkeella, koska minulta on varastettu kaksi pyöräälukitusta pyöräkellarista ja kaksi rapun edessä olevastapyörätelineestä. Eivät ne olleet kalliita pyöriä. Mutta Jopo onaivan oma rotunsa, vaihteeton, painava, nopeasti kääntyvä – jaferrarinpunainen, niin että sokeimmatkin autoilijat näkevät sen.

Näitä Jopoja jopa varastetaan oikeinurakalla. Minulla on kyllä pyörällä turvakoodi ja setallennettuna turvalliseen paikkaan, niin että voro ei pääsekauaksi. Digitaaliset välineet senkun kehittyvät.

Täytyy olla niin että kun autotyrittävät ajaa ylitseni, he ovat jotenkin värisokeita. Muttakirjoitin tästä jo vähän aikaa sitten. Toisaalta minusta ei olemitään syytä siirtyä asiasta johonkin toiseen, koska tähänkaupunkiin on pesiytynyt tappaja-autoilijoiden lauma.

Ymmärrän että näillä (ja suurinosa on muuten ollut nuoria miehiä – joukossa se viimeksi mainittuNUORI ÄITI. On totta kai mahdollista että nuorista miehistä osa onmyös isiä, mutta olen aika varma siitä että he eivät tiedäsitä.)autoilijoilla on vaikeuksia tajunnan, alitajunnan ja superegonkanssa. Kaikki niistä ovat kehittyneet miten sattuu. Tuskin ne ovatkovin hyvin synkronissa aistien kanssa edes.

Se taas puolestaan varmasti johtuusiitä mitä ihmiset syövät. Jo nuoret miehet saattavat ollalihavia. Nuoruuden lihavuus korreloi suhteellisen varhaisen kuolemanja pahojen sairauksien kanssa. Voin tietysti hurrata sille että hesentään ihan kohta kuolevat.

Sillä välin valitettavasti ennen sitähe ovat kavereidensa kanssa, jotka pyörittelevät tupakkaa suussa,samalla kun kiljuttavat renkaita tyhjällä linja-autoasemalla jaheittävät sivuikkunasta ulos olutpulloja tai kirkasta lasia ja niinlujaa että ne varmasti menevät rikki, niin että mahdollisimmanmoni pyöräilijä menettää pyörän renkaan. Mikään ei riitäheidän heikolle minälleen.

Mietin parastaikaa minkä aseenkeksisin suojateillä vetelehteviä autoja vastaan, etten ajaisiuutta pyöräkypärääni rikki niitä vasten (koskaan ei tiedämistä ne putkahtavat suojatielle). Olen käynyt läpi jo montavaihtoehtoa ja esimerkkejäkin on. Ameriikassa josta autojenvihamielisyys pyöräilijöitä kohtaan on kotoisin, pyöräilijöilläon vaihtelevasti base-ball –mailoja ja pieniä jäänaskaleita,jolla saa äkkiä ruostuvia naarmuja näiden ihmistä muistuttavientyyppien peltikuoriin. Suomalaisten yleisin työkalu on puukko, muttaminusta ne ovat vähän vaarallisia.

Pyöräilijäkin voi joskus huononapäivänään nähdä oikeasti punaista, kun on pakko viidennenkerran saman pienen kadunpätkän mittaan pysähtyä nuorenmiehen(tai siis naisen pikkutyttärensä kanssa) auton suljettua tien. Eiehdi kuin raivostua aivan aiheesta, ei ehdi pelästyä että tappaakose mun.

KOKO AJAN MINULLA ON ETUAJO-OIKEUS,koska ajan polkupyöräilijöille varattua jalkakäytävän osaa taitien oikeata reunaa. Yksityisautojen – kerran myös jumalattomanpahasti käryävän traktorin – terrori on siinä mitassa ettäsiihen pitää ruveta puuttumaan.

Poliisi siihen ei puutu. Jos kysytpoliisilta että miksi, niin ilmoitus on tavanomainen: ei oleresursseja. Minä en ihan totta oikeasti tiedä mitäliikenteenvalvojat tekevät, mutta olen asunut tässä kaupungissa 14vuotta ja sinä aikana olen nähnyt kaksi (2) kertaa kahden poliisinkävelemässä kadulla, jolloin olo oli vähän aikaa ihan vähänturvallisemman tuntuinen.

Sitten ne tietysti menivät autoon.

Miksi meillä ei olepolkupyöräpoliiseja? Ne voisivat vaikka panna päälleenBatman-viitat niin kuin 1950-luvun pariisilaispoliisit ja viitassavoisi lukea vaikka PIENEN IHMISEN TURVAKSI! Liikennepoliisi.

Vaaralliselta retkeltä tultua istuntähän sitten kirjoittamaan. Niin kuin tänäänkin ja vähänpitempäänkin. Joskus pitää kirjoittaa myös aivan rauhallisistaasioista, tosi-isoista ongelmista ja kaikenmuuttumisesta.

Raameissa

2011-11-08T23:17:00.000+02:00

Kuuntelen kansanmusiikkiasemaatietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joitaen tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisiaivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.

Tarkoitan tietysti omaa maailmaa,muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinenkäsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinkapaljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tuleaina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, eisanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sittenhuokaistava pitkään.

Kaikki voi olla perinpohjinpäinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessatai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatellaniitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää.Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.

Lyhyt poika ja pitkä poikakieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyenpojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nouseeylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisilukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaavyöhön.

Pyörä vie minut lähelle monen linnunuimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen,lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään:sotka.

Sotkat eivät ole muuttaneet etelään.Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kunoli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikäänei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuinkelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tulemitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisipainovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.

Sotka kuvitteli ehkä löytäneensäpesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti josliikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoisammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä,sillä on enemmän ruokaa.

Tietokoneen radiosta tuleekansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelenkansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa.Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit,liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla,harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla pitilyödä lavan puuta kovaa.

Mutta se ehkä kuuluu sen pitkänPerhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja mitenajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön.Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren.Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, muttaunohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syväänsiihen nuottiviivasto.

Olin kääntynyt jo kauan sittenpoispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja henauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkävain sen takia että se oli heleää.

Ongelma on nyt tietenkin se, että kunolen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatellaeettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoiiso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti senkokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olinpuolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.

Siinä oli nuori nainen ja vieressäpieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koskamuuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyähäneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettuettä vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietäjoku?

Olin vihainen, olin raivoissani. Minäen ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä.Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oliajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se onsuhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, ettäpieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen ylivain.

Onko tässä taas laadullinen asia?Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos heovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustiaautoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi.Eihän hän opi ikinä edes painimaan.

Musiikissa on viimeinen numeroyhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillätahtia.

Suuri ja mahtava

2011-10-30T17:35:00.000+02:00

Olen aina pitänyt venäläisestäkirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakintunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskusneuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessavenäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnesmuutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.

Ei venäläisiin aakkosiin täällätörmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariinsijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellätyöpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia(monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismija muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä(suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvätVenäjään tai Neuvostoliittoon.

Emma Goldmanista ja Makinesta olintotta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmaniapidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, muttaunohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossamyöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, jokasattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin,siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhanpoika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sittenKaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä jasittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaanaYhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se onlaskettavissa.

Joka tapauksessa kun Yhdysvaltainpresidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldmanhaluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonkapiti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjenmurhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksiaja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä,koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaaen ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisestailmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuustunnettiin.

Samaan aikaan juuri syntynytNeuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysinmahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olenlukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö seenää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi,joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksenahän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien jaanarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheestaon kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia,Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saadavielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettujakirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä HelsinginAkateemista lasketa.

Tässä oli pitkä tarina EmmaGoldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia.Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaaVolga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessaon sama maa taustalla – Venäjä.

Volga-antologia on totisestihatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tulisuomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei olenäkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja sillointällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maanpäältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys,jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuudenvuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla.Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muutakielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluuKarjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisinkielipesä-toiminnalla.

Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmätsiinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla onoma kirjakielensä, joten käytännössä sallivankansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisimitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämäkansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.

Siksi oletan että ketään eipainosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu josjoku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan.Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä.Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kylläniistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakinolisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?

Kirjallisuuden merkitys vähenee kaikenaikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkämaissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissalukutaitoa ei juuri ole.

Tästä aiheesta puhuu osin myösAndreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolinhenkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todellasurkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisinVenäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeenja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enäämitään jäljellä.

Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkailleidiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalistavastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisinpaikka kirjailijalle.

Kirjassa on toinenkin puolensa.Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleenvanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästäkaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikähyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksijäi tie Laatokan yli.

Kaupungin suojelijoita ei välttämättäkiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoinähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niinnälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysinmahdolliselta.

Makinen tarina liittää Stalininvainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka onantanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisiakansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaakatoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa onmuutenkin aivan tarpeeksi.

Venäjä on Suomen naapurimaa. Useintulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänytjälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestäkirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. MitähänSuomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestäkirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikkahän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.

Mutta mahtaako klassikoitakaan enäälukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaahistoriallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski elisuurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa,josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.

Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietinonko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteenharjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?

Tiivis viikko

2011-10-22T15:13:00.000+03:00

On hienoa että näin pienestäkaupungista löytyy taidegraafikoita näin paljon. Heitä onyhdistykseksi asti. Vaasan taidegraafikot täytti eilen 30 vuotta.Sekin on kauan.

Tilat ovat ikuinen ongelma. Grafiikassatarvitaan useammanlaisia prässejä. Kun esimerkiksi Janikan kanssapuhuu, niin grafiikoiden nimiä tulee hurja määrä: carborandum,silkkipaino, serigrafia, etsaus, akvatinta ja paljon muuta. JanikaHerlevi on nuori taidegraafikoiden puheenjohtaja. Mutta koska ollaanprovinssissa, vaikkakin tietysti sen pääkaupungissa, kuntarkoitetaan tsaarin kuvernementtia, niin kyllä titteli ei oletitteli vaan tarkoittaa kovaa työtä.

Graafikot puhuvat tavoista tehdä. Setarkoittaa pitkäaikaista puurtamista että vedokset onnistuisivat.Olen katsonut sitä puuhaa päältä sen verran kauan että tuli hikiseisoskellessa. Graafikoissa on selvästi jotain käsityöläismäistä– se on tässä tapauksessa täyttä plussaa, koska tekniikka uhkaakaiken aikaa ottaa niskalenkin taiteilijan työstä. Luulen ettätaidegraafikoiden työssä oppiminen vie suurimman osan elämää.Sen käytännönläheisyys tekee näistä ihmisistä keraamikkojen jatekstiilitaiteilijoiden sukua.

Vaasan taidehalli on kaupungintalonkellarissa. Se saisi olla tällaisiin tilaisuuksiin isompi, nyttuntuu kuin katto romahtaisi niskaan hetikohta. Toisaalta tila onkaunis. Mutta se kaikuu hyvin tehokkaasti, eli puhekumppani kysyyyhtä usein mitä kuin minäkin.

Kuulin sivumennen kertomuksiaripustuksesta, jota on tehty yötä päivää. Työssä tuntuiolleen kokonainen armeija ja lasien/raamien toimittajien kanssa olitottakai ongelmia niin kuin aina. Jos joku lasi helähtää rikki,niin tilalle tuotu tuskin on tismalleen tilatun kokoinen. Aina jokukohta pettää.

Otin kuvia avaisista, varsinkin siitävaiheesta, kun väki väheni. Lasit ovat pirullisia kuvaamisenesteitä. Heijastuksia tulee väistämättä. Kuvat on otettava vähänsivusta, että edes oma varjo jäisi pois.

Pieni taidehalli on valaistu jollainnerokkaalla tavalla, jota en ole vielä käsittänyt. Silmät eivätväsy. Kuvien näkemisestä tulee täysi olo. Takaisin tullessakaupunki on vähän epäskarppi mutta kaunis. Lokakuu on ollutlämmin.

Avajaisissa. Keskellä Tuija Arina-Sundelin, Vaasan taiteilijaseuran puheenjohtaja, joka taitaa myös taidegrafiikan ja jolta välillä piti käydä kysymässä että mikä tuo on tai tämä.

Jani Järvinen, vas. Pako ja Ruhtinas

Cata Ahlbäck: Zen

Kuvataiteilijat Maria ja Markus

Raili Halme: Kontakteja

Natalia Haimi: Rainbow Dance

Ja sitten hieman epäskarppi kävely läpi kaupungin. Yli 10 astetta lämmintä!

Sattumoisin blogiystäväni Marja-Leena Rathje on itse ystävineen pitänyt näyttelyn Vaasan taidehallissa vuonna 2002 ja tuon tähän hänen linkkinsä tuosta näyttelystä tähän (englanniksi, Marja-Leena on Vancouver, bC:stä, Kanadasta, siirtolainen, kuten olen itsekin joskus ollut) koska minusta linkissä puhutaan tärkeistä asioista:

http://www.marja-leena-rathje.info/traces/

Toisiaan varten olemassa

2011-10-15T17:02:00.000+03:00

Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.

Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.

Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.

Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.

Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?

Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.

Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.

En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.

Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.

Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!

Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.

Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.

Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.

Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?

Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:

SÄÄTAULU

Lokakuun meri kiiluu kylmänä

selkäevänään kangastukset.

Jäljellä ei mitään mikä muistaisi

kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.

Meripihkahohde kylän yllä.

Kaikki äänet pakenevat hitaasti.

Koiranhaukun hieroglyfi

maalattuna ilmaan puutarhassa,

jossa keltainen hedelmä on

puuta ovelampi ja pudottautuu.

* * *

Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.

Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.

Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.

Tunnustuksia

2011-10-07T15:08:00.000+03:00

En ole aikoihin osallistunut meemeihin. Ensimmäiseen sellaiseen ikinä minut haastoi Veloena, mutta en osannut osallistua, koska olisi pitänyt kyetä tekemään linkki. Ne eivät kyllä vieläkään aina onnistu. Luulen että kaikki löytävät Veloenan jos googlaavat tuota nimeä. Ei se ole ihan tavallinen niin kuin ei se likkakaan, ainakaan kaikin osin.

Mutta kukapa meistä olisi. Varsinkin kun nyt toinen flikka, todennäköisesti vielä sukua, antoi tunnustuksen, joka oli ilmiselvä naamioitu meemi. Meemit ovat oikeasti ja tieteessä vähän muita juttuja kuin tällaisia haasteita, mutta ei kai sillä ole väliä. Blogistan on outo paikka. Tämän flikan olen jopa tavannut kerran. Ehkä usiammastikin kun oltiin pieniä, mutta en muista enää.

Pitäisi löytää ittestään kahdeksan (8) asiaa joita ei ole kertonut blogissa. Niitä on varmaan kauhean paljon enemmänkin, mutta olkoon nyt, voihan niitä yrittää rajata jollain tavalla.

Sanoin kyllä Obeesialle, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa, kuten sukulaiseni väittävät tekevänsä.

Minusta on kivaa lukea öisin. Yölamppu on mukava juttu. Hienoin yölamppu on ollut kynttilä lautasen päällä ja se pienellä rahilla. Siitä tuli aina sanomista, mutta lopulta sain kuitenkin lukea vaikka kuka olisi muuten hereillä, koska en olisi nukkunut kumminkaan.
Olen pohtinut puolen elämääni miksi kissat ja koirat noin yleensä eivät tule toimeen. En tiedä sitä vieläkään. Mutta punnitsen erilaisia vaihtoehtoja senkun kerkiän. Useimmiten kuittaan sen niin, että koirat eivät suhtaudu elämiseen rauhallisen filosofisesti. Ne ovat hysteerisiä tottelevaisuutensa vuoksi. Totteleminen ei ole aivan viisasta.
Inhoan siivoamista. Mutta kirjahyllyn siivoaminen on hauskaa, koska siinä saa lukea vaikka viikon. Ilman minkäänlaista järjestystä, ihan vain huvikseen.
En muista kirjoittaneeni koskaan että olen ollut suhteellisen köyhä koko ikäni. Oletan että en ole sanonut sitä, koska suhtaudun asioiden tilaan ristiriitaisesti. On päiviä, viikkoja ja kuukausia jolloin en edes ajattele asiaa. Sitten saattaa tulla tilanne, esimerkiksi kirpputorilla, minulla on kyllä muutama kolikko, mutta ne ovat Ruotsin, eivät Tsekin tai Slovakian, kruunuja. Pitäisi saada kaksi kirjaa ostetuksi, lahjaksi vain. Itselleni en anna lahjoja, koska en ole koskaan ansainnut niitä. Kirpputorin pitäjä ei hyväksy kruunuja ja minun on pakko lähteä takaisin kotiin. Ehkä minun kannattaisi perustaa pahvimukikerjäyspaikka kirpputorin eteen? Harkitsen asiaa. Se EI olisi performanssi.
Siivoamisen välttelemisestä aiheutuu pölyisten johtojen vyyhtejä milloin mihinkin huushollin nurkkaan. Se johtuu näistä tietoteknisistä vimpaimista. Tulin kerran johtoja tuijottaessani ajatelleeksi että en ehkä saisi palovakuutusta. Kunnon ihmisellä varmaan pitäisi olla palovakuutus. Mutta onko minulla omaisuutta, joka ei saisi palaa? En todellakaan tiedä.
Minulla on isoisän tekemässä kirjahyllyssä Kansojen historia ja Suomen kansalliskirjasto. En ole lukenut kumpaakaan läpi. Mutta jos tahdon lukea juoruja niin kuninkaiden ja kirjailijoiden elämänkerrat sisältävät niitä paljon. Arvaan että kirjoittajat kutsuvat niitä paremman puutteessa arvauksiksi. Arvaukset puolestaan ovat sitten historiaa.
Minulla on filosofian maisterin tutkinto. Olen yrittänyt tuloksetta saada jenkkiystäviäni ymmärtämään mitä se tarkoittaa, mutta huolimatta 20 vuoden yrityksestä, en ole onnistunut. Nykyään sanon, että olen itseoppinut. Riippuu tapauksesta. Joillekin sanon että olen Magister Ludi, ja valtameren toisesta päästä kuuluu kunnioituksen humina.
Syksyisinä ja myrskyisinä öitä niin kuin tänään tekisi mieleni kiivetä katolle, ottaa megafoni ja alkaa ulvoa. Minun täytyy suurena salaisuutena tunnustaa että en ole ikinä uskaltanut tehdä sitä. Sovellun maisemiin niin hirvittävän huonosti muutenkin.

Nyt on perjantaiaamu ja tuuli viheltää katolla edelleen. Kaikki nuo elämäni salaisuudet sisältävät lähinnä pelkotiloja siitä tai tästä syystä. Todelliset ongelmat joita minullakin on, niin kuin varmaan suurimmalla osalla ihmisistä, eivät taas ole ratkaistavissa.

Isovanhemmat luottivat aina siihen, että kunhan odottelee, niin asiat ratkeavat itsestään. Minun lapsuusajan perheeni meni kylään Mamman luo, joka oli valmistautunut keittämällä meille päivällisen.

Hän sanoi aivan vakavalla naamalla sitten että jälkiruuaksi on natinkia. Me lapset jäimme odottelemaan suupielet sylkeä valuen natinkia. Aikuiset menivät pois ruokasalista, pihalle, joku alkoi työntää ruohonleikkuukonetta ja arvelin että oli aika piiloutua ullakolle lukemaan vanhoja lehtiä, muuten joutuisin haravoimaan pitkäksi kasvaneet ruohot.

Pikkuveli pyysi että älä mene, että kohta tulee jälkiruokaa. Sanoin että tämä on juoni ja minulle on varmasti jo haettu harava. Lähdin kiipeämään vintille. Käskin veljen pitää suunsa kiinni enemmästä.

Kun tulin alas vintiltä oli aivan hiljaista. Ketään ei näkynyt missään. Menin kangaspuuhuoneeseen, otin viltin ja rupesin nukkumaan. Maailma oli unohtanut minut kokonaan. Kun heräsin tänä aamuna minulla oli kuumetta ja kova yskä. Laskin juuri että siitä, kun aikuiset olivat jättäneet minut, oli kulunut 53 vuotta.

Eläimellisyyttä

2011-10-01T15:37:00.000+03:00

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa.

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.

Kiveä kovempi

2011-09-21T20:36:00.000+03:00

Brighton Rock, Graham Greenen kirja on jostain syystä suomennettu Kiveä kovempi. Se käsittelee samaa aihetta kuin monet täyteen ahdetut, näköalatonta nuorisoa pursuavat paikat: mellakointia. Greene tosin kirjoitti 1950-luvusta.

Sadekausi on alkanut ja sitä kutsutaan syksyksi. Viime viikolla oli kaksi (2) päivää jolloin ei satanut. Jos ei ole sadeviittaa kastuu jokaisella fillarimatkalla. Vielä on niin lämmin, että se ei haittaa, voi lisätä vauhtia ja lämpö leviää viitan sisällä.

Mutta osui yksi päivä jolloin aurinko paistoi enemmän kuin moneen viikkoon. Puolukkaretki! Hallaa ei vielä ole ollut, joten aivan tummat puolukat vielä puuttuivat. Ennen paikalla oli miltei 100-vuotias mäntykangas. Nyt joku oli suorittanut isot hakkuut, joten risuihin auttamatta kompastui. Jäkälä ja sammal olivat imeneet itseensä vettä, siirtolohkareiden väliin jääviä kuoppia ei nähnyt.

