tag:blogger.com,1999:blog-53357690964587011842024-03-16T17:38:18.522+02:00RipsaOheisajatuksiaRipsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.comBlogger571125tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-24447625422069815902024-03-11T20:25:00.000+02:002024-03-11T20:25:43.945+02:00Elämän aamun auetessa<p><span style="font-size: large;">Jos tuossa nyt olisi vuosi 1924, niin näinä aikoina äiti olisi ollut vielä äitinsä vatsassa ja olisi vielä vähän vajaa 9 kuukautta, varmasti potkimassa. Lueskelin merkintöjä, joita äiti ja isä olivat kirjoittaneet minulle pahvikantiseen kirjaan, jonka kuvittajana oli ollut <b>Aarne Nopsanen</b>. Minulla on ollut tuo kirja vuodesta 1963, mutta vasta nyt huomasin kuka oli piirtänyt, maalannut kuvat tuohon äitien ja isien muistokirjaan. <br />Jostain syystä tuo kirja tuli mieleeni kun joku mietiskeli lapsuuttaan. Olen ollut ensimmäisten äidin ja isän merkintöjen aikaan parin viikon vanha. Tajusin että olen ehkä tavannut Aarne Nopsasen pienenä. Joka tapauksessa olen nähnyt hänen (tai hänen poikansa) työhuoneen. Se oli jossain päin Helsinkiä, mutta en tiedä missä. Olin liikkeellä kaupungissa opiskelevan serkkuni kanssa ja hän kuljetti minua mukanaan. Olin ehkä suunnilleen 15-vuotias. Aikaa on kulunut paljon siitäkin.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilFdnMYrVeJaXnFMcTlYyMUSK4CSV95PuJhVi6y8sUnwfRckvtUI2fQ8PxVhp65hQWDfUwSzTgzUbttuQCULzZKcU-hvrq74-9PEFR-BwbUqwVd9-01KWy_Fz2n-PZkqtQa953QaW8C1qrHfrrQMH0ZUKttlufv-1pK8R2r4PUTeAPb7w-QWGsYAJ0Z8SJ/s3620/522F93A1-1F5C-404B-B232-81DB39317465_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2061" data-original-width="3620" height="182" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilFdnMYrVeJaXnFMcTlYyMUSK4CSV95PuJhVi6y8sUnwfRckvtUI2fQ8PxVhp65hQWDfUwSzTgzUbttuQCULzZKcU-hvrq74-9PEFR-BwbUqwVd9-01KWy_Fz2n-PZkqtQa953QaW8C1qrHfrrQMH0ZUKttlufv-1pK8R2r4PUTeAPb7w-QWGsYAJ0Z8SJ/s320/522F93A1-1F5C-404B-B232-81DB39317465_1_201_a.jpeg" width="320" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br />Muistikuva tuli yhtäkkiä mieleeni. Se oli jonkinlainen atrium-talo. Siellä oli suurta avointa tilaa kiertämässä parvea, joka oli suunnilleen puoliympyrän muodossa. Käsitin asian niin, että serkkuni oli asumassa ateljee-huoneistossa isäntäväen ollessa huvilallaan ja hän itse tietenkin tahtoi jäädä Helsinkiin kesäksi. Minä kuljin kiltisti ja aika uteliaana perässä. <br /><br />Parasta oli juosta raitovaunun perässä ja kiivetä siihen kun ratikka oli jo lähdössä. Siinä oli yhden askelman päässä terästanko ja sitten siinä oikealla ankaran näköinen lihava matami joka rypisti meille serkuksille kulmiaan ja ehti sanoa ei, mutta sitten sanoi että menkää nyt sitten. Kysyin serkulta että joudutaanko me ulos, serkku huitaisi kädellään että ei tietenkään. Matami oli rahastaja, joka istui omalla pulpetillaan.<br /><br />Nyt kun katselin kirjaa muistan kysyneeni että nämäkö ovat nopeasti tehtyjä luonnoksia sitten vain. Mutta serkku ei ollut saanut sellaista kirjaa. Jossain siinä ateljee-huoneistossa oli sen taiteilijan julkaisuja ja tunnistin että se on sama tyyli. Ehkä se taiteilija oli tehnyt ylipäänsä lapsille paljon kuvia. Jäin miettimään. Aarne Nopsanen oli oikeasti taiteilija ja kotoisin Viipurista. On hyvä että meillä on sähköisiä artikkeleita esimerkiksi taiteilijoista ja kuka tahansa voi katsoa mitä kaikkea taiteilija on tehnyt. Hän oli ennen kaikkea kuvittaja.<br /><br />En tavannut sitä taiteilijaa ikinä. Olisin halunnut kysyä niistä kuvista. Seinillä oli tauluja, mutta en muista enää millaisia ne olivat. Äidin kanssa olin kulkenut näyttelyissä kaupungilla. Ne käynnit rakensivat päähäni kuvamuistia. Ehkä oli eri asia olla taiteilijan ateljeessa ja sellaisen hämmennyksissään sitten unohtaa.<br /><br />Kesä oli kuuma ja ratikassa olivat ovet ja ikkunat auki. Ratikka kolisi paljon ja se oli aivan täynnä väkeä, niin että piti yltää johonkin rautatankoon ettei mennyt nurin. Minä olin hirveän laiha enkä aina pysynyt pystyssä ponnistelematta. Olin Helsingissä viikon verran ja koko sen ajan serkku laittoi minulle ruokaa ja joka käänteessä piti pysähtyä kioskiin jossa myytiin lämpimiä voileipiä. Tai sitten mentiin baariin joka oli lähellä sitä ateljee-asuntoa. Sen muistan että nukuin hyvin siinä asunnossa. Olivat valoisat kesäyöt, Helsinki ei juuri nukkunut, mutta minä näin unia kaikenlaisista kuvista ja maisemista. Kuvia oli ateljeessa valtava määrä.<br /><br />Palasin kotiin jossa asuin vielä pari vuotta ja Tampereella kävin laskemassa <b>Wäinö Aaltosen</b> patsaat ja katselin miten Tammerkoski virtasi sillan alla. Pyörteitä, tehtaita. Helsingissä en ollut nähnyt tehtaita. Kotiin piti mennä Keskustorilta lähtevällä bussilla. Minulla oli edessä ehtolaiskuulustelu, taisi olla algebra ja saksa. Sain olla sentään ilman vanhempien valvovia silmiä. <br /><br />Vanhemmat olivat poissa ja ruokakomero oli tyhjä. Päätin että ehdot menevät nurin kun ei syö eikä ainakaan nuku. Mietin tuota sanaa: minkä ehdon on mentävä nurin? Mille on ylipäänsä ehto? Kuka sellaisen lain on laatinut? Sitäpaitsi: tunnenko sitä laatijaa? Tuskin ne ilmoittautuvat minulle. Minun sen sijaan on ilmoittauduttava koulun kansliaan. Heräsin aamulla ja tiesin että ehdot menevät nurin. Pää oli kirkas.<br /><br />Tuon ylläolevan muisteluksen syy on yleinen poliittinen tilanne. Otin siis kirjahyllystä <b>Paavo Haavikon</b> teoksen nimeltä <i>Kansakunnan linja</i>. Etsin vuoden 1956. Silloin <b>Urho Kaleva Kekkosesta</b> tuli Suomen tasavallan presidentti ja oli yleislakko. Kirjoittaessaan loppupäätelmänsä siitä ajasta Haavikko kirjoittaa:<br /><i>” Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956.”</i></span><br /><p></p><p><span style="font-size: large;"><i> </i><br />Ehkä tuossa puhuu runoilija tai vain muuten epätoivoinen ihminen. Muistan hyvin yleislakon. Täytin sen vuoden kesällä 11 vuotta. Kaikki oli epävarmaa eikä mistään saanut puhua edes pihalla lasten parlamentissa. Koulussa ei puhuttu politiikkaa. En muista oliko meillä edes koulua sinä aikana kun lakko oli. <br /><br />En ollut ikinä jaksanut lukea sanomalehtiä lukuunottamatta sarjakuvia ja ehkä jotain nuorisopalstaa. En tiennyt mitään eduskunnasta, puolueista tai ylipäänsä vallasta. Oletan että siitä ei haluttu lapsille kertoa mitään. Muistan että oven sain avata kerrostalossa vain jos tiesin kuka oli tulossa. Kotona oli puhelin. Se soi ja isä ja äiti sulkivat oven kun puhuivat puhelimessa. Isoäiti oli lähettänyt paketin ja kertoi kuulemma terveisiä. Kaupat olivat kiinni.<br /><br />On tietysti mahdollista että en muista tarkkaan mitä silloin tapahtui. Taatusti voin sekoittaa koko lakon influenssaan, jolloin koulukin oli kiinni. Meistä ei muistaakseni sairastunut kukaan. Sen tunnelman kyllä muistan että maa ja ihmiset olivat raiteiltaan. Että kun aikuiset sanoivat että maa on raiteiltaan, ajattelin että junien veturinkuljettajat unohtavat katsoa lippuja ja viirejä ja ajavat toisen junan kanssa yhteen. Kuurilan junaonnettomuus ei ehkä ollut vielä tapahtunut. Aivan: Wikipedia kertoo että Kuurilan junaonnettomuus oli 15.3.1957. Ehkä silloin oli se influenssakin?<br /><br />En tiedä miten tarkkaan Paavo Haavikko on tutkinut historiaa. Mutta on hän ainakin ollut aikuinen kun elettiin vuosia 1956-57. Olen pitänyt Haavikon runoista paljon, samoin hänen näytelmistään. Minulla on tietenkin omat muistoni. Lapsi ei vielä tajua kaikkea, vaikka tietääkin että maailma on raiteiltaan, siis se lähimaailma, ja että juna on pikajuna. <br /><br />Nyt on vain niin, että on poliittisia lakkoja. Tiedän suunnilleen mitä termillä tarkoitetaan. Mutta olen elänyt jo aika kauan tässä maassa ja ollut ylipäänsä olemassa muuallakin kuin täällä, enkä tiedä voiko olla epäpoliittisia lakkoja. Isäkin oli historian opettaja ja saarnasi koko ajan historian petollisuutta. Kun kysyin että mitä, niin ei osannut sanoa. Sellaisille piti olla kiltti sitten. Käsittääkseni aikuiset eivät edelleenkään osaa sanoa mikä on mitä. Ovatko hallituksessa istuvat ihmiset ja heidän avustajansa aikuisia? Tuskin. En usko.