En pudonnut kuin kerran enkä nyrjäyttänyt edes nilkkaani. Jalassa oli kunnon saappaat.

Meno oli silti sellaista rymyämistä että kuka tahansa karhu, ilves tai hirvi oli taatusti häipynyt jo siihen mennessä kun oltiin päästy ensimmäiseen punertavaan mäkeen. Takana olisi ollut toinen ja kolmas. Aurinko oli suorastaan kuuma.

Tässä metsässä näin joskus parikymmentä vuotta sitten ilveksen. Olin kulkemassa yksin, ja silmäkulmasta huomasin jotakin laakealla kivellä. Ilves nukkui. Päivä oli melkein samanlainen kuin nyt, mutta olin matkalla pyöreälle lammelle. Silloin ei ollut vielä hakattu yhtään aukkoa lapsuuden mäntykankaaseeni, nyt en voisi olla varma pyöreän lammen sijainnista.

Sen ympärillä loistivat keltaiset marjat, joita pidin tapanani syödä lounaaksi elokuun loppupuolella. Valokkeja. Lammen keskellä oli pystyyn kuollut nuori puu, mikä lienee, ja siihen joku oli ripustanut linnunpöntön. Niihin aikoihin lintuja oli paljon.

Ilves oli tuulen yläpuolella, joten se ei haistanut minua. Matkaa oli kymmenisen metriä. Kiersin hitaasti alaspäin, kuusimetsän puolelle, josta se ei voinut nähdä eikä haistaa minua.

Puolukkametsässä kulkee keskellä kallioharjanne, joka on syntynyt valtavista siirtolohkareista, joita jääkauden loppuvaiheessa jäät eivät olleet enää jaksaneet rytyyttää eteenpäin. Harjannetta pitkin pystyy kävelemään, varovasti.

Täysikäiset, tummat kuuset jäivät alapuolelle. Tuulessa niiden latvat huojuivat hiljaa. Kuuset olivat suojassa, mutta eivät tietenkään enää ihmiseltä.

Minulle tuli päivän kuluessa sellainen tunne, että ihminen alkaa olla aika epätoivoinen, kun hän joutuu viimeisetkin kankaat viemään kasvien ja eläinten kodista pois. Vielä useammat eivät ehkä ajattele eläimiä enää ollenkaan.

Heille puutkaan eivät ole olleet eläviä olentoja enää pitkään aikaan. Risut olivat kuivuneet käppyröiksi ja niistä tulisi monen kesän polttopuut kenelle tahansa joka jaksaisi raijaita niitä tielle asti. Ojia on tiellä paljon, heittelemistöitä monellekin ihmiselle.

Joku porukasta sanoi siihen että hei, älä sure, risut lannoittavat metsän pohjaa ja kohta tässä on uusi männikkö. Seuraavalla kerralla ehkä ei ole enää ihmisiä ja puut saavat jäädä humisemaan itsekseen. Ehkä sentään eläimiä olisi säästynyt, sen ilveksenkin jälkeläiset.

Eniten oli siis nyt kallioita, jäkäliä, sammalta. Sitten löytyi vielä kallioimarre, jota en ollut koskaan ennen nähnyt tässä metsässä.

Mökin pihalla katselin mietteliäästi kasaa vanhoja sementtitiiliä. Niistä tulee vielä jotain. Ehkä rakennetaan iso tiipii, ja siihen keskelle tulisija. Sitten vieraatkin voivat olla siinä yötä ja heräävät alkukesästä lintujen meteliin ja aurinko paistaisi koko viikon.

Sadepäivänä

2011-09-12T17:18:00.000+03:00

Eilen käytiin nopeasti kylässä, puhuttiin maailma valmiiksi, kaikki tuli selväksi. Joskus asiat on selvitettävä. Maailmassa on eläminen.

Aurinko paistoi mutta säätiedotuksessa oli luvattu koko viikolle sadetta. Sateet tulevat nyt Brittein saarilta suoraan tähän Merenkurkkuun. Se saariryhmä on sen verran iso siellä keskellä Atlanttia, että se aiheuttaa lujan kierteen joka pyörii Alankomaiden, Tanskan ja Etelä-Ruotsin läpi suoraan tähän Pohjanlahteen.

Kun olin lähdössä Ruotsiin, mietin miten ennen mentiin ja miten oltiin pari yötä Uumajassa jäljellä olevan perheen kanssa. Sievää ja siistiä matkustajakotia suorastaan pelästyin. Sitä ennen oltiin oltu isän serkun luona Vaasassa. Laivat kulkivat.

Sievä ja siisti kyllä sopi oikein hyvin siihen, että perheestä oli jäljellä tynkä ja kaikki olivat jo ajat sitten hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin, joita tässäkin maassa riittää. Minä olin pian lähdössä Ruotsiin töihin. Isä kovasti yritti koota meitä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Sellaista tapahtuu paremmissakin perheissä.

Nyt eivät enää kulje laivat kuin joskus, koska seilaamisesta tuli viinanostomatkoja. Täältä ei lähde kovin hirveästi enää tavaraa kaikkiin ilmansuuntiin. Enää pari isoa tehdasta, ennen on ollut paljon pieniä. On täällä vielä paikallisia, jotka muistavat tällä paikalla sijainneen moottoritehtaan. Veneisiin tarvittiin moottoreita. Sitten paikalliset kertovat että kalastajia oli ihan tarpeeksi vielä, saarissa lampaita ja vuohia ja joku lehmäkin ehkä.

Mutta vielä kauemmin sitten tässä on ollut merenlahti. Korttelin rakentajat ovat kairanneet ahkerasti maata, sadevesiviemäreitä on kaikkialla ja ainoat reiät niiden lisäksi ovat tilkut multaa ja ruohoa, puut jotka nousevat siitä. Muu on asfalttia.

Paikalliset sanovat että kun he kaverinsa kanssa tulivat tähän tehtaaseen töihin, niin eivät löytäneet mitenkään konttoria, vaan kävi niin, että kun avasivat yhden oven, sieltä syöksyi ulos neljä lihavaa rottaa. Puhuja sanoi kauhistuneensa työelämää niin paljon että juoksi seuraavaan tehtaaseen asti. Se oli mäellä ja poika näki sanan Kontor, avasi oven ja sai työpaikan.

Poika oli ollut 14-vuotias, vähän vanha aloittamaan töissä, mutta kun vanhemmat olivat yrittäneet kouluttaa. Siitä ei ollut paljon hyötyä kuin vasta myöhemmin, kun hän älysi suorittaa keskikoulun iltalinjalla ja sitten suoritti teknikon ja insinöörin paperit itselleen.

Luin juuri Helin kehuman kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja samaistuin Katriina Järviseen. Hän oli myös käynyt Tukholmassa tekemässä töitä niin kuin minäkin.

Mutta kun tänään sataa, on pelkästään omaa unteluuttaan sukellettava vanhojen kirjojen maailmaan. Useimmiten vanhat kirjat minulle tarkoittavat runoja, koska ne säilyttävät paljon itsestään vaikka olisivat kuinka vanhoja.

Tämä kirja hämmästytti, koska muistan lukeneeni runot todella kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla oli vielä jonkinlainen oikea stereokuulo. Tämä on Uuno Kailaan Punajuova (WSOY 1933, Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma). Kailaan kohdalla punajuova ehkä tarkoitti punaista juovaa nenäliinassa, koska hän kuoli tuberkuloosiin aika nuorena.

Olin unohtanut että moni runoilija vielä silloin saattoi lisätä kokoelmaansa suomennoksia. Kirjan kansilehdellä lukee: Jouluna Hellälle 1940 Aunelta. En yhtään tiedä keitä nämä ihmiset ovat, mutta äidin runokirjojen joukossa ne olivat.

Kailas oli suomentanut Spoon River-antologiaa muutaman runon verran. Kirjahan on klassikko ja melkein kaikki ikäiseni ovat lukeneet myöhemmän version, Arvo Turtiaisen suomennoksen.

Sam Hookey

Minä livistin kotoa sirkuksen mukana,

kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan,

leijonankesyttäjään.

Kerran, kun olin antanut leijonain paastota enemmän kuin yhden päivän,

minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta

ja Leoa ja Gypsya.

Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut.

Kun tulin näille seuduille,

kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi,

että se oli parahiksi minulle…

Se oli Robespierre!

(Uuno Kailas, 1927)

Olen lukenut nyt miltei koko kokoelman. Nyt on mentävä kauppaan hakemaan hillosokeria ja keitettävä hilloa. On etsittävä lasipurkki, kuumaa touhua, käsiä ei pidä polttaa muuten purkki putoaa kädestä ja särkyy.

Hillo kiehuu hitaasti. Kuvia voi klikata isommiksi!

Siksikö?

2011-09-02T23:26:00.002+03:00

Lapset ovat kehityspsykologian mukaan noin 3-4-vuotiaita, kun he alkavat kysyä miksi. Yksinkertaisin vastaus olisi siksi, koska kysymykset ovat elämän perusteita koskettavia. Lapsi on ihminen joka tahtoo asioille nimen.

Syntymä ja kuolema ovat tietysti niitä kysymyksiä. Mutta vastaukseksi ei kuitenkaan koskaan käy siksi. Lapsen on oikeasti saatava tietää mistä lapset tulevat.

Se on äärettömän hankalaa näinä aikoina kun perheitä suunnitellaan täällä hyvinvoivassa lännessä ja luultavasti myös hyvinvoivassa idässä. Lapsi voi kysyä miksi meillä ei ole pikkusiskoa niin kuin naapurissa. Siksi.

Tämän kesän taite oli Tukholman matka. Kun olin nuorena siellä, olin syvien eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Ensimmäisenä kesänäni vuonna 1965 luin läpi Raamatun ja Spenglerin Länsimaiden perikadon.

Tukholman radio lähetti varoituksia rankkasateesta, kun olin lähtemässä pois. Jossakin oli satanut rankasti joskus aiemmin, eikä varoituksia oltu annettu. Nyt niitä annettiin niin, että jopa minä käsitin jotain dramaattista olevan ilmassa. Se oli tyyni, aurinko hohteli, olin katsellut alas kaupunkiin Observatorion mäeltä, tarkoitus oli kirjoittaa ylös milloin se olikaan rakennettu. Unohdin, koska paikka oli pelkkää unenomaista toistoa. Mikään ei ollut muuttunut.

Olisin kovasti halunnut myös ottaa kuvia mäellä loikoilevista opiskelijoista. Tuntuu oudolta että he ovat edelleen siellä makoilemassa niin kuin ennenkin. Mutta kaupunki ei ole muuttunut. On mahdollista että observatoriossa on koloja, jotka sopivat tismalleen ihmisille, etenkin nuorille ihmisille.

Pidin ruostuneista portaiden kaiteista. Jos olisi rankkasade, niin se voisi helposti huuhtoa altaan kivet. Mäki oli jyrkkä, jyrkkä sen pitääkin olla, jos tahtoo nähdä tähtiä. En tosin usko, että sieltä enää voi valosaasteelta nähdä yhtään mitään.

Matkan alussa kävelin ystäväni kanssa pitkiä lenkkejä Drottningholmissa. Kuningas ja kuningatar asuvat siellä. Minä juutuin ajattelemaan nimiä kuningas ja kuningatar. Ne ovat jotain germaanista lainaa, mutta en enää muista mitä.

Veijo Meren Sanojen synnyssä sana selitetään näin:

Kuningas, suora vanha lainaus germaanien kantakielestä, jossa se oli kuningas-z. Sana tarkoitti hallitsijaa, alun perin jaloon ja hyvään sukuun syntynyttä. Se on johdettu sanasta kunja, gootin kielessä kuni. Ne tarkoittavat sukua. Niistä on peräisin suomen kielen kunnia. Muinaisyläsaksassa ja anglosakseilla kuningas oli kuning, josta tavuja tiputtamalla saatiin englannin king ja ruotsin kung. Muinaisskandinaaveilla kuningas oli vielä komeasti konungr. Anglosaksissa sana oli cuning. Liettuan kuningas oli herra ja pappi. Muinaisslaavien kunegu oli ruhtinas. Sen muodosta kunezi tuli venäjän knias, ruhtinas.

Aina kun tekee mieleni miettiä sanoja avaan tämän Veijo Meren mainion opuksen. Se on etymologinen sanakirja. Niitä on myös enemmän virallisen muotoisia, Meri sallii itselleen epiteettejä kuten ”komeasti”, vaikka se on selvä mielipide.

Joka tapauksessa kunkun puutarhan kulmissa on kuutioiksi muotoiltuja seetrejä. Muistin puun apin ja anopin talon nurkalta. Revin muutaman lehden irti kuutioista ja nyt odotan niiden juurtuvan. Niistä kasvaa fantastisen suuria puita ja ihmiset tulevat katsomaan niitä läheltä ja kaukaa.

Keskellä kaupunkia kävelimme sitten läpi kapean kadun korkealla Slussenin yläpuolella. Olin aivan varma siitä, että täällä jossakin on pieni punainen mökki ja muistolaatta jossa kerrotaan koska Bellman asui talossa.

Edestakaisin säntäilyni ei tuottanut mitään tulosta. Unohdettiin Bellman joksikin aikaa. Ruvettiin kävelemään kohti Katarina-hissiä. Mietin oliko hissin nimi annettu Venäjän keisarinnan mukaan. Jos oli niin miksi. Minulla on sellainen mielikuva että Kustaa III yritti voittaa Katarinan meritaistelussa. Ei kuitenkaan voittanut. Ehkä jälkimaailma oli Kustaan häviöstä niin käärmeissään, että antoi hissille Ruotsin kuninkaan voittajan nimen? Tämä on tietysti kaikki spekulaatiota.

En ikinä ymmärtänyt koulussa, miksi minun piti opetella ulkoa Ruotsin kuninkaat. Mihin minä niitä tietoja olen ikinä tarvinnut? Opettaja vastasi miksi-kysymykseeni että siksi.

En käsitä miksi Kustaan piti hyökätä Katariinan kimppuun. Kuninkaiden ajatuksia ei kyllä tavallinen kansalainen kykene käsittämäänkään. Kustaa olisi varmaan vastannut pää ylväästi pystyssä että siksi.

Kaikenmaailman kaikkeuden asioita on pakko miettiä kenen tahansa. Minä mietin täällä tätä.

Melkein mutta ei ihan

2011-08-24T20:32:00.000+03:00

Olen miltei tullut takaisin. Se tarkoittaa sitä että mieli tai sielu tai miksi sitä ikinänsä kutsutaankin, on hieman jäljessä aikataulusta. Se on aivan normaalia kun tulee matkalta kotiin.

Kyseessä oli naapurimaa, jonka vallan alaisina suomalaiset olivat noin 700 vuotta. Suomi maksoi veroja, antoi sotilaita ja majoitti niitä. Suomi omaksui sen maan uskonnon, vaikka todennäköisesti uskonnon vaihtaminen ei oikeasti tapahtunut hetkessä.

Olen viimeksi asunut siellä yli 40 vuotta sitten. Silloin oli käytävä siellä töissä että saattoi opiskella talvet oman maan yliopistossa. Omassa maassa ei olisi ansainnut niin paljon, että olisi voinut opiskella kokoaikaisesti syksystä kevääseen. Paljon oli ikäisiäni, jotka jäivät siihen maahan. Syitä oli varmasti monia, mutta minulla ei ollut jäämiseen yhtäkään.

Tunsin oloni vieraaksi ja viheliäiseksi kaikin tavoin. Suomessa tunnen oloni vieraaksi ja viheliäiseksi vain joillakin tietyillä tavoilla.

Maa on hyvin monikerroksinen, oli jo silloin, mutta nyt se on sitä paljon enemmän. Se on paljon ystävällisempi nyt, kun maahanmuuttajia on paljon enemmän ja joka puolelta maailmaa. Mutta se vaikuttaa moninkertaisesti rikkaammalta kuin ennen – ja paljon rikkaammalta kuin Suomi.

Kävelin varmasti kymmeniä kilometrejä. Selkä on vieläkin kipeä. Katselin kaupunkia kuin turisti, vaikka tiesinkin aivan tarkkaan missä olin milloinkin. Kaupunki oli painanut aivoihini kartan, joka omituista kyllä ei ole kulunut pois. Se ehkä johtuu siitä, että siellä ymmärsin ensimmäistä kertaa, nuorena, että maailman laki on syödä tai tulla syödyksi.

Totta kai, minun on täytynyt olla aika lailla turvassa omassa maassani, että tajusin sen vasta siellä. Kummallisinta siinä on se, että Ruotsissa ei ole ollut sotia eikä sen vammauttamia ihmisiä sukupolvien ajoilta, niin kuin Suomessa oli ollut. Olisi voinut kuvitella että Suomi on tyly ja raaka. Mutta se tuntuu olevan sitä vasta nyt. Nyt vasta eletään keskiluokan ja yläluokan irtioton aikaa tavallisesta kansasta, joka joutuu entisten sukupolvien tapaan sinnittelemään.

Ehkä tylyyteen, välinpitämättömyyteen ja muuhun huonoon käytökseen tarvitaan yksinkertaisesti hyvintoimeentulevia ylempiä luokkia. Vai mikä sitten Suomessa on muuttanut ilmapiirin niin oudoksi?

Ruotsissa siihen ei tunnu olevan jostain syystä enää tarvetta. Kai siellä rikkaita yläluokkia silti on? Tai ainakaan se ei paistanut ihmisten kasvoilta, pahanilkisyys tai vihamielisyys. Sen lisäksi kaupunki oli hienosti hoidettu, missään ei näkynyt lasinsirpaleita, autoilijat antoivat kävelijöille ja pyöräilijöille tasaveroiset oikeuden liikenteessä – lakihan meillä on sama, mutta vain Ruotsissa noudatetaan liikennesääntöjä. Olo oli ja pysyi rentona. Ei tarvinnut pelätä.

Tämä väliaika, 40 vuotta, teki sen että unohdin ruotsin kielen. En osaa enää puhua sitä. Englantiin vastataan puhumalla joko ruotsia tai suomea. Päädyin siis puhumaan kolmea kieltä sekaisin ja ihmiset hymyilivät. Hymyssä ei kertaakaan ollut mitään pahansuopaa. Paljon oli siis muuttunut 40 vuodessa: suomalaiseen ei enää suhtauduttu nurjasti. En kyllä ikinä ymmärtänyt miksi suomalaisiin kesätyöläisiin piti suhtautua nurjasti ennenkään, olisi luullut että meistä oli apua.

Yhtenä päivänä tulin majapaikkaan ja väitin kivenkovaan, että jazzlaulajatar Monica Zetterlund oli suomalainen. Emäntäni sanoi että eikä ole. No, en ollut kovin kaukana arvailustani, koska hän oli Värmlandista. Sieltä muuttivat ensimmäiset suomalaissiirtolaiset Amerikkaan. USA olisi varmasti aivan erilainen maa, jos Monica Zetterlund olisi muuttanut sinne.

Yhden siirtolaisen väitetään olleen mukana kirjoittamassa USA:n perustuslakia, joka tuli voimaan 1776. En muista mikä hänen nimensä oli, ehkä John Morton. Siitä olisi jotenkin johdettavissa itäsuomalainen sukunimi.

Joka tapauksessa kun USA:n perustuslain perustamisesta tuli kuluneeksi 200 vuotta, Ruotsin kuningas ja kuningatar olivat muuraamassa jotakin perustuskiveä Delawaren siirtokunnassa. Sen on täytynyt olla muistomerkki.

Mutta sekä suomalaiset että ruotsalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa. Heidän kanssaan tehtiin yhteistyötä, otettiin ja annettiin. Semmoistakin on väitetty, että suomalaiset olisivat opettaneet heille hirsitalon rakentamisen.

Jonkin aikaa poissa

2011-08-16T00:17:00.000+03:00

Etten juutu tänne kuin mikäkin nahistunut porkkana, niin täytyy lähteä vähäksi aikaa liikkeelle ja mennä vähän kauemmaksi.

On mahdollista että mieleen syntyy sitten uusia kuvia ja ehkä jopa ajatuksia. Ajatukset ja kuvat ovat mielessäni aina kuuluneet yhteen. Ajattelen kuvilla.

Elokuu on puolessavälissä ja on mentävä katsomaan löytyykö vielä niitä samoja paikkoja, joihin ehdin kesäisin kiintyä, koska pian oli mentävä kotiin riippumatta siitä, missä se milloinkin sijaitsi. Tämä toinen paikka ei ollut koti, eikä siitä voisi tulla sitä ikinä, tiesin sen heti.

Ensimmäisestä työrupeamasta siinä maassa muistan tämän laulun, jota esimiesnainen lauloi kulkiessaan minun kanssani pitkin käytävää kohti kansliaa, jossa laskettiin rahoja:

Vi e alla kommunister när vi dör,

vi e alla kommunister när vi dör!

Ty i stora himlasalen spelas Internationalen,

vi e alla kommunister när vi dör!

Om vi dör.

En ikinä ymmärtänyt mitä laulu tarkoitti, enkä myöskään sitä, miksi nainen katsoi asiakseen laulaa sitä minulle. Ajattelen nyt, että entäs jos löydän jonkun joka kertoo miksi laulu laulettiin minulle? Ehkä maailmani muuttuu kertakaikkiaan ja lopullisesti joksikin muuksi.

Mutta kohta on niin pimeää että kynttilät on sytytettävä. Linkin takana on ajatuksia viime kuun lukemisista. Lukemisissa on kolme kirjailijaa ja olen ehkä vähän alkanut oppia jotakin siitä, mitä kutsutaan fantasia-/tieteiskirjallisuudeksi. Kyllä minä minä dystopiat olen tuntenut jo kauan. Näissä on kuitenkin jotain muuta ja kenties enemmän.

Minulla ei todennäköisesti ole aikaa eikä paikkaa missä kommentoida, jos jollekulle tulee mieleen kommentointi. Mutta mahdolliset vastalauseet ja hyväksyvät hyminät odottavat kiltisti vuoroaan kunhan ehdin takaisin kotiin.

Luulen että minulla jo koti on. Toivottavasti. Siksi nämä kynttilät.

Kuulolla

2011-08-07T10:57:00.000+03:00

Kun muutin tänne, tästä korttelista sanottiin että tämä on Länsi-Suomen tihein ja väkirikkain ja monikulttuurisin paikka. Menin työhön opettamaan aikuisille pakolaisille, joita niihin aikoihin ruvettiin kutsumaan maahanmuuttajiksi (ilmeisesti ruotsin invandrare-sanan elähdyttäminä). He eivät saaneet kuitenkaan olla tunneilla kuin tietyn ajan, tuskin he oppivat paljoakaan.

He yleensä osasivat jo alkujaan 4-5 eri kieltä. Esimerkiksi Keski-Sudanista tulleilla oli ällistyttävän monta kieltä. Katselin heidän kanssaan Afrikan karttaa. Kysyin miksi rajat ovat neliömäiset, miksi ne eivät mutkittele, vaan ovat kuin meidän itärajamme Laatokan kohdalla. Juuri siksi.

Olen aika varma siitä että kahden uuden pakollisen kielen, suomen ja ruotsin, oppiminen on mahdotonta, jos on jo yli 40-vuotias ja tullut aivan erilaisesta kielellisestä kulttuurista. Sittemmin olen tavannut nuoriakin naisia, jotka selvästikään eivät osaa lukea. Kieltä käytetään puhumiseen. Sitä kuunnellaan radiosta.

Meille on onneksi Suomessa kehittymässä ikioma lingua franca joka on suomi. Nyt kun kuulen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suhteellisen hyvin, pystyn vakoilemaan mitä ihmiset sanovat. Lapset, kaikenmaalaiset, puhuvat keskenään suomea.

Mutta ajattelen sudanilaisia. Tuskin koskaan olisi asiaa Afrikkaan, joten ajattelen että oli mukava tulla tuntemaan niitä ihmisiä edes vähän. Kuulla kuinka he sanoja haeskellen yrittivät kuvata mustaa sarvikuonoa ja sitä miten linnut lauloivat aamuisin.

Kävin elämäni ensimmäisessä konsertissa. Siis: kuulin kummallakin korvalla. Ystävä soitti että nyt olisi hieno konsertti kaupungintalolla. Olivat meneillään Korsholman musiikkijuhlat. Siitä on nyt päivää vaille viikko.

Se oli kamarimusiikki-ilta. Lippua ottaessani kuulin että konserttitilassa on induktiosilmukka. Ja minulla on kaksi kuulokojetta, yksi kummassakin korvassa. Tähän mennessä olen kuunnellut vasta ihmisten puheita, radiota tai televisiota. En ole koskaan kuulevana kuullut elävää esitystä. Jännitti.

Musiikilla oli järisyttävä vaikutus. Takaisin tullessa epäilemättä kävelin hoiperrellen, vaikka en ollut väliajalla juonut kuin muovimukillisen vettä. Voi olla että tällainen musiikkikokemus tulee nyt liian myöhään. Tuskin opin ikinä analysoimaan kuulemaani, niin että joku toinenkin ymmärtäisi mitä luulen kuulleeni.

Haluan yrittää kumminkin, koska tämä oli ekakerta. Erik Bergmania olen varttikuuloisena joskus kuunnellut, mutta en ole ollut varma onko Bergman tosissaan. Perusefekti oli nyt flyygelin vimmattu hakkaaminen säännöllisin (säännöttömin?) väliajoin. Luulen että musiikkia kutsutaan atonaaliseksi. Mietin Bergmanin motiiveja: vitsi, maailmanloppu, instrumenttien kokeilu. En muista mikä biisin nimi oli, epäilemättä nimellä sitä olisi kutsuttava. Minun on siis raijattava kirjastosta Bergmanin musiikkia, että pääsen selville hänen skaaloistaan – tämä oli vertauskuva.

Viulusti, alttoviulisti, sello ja piano, ääntä mahtui niin paljon korkeaan saliin, että mietin pitääkö toinen kuulokoje ottaa pois. Mutta sitten tuli Schubertin pitkä konsertto, se Forellen. Onko Schubert kitschiä, onko erityisesti se jokitaimen-osuus sitä? Kuuntelin tarkkaan Ralf Gothonin flyygelinsoittoa ja se oli minusta aivan kertakaikkisen kaunista. Kirkkaan joen veden läpi kuplia, happista vettä, sitä voi ottaa kämmenelle ja juoda sitä.

Olin kuullut väärin yhden osuuden siitä forelli-laulusta, jota on esittänyt esimerkiksi Marian Anderson ja Friedrich Fischer-Dieskau. Päässäni soi väärä biisi! Todennäköisesti silloin kun opiskelukaverit lauloivat ja soittivat, ja sitten nauroivat minulle, koska minulla ei kuulemma ole nuotintajua, oli aivan totta.

En kuullut mitä lauloin. Kyllä sellaista ihmistä pitääkin pilkata. Olin mitä oivallisin kohde ja tottakai omasta syystäni: mitäs olin mennyt saamaan sikotaudin liian vanhana ja mitäs olin hankkinut äidin joka sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan ja isän joka ei osannut perunoita keittää, niin että kuulo siinä meni kun korkeassa kuumeessa piti tehdä ruokaa koko porukalle!

Viimeisenä soitti isompi kamarimusiikkikokoonpano Antonin Dvořákin sinfonia numero joku, mutta lisänimeltä Uudessa maailmassa, eli Amerikkalainen. Sinfonia oli tuttu minulle, mutta tajusin että en ole ikinä ennen kuullut yksityiskohtia. Siellä on lukuisa määrä kansanlauluja, eri väestöryhmien ja epäilen että varmasti itäeurooppalaista tavaraa suurelta osin. Lisäksi Amerikkalaisessa tuntui mutkan kautta selvä rockin kaiku. Tai siis se menee päinvastoin, rock on kaikua amerikkalaisesta kansanmusiikista. Tarkemmin: rock ON amerikkalaista kansanmusiikkia.

Dvořák on minusta ehdottomasti romantikko. Tämä pitäisi varmasti perustella. Sävelkulut olivat tavattoman kilttejä. Ei tarvinnut pelätä niin kuin Bergmanin tapauksessa että taas äänimassat hukuttavat pääni, vaan saattoi arvata mihin suuntaan musiikki kulkee.

Tai en minä pelännyt koko aikana. Kokemus oli niin suuri, että se sai minut viikon ajan puhumaan itsekseni, soittamaan musiikkia, ajattelemaan värejä. Kiinanruusu tuntuu reagoivan puheeseen. Minulla on yhä vahvemmin se tunne, että kasvit pitävät oikeasti myös musiikista.

En tarvitse siihen tiedettä. Kyllä kai minulla on silmät, näen että nuppuja tulee paljon ja posliinikukka kukki kuin kuumekasvi, oikea rämehirviö helteen ajan. Nyt alkaa viiletä. Kattojen tasalle nousi tummia pilviä.

Kotona oli sitten kaikki mitä minulla tähän vuodenaikaan on. Punainen alkaa voittaa, pimeys lisääntyä. Lidia kysyi missä olen ollut. Kyllä se pitää musiikista myös. Järjestäytyneeseen ääneen ehkä vastaavat kaikki elolliset. Ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla kumminkaan esimerkiksi sienten kasvukäyrää, jos niille soittaa romantiikan ajan musiikkia.

Taivas pilveilee, eilen tihuutti koko päivän. Maa on ollut rutikuiva näihin asti.

Taite

2011-07-31T14:58:00.000+03:00

Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.

Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.

Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.

Initiaatio

2011-07-25T13:22:00.000+03:00

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.

Aika menee läpi.

Tuuli vie meren.

(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.

En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.

Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.

Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.

Kuumaa

2011-07-13T13:05:00.000+03:00

Alakerrassa oli lämmintä varjossa olevan mittarin mukaan 29 astetta. Se oli eilen. Edellispäivänä lukema oli 33 astetta. Ulkona ei ollut kuin 25 astetta, sehän on jotenkin kestettävissä. Nyt on satanut koko yön, mutta aurinkolämmitys (siis ihan vain ikkunoista) ilmeisesti tulee toimimaan sisällä, ulkona on enää 17 astetta. Vaihtelevaa, kuten ilmatieteenlaitos ilmoitti.

Eilen piti päästä siis ulos, ihan vain hengittääkseen. Olin unohtanut tärkeimmän. Maan pinta on suhteellisen täydellisesti peitetty asfaltilla. Se hohkaa lämpöä taatusti enemmän kuin sen toissapäiväisen sisälukeman verran. Virallinen ulkolukema olisi ollut sähkölaitoksen tornissa, mutta tunsin sulavani jo postiin ja apteekkiin päästyäni. Ja vielä piti raahustaa aurinkoa ja ihmisiä tungeksivalle torille.

Olen nähnyt kaksi elokuvaa hiljattain, joissa oleellinen asia on kuumuus.

Ensimmäinen oli Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri (1975), joka näytettiin viikonloppuna klo 2-4.15, suunnilleen. Siis keskellä yötä. En tiedä mistä esitysaika johtui, mutta ehkä illalla esitetyt muut elokuvat olivat kaupallisempia, joten me ei-kaupalliset, ei tallentavia bokseja omistamattomat olimme aivan vapaita valvomaan kerrankin hyvästä syystä puolen yötä.

Olen nähnyt elokuvan edellisen kerran vuosikymmenet sitten, todennäköisesti joskus 1970-luvulla. Se on merkittävä teos. Puhun tässä teoksesta ihan niin kuin sinfoniasta, sen vuoksi että jotkut auteurit ovat kyenneet merkkiteosten luomiseen myös elokuvina. Se ei ole helppoa, koska elokuvan tekeminen maksaa hirveästi rahaa.

Antonioni (29.9.1912-30.7.2007) kuoli samana päivänä kuin ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007). Elokuvan syvällisen uudistajasukupolven kuolema alkaa olla täydellinen. Onko heistä elossa enää Jean-Luc Godard?

Sitten sunnuntai-iltana sain ystävältä kuulla, että kaupungin elokuvateatterissa on, harvinaista kyllä, hyvä elokuva. Kun on vain yksi elokuvateatteri, niin useimmiten siellä menee pelkkää roskaa. KAVA (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) pudotti kaupungin pois arkiston maakuntaesityspaikoista.

Elokuva oli tämän vuoden Cannes'n elokuvajuhlilla esitetty Lars von Trierin (s. 30.4.1956) ohjaama Melancholia. Seurasin poikkeuksellisesti elokuvajuhlia, koska tahdoin nähdä, saako Aki Kaurismäki palkinnon. Ei saanut, mutta ei saanut myöskään tanskalainen von Trier, joka päin vastoin jostain natsivitseistään joutui persona non grata-porukkaan. Cannes on Etelä-Ranskaa, mutta en ole varma siitä, oliko alue Vichyn hallituksen alainen sodan aikaan.

Euroopassa ollaan edelleen varpaillaan natsi-yhteyksien kanssa. Se vaikutelma on jäänyt, että Ranska ei suorittanut yhtä perusteellista kollaboraattoreiden puhdistusta kuin minkä Saksa joutui tekemään.

Melancholia-elokuvan tekijän oma tuotantoyhtiö on nimeltään Zentropa (melkein yhtä hyvä nimi kuin Kaurismäkien & Co Villealfa!). Von Trierin ensimmäinen menestys oli elokuva Breaking the Waves, toinen tunnettu leffa oli pienemmän elokuvaentusiasti-luokan (mikäli sellaista ylipäänsä on!) elokuva Dogville. Ohjaaja ystävineen perusti käsivarakameraheiluntaan ja improvisaatioon perustuvan dogma 95-ryhmän, joka kaiketi on vielä olemassa.

Elokuvilla on mielessäni yhteys, siis Antonionin ja von Trierin uusimman leffan välillä. Valkokankaalta aistii kuumuuden. Kummassakaan ihminen ei pääse pakoon kohtaloaan. Kohtalo on tässä tapauksessa oikea sana eikä liioittelua.

Antonionin leffassa puhutaan yhden ihmisen leikkautumisesta ulos elämästä. Reportteri tietää olevansa tarpeeton. Minä ajattelin Pohjois-Afrikkaan sijoitetun leffan ajan ensiksi Albert Camus'n Algeria-esseitä, jotka pitää jälleen kaivaa esiin. Toiseksi tuli etsimättä mieleen tämänhetken Pohjois-Afrikka, pakolaisongelma, käsittämätön köyhyys ja Euroopan julmuus ja kovakorvaisuus sen edessä. Ei tarvitse kaivaa esiin TV-uutisten Sudan-kuvia, Välimeren eteläosa riittää. Ja se tieto, että suurin osa pakolaisia joutuu pakenemaan jo itse hätää kärsiviiin köyhiin naapurimaihin.

Mitä silloin tapahtuu reportterille, joka tietää tekevänsä televisiostudiolle valheellisia raportteja? Reportterilta ei odoteta tutkivaa journalismia tai muuta sankaruutta. Mutta lopulta hän ei enää jaksa välittää. Jos ei välitä, kuolee. Toisaalta: jos välittää, kuolee myös. Journalismi on aika tappava ammatti. Vuosittain reporttereita kuolee paljon. Suuri osa ammutaan tai räjäytetään.

Toinen elokuva, tanskalaisleffa, on hankalampi ajateltava. Otin käteeni leffan nähtyäni Timo Aarnialan grafiikkakirjan nimeltä Kuolemantanssi (WSOY 2006). Pyydän lukijaa ottamaan esiin sivun 20! Siinä on pätevästi kuvattu Melancholian sanoma. Aarniala kuoli viime vuonna.

Takakannessa Aki Kaurismäki sanoo: Timo Aarnialalla on Suomen kaunein viiva ja hän piirtää voimakkaita kuvia.

Melancholia on täynnä kauniita kuvia. Se ottaa pois ihmisten niskasta ne suuret synnit, jotka näyttävät nyt johtavan maapallon tuhoon. Jos tuho tuleekin ulkoapäin, avaruudesta, kahden planeetan kuolemantanssina, kukaan ei pääse pakoon eikä universumissa luultavasti ole sitten enää ainuttakaan sivilisaatiota.

Kaikki kuolevat.

En ole katsonut Melancholian trailereita ennen enkä jälkeenpäin. Odotan että elokuva näkyy muutaman vuoden kuluttua uudestaan televisiossa, varmaan kesällä kello kaksi yöllä.

Kumpaakin elokuvaa suosittelen, jos on kiinnostunut kuvasta, jos on kiinnostunut tarinasta, jos tuntee tai ei juuri tällä hetkellä tunne eksistentiaalista tuskaa. Kirjoitin myös tästä aiheesta täällä vähän aikaa sitten. Hassua kyllä, tässäkin on kyse tanskalaisesta kulttuurista. Mutta eikös Tanska kuulu pohjoismaihin niin kuin Suomikin? Ovat naapurustoa? Meillä on samanlainen kulttuuri?

Joka tapauksessa kumpikin elokuva kuvaa arkipäivän surrealismia. Sellainen näkyy erityisen selvästi kuoleman kuvissa, joita yleensä hyvinkin tehokkaasti piilotellaan.

(Tässä olevat kuvat johtuvat tolkuttomasta kuumuudesta, joten niiden yhteys tekstiin on väistämätön. Ne saa klikkaamalla isoiksi niin kuin aina.)

Nimen antamisesta

2011-07-08T20:22:00.000+03:00

Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.

Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.

Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.

Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.

Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.

Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.

”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)

Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.

Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.

Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.

Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.

Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.

Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.

Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.

Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien

Zen ja keskikesän arvoitus

2011-06-23T23:14:00.000+03:00

Sisäinen elämämme ja ulkoinen

virtaava maailma

ovat kuin sokean miehen ylitettävä

puunrungosta tehty silta.

Mieli joka pystyy sen ylittämään

on paras opas.

(Aikuin Ekaku, 1685-1769, enso-maalari)

Ja hän miettii miten. Ja hän miettii miksi.

Mutta osaa katsoa sinne mitä ihmiset eivät huomaa eivätkä näe. Hän sanoo itselleen: minulla on luontoni. Ja näkee tämän niin kuin joskus ennen:

Ylimaallista valoa

2011-06-19T20:14:00.000+03:00

Ei ole satanut pitkään aikaan. Mutta tämä on tilastollisesti Suomen aurinkoisinta seutua. Seurauksena on vain se että nurmikukat jäävät pieniksi. Vaikka mehiläisillä onkin hyvät lentoilmat, niin tuuli puhaltaa aina väärään suuntaan ja ne putoavat ruohon sekaan kun piti päästä orvokin kitaan. Täällä tuulee aina.

Viime viikolla on ollut kuunpimennys. Mutta juhlin sitä päivää ennen enkä siis nähnyt sitä. Täällä todennäköisesti ei olisi ollut pilviä edessä. Näinä aikoina viikkovillissä oleminen on erityisen helppoa, sillä seinäkalenterimme on Australiasta, eli siinä viikko alkaa sunnuntaista kun se meillä taas jostain syystä päättyy sunnuntaihin.

Olen myöhästynyt hammaslääkäriltä vain kerran koska olen kuvitellut että on tiistai, vaikka onkin ollut maanantai. Vai miten se nyt meni, väärin kuitenkin. Tuolilla kalenterin alla lojuu käyttämätön Stormossenin (biokaasulaitoksen) kalenteri, mutta siinä taas päivät ovat väärin. Siis kalenterin mukaan nyt olisi maanantai ja 19. heinäkuuta.

Ilmeni äsken että vuosi oli väärä, 2010. Sinänsä sillä ei ole väliä onko tämä vai viime vuosi. Mutta on pakko pitää lappuja ja lippuja jääkaapin ovessa, että muistaa edes jotain. Päivät on katsottava sitten joko lehdestä tai tietokoneesta. Tähän koneeseen ei saa suomalaista kalenteria, jossa olisi sunnuntai viimeisenä päivänä viikossa. Kalenteri on kyllä suomenkielinen ja siinä on oikeat kirkollispyhät.

Aivan taatusti valtionkirkko on sotkenut senkin jutun. Eikä ole toivoakaan valtion ja kirkon erosta niin kauan kuin liikenneministeri on kristillisestä puolueesta vai oliko se? Jotakin se ministeri oli jo höpissyt siitä, että homopareja ei saa vihkiä eikä heille saa antaa adoptio-oikeutta. Voi olla että asia ei kuulu liikenteen alaan lainkaan. Mutta on omituista että tasa-arvon vastainen ministeri saa häärätä hallituksessa. Pohjois-Euroopan maine menee.

Joka tapauksessa tulimme pari iltaa sitten kaupungin läpi oudon oranssissa ilmassa. Yksi tuttu sitten lähetti kuvan kaksoissateenkaaresta joka oli kaartunut kaupungin ylle. On täytynyt olla kosteutta jossain edes!

Valon ylimaallisuus senkun korostui kun ilta oli muuttumassa kesäyöksi. Meillä on valkoinen japanilainen paperilampunvarjostin. Se rupesi näyttämään kuunpimennykseltä. Vaeltelin työhuoneessa taivastellen.

Otin kameran yöpöydälle ja sille löytyi käyttöä. Japanilainen paperivarjostin, se kuunpimennys, alkoi näyttää yhä omituisempia värejä ja niille löytyi myös varjoja.

Viimeiseksi ennen nukahtamista aamupuolella lähetin toiveen rouva Kantorille (muotokuvapiirros kuuluisan matemaatikon vaimosta kohtalonköynnöksen ja posliinikukan vieressä), että hän ilmoittaisi minulle unessa, miten värien fysiikka toimii. Oletan että tässä ilmiössä on kyse fysiikan laeista, joita en tunne lainkaan.

Minulla on jossain täällä Pilvibongarin käsikirja, joka todennäköisesti selittäisi mitä ilmakerroksissa on tapahtunut ottaen huomioon kaksoissateenkaaret ja kaikki, mutta kirja on tietenkin poisjuossut. Ellei Lidia olisi niin ilmiselvästi kädetön, epäilisin, että hän on ruvennut katsomaan pilviä.

Ei siinä muuten olisi mitään ihmeellistä, paitsi sikäli, että hän on tähän asti ollut kiinnostunut ainoastaan nopeasti liikkuvista, värikkäistä hahmoista televisioruudulla. Kirjat ovat hänen mielestään täysin toisarvoisia. Puhumattakaan lehdistä, jotka ottavat tilan jonka hän tahtoo ihmisen sylistä. Kissa tuntee ja tietää aina arvonsa.

(Huom! kuvat saa hiirellä klikkaamalla niin isoiksi että rouva Kantor ja muutama muukin naisen nimi erottuu kuvista!)