<br /><br />Tulin juuri Tampereelta, jossa oli mukavia ihmisiä TAYSissa. Tutkivat miten leikattu korva jaksaa. Kuulo on parantunut. Se ei ollut uutinen. Tiedän sen siitäkin, että usein päähän sattuu kun joutuu kulkemaan liikenteen melussa. En muista lapsena kärsineeni metelistä. Mutta jonkun influenssan tai lastentaudin jälkeen kuulo meni. Edellisvuonna olin vielä kuullut saunasirkan juttelua savusaunan lauteiden alla.<br />Joku juuri muisteli <b>Viljo Kajava</b>a joka kirjoitti runoja Tampereesta. Tässä on numero 1 osastosta Kuvat, Tampere vielä kerran. Teoksen nimi on <i>Käsityöläisen unet</i> (Otava 1968). Olin unohtanut että minulla oli se kirjahyllyssä:<br /><i>” Ensin syljenharmaa pisara<br />Sitten toinen kolmas sata tuhat miljoonia<br />Niin silmikoituu sumun kudos<br />Koskenrannan tehtaan rapattuun tiiliseinään.”<br /></i></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-88675184324615329522024-02-18T16:41:00.003+02:002024-02-18T16:45:44.816+02:00Kirjoja muun muassa lapsista<p><span style="font-size: large;">Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCa_kvtQ_f656dwDyqaA8fBpNdtfhqbbhTQEuILyorhNUAJQWRAxdVpaSRKJ74rajqLekg1K19fD2IH839WqySi52eKWyPXWwPCeYISmKFmuSNj9FN3AvmBwq2nfBkgnzelbHCTI9yCR9pvObHeo7tiJfyoKirnbdH6ZWttDKdt4N6mNK5kOIxcTzi0Ufq/s3597/8CC13AE7-FDC9-43CA-B22B-E602DA34B41D_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2902" data-original-width="3597" height="323" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCa_kvtQ_f656dwDyqaA8fBpNdtfhqbbhTQEuILyorhNUAJQWRAxdVpaSRKJ74rajqLekg1K19fD2IH839WqySi52eKWyPXWwPCeYISmKFmuSNj9FN3AvmBwq2nfBkgnzelbHCTI9yCR9pvObHeo7tiJfyoKirnbdH6ZWttDKdt4N6mNK5kOIxcTzi0Ufq/w400-h323/8CC13AE7-FDC9-43CA-B22B-E602DA34B41D_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br />Muistan kun pandemianaikainen pääministeri <b>Sanna Marin</b> lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.<br /><br />Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.<br /><br />Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin. Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja<br /><br />Juuri nyt luen <b>Günter Grass</b>in kirjaa nimeltä <i>Taikalaatikko</i>, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka <i>Sipulia kuoriessa</i> aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään <i>Grimmin sanat </i>( suom. <b>Oili Suominen</b> 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.<br /><br />Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua <i>”Hullut ihanat linnut”</i>, käsittääkseni <b>Joonatan Tola</b>n toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään <i>”Punainen planeetta”</i> ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille. Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:<br /><i>”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.<br /> Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.<br /> Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.<br /> ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”</i> (Hullut ihanat linnut, s.25)<br /><br />En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.<br /><br />Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.<br /><br />Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti <i>Peppi Pitkätossu</i>, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. <b>Astrid Lindgren</b> oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren. <br /><br />En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.<br /><br />Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan <i>Peltirumpu</i>. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?<br /> <br />Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös <i>Kampela</i> joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään <i>Grimmin sanat</i>. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:<br /><i>”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.”</i> (Taikalaatikko, s. 75)<br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-24488624628807070622024-01-27T18:03:00.000+02:002024-01-27T18:03:25.133+02:00Norjassakin julkaistaan hyviä kirjoja<span style="font-size: large;"><b>S</b>ain luetuksi loppuun erittäin intensiivisen romaanisarjan. Olen muistaakseni käsitellyt Maja Lunde-nimistä suhteellisen nuorta norjalaiskirjailijaa blogissa ennenkin. Nyt on kyllä hyvä ajatella häntä senkin takia, että vähän vanhempaa kaartia norjalaiskirjailija, <b>Jon Fosse</b>, sai viime syksynä Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänestä on pieni Ylen dokkari, joka kertoo oleellisen.
Fosse oli television kirjallisuusohjelmassa vähän ujo, mikä johtuu ehkä siitä, että hän on myös muusikko eikä häntä ole kutsuttu soittamaan. Maisema on vuonomaisema jossain päin Norjaa ja tavattoman kaunis. Sen sijaan en muista nähneeni Maja Lundea Ylen ohjelmissa. En minä tosin televisiota kovin usein katso. Kulttuuriohjelmia silti suurimmaksi osaksi, kirjaohjelmia mielelläni.
</span><div class="separator" style="clear: both;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWAg-Ec5DCkUT0KtvIYVtEK5XjSLCmSgOSV9cm5Rr2uagSmHlxm0-Bts_lSaFvMGBlZUqDSIsGEZB8MEr__ifZL_of0iRzziwz0vk0_0-xKIbMjeQjjy4Hul2hVL4lJhiS46coS67_n8Gb1wkEwpreNWeesjj9sx4LNhf_XmSyt2I6AzuN1DkoakuFcHx9/s3856/91CB30B7-0F61-4579-BE3E-5226269DEECF_1_201_a.jpeg" style="display: block; padding: 1em 0px; text-align: center;"><img alt="" border="0" data-original-height="3024" data-original-width="3856" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWAg-Ec5DCkUT0KtvIYVtEK5XjSLCmSgOSV9cm5Rr2uagSmHlxm0-Bts_lSaFvMGBlZUqDSIsGEZB8MEr__ifZL_of0iRzziwz0vk0_0-xKIbMjeQjjy4Hul2hVL4lJhiS46coS67_n8Gb1wkEwpreNWeesjj9sx4LNhf_XmSyt2I6AzuN1DkoakuFcHx9/s400/91CB30B7-0F61-4579-BE3E-5226269DEECF_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><p>
<span style="font-size: large;"><b>F</b>osse on kirjoittanut paljon näytelmiä. Yksi hänen näytelmänsä on ollut Ylen kuunnelmana. Se ei ole ollenkaan huono, semmoinen kamarinäytelmä, jossa on muistaakseni tasan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Häntä siis on jossain määrin suomennettu. Sen kyllä ymmärsin että kieli on hankalaa, koska hän kirjoittaa muistaakseni sitä norjaa joka on vanhaa norjaa. Ellei sitten sitä uudempaa? </span></p><p><span style="font-size: large;">En ole ikinä käsittänyt miksi kirjoitettuja ja ilmeisesti puhuttuja kieliä on kaksi. Muistakseni toinen kirjakieli on perustettu ei niin kovin kauan sitten, nimeltään se on nynorsk eli uusnorja. Vanha kieli oli taas tanskan kieleen perustuva bokmol eli kirjanorja. Asia on nyt niin, että hän kirjoittaa uusnorjaa. Katsoin netistä.
<b> </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><b>S</b>amoin on <b>Maja Lunde</b>n laita. Olen käynyt kerran Norjassa enkä oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan kieltä jota ihmiset ympärillä puhuivat. Samoin olen käynyt kerran Tanskassa enkä ymmärtänyt sitäkään vähää kuin mitä tajusin ajoittain Norjassa. Rupesin noiden kahden matkan vuoksi miettimään semmoista, että miksi meillä pitää opiskella ruotsia, koska ihmiset sekä Tanskassa että Norjassa kehottivat puhumaan Skandinaviskaa. Semmoisesta kielestä en tiedä yhtään mitään. </span></p><p><span style="font-size: large;">Voi olla että se on sitten vähän samaa kuin kveenin kieli on suomalaisille. Sitä puhutaan Jäämeren rannalla Norjassa. Sitä on vaikea ymmärtää. Jos näkee sitä luettuna, sen kyllä käsittää vähän samalla tavalla kuin karjalan kielen.