Syreenien aikaan

2011-06-11T22:50:00.000+03:00

Koi tarkoittaa yleensä aamunkoita. Mutta se tarkoittaa myös toukkaa, josta tulee perhonen kunhan se on syönyt poskeensa koko perheen villavaatteet. Kaupungeissa on usein myös villaan erikoistuneita muita ötököitä, jotka saavat terminaattorit liikkeelle.

Käsittääkseni perhe joutuu muuttamaan pois siksi aikaa. Kesällä siinä ei ole hirveästi ongelmia, voi vaikka lainata ystävänsä telttaa. Mutta talvella turkiskuoriaisen löytyminen huushollista on kamala asia.

En ymmärrä miksi aamunkoi ja tuholaiskoi ovat sama sana. Englanniksi ei sanota erikseen että villansyöjätoukka, vaan kaikki vähemmän kauniit perhoset ovat nimeltään moth. Minä luulin ensin, kun näin niitä lentelevän ympäriinsä, että moth on perhonen. Mutta se onkin butterfly, eli voikärpänen. Eikä sanaa yökölle ole englannissa erikseen.

On käsitettävä siis, että suomen ja germaanisten kielten etymologialla ei ole mitään tai juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Miksi olisikaan, eihän meidän ihmistenkään välillä ole kovin tiivistä yhteisyyttä. En usko että paljon mainostettu pohjoismaisuus on sen kummempaa kuin ei-eurooppalaisille tarkoitettu design-myyntihoukutin. Tai ehkä sillä on joskus voitu myydä eteläeurooppalaisille demokratiaa.

On ehkä unohdettu että demokratia on alunperin kreikkaa. Ensimmäinen demokratia, sen ateenalainen malli, perustui orjatyölle. Kun lukee yleisönosastoja tai ammattiliittojen lehtiä, vaikuttaa siltä, että meidän työpaikkamme eivät juuri poikkea orjatyöstä. Ei siitä edes paljon makseta, siivoojana tai marketin kassana olemisesta.

Olen miettinyt sitten että mistä ihmiset ottavat kaiken ihmisarvonsa kun työssäkään ei kunnioiteta. Sitten ovat lisäksi koulu- ja työpaikkakiusaamiset jotka päättyvät siihen, että vanhainkodissa ei enää kuin odotetaan kuolemaa: ihmisestä tulee nyytti.

Ihmisellä ei enää ole arvoa. Lapsille kannattaa opettaa arvottomuus heti alkuunsa. Ei tule pettymyksiä ja jos sitten olettamusten vastaisesti he olisivatkin taistelijoita, tai peräti pärjäisivät aivoillaan, niin sittenkin varmasti Gaussin käyrä toteutuisi edelleen.

Juhannukseen asti ehkä kestää tätä kesän kukkimista, ei ihan. Meillä tuomet kukkivat komeasti. Niitä oli erilaisia tuomia, erivärisiä kukkia. Talvi oli ollut kova, mutta puut heräsivät henkiin. Aivan kesän alussa tulee poteneeksi hybristä ihan vain värien loiston vuoksi.

Sitten tulee nemesis ja sitä jatkuu kauan. Kahdesta ikkunasta näkyy koin kehräämä vaippa ja sen sisällä matoja jotka kaluavat puut puhtaiksi. Minusta olisi oikeudenmukaisempaa että kuolema tapahtuisi syksyllä vasta. Ei ole ehkä tahoa jolle valittaa kuitenkaan.

Niin kuin aina kuvista saa isoja klikkaamalla!

Hyönteiset alkavat sopeutua ilmastonmuutoksen ääriolosuhteisiin? Sattumia tulee vuosittain? Lajit tulevat muuttumaan? Ehkä pihalle olisi pitänyt istuttaa pinjoja. Sitten voisi kuvitella olevansa Roomassa kesähelteellä.

Vanhan vaiheilla

2011-06-04T19:29:00.002+03:00

On mahdollista että istuin Vanhalla, tai sitten istuin jossain muualla. Oletan että vuosi oli 1966 tai 1967. En juuri tuntenut Helsinkiä, paitsi tien Rautatieasemalta Kallioon, jossa asui sukulaisia. Ne olivat läheisempiä sukulaisia kuin ne joiden luo mentiin jouluksi tai pääsiäiseksi. Läheisyyden mittaa ystävyys, joskus harvoin rakkaus myös.

Oli ollut lähellä joulu tai pääsiäinen, kun istuin Vanhalla, muuten olisi ollut luentoja yliopistolla. Joku tuttu pysähtyi äkisti katsomaan ulos ikkunasta. Maassa oli lunta, palelin aina. Mutta Stockmannin kellon edessä seisoi hyvin laiha joulupukki. Ajattelin että amerikkalainen joulupukki ei ole vielä saavuttanut Suurta Tavarataloa. Joka vuosi kävin katsomassa tavaratalon ikkunat, ikkunoissa oli liikkuvia leluja ja mekaanisia olentoja.

Se tuttu kiskoi minut ulos ja sanoi, että mennään tapaamaan Kalevia. Olin jo ymmärtänyt olla kyselemättä liikoja, joten menin. En ehtinyt saada takkia mukaani. Vanhalla oli vahdissa pelottava Kerberos ja mietin mahdanko nähdä enää takkiani ikinä.

Ilmeni että Kalevi oli kaveri joka oli pukeutunut punaiseen kauhtanaan. Minusta se näytti enemmän itämaiselta munkilta kuin joulupukilta. Oli sillä kyllä karvalakinreuhtana päässään. Siinä oli valkoista lampaankarvaa.

Kalevi ei luonut meihin silmäystäkään. Niinpä tuttu vinkkasi että mennään kulman taakse ja kurkitaan. Kalevi heilutteli pieniä kortinnäköisiä kädessään ja huusi että ostakaa joulukortti. Vain viisi markkaa.

Minulla oli viisi markkaa, joten menin ostamaan yhden joulukortin. Se oli punainen kortti, mutta siinä oli yhdessä kulmassa kysymysmerkki. Tiesin kyllä kenelle kortin lähettäisin.

Kuulin että se oli runoilija Kalevi Seilonen. Sitten kun istuimme Vanhalla samaan aikaan, kuulin myös että hän oli kotoisin Mikkelistä ja tunsi minun Kallion sukulaiseni. Siinä oli eikä ollut jotain niitä yhteensitovaa. Mikkelissä ja Kalliossa, kummassakin.

Kalevi oli silloin jo kirjoittanut runokirjoja ja sitä varten sen joulukortteja ostettiin. Joku näytti minulle mitä ylioppilaslehti oli kirjoittanut Kalevin kirjasta Tosiasioita minusta:

Minä väitän että Seilonen esittää vääriä tietoja ja että hän hämää lukijaa, yllyttää yhteiskuntaa. Hän valmistautuu kohtaamaan poliisit torilla; mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa kun se ei pane sitä liisteriin.

(Jussi Kylätasku, Yo-lehti)

Tiedän että Kalevi kirjoitti mielessään melkein koko ajan. Mutta aina sitä ei näkynyt ja silloin se varmasti kirjoitti kokoelmia. Kalevi oli aika tavalla minua vanhempi, mutta ei puhunut niin kuin pikkulapselle. Arvelin sen johtuvan Kallion sukulaisista. Tai ehkä se johtui Mikkelistä, jossa oli myös sukulaisia.

Minä kuljin silloin monen kaupungin väliä ja kesät töissä Ruotsissa. Kalevi kirjoitti Helsingistä, johon en ollut ihan saanut vielä tuntumaa:

Iso kaupunki tämä Helsinki ja meitä on pirusti,

mistä meitä riittää. Tuore pommin kuva pelottaa meitä, se on pelkoa.

Asuminen on väsymistä matkalla,

köyhtymistä, verot poistuvaa rahaa, Lasipalatsi on kaunis.

Kun tulee loppu, ei ole ruohoa eikä sitä mikä vuoti,

lasin alla ei ole solua, meitä ei ole yhtään, puhdasta on.

(Kalevi Seilonen: Ilman valloitus, Tammi 1968)

Sanoin tuosta runosta sille, että ei Helsingissä niin pirusti ole ihmisiä. Kalevi köhi, yski vähän enemmän ja hymyili, sillä lailla vähän vinosti, nojautui eteenpäin ja rupesi selittämään. Minä intin väliin että tulisi joskus katsomaan Tukholmaa. En tiedä kävikö se koskaan Tukholmassa. Tuntuu kyllä siltä, että ei, ei se käynyt edes Tampereella ainakaan silloin kun minä olin siellä. Jotenkin se oli niin perusteellisen helsinkiläinen että mahtoiko Mikkelikään olla totta. Mikkelin todenmukaisuutta mietin joskus itsekin.

Mutta tiedän mistä oli kysymys, Helsinki olisi iso pommikuoppana, Vietnamin sota oli käynnissä ja Helsinkiin voisi pudota myös joku pommi. Kyllä minä muistan pelon. Se oli joskus poissa hallinnasta, kun kaksi hullua maailmanvaltaa kilpailivat aseista. En tiedä pelkäävätkö nuoret nyt, kun yhä useammat maat pitävät hallussaan maailman tappavia aseita.

Minulla ei ole enää sukulaisia Kalliossa eikä edes Mikkelin kaupungissa. Tai ainakaan en kummassakaan ole käynyt katsomassa pitkään aikaan.

Kalevi kuoli 30. toukokuuta, muutama päivä sitten. Sitä on vaikea käsittää. Itsestään selvä osa nuoruutta meni sen mukana. Katosi ilmaan. Mutta onneksi ovat vielä kirjat.

Kirjailijat osaavat tehdä työtä yhdessä, Kalevin Metsäroisto syntyi yhdessä kirjailijatoveri Anitan kanssa. Kirjathan syntyvät luonnostaan! (lisäys 5.6.2011, Anita Konkan teksti Kalevi Seilonen R.I.P.)

Vuodenkierrossa

2011-06-01T19:52:00.000+03:00

Jonkinlainen stagnaatiotila tuntuu vallitsevan. Luin ammattilehteä, mutta en jaksanut innostua. Sataa edelleen.

Sitten löysin Ylen Areenasta sarjasta kirjojen henkilöitä nopeasti piirretyn kuvan läkkiseppä Lindbladista. Haastateltavana oli kirjallisuudentutkija Pertti Lassila. Olen kuullut P. Mustapään monia runoja lausuttuina kauan sitten. Mutta eniten ehkä mieleeni on jäänyt juuri läkkiseppä Lindblad, joka rupesi jossain vaiheessa tuntumaan elävältä ihmiseltä.

Läkkiseppiä oli lapsuudessani muuallakin kuin tehtaissa, joissa tehtiin sarjatyönä ämpäreitä ja maitokannuja. Läkkiseppä oli tarpeellinen ihminen. En ollut ikinä tavannut sellaista, mutta tiesin mitä läkki on. Se on metallia, jossa on epätasaisen harmaa pinta. Joskus ämpäreitä myös maalattiin, mutta maali kului äkkiä pois. Läkki ei ruostunut.

Mutta kun siihen pani kielen, maku oli outo. Ei maku veteen silti tarttunut. En vieläkään tiedä mistä läkki on tehty. Tinaa, messinkiä, rautaa? Jaa, mutta ei siinä ole ollut rautaa, koska se ei ruostunut. Mistä sitten?

Ämpäreitä ja maitohinkkejä kävivät kiertävät kauppiaat myymässä isoäidin talossa. Usein kiertävillä myyjillä oli jotain muutakin. Kerran tädin silmiin syttyi intohimoinen katse, kun hän näki yhdellä kulkumyyjällä pitkänomaisen laatikon selässä. Se oli sidottu hihnoilla, mutta näki että se oli painava.

Täti oikein vasta vasten kysyi, että mitä siinä on, ja kulkukauppiaan silmissä välähti vähän samalla tavoin. Kauppias asetteli laatikon varoen seinänvieruspenkille. Sitten hän naputteli lukot irti ja avasi sen. Sahajauhoja, sitten välissä paperia, vanhoja lehtiä, joiden sisältä paljastui punasavisia viilikulhoja. Isoja ja pieniä. Isoäiti sanoi että onhan meillä noita.

Kauppias kysyi että onko tällaisia, joissa on englanninsaviraita? Menin lähemmäs: punaisessa viilipunkissa oli kaksi valkoista raitaa kulhon reunalla. Sitten laatikon pohjalla oli vielä iso lautanen, johon joku oli piirtänyt hirven kuvan samalla englanninsavella. Tai ehkä se oli kauris?

Isoäiti katseli lautasta, minä katsoin pieniä viilipunkkia, täti piti eniten isosta kulhosta, johon voisi panna vaikka omenoita syksyllä. Arvasin että minulta ei kysyttäisi. Sanoin varmuuden vuoksi, että muistatteko kun viime viikolla minulta putosi yksi viilipunkki? Isoäiti katsoi minua kiinteästi. Se katse ei ollut vihainen.

Täti ja isoäiti rupesivat keskustelemaan hinnoista. Maitohuoneeseen tarvittaisiin myös iso maitohinkki, koska kuorma-autokuski oli saanut edellisen pahasti lommolle. Eivät ne apupojat ole niin kuin ennen, kauppias myönteli.

Kyllästyin kaupanhierontaan ja menin ulos etsimään kissanpentuja. Mutta kielot olivat puhjenneet kukkaan. Menin istumaan niiden viereen ja nuuhkin hajua, jota joku hieno hattupäätäti oli sanonut taivaalliseksi. Jälkeenpäin täti ja isoäiti olivat nauraneet.

Kuuntelin ohjelman läkkiseppä Lindbladista ja menin etsimään löytäisinkö jonkun runon hänestä. Löysin, ja hienon löysinkin. Toivon kovasti että lausuja ja toinenkin ottaisi tämän ohjelmistoonsa, tässä ovat antiikin Kreikan muusatkin läsnä. Tämä ei olekaan sellainen Hei hattu kallellaan-runo.

P. Mustapää:

Tuulimyllyfantasia

eli Lindblad Musagates

Taas soita, Lindblad, joutessas, taas soita myllyn luona,

ja paina bassotangetteja ensin.

Näe järvi syksyharmaja ja kaislat syksyntummat

ja taivaanrannan tuulenraskas pilvi.

Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,

herätä suvi harmonikastasi,

pää kallellansa soittele, kun ajaa tuuli sisään,

kun laine vierii vaahtoava rantaan,

kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava

levittyy yli armaan kotojärves.

Nyt tuulimylly rummuttaen pyörii soitostasi

ja raskas siipi nousee ylemmäksi,

hitaasti siipi nousee nyt ja soittos hopeainen

nyt kiirii yli hopeaisten vetten.

Nyt soita veteen hopeaiseen venhe sinipurje

ja soita vielä: sanomaton kaipuu

on venheessä ja liitää yli vetten hopeaisten

hitaasti, rytmikkäästi kaukaisuuteen.

Ja soita vuori etäinen, Helikon, unten vuori,

ja Aganippe, unten lähde, soita,

ja vielä soita Kaukaisuuden lehto viheriöivä

ja soita laulun linnut puihin

ja soita Muusat tunnetut ja lauluin ylistetyt

ja vielä soita Tuntematon Muusa.

Ja tuulimylly rummuttaen pyörii soitossasi

ja kohoavan myllynsiiven päästä

voit nähdä kaus, kauemmas, ja aivan kauas, kauas,

nyt Kaukaisuuden lehtoon viheriöivään:

vaan viipyy alla laakereitten Muusa Tuntematon

hämyiset unet päänsä ympärillä.

Ja alas, alas, alemmaksi vaipuu myllynsiipi.

On vaiti harmonikkas, Musagetes.

* * *

Löysin tämän Lindbladin lausujien antologiasta Runon ääni. Olin varma että minulla on äidin kirja Jäähyväiset Arkadialle, siis P. Mustapään, mutta eipä vain ollut. Olen aina joskus ihmetellyt että eikö äidillä ollutkaan enemmän runokirjoja, ne olisi pitänyt olla minulla kaikki, mutta ilmeisesti kirjoja on jäänyt jonnekin. Jäähyväisistä olen aivan varma, muistan keskustelleeni äidin kanssa, minkä runon hän ottaisi ohjelmaan iltamiin ja mikä taas sopisi lausuttavaksi radiossa.

Tässä Tuulimyllyfantasiassa on huomionarvoista se, että runo on selvästi myöhempää tuotantoa, loppusoinnut puuttuvat, vaikka rytmi onkin selvästi havaittavissa. Ja ei, en tiedä miksi runon nimessä lukee että Musagates ja lopussa Musagetes. Luulen kuitenkin että oikea versio on viimeinen. Kreikkalainen mytologian maisema on Helikon, muusien puisto, jossa myös kuolleet saivat kävellä. Eurydike asui Helikonin kartanossa. Ja kuka olisi enemmän muusa kuin Eurydike?

Tässä P. Mustapää on pukenut Lindbladin Panin hahmoon, harmonikkamestarin. Siinä ei ole mitään vikaa, samantapainen soitin on ollut se moniääninen huilu, panhuilu, jota oikean Panin on kuvattu soittaneen. Joka tapauksessa jälleen tässä on esimerkki laulajan voimasta: syksyn keskelle tulee kesä musiikin voimalla. Niinhän se on. Niin on myös runon laita, se työntää parastaikaa hitaasti sadepilviä pois kaupungin yltä.

Tuuli on lakannut.

Sadepisaran ääni

2011-05-29T15:43:00.000+03:00

Olo on räytynyt vähän, kun koko ajan sataa. Tai ainakin tuulee. Linnut pitävät hurjaa meteliä. Silmät ovat mustarenkaiset kuin en olisi nukkunut kuukauteen. Nukun minä.

Mutta posliinikukka kukkii hurjasti, tuoksu on voimakas ja raskas, makaa kuin matto koko kodin päällä. Lidia on levoton, ehkä kukkiva kasvit tekee jonkin erikoisvaikutuksen häneen? Se käy pureskelemassa nenääni keskellä vaaleata hämärää, noin kello 3 yöllä. Lisää ruokaa häneen ei kyllä pidä ahtaa sillä rouva/neiti on pikkuinen otus, sillä on pienenpienet luut. Emme tahdo lihavaa kissaa. Mutta kohta nenässäni on ylimääräinen reikä tai kaksi.

Kuin kuulisi raskaanmakean hajun

Tällä viikolla vain kävi niin että sain stereokuuloni takaisin. Päivä on maanantai ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän tolaltani. Menetin vasemman korvani kuulon 12-vuotiaana, joten olen ollut monokuuloinen yli 50 vuotta. En ollut tiennyt että 50 vuotta voi olla pitkä aika. Mutta ehkä se on. Kun olin lapsi, 50-vuotiaat olivat vanhoja.

En minä itse ajattele ikää vanhuutena, keski-ikänä tai minään muunakaan hirveänä kriisinä. Ehkä pitäisi? Voisinko mahdollisesti silloin osata varustautua näin hurjaan asiaan kuin kuulemiseen radion kummastakin kaiuttimesta, stereotelevision kuulemisesta (siis tuo tyyppi kuuluvasti kävelee oikealta vasemmalle!). Tai että osaa jopa sanoa kummalta suunnalta lähestyy auto tappavan kovaa vauhtia, ja minä olen fillarilla ajotiellä, koska pyöräteitä ei juuri ole. Onhan sekin jotain: tietää sekuntia ennen mihin kuolee.

Suomessa on joitakin ilmaisia juttuja julkisessa terveydenhoidossa, vielä. Yksi on kuulovammaisen apuvälineistö (kaikkia uusia hienouksia ei saa, mutta välttämättömän kyllä). Ja ne ovat kehittyneet valtavasti. Tästä ei ehkä pitäisi puhua, koska Suomen on säästettävä. Suomi ei kestä minun kuurouttani.

Tässä kun ollaan Blogistanissa, niin jokainen tajuaa seuraavan vertauskuvan: kuuloteknikko/kuulonhuoltaja kertoi, että nykykuulokojeet ovat kuulolle sitä mitä internet on tietokoneille. Joku aika sitten terveysministeriö määritteli, että kuulokojeita pitää huonokuuloisilla olla kaksi, tähän asti ei ole ollut. Minulla toinen korva on ”kuuro” ja toinen ”kuuleva”, se tarkoitti hertseissä jotain, mutta sille 12-vuotiaalle pörröpäälle sanottiin 1950-luvulla, että vasemman korvan hermo on kuollut. Se oli kuulomestarini mukaan ollut pelkkä arvaus.

Maanantaina hän sitten pani minua varten valetun kuulokojeen vasempaan korvaan. Sen jälkeen oloni on ollut outo. Heikki-kuulomestari näki ilmeeni, näpelöi tietokonetta, jonka avulla otettiin osa kuulosta pois, sormissa asti alkoi kihelmöidä. Kosketin korvaa, puhuin enkä tuntenut ääntäni.

Kysyin oppisinko laulamaan uudelleen. Heikki sanoi että ehkä. Ei sitä tiedä vaikka kurkusta lähtisi vihne pois vielä. Arvaan että hänen teki mieli virnistää. Nainen on ollut kirkkokuorossa joskus alle 12-vuotiaana ja nyt heti pitäisi päästä laulamaan uudelleen! Sitten hän sanoi, että en saa käyttää vasemmassa korvassa kojetta kuin korkeintaan tunnin päivässä ensimmäiset kaksi viikkoa, ettei se hermo oikeasti ota ja vaurioidu. Mutta jo oikean korvan koje on niin paljon parempi, että kuulen jopa omat askeleeni lattialla, sukkasillaan.

Lintu pitää erityisen voitonriemuista mekkalaa pyydystämästään ötökästä

En kertonut Heikille että kun olin pieni, minulla ja siskollani oli tapana laulaa järven rannalla niin että vastarannan kalliot kaikuivat, Taivas on sininen ja valkoinen, Mustat silmät, Tyttö oli siviä ja kivi oli siliä ja vesi sitä viirutteli, teli teli. Ei ollut moottoriveneitä, ei yhtään ainutta traktoria järvenrannan maataloissa, sunnuntaisin kuuluivat kirkonkellot 10 kilometrin päästä kirkolta.

Kun kuulo lähti, lähti myös nuottikorva. Olen huomannut että lapset vastarannallakaan eivät laula. Voi olla että heitä on kielletty, laulua saatetaan pitää häiriönä eikä ilona. Silloin kun pidin meteliä rannalla, en muista tunteneeni edes aikuisia jotka eivät laulaneet, isäkin, möreällä bassollaan: ”in tiefen Keller steh' Ich nur...”, joka on jostain oopperasta tai operetista peräisin. Sen sijaan vastarannalta tai jopa soutuveneestä tulee nyt iljettävää bassojumputusta, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua musiikiksi ja joka karkottaa linnut.

On ehkä siis ymmärrettävää, että en ole kiinnittänyt huomiota kovin runsaasti kesän etenemiseen. Tulen kuulemaan taas pitkästä aikaa monia lintuja, sammakot tulevat kurnuttamaan niin kuin ennenkin – ne eivät ole kuolleet sukupuuttoon. Vielä, uhanalaisia ne kyllä ovat myös kuulevien korville.

Eilen kuulin Lidian naukuvan parvekkeella. Sillä on muka kylmä ja se haluaa sisälle. Ennen olen yrittänyt nähdä, onko siellä hämärässä sopessa harmaa kissa. Kuuntelin Rovaniemen uuden musiikkitalon avajaiskonsertin radiosta. Siellä oli Kirmo Lintisen uusi sinfonia, solistina akustinen kitara. Herkkä instrumentti. Olen aina pitänyt siitä, mutta en ole näin hienosti kuullut sitä luultavasti ikinä. Miten kokemuksia voi mitata?

Joku ystäväni sanoi: miltä siis tuntuisi jos olisit ollut rampa ja olisit saanut uuden sähköisesti toimivan raajan? Andre Gide oli kirjoittanut novellin, josta sitten Suomen Yleisradio teki kuunnelman. Olen kuullut sen kuunnelman, mutta digitaalisessa muodossa sitä ei saa esille. Sen nimi oli muistaakseni Lumpeenlehti tai Lumpeenlehdet.

En tiedä milloin se on esitetty. Joskus 1950-luvulla tai sen jälkeen. Siinä tyttö, syntymästä sokea, saa jälleen näkönsä. Kuunnelmassa on tytön päänsisäistä puhetta. Silmillään hän ei näe mitään sellaista, mitä oli kuvitellut. Ihmisetkään eivät ole sellaisia kuin olisi äänestä voinut luulla.

Sitten tyttö kävelee joen rantaan. Siinä on suvantopaikka ja se kasvaa lumpeita. Tyttö menee kävelemään lumpeita pitkin, uppoaa ja hukkuu. Ei tiedetä oliko kuolema vahinko vai itsemurha.

En muista näin lujaa kohinaa, sade, viaton sade!

Happy Birthday, Robert Zimmermann!

2011-05-24T15:08:00.001+03:00

Der Zimmermann

Ich Zimmermann/ macht starck gebeuw/

In Schlosser/heusser/alt vnd neuw/

Ich mach auch mancherlen Mülwerck/

Auch Windmüln oben auff die Berg/

Aber die Wasser starcke Brückn/

Auch Schiff vnd Flöß/ von frenen stückn/

Blochheusser zu der gegenwehr/

Dedalus gab mir diese Lehr.

(Das Ständebuch. 114 Holzschnitte von Jost Amman

mit Reimen von Hans Sachs,

toimittaja Richard Graul, painettu Leipzigissa,

ei vuotta, fraktuurakirjasimet)

Happy Birthday, Robert Zimmermann!

Syntymäparkaisuja

2011-05-20T20:01:00.000+03:00

Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.

Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.

Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.

Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.

Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.

Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.

Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.

En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.

Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.

Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.

Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.

Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.

Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.

Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.

Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.

Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.

Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.

Sataa

2011-05-16T00:41:00.000+03:00

Koko viikon on tuullut kovaa, navakasti kuten ilmatieteen laitos sanoo. En ole onnistunut tapaamaan ystäviäni sorsia, jotka tosin olivat vähän ujoja. Pari tuttua varista on rääkäissyt epämiellyttävästi, eli ei ole tahtonut minua missään nimessä reviirilleen.

Oletan että linnut ovat nyt pesimäpuuhissaan. Ne suojelevat itseään ja ihminen on kaikkiaan niiden mielestä hankala tyyppi, vaikka niiltä saakin ruokaa. Jos ei muuten niin jätteistä.

Aurinko on paistanut, mutta ei kuumasti. Se on hyvä koska pyöräkypärä muuten kiehauttaa aivot. Pyörä on tullut pölyiseksi, se on pestävä.

Sade alkoi tänään, hitaasti, mutta kyllä se on tosissaan tulossa. Olen miettinyt muutamia ympäristöasioita viime aikoina. Ne vaivasivat siihen määrään, että niistä piti kirjoittaa.

Mutta kuvissa näkyy merenlahden alennustila. En ole huomannut että kaupunki olisi tehnyt lahden siivoamiseksi yhtään mitään. Minäkin olen sinne kerran soittanut, kun näin vuosi sitten keväällä jonkun putken pään alueella kaloja uimassa vatsa ylöspäin.

Ei tuonne uimaan voi mennä, ei sinne voi edes pudota.

Ajan valo ja pimeä

2011-05-07T22:46:00.000+03:00

Kevät muuttaa ajan tajua. Olen muutenkin miltei aina viikkovillissä, enkä yleensä koskaan tiedä mikä päivä on, siis numeroina, useimmiten olen selvillä siitä mikä viikonpäivä on.

Valo laajenee. Sitä tulvii asuntoon jatkuvasti. Herään valoon joka iskeytyy huoneen toisen pään ikkunasta sängyn karmin kautta suoraan silmiin kello neljä. Aivan äsken kello neljä oli pilkkopimeää. Siis niihin aikoihin kun aloittelin Joyce Carol Oates'n lukemista. Vielä kauemmin, helmikuun alussa oli pimeää vielä seitsemän aikaan aamulla, kun luin aamiaiseksi Odysseus Elitiksen runoja.

Siihen pimeyteen liittyi lasinen päänsärky. Tauti oli kyllä vatsassa, mutta kuume oli päässä. Päätä ei voinut kääntää ilman, että oli pakko oksentaa. Joten oli oltava vaakasuorassa ja aivan paikoillaan ja toivottava että ajatukset rauhoittuisivat ja niiden vapaa leijailu ehkä tekisi lopun hirveästä päänsärystä. En olisi voinut edes kuvitella jotain niin aktiivista kuin soittaminen johonkin terveyskeskukseen tai päivystykseen sudenhetkenä, yöllä. Sen verran tajusin että olin vieraalla paikkakunnalla, eikä mikään instanssi ottaisi minua vastaan.

En olisi kestänyt edes taksissa istumista, koska pää olisi todennäköisesti haljennut. Tähän liittyivät kaiken lisäksi hurjat värien roiskahdukset näkökentän laidalta keskelle ja vähäksi aikaa pois ja sitten takaisin, kun olin jo kuvitellut ohittaneeni pahimman. Löysin kuumemittarin. Se oli digitaalinen enkä ymmärtänyt miten sitä käytetään. Ohjeet olivat saksaksi.

Mutta sairaus ja koko se matka supistuivat hyvin tiiviiksi pimeäksi, aika oli miltei loppua. Aika on kuminauha, joka joskus väsyy ja menee yksinkertaisesti poikki. Se kuminauha oli siis minun käsissäni. Pimeys ja sairaus tekivät siitä hauraan.

Sairauden jälkeen pääsin suhteellisen huojuvin askelin lopulta kotiin. Luin Göran Ekströmin syväekologista kirjaa Utopia pelastaa maailman. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjoitin siitä omakohtaisen arvion Kotisivut2:een, joka on blogirullassani. Sitten löysin kirjahyllystä pudonneen kirjan joka vaikutti oudolta. Rupesin lukemaan sitä, koska arvostan sen kirjoittajia, Henri Bromsia ja Pentti Malaskaa. Kirja on nimeltään Nosferatun maa, sen on kustantanut Arator, eikä siinä ole missään julkaisuvuotta. Kirja jäi kesken ja se on edelleen kesken. Sen etukannessa on riikinkukon aukilevähtäneen pyrstön silmiä.

Kirja kertoo Euroopasta. Se on lajityypiltään romaani. Minulla on kiusaus tuumia että ehkä kirjailijat eivät ole kirjoittaneetkaan sitä. Broms on semiootikko ja kulttuuriajattelija noin ylipäänsä, ja Malaska on Rooman klubin jäsen. Kiusaa etten osaa lukea kirjaa. Oletan että yksi syy kykenemättömyyteen on se, että luulen sen reagoivan Ekströmin syväekologian kanssa ja siinä puolestaan on kysymys maailman hengissäsäilymisestä. Kirjaimellisesti. Koko Telluksen tulevaisuudesta. Voiko olla tärkeämpää aihetta?

Valo oli alkanut lisääntyä. Se lisääntyy hyvin nopeasti noin maaliskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sitten aivot alkavat tottua erilaisiin heräämisrytmeihin. En ole ikinä ymmärtänyt miten kissat pystyvät nukkumaan missä valossa tahansa. Voi olla että ne ovat enemmän suomalaisia kuin suomalaiset ihmiset ovat.

Minua kiusaa se, etten pääse eteenpäin. Piti mennä hoitamaan lapsenlapsia, viikoksi vain, mutta ongelma oli siinä, silloin helmi-maaliskuussa, että sekä keuhkokuumeileva että kätensä katkaissut lapsi olivat kumpikin nyt jo tottuneet minuun, niin että he erittäin kokeneesti pyörittivät minua edestakaisin. Vedätystä! Onneksi keuhkokuume alkoi vähentyä, sen sijaan kipsattu vanhempi neiti kutisi niin paljon, että rupesin itse raapimaan käsivarttani.

Kirjoilla on täsmälleen sama vaikutus minuun kuin ihmissuhteilla, ne vaikuttavat suoraan silloin kun ne ovat merkityksellisiä. En pysty keksimään merkityksellisempiä ihmissuhteita kuin suhteet lapsiin ja kissoihin.

Lasten nimittäin on pelastettava maapallo. Tässä asiassa Malaska on varmasti samaa mieltä kanssani, koska luulen hänen jo käsittäneen että Rooman klubi ei kykene sitä tekemään. Aikuiset ja tärkeät ihmiset tietävät kyllä että maailma kuolee pian ellei jotain tehdä, mutta ovat halvaantuneet.

Kysyin Göran Ekströmiltä kauppajonossa miten hän suhtautuu ihmisten ja eläinten väliseen myönteiseen suhteeseen, siis sellaiseen jossa hyötyä ei oteta ainakaan lihana, maitona, kananmunina tai jonain muuna syötävänä asiana. Kirjailijalla oli kiire, mutta hän sanoi että periaatteessa ihmisen suhde lemmikkieläimiin on positiivinen ja vie elämää eteenpäin. Tätä keskustelua minun pitäisi viedä eteenpäin. Olen jotenkin solmussa sen kanssa. Minun on tiedettävä merkitykset.

Nyt valo jatkaa kasvuaan. Käyn päivittäin tervehtimässä joitakuita tuttuja. Vihreys kasvaa. Ruohonkorsia ei pysty kukaan enää mittaamaan.

Puistattaa ajatus siitä, että pian tulee ruohonleikkuri. Niittyjä ja ketoja ei ihmisten kaupungissa sallita. Tänään näin ensimmäisen perhosen. On ollut aurinkoista, mutta tuullut pohjoisesta ja lujaa. Perhosia ei kauan enää näy, ellei niittyjä ja ketoja aleta hyväksyä.

Näissä kuvissa on pari sorsaa, jotka palelivat ja ajattelivat että tuon ruokaa. Sorsien silmät ovat kuitenkin ilmeettömät. Sorsaa on tulkittava niin, että kun se tulee lähelle, ele on jo viesti. Kissalla taas silmät kertovat paljon monimutkaisempia asioita.

(Kuvat saa isommiksi että nousevat vesililjatkin näkyvät)

Sorsalla on paikkansa ja samoin kissalla. Perhonen, hyönteiset, kaikki ötökät ovat lainsuojattomia. Niitä ei uhkaa ainoastaan tuleva viileä kesä. Ruohonleikkurin pienhiukkaset ovat niin myrkyllisiä, että ne tappavat jokaisen ötökän joka on lähellä. Minulla on pyörä ja pääsen karkuun. En ole varma kuinka kauaksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti pökerryn itsekin. Siinä se sitten on.

Joku lintu on syönyt pökertyneen ötökän ja linnun pää on muuttumassa lasiseksi ja se oksentaa päätään kääntäessään.

Vappukissoja sosialistien keskellä

2011-05-01T17:05:00.000+03:00

Puoli lasillista proseccoa saa minut hihittelemään vähän aikaa todella typerälle macho-Bondille, ne vanhat joissa oli Sean Connery ja Roger Moore eivät olleet sellaisia. Ihan niin kuin Bondin idea olisi tuottaa fantastisen isoja katastrofeja ilman, että edes juonta on kukaan viitsinyt kuvitella. Saati kirjoittaa ja miettiä.

Se oli vappuaatto. Vappuaamuna löysin toinen toistaan hilpeämpiä vappupostauksia, opin jälleen kerran että tämä on mahdollisesti ollut se alkuperäinen uuden kuninkaan juhla, näin kuvan Walpurgis Nachtista Goethen Faustin mukaan Corneliuksen kuvituksena, grafiikkaa, luin tinyurlin linkistä miten hankalaa oli Lou Reedin ja Bob Dylanin tapaaminen ja sitten myöhemmin ystävystyminen. Ystävystyminen oli hyvä juttu, koska kumpikin on niin paljon hieno muusikko. Toivon että musisoivat joskus yhdessä. Ei siitä tarvitse isoa konserttia tehdä.

Rupesi häiritsemään etten tiennyt mitään tästä Corneliuksesta. No, nimen googlaaminen ei auttanut mitään. Heitä oli hirmuinen määrä, yksi on jopa pyhimys. Oli joutunut olemaan paavina jonkun kahden merkittävämmän paavin välissä ja päässyt sitten pyhimykseksi. Sitten on muusikko Cornelius, ja vaikka keitä. Joku Cornelius sijaitsee Japanissa ja on jonkinmoinen pop-ryhmä.

Vapun kunniaksi on ehkä syytä siteerata John Barker -nimisen oppineen (googlatkaa itse jos tahdotte tietää kuka tämä Barker on!) selostusta Corneliuksesta, joka oli anarkisti tai trotskilainen. Sellainen sivuhuomautus vain ensin, että kumpikaan mainituista sosialisteista ei tarkoita pomminheittelijää. Ne ovat lisämääreitä jotka ovat tulleet joidenkin kuumapäiden mukana. Ainahan heitä täytyy olla joka paikassa. Mutta pilaavat kunnon ihmisten nimen vain, niin kuin nyt tämän Corneliuksenkin, joka siis EI ole kuvittanut Goethen Faustia:

Cornelius Castoriadis

1922-1997

Cornelius Castoriadis who died the day after Christmas 1997 was a tough and tough-minded intellectual and survivor of revolutionary politics who, more recently, gained considerable academic recognition. He was born in Constantinople and would have been part of the Greek exodus at that time of mutual ethnic cleansing between Greece and Turkey. By his own reckoning he began reading philosophy at the age of 13, an activity soon politicized by taking place under the dictatorship of General Metaxas. He became a member of the Greek Communist Party at the age of 17 but three years later, when the Party was gaining real power through its somewhat tortured relation with the mass resistance organisation EAM-ELAS, he became a Trotskyist. Another 3 years later in 1945, so the bald details go, he fled to Paris on both Fascist and Communist death lists.

Until a proper biography is written that is as far as it goes. In later years, commenting on his break with Trotskyism he talked of its misunderstanding of the nature of Communist parties with specific reference to the fact that the Greek Communist Party had gone for a coup d'etat in 1944. On a personal note, I met him very briefly in 1993 to help do an interview and then in a mad taxi dash to get him to the ICA on time for a debate. He was someone who had helped give me and many other comrades in the late 1960s the confidence to be libertarian socialists, but by 1993 I also knew many Greeks whose fathers and uncles had been murdered as communists by British-backed death squads in the period after 1945. The impression given in novels like Captain Correlli's Mandolin (based very much on the writings of British intelligence officers) had given a uniformly black picture of the communist resistance, but from the other side, Trotskyist writers had tried to rescue it from the Communist party and focussed on Aris Velouchiotis, himself finally murdered by the communists and EAM-ELAS as a mass organisation distrusted by the party for being an overhelmingly peasant organisation. I asked him about this in the taxi but he said it had all, all of it, Velouchiotis too, been Stalinist bullshit, that it was like that long before the return of the psychotic Nikos Zachariades

I do not know what then it can have meant to be a Trotskyist in 1942-5 Greece, but am sure it would have been quite possible to be on the two death-lists of both sides. In Paris he got a job as an economist with the OECD, and from then on, with a three year break and later as a psychoanalyst, always worked professionally as he put it. At the same time, despite the professional job he did not gain French citizenship until 1970, which meant that in principle he could have been deported at any time with 24 hours notice. I mention this since most Western European revolutionary socialists have not had such experience, and to forestall any jeers or sneers at this man.

Netti on hauska juttu. Ulkona on sitä paitsi nyt kylmä. Pari päivää sitten alkoi viiletä nopeasti. Nyt puhaltaa lujaa pohjoisesta, lippu kääriytyy itsensä ympärille.

Minusta on ylipäänsä mukavaa lukea Kreikan tai muunkin Euroopan sosialismin historiaa, koska en oikein usko, että aate olisi täysin kuopattu ja sitä paitsi on olemassa paljon ihmisiä, jotka olivat toisinajattelijoita n.k. reaalisosialismin aikoina. Sen puoleen moni ajattelee että se oli kenties parempi valtiojärjestelmä kuin nykyinen ihmisiä ja ihmisyyttä polkeva kapitalismi.

Toisinajattelijat ovat muutenkin olleet viime aikoina mielessäni. Heitä pitäisi olla kaikissa maissa ja heille pitäisi antaa rahaa ajatella ja kirjoittaa, tai ajatella ja maalata tai musisoida tai jotain muuta, josta syntyy uutta yhteiskuntiin. Kulttuuri kai on yhteiskunnan perusjalka?

On hyvä päivä istua ja lukea. Luen Pentti Linkolan Johdatus 90-luvun ajatteluun-opusta, joka koostuu artikkeleista. Nyökkään päätäni muistamisen merkiksi ja tajuan että olen aikoinaan lukenut kirjan tarkkaan. Nyt se piti tarkistaa, koska vaiheeksi Linkolasta keskustellaan.

Keskustelua käydään Tieteessä tapahtuu-lehdessä, joka löytyy myös netistä. Netti on hyvä juttu.

Välillä käyn katsomassa mitä rannan pajunkissoille kuuluu. Vihertyvät jo.

Sen sijaan viime lauantain pihan afrikkalaiset lapset toivat pajunkissoja, jotka eivät ole alkaneet vihertyä. Voi olla että pajunkissat tarvitsevat joka puolelta tulevaa auringonvaloa alkaessaan kukkia. No, joka tapauksessa hyönteisiäkään ei vielä ole. En ole tavannut edes pökertyneitä mehiläisiä, joita yleensä vapun tienoilla jo on. Enkä ensimmäistäkään kärpästä edes.

Joku amerikkalainen taho esitti että ensi kesästä tulee kylmä ja märkä. Minä olin ehtinyt ehdottaa jo ennen ihan samaa, mutta minulle ihmiset pudistivat päätään. Ja mikä muka niistä amerikkalaisista tekee niin viisaita?

Lidian käyttäytymisestä voi kyllä päätellä että kesä voi todella olla viileä. Hän osaa elellä sen mukaan.

Joinakin päivinä ei jaksa oikein avata edes silmiä.

Hän sanoo.

Pääsiäiseksi

2011-04-22T14:56:00.001+03:00

HANS ARP

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli

Tyhjiä pesiä tavoittaa tuuli,

kuivia naamioita.

Hämärässä laulaa ihmisääni

värit,

sulitetut kiitoslaulut,

tarukäärmeet.

Keinuu, keinuu

sinne tänne

välillä valon, pimeän.