Kielillä tuntuu olevan tapana liudentua toisiinsa. Sen vuoksi murteillakin on omat rajansa.</span></p><p><span style="font-size: large;"><b>O</b>len utelias Jon Fossen suhteen ja siksi otin kirjastosta Maja Lunden ilmastokvartetin viimeisen osan, joka on jäänyt minulta kesken. Olen kyllä kirjoittanut ainakin ensimmäisestä eli Mehiläisten historiasta. Se kirja vaikutti dystopialta ja jäin ihmettelemään nyt viimeistä osaa lukiessani että olenko nähnyt unta kun olen jostain aivan muualta kuin siitä kirjasta lukenut, että lapset joutuvat kiipeilemään puissa ja liimaamaan niihin siitepölyä että mehiläiset eivät kuolisi. Todellisuus on dystopiaa? </span></p><p><span style="font-size: large;">Toinen osa on nimeltään Sininen ja kyse on tietenkin puhtaan veden puutteesta. Kolmas on nimeltään Viimeiset, jossa kerrotaan miten eläimille käy. Tämä viimeinen kertoo kaikenlaisista kasveista - ja myös eläimistä ja ihmisistä (joka on se kamalin eläin) - ja siitä miten ne pärjäävät uudessa tilanteessa. Sen nimi on Unelma puusta ja se on sijoitettu Huippuvuorille. Siellähän on talo, jossa on ihmiskunnalle tärkeimmät siemenet, eli siemenpankki. Oletan että siellä on myös siemeniä Suomesta. </span></p><p><span style="font-size: large;"> <b>I</b>lmastonmuutos estää kasveja kasvamasta normaalissa syklissään, koska ne ovat riippuvaisia lämmön ja sateen ja valon määrästä. Valokin nimittäin muuttuu, koska ihmiset pakkautuvat isoihin kaupunkeihin ja hyönteiset eivät osaa lukea keinovaloa. Lisäksi on ilmennyt että keinovalon aallonpituus ja väri ovat monille pölyttäjille vääriä. Eri ilmastoissa hyönteisten elämä tapahtuu vähän erilaisissa sykleissä ja sen takia olisi tärkeää että keinotekoista valoa vähennettäisiin. Sitä ei vielä ainakaan ole julistettu yhdeksi korjattavaksi asiaksi, keinovaloa. Käsittääkseni esimerkiksi Euroopan unionilla on olemassa jo ympäristödirektiivejä. Sitten on eri asia miten hyvin niiden noudattamista voidaan valvoa.
<b> </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><b>T</b>ässä viimeisessä kirjassa Lunde käsittelee myös kuolemista pandemiaan. Huippuvuorille se ilmeisesti tulee muuttolintujen mukana. </span></p><p><span style="font-size: large;">Ajattelin kirjaa lukiessani kettu- ja minkkiparkoja vankeina ja sairaina valtavissa vankiloissa esimerkiksi Suomessa. Tällä kertaa lintuflunssa ei lähtenyt leviämään ketuista ja minkeistä ihmisiin. Ihmiset pystyvät varomaan, vangitut eläimet taas eivät pysty. </span></p><p><span style="font-size: large;">Huippuvuorilla ihmisille on ehkä kehittynyt oma pieneliöstönsä, koska ne saaret ovat erillään muusta ihmiskunnasta.
Maailman häviäminen on aivan ilmeisesti kiinni sattumasta. </span></p><p><span style="font-size: large;">Kirjastosta löytyi tämäkin viimeinen osa Lunden kvartetista. Kirjastolta tuli ilmoitus eräpäivästä. Kirja on vietävä takaisin. Tai ainakin sen lainaus on uusittava. Unelma puusta on Katriina Huttusen suomentama ja se on ilmestynyt viime vuonna.
<b> </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><b>T</b>ämän kvartetin neljäs osa on sillä tavallakin hyvä, että se kertoo hienosta kirjastosta jollainen on rakennettu Huippuvuorille. Sen lisäksi siellä on poroja ja jääkarhuja. Jääkarhujen tilanne on kamala, koska ne tarvitsevat jäätä johon perustaa pesä. Huippuvuorillakin jääkarhut ärhentelevät ihmisille, vaikka niitä ei siellä paljon enää olekaan ja lopuksi tässä kirjassa on enää yksi. </span></p><p><span style="font-size: large;">Luulisi että karhut tietävät ihmisten maistuvan pahalta, koska ne syövät niin paljon roskaruokaa. Yritin kyllä lukea millainen ruokavalio ihmisillä siellä on. Vihanneksista taitaa olla isoin pula.
<b> </b></span></p><p><span style="font-size: large;"><b>H</b>uippuvuorten ihmisistä on netissä tietoa. En ollut ennen tätä kirjaa tiennyt että Huippuvuorilla on poroja. Mutta siitä ei voi olla varma, koska tämä kirja on fiktiota. Osa Huippuvuorista kuuluu Norjalle ja osa Venäjälle. Toivottavasti ne nyt eivät rupea siellä tappelemaan. On aivan tarpeeksi paha että Euroopassa on jo sota. Ja Lähi-Idässä. Ja vähän kaikkialla. </span></p><p><span style="font-size: large;">Siksi pitää miettiä ja kysellä:
<i> </i></span></p><p><span style="font-size: large;"><i>”Milloin ihmisestä tulee aikuinen? Mitä aikuisena oleminen merkitsee?
Sitä , että hän tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muihin.
Sitä, että hän huomioi enemmän muita kuin itseään.
Sitä, että hän suojelee niitä, jotka ovat heikompia, asettuu seinäksi maailman vaarojen ja lasten väliin.
Mutta on se enemmänkin.</i>
<i>Vastuuta, välttämättömyyttä, suojelua, huonoa omaatuntoa… vastaus kysymyksiin oli jossain näiden sanojen välissä.” </i>
(Maja Lunde: Unelma puusta. Suom. Katriina Huttunen, Tammi 2023)</span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-48499630319251195212024-01-10T20:19:00.004+02:002024-01-10T20:21:00.907+02:00Tieteisfantasiaa kahden pakkasen välissä<p><span style="font-size: large;"><b>N</b>yt on ensimmäiseksi merkittävä se kirja jota olen lukenut pitkään enkä ole ottanut siihen rinnalle muita kirjoja. Niin ei käy enää kovin useasti. Asun huushollissa jossa on paljon kirjoja ja kirjasto on kävelymatkan päässä. Käveleminen onnistui oikein hyvin myös kovien pakkasten aikaan. Kuivan pakkasilman hengittäminen oli vähän hankalaa, mutta jalat osasivat kuitenkin pysyä tahdissa. </span></p><p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhruEjjGkNvqGvlhh-nyzSLzjT4l1_9f4MjWOrxKw_rVNuC_xld-6HLgRHbkq9YLm_XrhIErVsP8RXag7e9j6PS1UFd3xcg5QF1RuuGZaC0rbK2tcFxnhN8ycndMQR1lGMyF7jcmpvZFPaY06Y49ChMwIBkhOCSkAcDwJllWUlv4GA8kxND_OpAg_0TtgC/s4032/DB0D9741-80BA-4809-9F51-80CB21FF681B.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3024" data-original-width="4032" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhruEjjGkNvqGvlhh-nyzSLzjT4l1_9f4MjWOrxKw_rVNuC_xld-6HLgRHbkq9YLm_XrhIErVsP8RXag7e9j6PS1UFd3xcg5QF1RuuGZaC0rbK2tcFxnhN8ycndMQR1lGMyF7jcmpvZFPaY06Y49ChMwIBkhOCSkAcDwJllWUlv4GA8kxND_OpAg_0TtgC/w400-h300/DB0D9741-80BA-4809-9F51-80CB21FF681B.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><i>Matkalla kirjastosta kotiin vuoden 2023 joulun aikaan</i><br /></td></tr></tbody></table><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>M</b>inulla on muutama <b>Johanna Sinisalo</b>n kirjaa jo ennestään. Olen kirjoittanutkin niistä mutta lähinnä lehtiin. Nyt lehdet eivät juuri tarvitse enää kirjallisuusjuttuja, eivät edes kritiikkejä. Tähän liittyy sen verran negatiivisia tunteita että mainittakoon muutama: kirjallisuuskriitikkojen ja sitä myötä kritiikkien määrä on vähentynyt Suomessa paljon. Tuo tuli kirjoitetuksi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt: lehtien toimituskäytäntö muuttui ensin, koska enää ei löytynyt tilaa kulttuurisivuille ja sitä myötä kirjallisuudelle. Suurimmissakin lehdissä kirjoista kirjoittaminen selvästi väheni.