HELVI JUVONEN

* * *

Tämänpäiväinen runo on Jarkko Laineen ( 1947-2006) valikoimasta käännösrunoutta kirjasta nimeltä Runon suku (Otava 1991). Kirjailijaksi tänä pitkänäperjantaina valikoitui surrealistina tunnettu Hans Arp (1886-1966), suomentaja on runoilija Helvi Juvonen (1919-1959). Runon suku on hieno valikoima suomennoksia. Tänään voi ihastella sitä määrää runoutta jota meilläkin sentään on omalla kielellämme.

Pilvet eivät roiku kattojen tasalla. Aurinko paistaa ja on lähdettävä ulos ihmettelemään sitä. Pimeys on poissa puoleksi vuodeksi. Kuuntelin juuri Bo Carpelanin (1926-2011) puhetta radiosta, enemmän hän puhui kuin mitä runoja luettiin. Haastattelijoita ei tarvinnut päästää ääneen. Hän puhui paljon paikoista ja valoista ja varjoista.

Ihmisten suhteen hän oli epäilevä niin kuin varmaan kuka tahansa päätyy olemaan. Ehkä se johtuu siitä että eläimet ovat viattomia. Kasvitkaan eivät pure. Kuristajaköynnökset saattavat yrittää sulattaa nukkuvaa ihmistä, mutta tuskin onnistuvat pikkuvarvasta enempää.

Muitakin poikkeuksia todennäköisesti on. Kyse on listasta syö tai tule syödyksi.

Regressioanalyysi?

2011-04-14T20:27:00.001+03:00

Jostain syystä Tieteessä tapahtuu-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero on jäänyt lukematta. Luulen että se johtui siitä, että miltei ensimmäisenä oli juttu kvanttimekaniikasta. En ole lukenut vielä suomalaisen kirjoittajan englanniksi kirjoittamaa scifi-kirjaa nimeltä Kvanttivaras, joten en osaa sanoa, onko tässä artikkelissa jotain aiheesta.

Sen tiedän etten ymmärrä artikkelista yhtään mitään. Se aiheutti minussa mitä ilmeisimmin torjuntareaktion. Moni scifi-kirja tekee sen minulle edelleen. Tiedän, pitäisi lukea niitä vähän enemmän, että ymmärtäisin onko torjuntaan jokin rationaalinen tai emotionaalinen syy, jonka voisin hyväksyä.

Nyt sitten iltapäivän ensimmäisenä pidempänä tuntina, kun odottelin että aurinko alkaisi lämmittää, ja pääsisin ajeluttamaan Jopoani vähän matkaa, hyppäsin kylmästi kvanttimekaniikasta kertovan artikkelin yli ja päädyin yllätyksekseni ex-pääministerin isän Tatu Vanhasen kirjoittamaan artikkeliin, jossa käsitellään Suomen paikkaa kansainvälisessä vertailussa. Tatu Vanhanen näyttää olevan emeritusprofessori valtio-opissa Turun yliopistolla. Hän on siis ainakin ollut tiedemies.

Pohojalaanen verenpaisumus

Luin jutun ja lähdin sitten fillarireissulle. Kamera löysi jokakeväisen vedenpaisumuksen ynnä avovettä ja hanhen. Hanhet ovat vasta tulossa. Missään ei näy vihreää ruohoa vielä, ja sitä olen nähnyt niiden kesällä näykkivän rannalta.

Piti katsoa uudelleen artikkelia ja sen sisältämiä asioita. Olen varma että artikkeli on tässä nyt keskustelunavauksena, koska se sai kaltaiseni maallikonkin hämmästymään.

Minua ällistytti aivan yksinkertainen asia: Vanhanen ja hänen tutkijakollegansa Richard Lynn ovat kirjoittaneet jo aiemmin siitä, että Afrikasta poismuuttaneet populaatiot olisivat älykkäämpiä, siis niiden ÄO olisi korkeampi kuin trooppisten maiden väestöjen älykkyys. Olin luullut että vuonna 2006 kollegoiden tekemä yhteinen tutkimus oli jo ammuttu alas.

Ehkä sitä ei ole ammuttu alas kansainvälisesti, vaan ainoastaan Suomessa? Olisiko siihen vaikuttanut Suomen sisäpolitiikka? Juuri nyt olen kyllästynyt kaikkeen politiikkaan ja syy on se, että en usko sen olevan rehellistä työtä.

Itse artikkelista en löydä kovin paljon mitään uutta. Vaikka asiat on niputettu korrelaatioin pitkin kaltevaa käyrää, niin minusta tässä väitetään että elämisen vaikeus saa älykkyyden lisääntymään. Sen verran olen lukenut että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Elleivät ne siis evoluution kannalta ole ratkaisevia.

Kevät repeää jäähän

Miksi Pohjolaan tulleiden ihmisten älykkyys nousisi ratkaisevasti? Ja miksi, jos se nousisi, se ei saisi ihmisiä kiireen vilkkaa muuttamaan takaisin etelään vähän paremmille laidunmaille?

En käsitä miten olisi hyväksyttävissä, että tropiikissa asustavat ihmiset eivät koskaan joudu miettimään olemassaoloonsa liittyviä asioita. Epäilen sitä hyvin vahvasti. Olen itse asiassa varma siitä että antropologeilla on iso määrä tietoa joka panisi epäilemään tuota hypoteesia vielä enemmän.

Epäilys ei ole sama asia kuin jonkin asian todistaminen. En siis voi todistaa yhtään mitään. Mutta olen aika varma siitä, että korrelaatioita esimerkiksi pitkäikäisyyteen, ruuan saatavuuteen, monipuoliseen ravitsemukseen, sosiaaliseen rakenteeseen suvuissa jne. olisi löydettävissä. En tiedä miksi korrelaatio oli aivan välttämättä saatava sovitetuksi älykkyysosamäärään. Yhdistettynä kylmään ilmanalaan, kaiken lisäksi?

Sitä voi tietysti pohtia mitä älykkyys on. Mutta sitä on pohdittu niin kauan että ei siitä ole todennäköisesti tullut yhtään sen selvempää. Arkikielessä ihminen ehkä mieluummin puhuu viisaudesta kuin älykkyydestä. Älykkyys voi olla pelkkä tekniikkalaji. Ei kai se silloin korreloi hyvinvoinnin tai vaurauden tai jonkun muun mukavan ominaisuuden kanssa. Tai sitten se voi yhtä hyvin korreloida sen kanssa mennen tullen.

Newsweekin artikkelissa, joka ilmeisesti sai Vanhasen kirjoittamaan tämän artikkelinsa, sanotaan otsikossa että The best Countries in the World. Ja artikkeli on viime vuoden elokuulta. Ymmärrän kyllä että kaikenlaiset tahot mittailevat paremmuutta ja huonommuutta. Kansalaiskunto on ilmeisesti edelleen jollain lailla mitattavissa oleva suure. Kansalaisuuden pitäminen on edelleen tärkeätä vaikka meillä onkin YK ja EU. Kansalaisuuteen perustuva yhteiskunta on ihmisille tärkeä.

Ja Pisa-tutkimuksessa Suomi tuli muutamaan kertaan ykköseksi. En minä ole tähän mennessä ymmärtänyt yhtään, mitä silläkään tutkimuksella on mitattu. Ehkä kykyä oppia? Ihminen oppii vaikka apinoidessaan muita, vai mitä? Jos sillä väitetään tutkitun älykkyyttä maailmanlaajuisesti, niin tutkijoilla on virheellinen käsitys maailmasta.

Esimerkiksi älykkyysosamäärän tutkimustulokset ovat riippuvaisia tutkittavien kulttuurista. Se on käsittääkseni tiedetty kymmeniä vuosia. Kulttuurisesti maapallo on hyvin heterogeeninen. Sen vuoksi koko tämänkertainen korrelaatioartikkeli ei mielestäni sano yhtään mitään.

Toisaalta minä en ole edes eläkkeellä oleva tiedemies. Tämä on siis pelkkä mielipide.

Miksi hanhi syö ruohoa?

Olen ehdottomasti sitä mieltä että myös tiedemiehillä on oikeus heittäytyä mitä hurjimpiin spekulaatioihin jos he tahtovat. Tiedemiehilläkin on oikeus olla onnellisia. Mistä tuli mieleeni sekin että minkälainen maa voisi olla maailman paras. Ehkä se olisi sellainen, jossa ihmiset olisivat tyytyväisimpiä elämäänsä. Ehkä jopa onnellisia?

Edit 16.4.2011. On pakko kertoa, että äsken rupesin selailemaan Tieteessä tapahtuu-lehden numeroa 2/2011. Sanoin tuolla postauksessa että ehkä tämä on keskustelunavaus. No, Tatu Vanhasen avaukseen vastaavat Petter Portin (Turun yliopiston perinnöllisyystieten professori emeritus) ja Eka Roivainen (psykologian lisensiaatti ja kuntoutuspsykologi), jotka kumpikin ampuvat regressioanalyysin alas. Roivainen vähän pitemmälle selittäen, Portin lyhyehkösti. Portin kirjoittaa: ”Kuinka moni järkevästi ajatteleva ihminen muuten vielä ylipäänsä pitää totena, että niin monimutkainen ominaisuus kuin älykkyys voitaisiin puristaa yhteen numeroon?”. Ihan samaa mietin itse, kun luin Vanhasen artikkelia. Mutta, kuten sanoin, olen täysi diletantti ja maallikko kaikessa mitä tulee biologiaan, perinnöllisyyteen, matematiikkaan ja muihin ei-humanistisiin tieteisiin. Olen nyt erityisen iloinen siitä, että ihan tavallisella ajattelulla voi/saa reagoida viisaiden ihmisten kirjoituksiin. Viisaus taitaa olla kyseenalainen määre sekin!

Ei, emme ole tavanneet

2011-04-07T22:39:00.000+03:00

Kirjanmerkkinä on hajamielisesti hahmoteltu karttakuva suvusta. Karttakuva on parempi sana kuin puu, koska karttaan voi piirtää teitä ja jokia ja kuvitella mitä kautta sukuun on tultu ja mitä kautta sieltä on menty päätalosta jonnekin kotivävyksi tai miniäksi.

Vilkaisen kuvaa silloin tällöin. Välillä ahdistaa, koska on melko varmaa ettei siitä valmista karttaa tule. Lapsia tulee kaikkiin sukuhaaroihin koko ajan lisää ja vanhemmasta päästä kuollaan harvemmin kuin vielä 1950-60-luvuilla. Eletään ilmeisen hyviä aikoja.

Kaiken lisäksi en voi enää liikkua enää parin pitäjän puhelinluettelon sivuilla, vaan ihmisiä asuu ihan missä sattuu. Ulkomaillakin. Yksi sukuhaara sijaitsee Espanjassa ja Chilessä, yksi Yhdysvalloissa sekä itä- että länsirannikolla. Minulla on pikkuserkkuja kaikkialla. Useimpien nimiä en tiedä.

Ja nyt kirkkoherrat päättivät sulkea kirjansa. Sitten väestörekisteri päätti olla julkistamatta ihmisten etunimiä. Me olemme äärimmäisen kilttejä ja vaatimattomia ihmisiä mutta juuri meitä ruvettiin yhtäkkiä vainoamaan. En ole edes yliopistossa enää kirjoilla, joten en voi julistaa olevani tutkija. Mitä minä sitä paitsi edes tutkisin, siis sukututkimukseen suhteutettuna? Muutamien eteläpohjalaisten ja yhden savo-kainuulaisen suvun haarojen ”luovuuden esiintymistiheys noin vuodesta 1830 lähtien”?

Luultavasti kirkkoherrat eivät ole hajamielisesti vatsojaan kannattelevia joviaaleja typeryksiä enää. Ne huomaisivat juoneni heti.

Yksi tuttu oli päätynyt etsimään geeniperimiä. Siinä oli todella oivallusta. Nimittäin geenitutkimukseen tarvitaan tätä nykyä kyllä ihan tavallistenkin kansalaisten aktiivisuutta. Suomi on oikeastaan oikeasti yhtä suurta perhettä, mutta geenit ovat pieniä piruja, jotka vaeltelevat perheessäkin sinne tänne, eikä koskaan oikeastaan voi ihan tarkkaan sanoa kuka tulee olemaan seuraavanlaisen genomin perijä. Suomi on geenitutkimuksen kova nimi, koska meillä on niin pieni geenialue, vai miten se suomennetaan, gene pool, geeniallas?

Minä en ole ikinä oppinut edes banaanikärpästen klassista lisääntymisjärjestelmää, eikun siis jälkeläisten ominaisuuksia. Olen aika huono ihminen kyllä. Biologia saa matematiikanvastaiset niskakarvani pörhölleen, eikä opiskelusta tule mitään, vaikka kuka maanittelisi.

Tai pitäisi ruveta mormoniksi, jolloin olisi käsillä koko Suomen sukukartta yhdellä hiirenklikkauksella ja pystyisin ohittamaan typerän suomalaisen valtiokirkon ja väestörekisterin. Mutta miten on tultu siihen, että niissä byroissa istumiseen vaaditaan nimenomaan typeryyttä ja pöyhkeyttä? Sen tahtoisin tietää. Pitäisi maksaa yhden syntymätodistuksen maksu yhteen itäsuomalaiseen seurakuntaan. Aivan niin kuin ne eivät minun veroistani saisi siihenkin maksuun tarpeeksi rahaa valtiolta, jonne maksan itseni kipeäksi rahaa, koska minulle on vain pieni eläke, josta voidaan ottaa veroja ja veroluonteisia maksuja kuten sairaanhoitomaksua miten paljon tahansa. Kukaan ei auta ja puolusta minua.

Onko tämä vaalivuosi? Miksi kukaan ei lupaa mitään minulle? Ilmakin on inhottava sumua ja tihuutusta jatkuvasti että polvikin alkaa olla vaihteeksi kipeänä.

Syynä tähän kaiken normaalielämän epänormaaliin vastustukseen ei kyllä ole kirja jota luen. Päinvastoin. Kirja on niin kamala, että se saa minut näkemään hirvittäviä painajaisia ja lakanat ovat kääriytyneet herätessäni toivottomaksi solmuksi ympärilleni ja siitä selviämiseen menee paljon kauemmin kuin heräämiseen. Joten taas yksi päivä meni pilalle.

Kirjan nimi on i am no one you know ja kirjailijan nimi on Joyce Carol Oates. Kirja ei ole millään tavalla kuoliaaksi naurattaja, kuten sukuni miehet olivat.

Naiset taas. Eivät he nauraneet. Yksi tädin serkku kysyi että minunko kuolemaani sinä odotat, mies vastasi että herrajumala pitääkö minun sitten kuolla?! Siinä oli siis kysymysmerkki ja huutomerkki.

Olin puhe-etäisyydellä ja sanoin lukeneeni ohimennen biologian kirjasta että kaikkien on kuoltava. Kumpikin havahtui. Serkku meni suuren sinisen kaapin luo, avasi hitaasti ovet. Otti sokeripalan ja sitten pienen lääkepullon. Pani sokeripalaan pari pisaraa kamferia ja rupesi imeskelemään sitä.

Mies vilkaisi serkkua ja kysyi että sydämestäkö ottaa. Serkku sanoi että ei, hän tässä vain odottelee auringon laskua.

Nyttemmin ne ovat kyllä suunnilleen kaikki kuolleet, ne jotka ennen olivat vanhemmasta päästä. Joskus kuvittelin että ne tietävät kaiken ihan vanhuuttaan. Nyt tiedän paremmin kun olen suunnilleen samanikäinen. Kun päätä särkee, sipaisen etusormeen ihan vähän tiikeripalsamia ja hieron sillä vasenta ohimoa.

Ei sillä ole hirveästi merkitystä, koska kipu johtuu kaularangan nikamien rikkonaisuudesta.

Joyce Carol Oates on helevetin hyvä kirjailija. Näiden tarinoiden nimi on yksinkertaisesti STORIES. Siellä on niin julman rikkinäisiä ihmisiä, että en usko olevan koko Savo-Kainuun sukuhaarassani. Voin sanoa sen, koska en tunne sieltä ketään. Kolmansia ja neljänsiä serkkuja ei nykyään tunne enää kukaan.

Suomi on pirstaleina eikä sille voi kukaan enää mitään.

Tämän tarinan kertoi minulle tänään Lidia. Hän käytti kertomiseen hienosti ja hienovaraisesti ilmaisevia korviaan ja häntäänsä. Tyrkkäsi välillä käsiäni ranteista, ja rupesin kirjoittamaan. Nyt istuu tyynesti ja katsoo televisiota. Se on kiinni, pinnalla heijastuu sen oma kuva. Se siristää silmiään. Se tarkoittaa tervehdystä.

Kuolemanlinjalla

2011-03-29T22:43:00.000+03:00

En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.

Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.

Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.

Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?

Tuttuja tapaamassa

2011-03-22T18:00:00.001+02:00

Olen käynyt Tapiolassa viimeksi 1970-luvulla. Tuttava asui siellä ja lainasi vauvan hoitopöydän ja kehdon, joka ripustettiin roikkumaan nukkumalaverilta. Pritsi oli rakennettu sen verran hyvin, että tiesi että kehto vauvoineen päivineen ei tule alas eikä kukaan loukkaannu, ei ainakaan vauva.

Tapiolan keskustassa oli yllättäen yksi kustannustalo, Weilin & Göös. Vanha ja kunnianarvoisa todennäköisesti, koska talo on iso. Sitä en tiedä, oliko talossa myös paino.

Sitten kustannustalo lopetti. En muista milloin se lopetti, perheemme muutti pois Helsingistä maalle, jossa oli ystävällisempi ilmasto eli vähemmän saasteita. Lapsen sairastelu loppui kuin seinään. Helsinkiä tuli seuratuksi, mutta vähemmän intensiivisesti.

Se tuntuma on että W&G lopetti ennen näitä isompia lamoja. Silloin kustannustalot sulautuivat toisiinsa ja esimerkiksi Bonniers osti Tammen. Vasta aivan viime vuosina on ruvettu puhumaan kustannustalojen finanssikriisistä. En tiedä onko se todellinen vai ei. Yhtä hyvin voi olla kyse laajalle levinneestä välinpitämättömyydestä kulttuuria kohtaan.

Tapiolan muistan mukavana paikkana. Se oli rakennettu harvaksi ja se vaikutti aivan oikealta puistokaupunginosalta. Espoosta en tiennyt mitään, mutta Tapiolassa tuli käydyksi silloin tällöin kun asuttiin Lauttasaaressa. Siitä meni moottoritie Tapiolaan.

En tunnista enää koko paikkaa. En ole juuri kiinnittänyt huomiota Espooseen, koska sinne ei pääse junalla eikä metrolla, siis nopeasti. Auton käyttäminen tiiviisti asutulla seudulla jos silloin muinoin tuntui pröystäilyltä.

Nyt minulle selitettiin, että kaupunkirakentamisen on oltava tiivistä eikä sille siis voi mitään että Tapiola piti tiivistää. En edelleenkään vain käsitä sitä, miksi autoilla pitää tulla ihan joka paikkaan. Parkkiluolat saavat minut voimaan pahoin.

Nyt kumminkin menin Weilin & Göösin taloon. Sen nimi on Emma ja siellä sijaitsee mm. taidemuseo, mutta myös kellomuseo ja lelumuseo. Kun kuljeskelee eestaas, törmää mitä kummallisimpiin asioihin.

Lähellä pääsisäänkäyntiä oli esimerkiksi jonkun naisen tekemiä veistoksia puusäleistä. En muista kuka taiteilija oli, vai oliko hän ehkä puuseppä, mutta työ oli taidokasta. Ihmettelin siinä aikani, pienessä huoneessa ja pidin puun tuoksusta. Sen verran tiedän puusta, että jos siitä tekee jotain, niin puu täytyy kaataa näin maalis-huhtikuulla, ehkä jo helmikuulla, jolloin pihka ja terva alkavat nousta juurista kohti puun latvaa. Edit. 26.3.11 Teosten tekijä on kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä ja huomenna 27.3. hän esittelee WeeGee talon Galleria Aarnissa töitään klo 15-17.

Parin kuukauden päästä koivuissa on jo mahla.

Kuuntelin radiosta Emman johtajan Markku Valkosen juttelua uusista näyttelyistä. Olin päättänyt mennä ystäväni kanssa käymään siellä, koska kumpikin pidämme Joan Mirón töistä.

Tässä näyttelyssä oli pääosassa kuvanveisto. Olin tähän asti kiinnittänyt oikeastaan huomioni vain maalauksiin ja grafiikkaan. Nyt oli näyttelyyn hommattu mukaan myös suomalaisia kuvantekijöitä, jotka ovat saaneet inspiraationsa tältä espanjalaiselta taiteilijalta.

Minusta moni töistä vaikutti vähän liikaa plagiaatilta. Olen valmis uskomaan että suomalaistaiteilijat eivät ole sitä tarkoittaneet, siis plagioida, vaan he ovat innostuneet Mirón kuvamaailmasta. Minä olen todennäköisesti törmännyt siihen maailmaan joskus 1950-luvulla. En voi olla siitä varma, mutta voisin kuvitella että tämäntapaisia töitä on ollut jossakin Ateneumin kiertonäyttelyssä, siis varhaista modernia taidetta.

Kiersin yksinäni näyttelyä ja Emman kokoelmia ynnä Saastamoisen kokoelmaa pari tuntia. Sitten tuli ystäväni kameran kanssa ja saimme otetuksi kuvia. Sen jälkeen aloin miettiä, millä tavoin tulin nyt sukeltaneeksi modernismin maailmaan. En ollut aivan varma edes siitä keitä kaikkia olin tervehtinyt gallerioiden ja museoiden seiniltä, mutta paljon ja kaikenlaisia.