<br /><br />Suurin harmi tässä tulee tietenkin siitä, että jos kouluissa olisi kirjallisuusopetusta, niin mistä opettajat saavat tietonsa kirjoista? Kustantajien luetteloistako? Vai ovatko maakuntien paikallislehdet jollain tavalla parempia tietäjiä ja osaavat vinkata maakunnassa elävästä/elävistä kirjailijoista/kirjoittajista, joiden kirjoja kannattaisi ottaa opetusohjelmaan? Onko kouluissa esimerkiksi omia kirjastoja, joista oppilaat voivat lainata kirjoja? Lasten ja nuorten kirjallisuus on kyllä esillä kerran vuodessa, kun jaetaan Finlandia-palkintoja. Ehkä lasten vanhemmat ja äidinkielten opettajat pääsevät peräti esittämään raadeille ehdotuksia? <br /><br /><b>E</b>n ole itse ikinä lukenut yhtään <b>Magdalena Hai</b>n kirjaa ja nyt harmittaa kun tiedän että en missään tapauksessa saa kirjaa käsiini kirjastosta aikoihin. En voi erityisesti pyytääkään kirjoja, koska en ole kirjoittamassa kirjoista sanomalehtiin: kirjoista kirjoittajia ei niissä enää tarvita. Mihin ihmeeseen siis voisin tarvita Magdalena Hain suosittuja lasten/nuorten kirjoja? Pyytämiseen ei taida olla yhtään hyvää syytä. Voisin minä mutista siitä että tahdon lasten pääsevän irti puhelinten pakonomaisesta näpräämisestä. <br /><br />Siihen olisi vain yksinkertainen syy: lasten toivoisi laajentavan kokemusmaailmaansa standardiminimistä (jollainen on varmaan kaikissa koulun kirjastoissa ainakin) aivan itse ja omaehtoisesti ja levittäytyvän niin laajalti mielenkuvitusmaailmaansa että sieltä tulevat jo toisesta päästä vastaan kaikenlainen kirjojen maailma. Ihmisten onnellistamiseksi ei tarvita mitään muuta. Siihen voi tietenkin lisätä vielä kuvia ja musiikkia, mutta niitäkin on saatavilla. Kirjasto on onneksi paljon enemmän nykyään kuin mitä oli silloin kun olin lapsi. Silloin ei saanut esimerkiksi lainata aikuisten kirjahyllyistä mitään ennen kuin oli 12-vuotias. Lastenkirjallisuutta oli vähän. Sain sitten kirjakauppaan itselleni pienen pallin että saatoin istua lukemassa jotain joka oli pakko saada luetuksi juuri silloin. Olin lukenut jostakin herkullisesta kirjasta sanomalehdestä.<br /><br />Pitää olla tietenkin lukutaito. En tiedä ovatko viime vuoden tiedot lasten ja nuorten lukutaidon romahtamisesta totta. Itse en usko että olisin selvinnyt lapsuudesta ja nuoruudesta edes tähän määrään täyspäisenä ilman kirjoja. Eikä minulla ollut mitenkään varaa itse romahtaa, saati että olisi nykyään, kun muita huveja on vähemmän. Onneksi jouluksi tulivat pakkaset, joten pääsin kaivautumaan kirjojen maailmaan. Se on helppoa aivan missä tahansa. Juhlapyhät olivat ja menivät, kirjasto oli monina päivinä kiinni tai sitten olin arkajalka enkä uskonut selviäväni vilustumatta 25 asteen pakkasessa sinne ja takaisin. Kotoa löytyi kirjoja, joita en ollut lukenut ainakaan 40 vuoteen. Ja lisäksi vielä oli sellaisia joita en ollut ehtinyt vielä lukea. Sitten ovat vielä netin kirjat.<br /><br /><br />En siis ole nähnyt Magdalena Hain lasten-/nuortenkirjaa vielä. Mutta tuossa on nyt vieressä Johanna Sinisalon kirja, joka kertoo yhdestä perheestä ja etenkin sen lapsista. Perheen tyttö on 6-vuotias Sissi ja muutaman vuoden nuorempi poika Luukas. Kirjan kannessa on kuva vantterasta hahmosta, josta ei voi sanoa sukupuolta eikä ikää. Paitsi että se ei ole aivan pieni lapsi. Oikeastaan luulen että se on lapsista vanhempi, Sissi, nuorempi Luukas olisi selvemmin pikkulapsi. <br /><br />Lapsilla on eri äidit ja kaikki neljä asuvat yhdessä. Lasten isät käyvät silloin tällöin kylässä. Kirja on ilman muuta aikuisten kirja, koska siinä käsitellään kehityspsykologiaa ja tautien syntyä (en tiedä onko kirjan tekemisen aikaan jo liittynyt tieto korona-pandemiasta, siitä muistaakseni liikkui tietoja jo vuoden 2019 loppupuolella ja kirja on julkaistu 2020), mutta ilman sitä tietoakin on tietysti tärkeää sekä äideille että isille ja tietysti lukijoillekin tietää miten taudit tarttuvat ja miten tauteja voi torjua tai parantaa. Olisin nuorena ehdottomasti halunnut lukea tämän kirjan, koska siinä kerrotaan lasten mielikuvituselämästä. Käsitykseni oli silloin se, että sen paremmin vanhemmat ja muu suku kuin opettajatkaan eivät mitenkään voi arvata miten villiä elämä oli lasten päiden sisällä.<br /> <br /> Kirjan nimi on <i>Vieraat</i> ja jokainen lukija saa tietysti itse miettiä miksi sen nimi on tuo. Oma kandidaattini ovat bakteerit ja virukset jotka ovat ihmisten ympärillä. Bakteereja ja viruksia on kaikkialla. Luin tämän aamun Tampereella ilmestyvästä Aamulehdestä että kaupungissa on ruvennut leviämään ärhäkkä noro-virus. Kirjan tapahtumapaikkakin on Tampere. Nyt kirjoitetaan että kaupungin ratikan kiskot ovat paikoin särkyneet vuodenvaihteen kovissa pakkasissa. Kirjan kannen hahmon iholla kulkee sikermä johtoja ja sitten niiden liitäntöjä. Johdot saavat selityksensä kirjasta tai sitten eivät. Voisiko tuo olla vagus-hermo, jonka merkitys on tärkeä ihmisen hermostossa? Ymmärrän asiasta sen verran että hermosto on hirvittävän monimutkainen juttu ja vagus-hermorata esiintyy kirjassa.<br /><br />Johanna Sinisalo on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta ainakin ennen, ja jos ei sitä niin ainakin fantasiakirjallisuutta, vaikka kaiketi kaikki keksityt tarinat ovat fantasiaa. Ongin kirjan kirjastosta koska olin turhautunut siitä, että en saanut käsiini <b>Isaac Asimov</b>in <i>Säätiö</i>-kirjasarjaa. Olen lukenut sen ehkä 1970-luvun lopulla. Se on massiivinen 5-osainen järkäle, jonka arvoa minun silmissäni lisää se, että Asimov oli aivan oikea tiedemies. Siinä kirjassa esiintyi ikivanha nainen, jolla oli jäljellä enää aivan vähän kohtia ruumiissaan semmoista, joka oli ollut jo syntyessä. Nainen oli muistaakseni 500 vuotta vanha ja kyborgi. Asimov tarvitsi kirjaansa semmoisen ihmisen joka oikeasti muisti, en tiedä sitten kuinka iso osa hänen aivoistaan oli jäljellä. Olisin halunnut lukea kirjasarjan uudestaan.<br /><br /><b>A</b>vasin Sinisalon kirjan auki tuosta noin ja löysin yhden kohdan kirjassa, jossa Sissi kertoo mitä oli tapahtunut:<br />”<i>Mä tiedän että Siiri on antanut sitä vaguskorvahoitoa Luukkaalle. Ainakin kerran samaan aikaan kun mä olin Leian synttäreillä, ja silloin mä menin vähän taikauneen, ja mä oon varma että se on toisenkin kerran, silloin kun mä olin hetken taikaunessa Lellussa.</i>”(Vieraat, s. 246/448, kustantaja Karisto, 2020)<br /><br /><b>O</b>len erittäin pitkän elämäni lapsuudesta muistavinani, että ei ollut mitään rajaa, mistä saattoi ruveta kerimään tarinaa. Aikuisten maailma oli kyllä vuonna 1951 paljon kauempana lasten maailmasta kuin nyt. Mutta muistan talvella 1951-52 katsoneeni Pohjanmaan taivasta hartaasti ja kauan, iltatolkulla, sen jälkeen kun olin päässyt käymään lasten kerhossa, jossa opetettiin tähtikarttoja. Siis niitä eläviä tähtiä, jotka vaelsivat paikasta toiseen riippuen toisistaan. Ja ehkä meistä Maassa asuvista, vaikka ihmiset ovat liian pieniä vaikuttaakseen mitään, mutta Maa oli vähän isompi kappale.<br /><br />Kerroin pihan lapsille tähtikartoista. Meillä ei ollut juuri pihavaloja ja tähdet loistivat kirkkaina. Jatkoin itse sitä kerhon pitämistä, koska jostain syystä kukaan toinen pihan lapsi ei ollut käynyt tiede-kerhossa. Ehkä he eivät olleet saaneet vanhempiensa lupaa? Olisi pitänyt mennä toiselle puolen isoja kivitaloja. Ehkä he olisivat tarvinneet vanhemmat mukaansa, etteivät olisi eksyneet. Pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta. Kinoksessa säteilivät tähdet kun yksinäinen verstaan lamppu osui siihen.<br /><br />Kirjan loppu on hirveän kamala ja hankala ja tolkuton. Mutta kun ajattelen niitä kirjan henkilöitä niin minusta niiden elämä oli hankalaa ja tolkutonta ja sen lisäksi kamalan onnellista, niin että olisivat ne senhetkisenkin katastrofin voittaneet. Vieraat on kunnon kirja. Ehkä pitäisi kävellä kirjastoon huomenna kun on viimeinkin lauhtunut eikä vielä uudestaan kylmä ja panna nimensä siihen listaan, jossa jonotetaan lukemaan Magdalena Hain kirjaa. <br /><br /><b>T</b>orstaina tulevat kylmät taas. Sitä paitsi ovista ja ikkunoista vetää. Pitää valita lukupaikaksi joku kauempana ikkunoista.<br /></span><br /></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-83155585343517497422023-12-09T17:16:00.000+02:002023-12-09T17:16:20.779+02:00Audenia ja muutamia lumihiutaleita<p><span style="font-size: large;">Päivät ovat menneet toisiaan viistäen. Sille ei taida saada mitään. Aurinko ei jaksa paistaa ja risukasoja on. Suurimmaksi osaksi lumen alla. Aivan vähän tulee lunta nytkin. Muutamia hiutaleita sataa viistosti ikkunan yli. Ulkona on pakkanen eikä sinne nyt tahdo kissakaan.</span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg2L0RB71McwuBzV6xDcpPmgyDoP8_-c4NdWi6BulYoMYgzTWzYuLnaCfs9fPMMczmLOeGMizYWg5OfpFDaBOooFfpNRFRSSk8k8cBVRB91NySI-d1xANRZ_i4q5hdMsCJ2MWSLHhibILJNBh4tgvKc7ExP59jvNFAWMWiWaJNdPYUfQLWTuIPnWJvP1DKq/s3663/A6E80F05-1041-43F4-987C-254FF698CB53_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2745" data-original-width="3663" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg2L0RB71McwuBzV6xDcpPmgyDoP8_-c4NdWi6BulYoMYgzTWzYuLnaCfs9fPMMczmLOeGMizYWg5OfpFDaBOooFfpNRFRSSk8k8cBVRB91NySI-d1xANRZ_i4q5hdMsCJ2MWSLHhibILJNBh4tgvKc7ExP59jvNFAWMWiWaJNdPYUfQLWTuIPnWJvP1DKq/w400-h300/A6E80F05-1041-43F4-987C-254FF698CB53_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /></span><p></p><p><span style="font-size: large;"><br />Ja kun lopetin äsken radion kuuntelun vähäksi aikaa, niin kumarruin katsomaan mikä violetti kirja tuossa olikaan pöydällä oli. Se on alakerran kirjoituspöydän kulmalla. Sen alla on sateeseen aikoinaan jätetty kirja nimeltä <i>Politics of Experience</i>. Arvelin että se pitäisi ehkä lukea uudelleen. Mutta sen päälle pysähtyi <b>W.H. Auden</b>in pokkari <i>”Collected Shorter Poems”</i> <i>1927-1957</i> (Faber and Faber Limited 1966). En ole lukenut sitä kannesta kanteen. Se on vasta silmäilykirja ja on mahdollista että saan sen luetuksi.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Tänään löysin sieltä eräänlaisen selityksen sotien olemassaoloon. Sitä voisi ajatella kodittomuudeksi. Haluan kirjoittaa siitä tähän kaksi säkeistöä, ensimmäisen ja viimeisen. Siinä välissä on sitten koko historia, mutta se tietenkin muuttuu riippuen tilanteesta. Enkä usko että kukaan runoilija tulee muutenkaan ikinä otetuksi vastaan ilman lukijan omia ajatuksia ja kokemuksia kodittomuudesta:<br /><i>”Say this city has ten million souls,<br />some are living in mansions, some are living in holes:<br />Yet there’s no place fo us, my dear, yet there’s no place for us.”</i><br />(Tässä välissä on 10 säkeistöä)<br /><i>” Stood on a great plain in the falling snow;<br />Ten thousand soldiers marched to and fro:<br />Looking for you and me, my dear, looking for you and me.”</i><br /><br />Runon nimi on <i>”Twelve Songs”</i>. Tuskin Auden oli ensimmäinen joka ajatteli että rakkaudettomuus liittyy kodittomuuteen. Tai päinvastoin. Sodan aikaan taas rakkaus on monella tavalla poissa. Se ehkä on olemassa vain kaipauksena. Runossa on erilaisia kohtauksia elämästä. Missään tapauksessa runo ei ole välinpitämätön, koska siihen liittyy niin monia kohtaloita. Kysymys ei ole ainoastaan ihmisistä.<br /><br />Tänä talvena linnut ovat olleet pienempiä kuin ikinä. Ne tarvitsevat enemmän ruokaa ihmisiltä kuin olen koskaan nähnyt. Täällä ei ole tarpeeksi puita ja pihlajanmarjatkin tulivat syödyksi jo syksyllä. Talitintit ovat aivan pikkuisia ja hätää kärsiviä olivat jo kaksi kuukautta sitten. Puut suojelisivat niitä ja niistä löytyisi syötävää. Viime syksynä sembramännyssä oli käpyjä, mutta lähellä asuva orava vei ne perheelleen ja sillä oli kova työ raahata isoja käpyjä. Se oli aika laihassa kunnossa vuosi sitten syksyllä. Nyt ovat myös harakat ja varikset nälkäisiä.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Täällä asti ei ole vielä sotaa. Jo lapsena minulle kerrottiin, että vaikka muualla on lämpimämpää ja mukavampaa, niin ei se tee pohjoisesta turvallisempaa. Sitä minulle ei kerrottu miksi vainolaisia ylipäänsä pitää olla. Meille rakennettiin isoäidin maalle pieni kesämökki, jolle annettiin nimi Piilopirtti. Nimi tuli siitä, että sinne oli paettu Isonvihan aikaan kasakkeja ja kalmukkeja, jotka riehuivat pitkin ainutta olemassaolevaa tietä. Ihmiset ja karja pääsivät elämään metsään.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Mutta Euroopan historia on täynnä sotia. Toivottavasti ei käy taas niin että sotilaat tulevat tuhoamaan ihmisten asuntoja niin että ihmiset ja muut eläimet jäävät vaille kotia. Ukrainassakin sataa jo lunta. Gazassa ei sada lunta mutta talvi tulee sinnekin ja pitäisi saada katto pään päälle pommitettujen tilalle. Lapsia kuolee kaikkialla.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Mitkään protestit eivät pysäytä sotia. Niiden alkua ei ole mahdollista selvittää eikä aina ole edes kyse taistelusta naapurin kanssa vain siksi että pitää olla vihollisuuksia. Kun niitä sitten joskus selvitellään, kukaan ei tiedä miksi on sodittu. Näissä suhteellisen lähellä olevissa sodissa näyttää olevan kysymys siitä kuka saa asua ja elää missä. Historiankirjoista löytyy jotain osviittaa mutta kummallista on se, että vihollisuuksista ei mitenkään voida selvitä neuvottelemalla.<br /><br />On mietittävä sitä, onko tämä ihmiselle ominaista käytöstä. Mutta kun ajattelen niitä rähiseviä koiralaumoja pääsiäisen aikaan isoäidin talon ja navetan välistä kulkevalla tiellä joskus pääsiäisen aikoihin ja sitten kissojen reviiritaisteluita, kun ne halusivat yhden ja saman navetan kaikki rotat ja hiiret, niin ehkä puhumattomuutta on ollut aina. Tai sitten neuvottelut menevät vain rähinäksi.<br /><br />Auden kirjoittaa runokokoelmansa alkupuheessa kirjoittaneensa joskus:<br /> <i>History to the defeated<br /> may say alas but cannot help nor pardon.</i></span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Hän selittää puhahdustaan sillä, että halusi kirjoittaa koko typerän ja kirotun tavan vanhalla tyylillä ja kertoa, että moinen tapa suhtautua ihmisiin on aikansa elänyt (siis tässä ”alas” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”Oh my” nykyään, vähän hurskasteleva huudahdus). Hyvyys ei ole sama asia kuin menestys. Ajattelen että hän tuossa 12 runon mitassa halusi kirjoittaa läpi erilaisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisten kärsimyksestä. Muistelen että <b>T.S. Eliot</b> olisi keskustellut Audenin kanssa esimerkiksi uskonnosta. Uskonnoilla on aika paljon voimaa hakeutua konflikteihin vielä nykyäänkin. Mutta kyse on tietenkin sellaisista uskonnollisista ihmisistä, jotka eivät välitä kanssaihmisistään.<br /><br />Aivan varmasti ihmiset maailmankatsomuksestaan huolimatta ovat yhtä neuvottomia kuin aina kun sotia vain ottaa ja puhkeaa kuin olisivat luonnonlakeja. Ja kyllä sodilla on taipumus lähettää laineita laajalti. Ihmiset osaavat nopeasti osoittaa sormella niitä naapureitaan jotka nyt sitten olisivat samalla kannalla kuin sodan aloittaneet kansakunnat. Niin kuin sitten voitaisiin suoraan edes nimetä sellaiset ihmiset tai organisaatiot tai historialliset välttämättömyydet, jotka edellyttävät sotia. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Rauhanliikkeitä kannattavia ihmisiäkin on. Itsenäisyyspäivän aikoihin Suomessakin raahattiin mielenosoittajia aika rumannäköisesti pois. Ehkä he edustivat jotain muuta kantaa? Mutta mikä on muu mielipide? Voisiko ehkä sitäkin kuunnella? </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Sinä päivänä juhlittiin Suomen itsenäisyyttä. Toivottavasti se ei nyt ole häviämässä. Ja sitten ei tässä auta oikein kuin odottaa mitä tapahtuu. Ei meillä olla menossa konfliktien tielle. Keskustelut ja neuvottelut ovat vielä olemassa?</span></p><p><span style="font-size: large;"> <br />Nuo Audenin säkeet olivat kirjan osastossa 1939-1947. Englantia pommitettiin II maailmansodan aikana koko ajan. Niin pommitettiin Suomeakin. Auden jää kirjoituspöydälle vielä vuosiksi, hyvin tärkeä runoilija.<br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-4967588984569202182023-11-12T16:48:00.000+02:002023-11-12T16:48:14.875+02:00Esimerkiksi Vanja-eno ja Valkokaarti<p><span style="font-size: large;"><b>E</b>ilen sain luetuksi loppuun Vanja-enon. Siinä oli kyllä jotain perusteellisen selvää elämästä. Luulen että voi olla aivan selvää elämää mistä tahansa maalaiselämästä, jossa tehdään työtä, mutta jollain lailla voimattomasti, ei ole oikein tietoa siitä miksi, kenen hyväksi. Mutta talo on suuri ja alustalaisia on paljon. Ehkä tapahtumapaikkaa voisi kutsua kartanoksi? En tiedä.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Olen nähnyt Vanja-enon, todennäköisesti jommassakummassa Tampereen teatterissa, siis suurella näyttämöllä. Vanja-eno ei ole oikein pienten näyttämöiden kamaa. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä aihe vain on jotenkin niin selvä ja yleismaailmallinen. Tšehov oli kyllä tarkkasilmäisempi kuin useimmat aikalaisensa.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzKYlQrO0oEpNdxED7lWP7VZQG9aTmFl8VzHr-aCx4jKBrnNWvHiQ-OBBfhq4zgUAE_Yk8FTEiHeWjXpKaMLbdJwfSUViBomwCOD5U1neboTzckb3Rsci8GRxhC1Jr7gNKpP_7IDgO-pWg8rT2C39ebE6RPOl-JTJglAGrP2ovo-D-eCeG_OZMhLSga6kW/s4032/B89F277E-5FE7-4714-B850-A23CC1158E7B.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3024" data-original-width="4032" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhzKYlQrO0oEpNdxED7lWP7VZQG9aTmFl8VzHr-aCx4jKBrnNWvHiQ-OBBfhq4zgUAE_Yk8FTEiHeWjXpKaMLbdJwfSUViBomwCOD5U1neboTzckb3Rsci8GRxhC1Jr7gNKpP_7IDgO-pWg8rT2C39ebE6RPOl-JTJglAGrP2ovo-D-eCeG_OZMhLSga6kW/w400-h300/B89F277E-5FE7-4714-B850-A23CC1158E7B.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /> </span><p></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>T</b>sehovin klassiset näytelmät olivat siis samoin kaupunginkirjastossamme. Lokin, Kolmen sisaren ja Kirsikkapuiston lisäksi pääsin pitkästä aikaa, vuoskymmenten jälkeen lukemaan ja miettimään Vanja-enoa. Olen todennäköisesti lukenut aiemmin Kaliman veljesten suomennoksia. Nämä on suomentanut Martti Anhava. Hän on myös kirjoittanut opuksen loppuun oikein tarpeelliset selitykset. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>S</b>iis: Vanja-eno tuntuu selvästi Metsähiiden kehitellyltä versiolta. Metsien hävittämisestä Vanja-enossa ei puhu se myllyllä asuva metsien suojelija, metsähiisi, vaan Astrov. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Anhava kertoo että Tšehov päätyi lääkäriksi pitemmäksi ajaksi Melihovoon, josta käsin hän pääsi yhteyteen esimerkiksi Pietarin ja Moskovan teattereiden kanssa. Vanja-enon hän päätyy antamaan Moskovan taiteelliseen teatteriin, ensi-ilta oli 26.10.1899. Luin Astrovia heti Tšehovin omakuvana. Tarkka hän on ihmisiä kirjoittaessaan jo Metsähiidessä.<br /><br />Sekä Metsähiidessä että Vanja-enossa juodaan koko ajan ja ihan hirveästi, eikä aina teetä. On vaikea ymmärtää miten ihmiset ylipäänsä pysyvät hengissä, kun illallisten jälkeen keskustellaan ja sotketaan pahanpäiväisesti henkilösuhteita kun ikävystyneisyyden päälle otetaan sitten ryyppy että tylsyydestä edes jotain kirkastuisi. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>A</b>nhava miettii miten noita ”itsellisiä”, jotka asuvat isoja maalaistaloja tai kartanoita, mutta eivät itse viljele maata, pitäisi suomeksi kutsua. Sonja ja hänen Vanja-enonsa asuvat talossa kahdestaan. Palvelijoita ja työntekijöitä tuntuu olevan paljon. Näytelmän lopulla kun vieraana olevat ”paremmat” ihmiset, elämäänsä kyllästynyt tutkija ja hänen hyvin nuori vaimonsa kuulevat että Vanja-eno on saanut tarpeekseen heistä, syntyy se kunnon näytelmässä tarvittava kliimaksi, joka päättää ihmisten keskeiset sotkut nollapisteeseen. Astrov ei ikinä tule takaisin ja lahjakas ja itsekäs ja ylemmyyden tuntoinen Serebrjakov ja nuori vaimo Jelena lähtevät ovet paukkuen. Astrov tuntuu rakastavan väärää näytelmän henkilöä. Kyse on ehkä moraalikoodista, mutta tutkijan ja vaimon ikäero on ehkä liian suuri.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Koko ajan siis otetaan vielä yksi ryyppy ja sitten huudetaan palvelijoita valjastamaan hevoset. Siihen vielä pitää lisätä kunnon ukkonen ja salamointi. Kun luin tätä näytelmää nyt, mieleen tuli TV-näytelmä 42nd Street Uncle Vanya. Siinä Tšehov oli siirretty nykypäivän (olisiko ollut 1980-90 luvulla) New Yorkiin ja sellaisella tavalla että venäläisestä sielunmaisemasta ei kyllä näkynyt jälkeäkään. Olen varsinkin nuorena katsonut Tšehoveita venäläisenä kansallisena muotokuvana. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Newyorkilaisessa esityksessä Vanja-enoa näytteli sama Wally Shawn, joka oli päivällisellä André Gregoryn kanssa (My Dinner with André oli leffan nimi). 42nd St. Uncle Vanya on käsitykseni mukaan paha väärinkäsitys tästä venäläisestä sielusta ja siitä todennäköisesti johtuu tämänhetkisen maailmanpolitiikan surkea tila ja kaikki sodat. Näin se on siitä huolimatta että en ole erityisen vakuuttunut siitä sielun olemassaolosta.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>O</b>len esimerkiksi viimeisen puolen vuoden aikana lukenut paljon kuulovammaisuudesta sattuneesta syystä ja yhä uudelleen tulee esiin semmoinen, että kuurot ihmiset ovat kaikin puolin päästään vialla ja ennenaikaisesti höperöityneitä. Kuulossakin voi olla sitä sielua, varsinkin kun kuuntelee musiikkia. Jota ei silloin kuullut ja nyt kuulee.<br /> </span></p><p><span style="font-size: large;">Olen siis oppinut, että höperehtimistä alkaa tapahtua kun kuulo huononee. Se johtuu siitä, että aivoissa kaikenmaailman neuronit törmäilevät toisiinsa ja tulevat vahingossa tappaneeksi toisiaan vaellellessaan. Jossain USA:n yliopistossa on huomattu, että kun kuulovamma hoidetaan esimerkiksi kuulosimpukkaan asennettavalla magneettijohdolla, implantilla, niin höperehtiminen vähenee. Suomessa on 800 000 kuulovammaista eikä nykyinen hallitus ole päättänyt allekirjoittaa vammaislakia. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>M</b>utta takaisin Tšehovin omakuvaan mikäli se nyt Vanja-enon Astrov on. Minua kiinnostaa tietenkin se, mikä sai hänet ajattelemaan ja kirjoittamaan olosuhteista kaukana maaseudulla, vaikka tuskin se itsellisten pieni yläkerros mitään porvaristoa oli, niin kuin on joskus esitetty. Ei Anhavankaan mielestä ole kyse porvaristosta. Vähän turhanaikaisia ihmisiä siellä on, mutta Astrov taisi olla niitä ainoita lääkäreitä suuressa piirikunnassa. Mahtoiko siellä olla edes sairaalaa?</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Sitä tulen miettineeksi, että onko varmasti maaorjuus jo lakkautettu. Siellä tuntuu olevan paljon väkeä töissä. Toivon että heille maksettiin sentään palkkaa. Tosin: orjuuden kaltaisissa olosuhteissa eletään ympäri maailman edelleen. Astrov on lääkäri ja hänellä on ammatti. En tiedä minkälaista palkkaa hän sai. Hän tuntuu tapaukselta, joka ei voisi jättää sairaita oman onnensa nojaan. Mutta miksi hän juo? Vai juoko hän siksi, että on epätoivoinen kansa tilanteesta?</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>V</b>anja-eno puhuu samanlaisia asioita kuin siinä aiemmassa näytelmässä Metsähiisi:<br /><i>” Nyt katsotaan eteenpäin. Sitä mitä oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt on enää kolmannes pinta-alasta metsänä. Kauriita ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja vaaleansininen ohenevat jo. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Siirrytään kolmanteen osaan: piirikunnan kartta nykyisellään. Vihreää on siellä täällä, mutta ei enää valtavärinä vaan laikkuina; hävinneet ovat niin hirvet kuin joutsenet ja metsotkin…entisistä haja-asumuksista, erillistaloista, skiitoista, vesimyllyistä ei näy jälkeäkään. Kaiken kaikkiaan asteittaisen ja eittämättömän rappion kuva, joka näyttäisi tarvitsevan vielä kymmenen viisitoista vuotta kehittyäkseen täydellisyyteensä. Te sanotte että tässä ilmenevät kulttuurin vaikutukset, että vanhan elämän on luonnonmukaisesti täytynyt väistyä uuden tieltä. Kyllä, minä ymmärtäisin sen, jos täällä olisi tehtaita, verstaita, kouluja, jos kansa olisi tullut terveemmäksi, rikkaammaksi, viisaammaksi, mutta eihän täällä ole mitään sellaista! Samat suot ja hyttyset, samat tiettomät taipaleet, köyhyys, lavantauti, kurkkumätä, tulipalot ovat kunnan vitsauksina…”</i><br />(Vanja-eno, suom. Martti Anhava, s. 125, Otava 1999)</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>M</b>ihail Bulgakovin suomennetussa proosakirjassa Valkokaarti (suom. Esa Adrian 1971, venäjänkielinen alkuteos 1925) ja ilmenee Adrianin hienosta alkupuheesta, että Bulgakov oli *myös* ollut lääkäri. Lääkäri ajelee pitkin laajoja Ukrainan tasankoja ja käy hoitamassa sairaita ja vammaisia. Nyt en aio kysyä ovatko Ukrainan ja Venäjän sielut jollain lailla samanlaisia. Ei sen niin tarvitse olla, vaikka kieli onkin sukukieli. Mutta kirja on täysveristä kunnon proosaa jos joku tahtoo tähän ukrainalaiseen sieluun tutustua. Ehkä pitää lopettaa sielusta puhuminen. Lopetan.<br /><br />Eilen illalla kävin katsomassa loput Ylen Areenasta Ukrainassa vuonna 2022 toteutetun elokuvasarjasta nimeltä <i>”He jotka jäivät”</i>. En voi sille mitään, mutta kyllä tuo 6-osainen itsenäisten elokuvakertomusten sarja oli kertakaikkiaan tšehovilainen. </span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;">Ja Tšehov ei ole missään nimessä hidastempoinen, ikävää elämää kuvaava näytelmäkirjailija ja novellisti. Lääkärit tietysti näkevät ihmiskirjon työssään ja osaavat sen vuoksi kuvata henkilöitään täsmällisesti.</span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />On heilläkin intohimonsa ja joskus varmaan puutteitakin on. Ensisijaisesti: miksi sekä venäläiset että ukrainalaiset juovat niin tolkuttomasti? Sitten tulen ajatelleeksi että ne jatkuvat sodat ovat tehneet ihmisistä surun murtamia eikä missään ole ollut vielä sairaslomia ja tuberkuloosikin on raivonnut kaikkialla. Päälle vielä sotavammat. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Tolstoihan kuvaa myös Napoleonin aloittamaa sotaa siinä Sodassa ja rauhassa. Ja vähän erilaista sotaa Anna Kareninassa. Ihmisen kuva noissa tarinoissa tarkentuu. On luettava ja käytävä teatterissakin joskus että käsittää edes vähän enemmän ihmisten elämästä. Tuskin meissä niin paljon eroa on.<br /> <br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-7608569930163698642023-10-29T16:24:00.000+02:002023-10-29T16:24:14.174+02:00Sataa lunta<p><span style="font-size: large;"><b>Ilja Ehrenburg</b>in kirja <i>Tšehovia lukiessa</i> on julkaistu Moskovassa vuonna 1960. Ehrenburg on tunnettu trilogiastaan <i>Ihmisiä, vuosia, elämää</i> (suom. <b>Juhani Konkka</b>, 1960-61), Ehrenburgin omaelämänkerrallinen kirjasarja on kirjahyllyssäni, mutta en uskalla selailla sitä, koska juutun sitten lukemaan sitä. Kyse on hyvin elävästä kirjasta, johon ei liiemmin ole pöly kertynyt, enkä tarkoita nyt vedota olemattomaan siivousvimmaani. Sama pätee myös Ehrenburgin pienempään kirjalliseen muotokuvaan Anton Tšehovista, suomennos on <b>Martti Anhava</b>n (Otava 1977).</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Olen lukenut viimeiset pari viikkoa Tšehovin näytelmiä, joita löysin kirjastosta. Nämä ovat novellisti/näytelmäkirjailija Tšehovin nuoruudentöitä. Alkupuheen suomennokseen on kirjoittanut <b>Ralf Långbacka</b>, Närpiöstä kotoisin oleva suomenruotsalainen teatteriohjaaja ja pitkäaikainen teatterikorkeakoulun opettaja, se on tiivis tarina kolmen näytelmän kirjoitus- ja esityshistoriasta. Långbackan tapa kirjoittaa on niin tiivis, että jokainen sana pitää lukea. Ja alkupuheeseen on palattava vähän väliä.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJ5unS29vygNpbD22XREUN9_5gKcx8qyFSP7Ub8EB6A2MHpKYQELGrqJiDQPig1gYlKQ5SrUtfnir3dhLZVfZgaBzgBMjgnnz18ZYO9DyBMEv2ut-jyqCwCo4_cfnIFprcBKl8NEXCFDFVoYNkO_1OwUaOf9rrHaz8xfB8UFAZfmpgijsVrLgORXoIp_ep/s3173/22593304-7F66-49C2-A9C9-E2233D40AFE1_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2297" data-original-width="3173" height="290" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJ5unS29vygNpbD22XREUN9_5gKcx8qyFSP7Ub8EB6A2MHpKYQELGrqJiDQPig1gYlKQ5SrUtfnir3dhLZVfZgaBzgBMjgnnz18ZYO9DyBMEv2ut-jyqCwCo4_cfnIFprcBKl8NEXCFDFVoYNkO_1OwUaOf9rrHaz8xfB8UFAZfmpgijsVrLgORXoIp_ep/w400-h290/22593304-7F66-49C2-A9C9-E2233D40AFE1_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><i>Isättömyys</i> (toiselta nimeltään <i>Platonov</i>), <i>Ivanov</i> ja <i>Metsähiisi</i> (suom. <b>Esa Adrian</b>, Love-kirjat 1986) ovat kirjana julkaistut näytelmät. Hyvä että ovat kirjan muodossa. En muista nähneeni uutisia näiden näytelmien esittämisestä. Teatteriuutisia on aika harvoin, kritiikkejä ehkä vielä harvemmin, ainakin nykyään. </span><br /><p></p><p><span style="font-size: large;"><br />Olen ehkä ollut opiskeluaikoinani tietoinen näistä nuoruusnäytelmistä, mutta en ole lukenut niitä. Se taas ilmeisesti johtuu siitä, että niitä ei oltu suomennettu. Vaikuttaa siltä että Tšehovin nuoruusaikaiset näytelmät löydettiin vasta 1920-luvulla, jolloin tuleva lääkäri ja näytelmäkirjailija oli vasta 18-20-vuotias, mutta niitä oli esitetty jo 1880-luvulla.<br /><br /><b>L</b>uin viimeisen suomennetun, Metsähiisi-nimisen näytelmän muutama päivä sitten. Pidin sitä ehkä kirjan parhaimpana näytelmänä. Syy: kirjassa oli niin selvästi näkyvillä metsänsuojelullinen teema, että se on suorastaan moderni. Långbacka pitää Metsähiittä Vanja-enon varhaisversiona:<br /><i>”Tutkittaessa Tshehovin kehitystä kirjailijana tie ’Metsähiidestä’ ’Vanja-enoon’ tarjoaa erinomaista tutkimusaineistoa. 'Metsähiiden' esittäminen tänä päivänä on mitä suurimmassa määrin yhteydessä siihen, että halutaan löytää avoimempi, alkuperäisempi Tshehov, ’klassista’ Tshehovia edeltänyt Tshehov.” </i></span></p><p><span style="font-size: large;"><i> </i><br />Mieleen tulee teatteripedagogi <b>Konstantin Stanislavski</b>n <i>Näyttelijän työ</i>n vaatimus siitä, että näytelmän tulee perustella jokainen yksityiskohta, se mitä kirjailija pitää tärkeänä, esitetään näytelmässä jo aika alkupuolella tekstiä ja lopussa se pieni yksityiskohta näyttäytyy johtoteemaksi. Käsittääkseni esimerkkinä on Lokin alkukohtaus jossa näkyy metsästyskivääri ja lopussa lokki ammutaan. <br /><br />En ollut koskaan aiemmin ajatellut Tšehovia luonnonsuojelijana, vaikka olen huomannut Tšehovin novellien tarkat ympäristökuvaukset. Långbacka muistuttaa siitä, että Venäjän Tšehov-esityksissä on päästy 1960-70-luvuilla eroon stanislavskilaisesta näyttelijäntyön ohjauksesta. Tšehov on kyllä kaikessa kirjoittamisessaan tarkka yksityiskohdissa.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Långbacka kertoo että hänen aikansa venäläiset Tšehovin tulkitsijat käyttävät aivan erilaisia painotuksia kuin Stanislavski. Hän mainitsee 1960-70-lukujen tulkitsijoista <b>Otomar Krejca</b>n ja <b>Giorgio Strehler</b>in ja neuvostoliittolaiset <b>Anatoli Efros</b>in ja <b>Juri Ljubimov</b>in. En ole tainnut nähdä itse moderneja suomalaisia lainkaan. En tunne teatteri-esitysten traditioita niin paljon että osaisin sanoa mikä on mitä.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Minulle Tšehovin löytäminen kirjastosta oli tarpeellinen. Olen etsinyt jonkinlaista selitystä siitä miksi maanosamme saa jälleen kärsiä venäläisen sielun odottamattomista liikkeistä. Ei siitä selvää tule tälläkään kertaa, siis sielun olemuksesta, mutta olen iloinen siitä, että näytelmäkirjailija on ollut hereillä jo kouluvuosinaan. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Metsähiisi esitettiin joulukuussa vuonna 1889 ja esityksestä tuli fiasko. Sitä Lånbackan teksti ei kerro millä tavalla fiasko. Ainakin Metsähiisi esitettiin uudestaan vasta vuonna 1960. Tšehov kielsi sen esittämisen aivan itse. Långbacka pitää Metsähiidestä senkin takia, että siinä on tapahtumia vaikka kuinka paljon. Tšehovia oli kritisoitu siitä, että hänen näytelmissään ei tapahdu mitään koskaan. Mutta minulle tuli näytelmää lukiessa mieleen monen hänen novellinsa tarkka ympäristön kuvaus. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Esimerkiksi romaanin <i>Kaksintaistelu</i> kuvaus satamakaupungista Krimillä: meri on läsnä elementtinä kaiken aikaa ja kirjailija käyttää kaikkia aistejaan Mustanmeren kuvauksissa. Tässä elementti ei ole meri, se on ehkä suurempi joki tai koski, koska siellä on mylly. Mylly on se paikka jossa metsähiisi asuu. Paitsi että sitä ihmistä olisi pitänyt kutsua vesihiideksi, ehkä suomentaja ei ollut tietoinen siitä että suomalainen luonnonhenki eli eri elementeissä kuin kotonaan. Långbacka puhuu jostain syystä novellista nimeltä Kaksintaistelu. Minusta se on kyllä romaani, on siinä ainakin yli 200 sivua.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Tšehov oli lääkäri, tarkemmin sanoen maalaislääkäri. Hänen oivalluksensa ihmisten elämästä, heidän luonteistaan, heidän suhteestaan ympäristöönsä ovat ehkä ”siviili”ammatin tuomia ajatuksia. Hän on tarkka kuvauksissaan ihmisten kutomista suhteista naapureihinsa. Jossakin näytelmässä oli vielä pieni porsaskin, jolla oli tärkeä rooli. Siis maalaiselämää. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>M</b>inulla on jossain kirjahyllyssä Kangasalan yhteiskoulussa käytetty oppikirja nimeltä <i>Maailmankirjallisuuden mestarinovellit</i> (tai jotain sinnepäin), jossa taisi olla <b>Kafka</b>n novelli nimeltä <i>Maalaislääkäri</i>. Muistan sen kyllä niin hyvin, että kuva mätänevästä haavasta tulee silmieni eteen vieläkin. En ole koskaan nähnyt mätänevää haavaa mutta minulla on hyvä mielikuvitus. </span></p><p><span style="font-size: large;">Monta kertaa kun olen lukenut Ehrenburgin Tšehov-kirjaa ja nyt Tšehovin aivan nuorena kirjoittamiaan näytelmiä niin luulen että nimenomaan lääkärillä voi olla sellainen katse joka näkee piilossa olevat haavat ja mätänemispesäkkeet.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Näytelmäkirjan kannessa on punainen kuva rantahietikosta tai lainehtivasta pellosta, sen yläpuolella on kuva isomman maalaistalon pihan syrjässä sijaitsevasta huvimajasta. Sellaiset tuntuivat kuuluvan oleellisesti itsellisten ihmisten rakennusten kupeeseen. Päivällisiä ja illallisia oli jokaisessa talossa ja niissä kokoontui kylän/pitäjän ihmisiä. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Sellaisesta ympäristöstä voi löytyä vesihiisiä ja metsiensuojelijoitakin. Oletan että ihmiset ovat tietoisia tekojensa seurauksista: metsät ovat olemassa myös eläimiä varten. Joku onneton tuntuu keksivän ajatuksen siitä, että eihän puita tarvitse polttaa uuneissa, sen sijaan voi ruveta kaapimaan notkelmista ja vesien läheltä turvetta. Tšehovin aikainen ajattelu on todellisuutta Suomessa. Turvesuot - ne ojitetut - tummentavat Suomenkin vesistöt niin, että elämä vesissä kuolee.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /> Metsähiisi miettii tällaisia:<br /><i>” Hrushtshov: Metsiä saa kaataa tarpeeseen, mutta on aika lopettaa niiden hävittäminen. Venäjän kaikki metsät vavahtelevat kirveeniskuista, miljardeja puita tuhoutuu, eläinten ja lintujen asuinsijat autioituvat, joet madaltuvat ja kuivuvat, ihania maisemia menetetään peruuttamattomasti, ja tuo kaikki tapahtuu vain siksi, että laiska ihminen ei älyä kumartua poimimaan polttoainetta maasta. Vain järjetön barbaari polttaa tuota [- osoittaa puita -] kauneutta uunissaan, tuhoaa jotakin, jota emme kykene uudelleen luomaan.”</i> (Repliikki kuuluu tilanomistajalle, joka on opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja häntä kutsutaan nimellä Metsähiisi.)</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Tuossa repliikissä on kiinnostavaa se, että ihminen ei ymmärrä poimia lämmittämisainetta maasta. Sitä illallisseurue ihmettelee ja Metsähiisi kertoo tarkoittavansa turvetta. Siinähän polttoainetta kaivettaessa tuleekin metaania ilmakehään. En tiedä miten paljon ilmakehästä tiedettiin Tšehovin elinaikana. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>O</b>letan että nykyisin Venäjällä poltetaan turvetta aivan vapaasti. Aika vapaata se on meilläkin. Isoäidin naapurissa siirryttiin polttamaan turvepellettejä. Niitä piti vain polttaa entisessä öljylämmityskeskuksessa, jossa tuli lämmitys sekä navettaan että taloon. Emäntä sai niistä pelleteistä ihottuman ja yskän, jotka eivät lähteneet pois. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Lääkäri ei niistä osannut sanoa mitään. Minulla oli kerran kiukkuinen pomo, joka kävi hoitamassa itseään turvekylvyissä. Se emäntä sanoi siitä että vähemmästäkin tulee kiukkuiseksi. Ei se ole ihmiselle sopiva aine ollenkaan, turve. Tai ehkä turve sopii Skotlannin nummien ja soiden mökkien katoiksi? En ole varma. Yskivätkö ihmiset Skotlannissa enemmän kuin Suomessa?<br /><br /><br /><br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-49753619851486238352023-10-07T17:11:00.000+03:002023-10-07T17:11:20.971+03:00Eksymisen ylistys<p><span style="font-size: large;"><b>O</b>len ollut jossain määrin Walter Benjaminin kirjoitusten lumouksessa muutaman kuukauden. Häntä kutsutaan filosofiksi, mutta ei häntä päästetty mihinkään virkaan koska hän oli juutalainen. Eikä väitöskirjaa hyväksytty missään. Hänen asuinmaansa oli Saksa ja vastaavia syrjintätapauksia on ollut Suomessakin 1930-luvulla. Niinpä Benjamin rupesi senttariksi. Nämä syrjimisjutut ovat myös nykypäivää vähän kaikkialla. Suurin syy tässä lähialueella liittyy varmaan jollain lailla Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan. Sodat ovat tolkutonta tuhlausta sen lisäksi.<br /><br />Aamulla kuuntelin ohjelman jossa Ylen 1:n toimittajat olivat tehneet puolen tunnin koosteen valkovenäläisistä pakolaisista Liettuassa. Tietenkin Valkovenäjällä on oma diktaattorinsa. Ihmiset yrittivät vuonna 2020 saada siihen maahan demokratiaa sen jälkeen kun Lukasenka tuli valituksi epärehellisissä vaaleissa. Diktaattori heitti valittajat vankilaan ja sitten he vapauduttuaan joutuivat pakenemaan omasta maastaan.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh8GKucMQXhTSJmqumjLY_uH9E7RjCmxM6CxtJHSOrA12IFCaQr6KxY_KmZjgmpoe5W_zNdJ2G3ddRn5lFc7uTypKjuMUilGtngDx2uDXlK6A2sbNxMoszMMhmNsl-V8Miuur4vx-AwaztISUBvVrqxVEJjuKHSNZ83CzQr2EDDJ3_s06RSgMFxmINaBYbX/s4032/E815AB91-5403-49B2-9FB4-49F55CB34473_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2200" data-original-width="4032" height="219" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh8GKucMQXhTSJmqumjLY_uH9E7RjCmxM6CxtJHSOrA12IFCaQr6KxY_KmZjgmpoe5W_zNdJ2G3ddRn5lFc7uTypKjuMUilGtngDx2uDXlK6A2sbNxMoszMMhmNsl-V8Miuur4vx-AwaztISUBvVrqxVEJjuKHSNZ83CzQr2EDDJ3_s06RSgMFxmINaBYbX/w400-h219/E815AB91-5403-49B2-9FB4-49F55CB34473_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>S</b>yrjinnän ja virkakieltojen jälkeen on helppo supistaa edelleen kansalaisten oikeuksia. Tästä ei puhuta koskaan liian paljon. Luen myös uutta kirjallisuutta, jossa mietitään ihmisten olosuhteita ja elämänmenoa. Esseitä voisi suomentaa enemmän! Luulen että Benjaminissa kiehtoi se, että hän ei kirjoittanut mistään oppituolista käsin, vaan harppoi siellä täällä eri ilmiöiden keskellä niin kuin halusi ja onneksi hänen tekstejään säilyi.<br /><br />Löysin kirjastosta amerikkalaisen <b>Rebecca Solnit</b>in tekstejä nimeltä Eksymisen kenttäopas (A Field Guide to Getting Lost, 2005, suom. Pauliina Vanhatalo 2020, S & S, painopaikka Liettua). Nimiösivun toisella puolen on lueteltu sitaatit, niiden kirjoittajat ja teosten suomalaispainosten ajat. <br /><br />Minä kuljeskelen kirjastossa, paitsi silloin kun on kiire löytää joku tietty teos. Tässä juuri sitaattien kirjoittajat saivat kiinnostumaan: John Keats, Henry David Thoreau, Virginia Woolf, Platon, Vladimir Nabokov, Karen Blixen, Dante Alighieri, F. Scott Fitzgerald, Herodotos ynnä Donald Rumsfeltin sitaatti Mika Ripatin 3.8.2011 kolumnista Ylen sivulla nimeltä ”Tiedän kuin tiedänkin”. Minusta tuo lista näyttää sen että kirjastoissa sopii vaellella. Jää selvittämättä mitä Ripatti on kirjoittanut. <br /><br />Rebecca Solnit on USA:ssa (lähinnä Länsirannikolla) elävä ihminen, jota päädyn kutsumaan vaeltajaksi. Syy on se, että olen asunut siellä Länsirannikolla ja kolunnut niitä vuorten juurikukkuloita ja välttynyt eksymiseltä ainoastaan sen takia että en ollut yksin ja