Tällainen kummallisuus oli yhdessä Emman nurkassa. Jonkun koneen kautta kävelijä tulee monistetuksi hidastetuin liikkein hopeanvärisessä monitorissa. Onkohan tämä nyt postmodernismia? Tuon pitäisi olla minun pääni ja käteni, mutta eivät ne kumminkaan ole. Mitä se sellainen on?

Kuva: Anita Konkka

Sunnuntaina kuuntelin Kai Niemisen kirjoittaman Radioateljee-ohjelman Japanista. Olisi ollut kummallista ellei sellaista olisi tehty ja lähetetty maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Ystäväni Seppo J. Tanninen (tuon sivupalkin blogista Seppo-Zen-Selällään) lähetti uuden runokirjansa. Lainaan siitä tähän yhden runon.

Tie

Yllättäen kesken hiljaisuuden

kilahtaa tuulikellon vieno ääni.

Sydän vie harhaan, kuin epäkelpo paikannin;

se johtaa jyrkänteen laelle,

yllyttää myrkkyyn, ehdottaa pistoolia.

Nukahdan vaikeaan asentoon,

pää seinää vasten työntyneenä.

Kysymykseen väärin vastannut munkki

joutui syntymään 500 kertaa ketuksi.

Tuo munkin ketale, sanoo mestari Tong,

500 makoisaa elämää kettuna.

Yön kaaos nostattaa rajuilman,

salamat valaisevat puutarhaa.

Kaikki voisi olla toisinkin,

mutta mikään ei koskaan ole.

(Seppo j Tanninen: Paluu. N.A.B. 2010)

Sama tarina ketuksi syntyneestä munkista oli myös Kai Niemisen tekstissä. Muistaakseni mestari käski sitten munkkeja mennä hautaamaan kuolleet munkit puutarhasta. Se saattaa olla tuo sama jossa salamoi.

Kirjaa saa ostaa vähän joka puolelta, mutta mikään kirjakauppa ei enää nykyään ole hyvin varustettu, joten kehotan tilaamaan sen.

Mutta taidematkasta lisää täällä.

Homo ludens

2011-03-14T13:42:00.001+02:00

On tottakai väärin että lapsia ei tule tavatuksi useammasti ja niinkin että he olisivat terveitä. Mutta kun viruksia ja muita pöpöjä on mielettömästi. Lapsen työ on leikki, mutta samalla ympäristö pommittaa virushyökkäyksin kuin mikäkin nettihuligaani verkkoja ja niissä asuvia pieni kaloja.

Näiden kuvien ottamisaikaan Japaniin oli iskenyt maanjäristys. Yritin selittää mitä uutiskuvat tarkoittivat, mutta pienet lapset eivät voineet tietää mikä on maanjäristys saati sitten tsunami, joka on käsittääkseni japania.

Lasten työtä katsellessa tulin ajatelleeksi minkälaiseen tulevaisuuteen heitä voi/pitää kasvattaa/kouluttaa. Meillähän ei ole maanjäristyksiä, hurraa! Sitten ajattelin että maapallon navat ovat nyt siirtyneet. Sillä tulee olemaan vaikutus.

Kerroin isommalle lapselle paikasta jossa asuimme kun heidän isänsä oli pieni. Siellä oli lähellä kalkkikaivos. Kaivoksesta löytyi yllättäen suuren männyn oksan sirpale, onkalosta, ja siinä oli valtavan isot hampaan jäljet. Otus on ollut jättiläismajava. Koska sellaisia on ollut, likka kysyi. Sanoin ajan, ehkä noin 250 000 vuotta sitten, ehkä enemmän. Silloin joka tapauksessa pohjoisnapa, jossa amerikkalaiset väittävät joulupukin sijaitsevan, oli eri paikassa kuin nyt ja täällä oli paljon lämpimämpää. Oikein paljon lämpimämpää, minä sanoin. Oikein kuumaa, kysyi likka. Vielä kuumempaa, minä sanoin.

Rupesin miettimään miten ihmeessä koulu osaa kertoa mitään tulevaisuudesta. Ei sitä pysty ennustamaan. Aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Sitä minä en lapsille sanonut että tässä voi käydä aika ikävästi vielä. Siis ikävästi ihmiselle. Koska jos sen sanoisi lapselle, sitten pitäisi vastata kysymyksiin muista ihmisistä, kavereista, isovanhemmista, tädeistä, kummitädeistä ja -sedistä, äidistä ja isästä. Kaikista. Mikä on iso määrä ihmisiä?

Sitten ajattelin että eikös kasvatuksen tarkoitus ole kaikenlaiseen elämään. Filosofoiva isäni kyllä sanoi että mikään ei ole varmaa ja kaiken lisäksi kaikki virtaa. Sen lisäksi se sanoi jonkun Göötten sanoneen että kyllästyttävää on kaikkinainen harmaa teoria. Sitten äiti sanoi toisesta huoneesta että turhuuksien turhuus ja ne kumpikin rupesivat nauramaan.

Vanhemmat tuntuivat olevan suhteellisen luottavaisia elämäänsä. 1950-luvulla tulevaisuus oli jossain määrin vielä ennakoitavissa. Oli suhteellisen varmaa että uutta sotaa ei tule, ainakaan pian. Ne sanoivat että uutta sotaa ei tule, mutta mistään muusta ei puhuttu kuin sodasta.

Joka tapauksessa vanhemmalla likalla oli toinen käsi kipsissä ja kipeä ja kutiseva kuin mitä. Käskin likan sanoa käsivartensa iholle että lopeta kutiseminen ja heti. Kuulemma loppui. Mutta kädelle tiuskimista tulee jatkumaan vielä 3 viikkoa.

Nuorempi oli toipumassa keuhkokuumeesta. Leikki väsytti ja joskus oli pakko nukkua. Antaisin vaikka mitä, jos pystyisin kurkkaamaan noihin uniin. Lapsuuden unet olivat rajattomia ja sitä paitsi jatkuivat valveen aikana.

Edit 17.3.2011: P.s. Sain viimeinkin katsotuksi läpi lehtiä, blogeja, kirjoja, eli kaikkea sellaista missä puhuttiin/kirjoitettiin Japanin katastrofin merkityksistä. Nyt on sellainen tunne, että ehkä jotain on tapahtumassa. Tarkoitan asenneilmapiiriä ja sitä varsinkin täällä lännessä. Kuuntelin äsken Risto Isomäen ja STUKin Lehtisen (valitan, en muista etunimeä, mutta se ei ollut Lasse) Radio YLE 1:n Ajankohtaisesta ykkösestä. Siis uusinta tältä päivältä. Mieleen jäi STUKin vakuutus siitä että Suomen ydinreaktorit tarkistetaan ja se Isomäen puheesta, että Loviisan reaktoreihin voi vaikuttaa katastrofaalisesti esimerkiksi suuren myrskyn nostama tulva. Sitten katsoin YLEn blogeja ja tältä päivältä oli aina luotettavan ja paljon lukevan Jertta Blomqvistin kolumni. Tältä päivältä ja vaikka kyseessä on ”vain” Zizek, niin vaikuttaa siltä että siitä löytyy paljon asiaa. Joka tapauksessa vaaleihin ei ole paljon aikaa ja siksi energiapolitiikka on hyvin tärkeä asia. Ennen kaikkea lasten ja lastenlasten vuoksi.

Miinusta vai plussaa, mutta 5C?

2011-03-05T23:51:00.000+02:00

Nyt on sentään tuoretta valoa.

Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.

Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla. En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.

Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.

Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.

Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.

Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.

Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.

Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.

Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.

Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.

Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.

Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.

On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.

Koillisest' aurinko nousee!

2011-02-27T16:27:00.001+02:00

Tulin juuri Tampereelta. Siellä tulin kuunnelleeksi sekä muutamaa ystävää, kirjailijoita ja sukulaisia. Kävin ympäri kosken ja katselin maisemia. Muistin kuinka monta kertaa olin istunut Tillikassa ja katsonut veden virtausta. Muistaakseni se oli joskus Anno Dazumal Budapest, mutta voin muistaa väärin. Ehkä se olikin Pusta?

Ainakin aikoinaan Tampereen teatterissa olin katsomassa ja kuuntelemassa operetteja kriitikko-äitini seuralaisena ja sellaisena alle 10-vuotiaana kiihkeän innostunut juuri Budapestista ja pustasta ja kaiken lisäksi isä soitti kotona Emmerich Kalmanin mustalaisoperetteja levysoittimella. Kun ketään ei ollut katsomassa, yritin astuskella niin kuin teatterissa tanssittiin.

Istuin lukemassa tiukasti lehteä kun jotain tuttua vilahti näkökentässäni Tampereen asemahallissa (oli kova pakkanen ja kaikki junat olivat myöhässä). Baretista ei voinut erehtyä. Kyllä se oli tämä perussuomalaisten peruskandidaatti Pertti Virtanen. Koska tunnemme toisemme ulkonäöltä, kaivauduin tiiviimmin lehteen. Oletan että kansanedustajalle ei mene erikseen omia junia, mutta jonnekin hän kuitenkin päättäväisesti asteli.

Nyt sitten hävettää kun perussuomalaiset julkistivat vaalivalttinsa, eli kulttuuriohjelmansa. En kykene käsittämään mitä tekemistä vuosisadan vaihteen, anteeksi, siis puhun 1800-1900-luvun vaihteesta, suomalaisella kulttuurilla on nykyisessä eduskuntatyössä.

En sen puoleen ole ikinä ymmärtänyt myöskään mikä on postmodernia, esimerkiksi kirjallisuusteorioissa, mutta pääsin minä kyllä tenteistä läpi. Suoritin sen laudaturin vasta 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret tulevat tieteilijät puhuivat diskurssista jo. Minä olin aikoinaan puhunut odotushorisontista, mutta silloin yksi tentittävä kirja olikin Das Theater des Absurden. Kesti kauan ennen kuin tajusin mitä Esslinin mielestä odotushorisontti merkitsee.

Sittemmin olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, että yhä useampi kunnan tai valtion byrokraatti/poliitikko käyttää kuin mitä tahansa sanaa tuota samaa odotushorisonttia. Eivät ne kyllä teatterin teoriasta tietenkään tiedä mitään.

Joka tapauksessa tuli mieleeni että maa on täynnä kaikenlaisia ikoneja. Meillä asuu työkseen kuvataiteilija, joka pääsee aina välillä käsiksi tähän kansallisromanttiseen aineistoon ja panee sitä seinille.

Tämä löytyi keittiön kaapin nurkasta. Se on kyllä todella vanha, käsittääkseni ainakin 30-vuotias. Minusta siinä on oikeata kansallisromanttista täyteyttä: haalistuneet värit, naisen kädessä sirppi, kaurahalme aaltoilee elokuun lempeässä tuulessa!

Sen yläpuolella oli pienempi ikoni, eikä mielestäni kyllä aivan yhtä hyvin suunniteltu. Nuoren naisen asento oli jäykähkö eikä hame muistuttanut yhtään Elovena-tytön kansallispukua. Eivät ne raidat tulleet käsinkudotusta villalangasta. Hyh. Teollinen kansallispuku?

Sitten vessan seinästä löytyi vielä Suomi-filmin jäljittelemätön kavaljeeri ja on mahdollista kuulla taustalta tukkipoikien komean kuoron laulavan ”Me tulemme taas, sinä tyttöni mun!”, mikä laulu aina jossain määrin järkytti minua, koska en missään nimessä halunnut joutua likaisten ja märkien tukkilaisten ympäröimäksi. Tosin en tietenkään muistuttanut Elovena-tyttöä pienessäkään määrin, joten oletan että tukkilaiset suuntasivat kylän keinulle.

Joka kylässähän sellainen keinu oli.

Omituista kyllä en muista ikinä nähneeni yhtään vaikka olen ikivanha. Ne ovat sellaisia keinuja, joilla on mahdollista mennä ympäri niin että Kreetta-Eskosta tulee Esko-Kreetta, tuosta tavallisimmat nimet nyt ottaakseni.

Sitten voi kuvitella duon laulavan Aleksis Kiven runoa ”Jo valkenee kaukainen ranta kun koillisest' aurinko nousee!”, loppuhimmennys ja filmi katkeaa.

Sen sijaan sammakot aloittavat oman kuoronsa.

Huomenta, hra Treffidi!

2011-02-22T20:13:00.000+02:00

Kevät toi treffidin?

Mies ulvaisi kesken aamiaista. Sitten minun piti vetää verhoa vähän ikkunan eteen, kun treffidin silmässä, jossa luki YIT tai Skanska, välähti ilkeästi.

Kysyin varovasti syytä miehen mielenilmaisuun. Se oli kuulemma vihlova ääni joka treffidistä lähtee kun se pyörii akselinsa ympäri. Minä sanon ääneeni, että treffidin kuljettaja tahtoo herättää meidät. Kaiken maailman logiikan mukaan on niin, että hän on oikeassa ja me väärässä.

Hän on nimittäin kitkutellut sen kuvittelemani akselin ympäri ainakin seitsemästä alkaen aamulla. Kello on vasta vähän päälle yhdeksän ja me syömme aamiaista. Epäilen että vimmatussa kitkutuksessa on kyse yleisestä moraalista tai ehkä sen osoittamisessa hyvin selvästi.

Koska meille ei tule paikkakunnan lehteä, en tiedä miksi tuo vinkuva otus on noussut tuonne päidemme yläpuolelle. Vesijumppakaveri valistaa, että vanhaan tehtaaseen tulee kuusikerroksinen asuintalo. En käsitä mistä siihen riittää asukkaita. Tässäkin talossa asuntoja on tyhjillään.

Viereisessä pöydässä uimahallin kahvilassa joku hörähtää ja puhahtaa samaan aikaan niin että sanasta tulee huijari ja pankrotti. Minulla ei ole märän tukan vuoksi kuulokojetta, joten kuulen tismalleen mitä tahdon.

Näinä päivinä ainoastaan Länsirannikolla näyttää satavan lunta television sääihmisen mukaan. Tänä aamuna treffidi peittyi yhtäkkiä omituiseen sumuun. Se toistui sitten huurteena pitkin kaupunkia. Mutta lumi oli lievästi kellertävää. Päätin olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, koska muuten puhkeaa yleinen vainoharhaisuus kaikkialla, leviää kuin kulovalkea ja ihmiset alkavat suhtautua lumeen epäluuloisesti. Ehkä se on jokin tauti, koska Tampereella lehti jo ilmoitti että lunta ei missään tapauksessa saa syödä, eikä varsinkaan saa antaa lasten sitä syödä.

Joka tapauksessa pitkin matkaa sai edelleen varoa putoavia jääpuikkoja. Yhdessä kohtaa oli talo, jonka kivijalasta purskahti ulos jääputouksia. Katsoin ylös ja huomasin että osa talon ikkunoista oli peitetty uusilla kovalevyillä, ikkunoissa oli teippiä, joissa luki jotain, mutta koko talossa ei näkynyt asuvan ketään.

On mahdollista että kaupungin on valtaamassa valon tullessa purkamis- ja rakennusvimma. Olen huomannut että se ei kovin yleisesti kosketa naisia, ainoastaan miehiä, joilla on haalarit päällään ja niiden selkäosassa on jokin logo. Varmaan taas YIT tai Skanska. Olin naivisti kuvitellut, että puutalojen purkaminen on nyttemmin kiellettyä, koska kaupungista saa hakemalla hakea rännikujia. Ne kuitenkin ovat pienten kaupunkien sydän. Tarkoitan tietenkin sekä esteettistä että eettistä sydäntä.

Katsoin tarkemmin naapuripöydän tuhisevaa miestä ja huomasin että hän lukee lehteä. Kaupunginjohtaja on jäänyt kiinni jostain, jota kai paremman puutteessa pitää nimittää korruptioksi. Sillä ei nyttemmin ole kovin paljon väliä, koska Suomi on muutenkin jo pudonnut siltä listalta, jossa ykköseksi pääsee vähiten korruptoitunut maa.

Silmissä alkoi välkkyä sahalaita. Se tarkoitti sitä, että on juotava kotikalja nopeasti loppuun ja lähdettävä kävelemään ulos ja toivottava että treffidien kuljettajia ei ole liikaa käryttämässä hengitysilmaa.

Kotipihalla lumi tuoksuu puhtaalta. Tajusin että treffidi on sen verran kaukana, että lumi saa pitää marmorimaisen valkoisen pintansa, sen tuoksu tuntuu, eikä siinä ole rikin katkua nimeksikään.

Käsittääkseni keltainen on rikkiä. Tai asbestia. On mahdollista että on hiihtoloma, koska lapsia ei näy pihalla. Mitähän he keksivät tekemiseksi hiihtolomalla? Ei minulla ole ollut hiihtolomaa sitten kouluajan, mikä sanoo jotain työhistoriastani, tai lähinnä sen olemattomuudesta.

Rupeaa satamaan lunta lisää. Aivan hiljalleen. Uusi lumi on vanhan surma. Ajattelen aivojen luomia kuvia lukemastani kirjasta. Tällä kertaa puhun kirjan vauhdittamana ihmisen omastakuvasta.

En yhtään tiedä enää millainen se on. Tarkoitan siis kenen tahansa omaakuvaa. Kirjan kannessa on kuva holtittomasti vapisevasta punapukuisesta naisesta, jolla on korkeat korot. Toivon että joku kumartuisi auttamaan naista ja ottamaan ainakin kengät pois jaloista. Alkaisi veri kiertää.

Kohta valo lisääntyy. Ihminen kiertää vuodenaikojen myötä, mutta jos kiertääkin vastapäivään?

Matkalla jossain Etelä-Suomessa

2011-02-16T19:32:00.000+02:00

Oli pakko yrittää selvittää päätään. Se on pitkään tuntunut siltä, että se on kampaamisen ja järjestelemisen tarpeessa (no, oikeastaan aina). En tarkoita hiuksiani, joista saa juuri ja juuri harjan läpi, ei enempää. Tarhapöllön vaikutelmaa voi vähän vähentää sitomalla hiukset, mutta hiukset ovat vahvemmat kuin poninhäntälenksu eli ne omia aikojaan irrottautuvat siitä. Oli kyse paljon perustavammasta asiasta, eli kallon alaisesta maailmasta.

Isäntäväki oli talvilomalla. Paikka oli Tampereella. Tampere on entinen opiskelukaupunkini.

Jonain vuonna 1960-luvulla oli yhtä kylmä kuin nyt. Piti panna huivi kasvojen eteen kun kulki Tammerkosken siltaa pitkin. Niin nytkin. Koski on valjastettu, joten yhdeltä pakkashöyryä tulee jatkuvasti. Lisäksi tuulen isäntä, joka näinä aikoina sijaitsee jossain Siperiassa, päätti antaa viiman tunkeutua luihin ja ytimiin.

Riemuloma alkoi Tampereen kirjastolaitoksen 150-vuotisjuhlien yhteyteen järjestetystä kulttuuritorista. Se oli Metsossa, ei siinä vanhassa pääkirjastossa, jonka edessä on Aleksis Kiven Runoilija ja muusa –patsas. Tampereen Aleksis Kivi ei ole samannäköinen kuin Helsingin Rautatientorin synkkä ja jossain määrin eteerinen Aleksis Kivi. Tämä on kyllä ihan ihmisen oloinen.

Olen usein ajatellut että muusa on ehkä nuoruudenkuva Charlotta Lönnqvististä (vrt. Veijo Meren kirja Kivestä). Ihmiset eivät usko että muusan olemuskin voisi olla lihaa ja verta. Jostain syystä vedotaan siihen, että Lönnqvist oli kovasti paljon runoilijaa vanhempi. Ehkä siinä on mukana syytöstä: vanhoilla naisilla ei ole ruumista. Tai ei ainakaan siinä mitassa kuin nuorilla. Vanhoilla on kyllä luuvaloa ja kihtiä ja nivelet rutisevat ja päästä katoavat loputkin nimet ja vuosiluvut. Miehillä myös.

Olen puhunut viimeisen puolen vuoden aikana muusista enemmän kuin on ehkä säädyllistä. Kaikin puolin olisin mennyt mieluusti Tampereen vanhaan kirjastoon. Ei Metsossakaan mitään vikaa ole. Mutta muistan viimeksi kuunnelleeni vanhassa kirjastossa uusimpia jazz-levyjä. Niitä ei ollut varaa ostaa ja ne soivat hyvin kauniisti.

Joka tapauksessa kulttuuritorilla kävi esiintymässä Finlandia-ehdokas Alexandra Salmela. Hän näkyy kirjoittavan nykyään Helsingin Sanomiin kolumneja. Salmela on esikoiskirjailija. Hän sanoi nöyrästi ettei voi kutsua itseään vielä kirjailijaksi. Slovakiksi nuorella naisella on ällistyttävän hyvä suomen taito. Mutta nuorena kielet tarttuvat helposti.

Sitten kaupunki otti minusta niskalenkin ja kaatoi johonkin kammottavaan vatsaflunssaan. Pää oli kuin lasia. Pelkäsin että kuolen siihen ja sitten kuumeen vähentyessä pelkäsin että en kuole siihen.

Horjuskelin Johanna Sinisalon kuuluisaksi tekemän Kaupin metsän laidoilla. Siellä asuvat ne peikot, joista yhtä erityisesti kuvattiin romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi. Metsä on aina antanut minulle voimaa. Vaikka tämä olikin kaupunkilaismetsää, niin kyllä siitä erottuu myös puiden humina. Humina ei ollut ainoastaan päässäni tai hurjasti lisääntyneessä liikenteessä.

Halusin toipua siksi kunnes seuraavana viikonloppuna olisi Elävän kirjallisuuden festivaali. Siellä oli kyllä mukava tunnelma ja kirjailijoita oli aivan tarpeeksi. Olisin tahtonut ostaa Kari Hukkilan Kerettiläiskirjeet ja Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan.

Kyllä minä ne vielä käsiini saan. Niissä käsitellään toiseutta, johon vetoavat jo miltei kaikki. Ehkä ensimmäisenä sanaa käytti Simone de Beauvoir kirjassaan Toinen sukupuoli. Mutta en olisi ihmetellyt vaikka joku juutalaiskirjailija tai –filosofi olisi jo 1800-luvun vainojen (Venäjällä pogromi) aikana käyttänyt sanaa, koska niin selvästi Eurooppa oli asettanut kansansirpaleen alistettuun asemaan.

Jouduin sanomaan näkemiin kaupungille. En varmaan enää koskaan opiskele sen yliopistossa, josta pidin vielä aika lailla 1990-luvun alussa. Ei minua sinne tietenkään päästettäisikään, koska nyt opiskelijat eivät saa olla kuin jonkun vuoden tekemättä perustutkintoa. Minä aloitin 1965 ja valmistuin 1990-luvun puolivälin maissa.

Se oli mukava järjestelmä. Enkä käsittääkseni ollut taakkana yliopistolle poissaolevana, koska en myöskään kuluttanut minkäänlaisia resursseja.

En ymmärrä miksi opiskelijoille on tarpeen asettaa niin tiukat suitset kuin nyt on tehty. Perus- ja jatkotutkinnot ovat varmasti vähentymässä. Ehkäpä meillä tarvitaan nyttemmin vain tyhmää kansaa. Ainakaan lukeneistoa sen ei pidä olla. Saati sivistyneistöä.

(kuvat voi klikata isommiksi!)

Mutta kotona oli puhjennut nuppuihin kohtalonköynnökseni.

Tuulisena talvipäivänä

2011-02-07T18:01:00.000+02:00

Ja Muinaisten hallitsijoitten työstä maksava Luomistyö vapisee.Levottomuus saapuu Haadekseen, laudoitus antaa periksi auringon suuren paineen alla. Mutta sitä ennen, katso, nuoret huokaisevat ja heidän verensä vanhenee syyttä. Vangit ajeltuine päineen hakkaavat pakeilla kaltereita. Ja tehtaat tyhjenevät ja takavarikoista jälleen täyttyvät, jotta ne tuottaisivat lukemattomiin tölkkeihin säilöttyjä unelmia ja pullotettujen luontojen tuhansia lajeja. Ja kalpeat vuodet koittavat ja vuodet haavasiteissään. Ja jokainen saa muutaman hyppysellisen onnea. Ja asiat hänessä ovat jo kauniita raunioita. Silloin Runoilija vailla karkotuspaikkaa, jossa valittaa, vuodattaa myrskyn terveyden avoimesta rinnastaan, ja hän palaa seisomaan kauniille raunioille Ja viimeiset ihmiset lausuvat hänen ensimmäiset sanansa, jotta ruoho kasvaisi ja nainen astuisi hänen rinnalleen kuin auringonsäde. Ja jälleen hän ylistää naista ja laskee hänet nurmelle kuten on säädetty. Ja unet kostavat ja kylvävät sukupolvia vuosisadoista vuosisatoihin!

Odysseus Elytis: Ylistetty olkoon. Suom. Markku Pääskynen. WSOY 2010 ( Kuudes lukukappale: PROFETIA, viimeinen kappale)

Kunhan mietin

2011-01-31T19:26:00.000+02:00

Entä mitä televisiossa menee? Ei mitään. Eilen loppui Jörn Donnerin viimeinen TV-esseen osa C.G Mannerheimista. Osia oli peräti viisi, kukin tunnin mittainen.

Mannerheim kirjoitti omaelämäkerran päätyessään viime vuosiksi Sveitsiin vanhana ja sairaana. Omaelämänkertaa on ollut hän itsekin katsomassa vähän päälle, oikolukemassa ja muuta sellaista. Enkä tiedä oliko se millainen opus, mutta mikäli haamukirjoittajana oli sotilaita, niin tuskin se kovin hyvää kieltä sitten on. Toisaalta voi olla hyvinkin, että entisaikojen sotilasakatemioissa haluttiin opettaa tuleville upseereille täydellistä kielenhallintaa, ehkä jopa kulttuurien tuntemusta. Oletan että Mannerheim-kirja oli ensin ruotsiksi.

Kaikkiaan en oikein edes käsittänyt, miksi Jörn Donner piti tärkeänä tämän elokuvaesseen tekemistä. Sillä on kyllä kytköksiä historiaan sellaisena kuin me sitä tunnemme. Oletan, että sota-arkistossa on enemmän tavaraa. Viime sotia kun Donner käsitteli, katsoin tarkkaan, näkyisikö isää jossain. Olen nähnyt hänen kuviaan nuorena. Mutta en edes tiedä, missä itse asiassa isä on ollut. Minulla on jossain hänen sotilaspassinsa tiedot, itse passi on tietysti uusien sukulaisten hallussa.

Mannerheim on ikoni, eikä näin pitkän ajan kuluttua ikonin yhteyksiä todelliseen henkilöön voi enää tietääkään. Donner seisoskeli urhoollisesti niin Siperiassa (jossa hän on ollut myös isänsä Kai Donnerin jäljillä), Sveitsissä sitten viimeksi, hienossa parantolassa, siis elokuvaesseen edetessä.

Tässä viimeisessä osassa Donner toi mukaan hieman jyrkemmän kansainvälisen ulottuvuuden: juutalaismurhat, Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – ja Suomen (lukuunottamatta kenties juutalaismurhia). Jostain syystä Mannerheim ei joutunut syytetyksi.

Vaikka en käsittänyt, miksi Mannerheim piti tuoda näin näyttävästi esiin, minusta on tarpeellista, että Suomessa tehdään edelleen korkeatasoisia dokumentteja. Näin laajojen historiallisten dokkareiden osuus on ymmärrettävästi pieni. Suomella ei ole varaa isoihin elokuviin. Mutta Donner hallitsee pitkänkin dokumentin tekemisen.

En ole katsonut viimeaikaista amerikkalaista otosta omasta sotahistoriastaan Tyynellä merellä II maailmansodan aikaan. Vertailun vuoksi olisi ehkä ollut tärkeää, mutta kirjojen lukeminen tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Ei, en lue juuri historiallisia romaaneja, hyvin vähän elämänkertojakaan. Mutta nyt halusin katsoa, mitä on tapahtumassa amerikkalaisessa romaanissa.

Luen juuri Philip Rothin romaania Exit Ghost, 2007, suomennettu nimellä Haamu poistuu 2008. Siinä mennään eestaas New Yorkin kirjallisen elämän historiaa, samoin yhden ihmisen, tämän vanhan kunnon Nathan Zuckermannin (Rolthin alter ego) elämää, haahuilua on runsain mitoin.

Parasta on ehkä se, että haahuiluun liittyy aina älyllistä toimintaa. Älyllinen toiminta on hyvin usein kirjallisen työn perusta. Valitettavasti ei aina.

Zuckermann on paennut New Yorkista maalle vuoden 2001 kaksoistornien romahduksen jälkeen, ja kaiken huipuksi George Bush (junior) vuonna 2004 valitaan jostain käsittämättömästä syystä uudelleen presidentiksi. Vaaleihin liittyy sitten Zuckermannin surkuhupaisa suhde nuorisoon ja varsinkin sen naiselliseen osaan. Tässä on lyhykäisyydessään kirjan selkäranka. Se kyllä sitten haarautuu moniaalle.

Sitä voi täältä matkan päästä ihmetellä amerikkalaisten traumatisoitumista katastrofin jälkeen. Pahempaa on vielä se, että trauma aloittaa sotien sarjan. Uusimmissa sodissaan jenkit ovat taas jumissa. Eivät näytä pystyvän lopettamaan aloittamaansa.

Juuri olin nähnyt sydäntäsärkeviä kuvia Suomi-filmin dokumenttikatsauksista sota-ajalta ja tajunnut, että siviilien tilannetta ei ole missään ja kokonaan vielä käsitelty lainkaan. En tiedä kuinka paljon heitä kuoli, loukkaantui, kuinka monet perheet särkyivät, mutta Suomi ei taatusti ollut sama enää kuin 1930-luvulla. Donner toi aika kattavasti kuvina esiin, millaista on ollut sisällissodasta nykyisyyteen.

Sitten seuraavaksi kirjaksi sattuu terroristien tuhotyöstä alkanut tilanne. Ja sekä Irakissa että Afganistanissa kuolee paljon siviilejä aivan samoin kuin Suomessa sotien aikaan.

Roth puhuu ihmisen vanhenemisesta. Vielä tarkemmin: hän puhuu kirjailijoiden vanhenemisesta. Kun tarkennetaan vielä vähän, hän näyttää puhuvan USAn itärannikon juutalaisten kirjailijoiden vanhenemisesta.

Ennen naisten perässä juosseesta kirjailijasta, Zuckermannista, on tullut syövän vuoksi inkontinenssin kanssa taisteleva ja ärisevä, ja naisten perään kaihoava vanha mies. Oltuaan torneja lävistäviä lentokoneita paossa maalla, kirjailija päättää muuttaa vähäksi aikaa takaisin New Yorkiin ja törmää heti alkuunsa hyvin kauniiseen 40 vuotta nuorempaan naiseen, kirjailijanalkuun. Tottakai nainen on varattu.

Kirjailija kirjoittaa eräänlaista näytelmää tapaamisistaan kauniin Jamien kanssa. Tullaan siihen, mitä ruumiillisuus hänessä on:

Your breasts.

She

My breasts. I can do well.

You're original, Jamie. There aren't a million copies of you.

She

You figure out what people want, you figure out what will impress people, and you give them what will impress them, and you get what you want.

On olemassa ihmisiä, eikä heidän tarvitse olla tyhmiäkään, jotka tajuavat käyttää ruumistaan kaiken sen saamiseksi mitä he sattuvat haluamaan. Tämä nuori nainen vaikuttaa kulutusyhteiskunnan ruumiillistumalta. Vaihtokaupan ei tarvitse koskea tavaraa välttämättä, se voi olla vaikka henkistä pääomaa.

Kuten ylläolevasta pätkästä näkee, Philip Roth ei ollut kuolemanvakavissaan. Itse asiassa hän harjoittaa itseironiaa kirjansa päähenkilöä kohtaan oikein reippaasti. Mutta kyllä Roth myös näkee, että jotain naisten ja miesten välillä on muuttunut.

Tässä nuoruuden ja vanhuuden väliin jää niin syvä juopa, että tuntuu mahdottomalta että nuoret voisivat ikinä mennä läpi elämänsä vanhuuteen asti. Ja sitten kuolla. Heillä ei ole minkäänlaisia itsetuntemuksen välineitä.

Jotain vikaa on varmaan kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tällaisia rintojensa varassa eläviä nuoria naisia on kyllä Suomessakin. Heiltä puuttuu rakkautta. Ehkä he eivät tiedä, että se ei kutsumalla tule edes lähelle.

Ajattelen kuvia palavista suomalaisista kaupungeista. Siitä ei ole kovin kauan. Elämänikäni verran, vähän enemmän. Lapsiakin kuoli. Vanhuksia, naisia, sotaväkeen kelpaamattomia miehiä. Mitä tuhlausta.

Donnerin kuva Mannerheimista tulee varmasti uusintana vielä. Kyllä se kannattaa nähdä, varsinkin jos ei ole kovin vanha vielä. Ihminen on edelleen osa isompaa ihmiskekoa, kylää, kaupunkia, maakuntaa ja maata. Kyllä se on tunnettava.

Philip Roth puolestaan on ällistyttävä ihminen. Hän on syntynyt 1933 ja tuntuu olevan vielä täysin järjissään. Haamu-kirjan jälkeen hän on kirjoittanut ainakin vielä yhden romaanin.

Mannerheimin ja Rothin tai Donnerin välillä on hyvin vähän yhteisiä tekijöitä. Kunhan ihmettelen miten monimutkaisia ja täysin erilaisia polkuja ihmiset saattavat vaeltaa.

Musiikin aika

2011-01-29T19:14:00.000+02:00

Tänään ajattelen musiikkia. Tänään on musiikkipäivä. Brian Eno & Laurie Anderson.

Samaan suuntaan

2011-01-20T22:26:00.000+02:00

Aloin miettiä yhtä kuvaa. Se on äitini albumissa. Sen lähetti hänen setänsä Amerikasta joskus 1930-luvulla. Kuvassa oli pieni maatila New Yorkin Long Islandilla. Hänen pieni serkkunsa istui suunnattoman kurpitsan päällä ja heilutteli jalkojaan.

En tiedä miten maatilalle kävi, paitsi että olen käsittänyt että kaupunki on nielaissut sen ajat sitten. Tai metropoli, ehkä se ei kuulu New Yorkiin, mutta ainakin sennimiseen osavaltioon. Ei siinä maassa mielestäni ollut maakuntia tai provinsseja.

Tämä johti ajatukseni yhteen nimeen. Se oli Montauk. Nimi on jotain intiaanikieltä, jota en nyt muista. Muistan kyllä tavanneeni New Yorkin Manhattanilla cherokee-intiaanin, joka näytti hyvin puhdasveriseltä. Korpinmusta pitkä tukka, pronssinkarvainen iho. Soitti huilua. En minä oikeastaan häntä tavannut, ihailin kaukaa, koska en itse osaa soittaa huilua.

Montauk on myös Max Frischin kirjoittaman kirjan nimi. Sen alaotsikko on: Elämäntapani ja mieltenlaatuni piirteitä. Sen suomensi Oili Suominen. Frisch kirjoitti kirjan vuonna 1975, jolloin Vietnamin sota oli jo ohi. Hän näki matkalla Montaukiin haipuviam repaleisia julisteita sodanvastaisista mielenosoituksista.

Olen lukenut kirjan kauan sitten ja nyt tahdoin katsoa oliko se menettänyt jotain. Minusta ei yhtään mitään. Aivan ilmeisesti se oli vastalukiessani tehnyt minuun vaikutuksen, mutta en muista että kirjasta olisi suuremmin metelöity Suomessa. Voi olla että kirja oli tavallaan ohitettu tapaus, tai sitten kirjailija. Frisch on sveitsiläinen ja laskeskelin, että hänen on täytynyt olla jo lähemmäs 60-vuotias ellei ylikin kirjan kirjoittaessaan.

Pidin kirjasta koska siinä rikottiin romaanikonventioita. Luultavasti Frisch kiinnitti ensimmäiseksi huomioni, kun näin hänen näytelmänsä Vanhan naisen vierailu. Se oli suomalainen esitys, en muista yhtään enää missä teatterissa se oli, mutta se kuului n.k. absurdin draaman piiriin. Harmittaa että näytelmää ei saa mistään lukeakseen, koska siitä näkisi nyt, siis nykyisyyttä vasten, onko se absurdi vai kenties peräti naturalistinen näytelmä. Miksi ylipäänsä tässä maassa ei saa näytelmäkirjallisuutta lukeakseen?

Muistan olleeni myös huvittunut siitä, että kirjassa Frisch viittaa edelliseen kirjaansa nimeltä Minä en ole Stiller (suom.Markku Mannila 1980, alkup. 1954). Sen olen lukenut vain osittain nyt uudelleen, mutta vakuutuin, että se on eräänlainen unimaailman kuvaus, jossa todellisuus kieltäytyy tulemasta esiin vaikka sitä kuinka kutsuisi. Kun ei pysty heräämään: silmät kieltäytyvät avautumasta.

Unimaailman ei tarvitse välttämättä olla painajaista, kun muistaa sen, että unia pystyy tietyssä määrin ohjaamaan. Luulisin että se on omien mielikuvien simuloimista. Se edellyttää kyllä sitä, että mahdolliseen päivätajuntaan ei pidä kiinnittyä liiaksi, koska se yleensä sotkee mielikuvia, sekoittaa ja häiritsee.

Sitten olivat pitkät pyhät olleet juuri ja joku oli maininnut Markku Pääskysen hienona kirjailijana. Muistin lukeneeni joku vuosi taaksepäin hänen romaaninsa Vastaavuuksia. Kirjassa oli tavoiteltu tavallaan samantyyppistä mielenmaisemaa kuin Frischin romaanissa Minä en ole Stiller. Pinnalta kirja on aika lailla tavallinen kolmiodraama, mutta kaikkien kolmen henkilön pään sisäisyys on kaikkea muuta kuin tavallista.

Olisi tavatonta, jos ihmiset eivät olisi myöskin onnettomia. Frischin kirjoista tavaton murhemieli ja onnettomuus puuttuvat. Niissä on lähinnä iloa ja raivoa. Tulin noita kahta kirjailijaa ajatellessani miettineeksi, että ehkä keskieurooppalainen tunneilmasto on todellakin erilainen kuin suomalainen.

Mutta Pääskysen kirjassa matkustellaan Kreikassa ja Turkissa. Matkustaminen tuntuu olevan kirjan henkilöille luontevaa. Se tarkoittaa sitä että ihmiset pääsevät irti suomalaisista jokapäiväisyyksistä ja katsovat mielestään uusin ja ehkä kirkkaammin silmin ihmisiä ja maisemia. Jostain syystä he eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi päivittelemään noiden vieraiden maiden ihmisten köyhyyttä. Se on itsestään selvä asia.

Siinä köyhien keskellä turisti voi elää aivan niin kuin kuka tahansa, koska ei kuulu siihen joukkoon ja voi koska tahansa lähteä pois.

Suomesta ja Suomen Helsingistä tuleva kuva taas on oikea vieraantuneisuuden ydin. Jäin miettimään onko se totta. Ja jos se on totta, niin miksi se pitää tuoda varta vasten myös romaaniin?

Sitten kävin taas kirjastossa. Piti saada käsiini Markku Pääskysen suomennos Odysseus Elytiksen runoista. Kirjan nimi on Ylistetty olkoon ja se ilmestyi viime vuonna. Siis 2010.

Olin ollut selvillä Elytiksen olemassaolosta, koska Elytis tunsi kaksi englanninkielistä kirjailijaa heidän Kreikan ajoiltaan, Lawrence Durrellin ja Henry Millerin. Näiden kirjailijoiden ja samoin Egyptissä asuneen Giorgios Seferiksen ystävyydestä olin taas tietoinen, koska suomeksi julkaistiin Durrellin Aleksandria-kvartetin julkaisun aikaan myös Durrellin ja Millerin pitkäaikainen kirjeenvaihto.

Tajusin siis että suomalainen kirjailija Markku Pääskynen ei ollut Kreikassa sattumalta, tuskin ainakaan parantamassa päätään minkään kolmiodraaman aiheuttamista traumoista. Kyllä hän oli pääsemässä Elytiksen kielen ja ajatusten jäljille.

Tekemässä siis työtä, johon sanataiteilija on koulutettu. Tässä tapauksessa suomentamaan runoutta. Se työ on niitä mahdottomimpia mitä maailmassa on, oli sitten kieli mikä tahansa.

Minä en uskaltanut heti tarttua suomennokseen, koska minusta tuntui että tunsin jollain tavalla Elytiksen kirjeenvaihto-kirjasta. Ajattelin pääseväni vähemmällä jos ensin luen vaikka Marjo Heiskasen Äänes ja Kari Aronpuron Kihisevä tyhjä.

Turha toivo. Suomalaiset runokirjat jäivät riippumaan ilman lankoja johonkin muuhun. Kestää, ennen kuin keksin mitä ne langat ovat. Ne voivat olla missä tahansa. Tämä ei tarkoita sitä, että jättäisin Heiskasen ja Aronpuron killumaan ilmaan. Mutta tiedän sitten, milloin tajuan mistä he puhuvat. En osaa yhtään nyt arvailla, mistä oivallus mahdollisesti tulee. Heiskanen ja Aronpuro eivät ole sukua keskenään, mutta he ovat suomalaisia nykyrunoilijoita.

Nyt minä yksinkertaisesti luen Odysseus Elytistä. Sieltä taustalta kuulen selvää messuamista, ikään kuin kirjailija tahtoisi minun kuulevan, miten runot ääntyvät. Kieli on kuitenkin suomea.

C.G. Jungilla on käsite synkronisiteetti. En ole keksinyt sille muuta mahdollista suomennosta kuin vastaavuus. Se tarkoittaa sitä, että juuri kun ajattelet jotakin, sitä läheltä kulkeva toinen ajatus materialisoituu suoraan edessä, esimerkiksi elokuvassa tai muussa kuvassa, tai jonkun ihmisen katseessa – ihan missä vain.

Kyllä sen tunnistaa.

Koko tämän ajan olen yhdellä aivolohkollani käsitellyt runoilija Vladimir Majakovskia, elämää ja töitä. En ollut tiennyt että Majakovskikin on käynyt New Yorkissa.

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi!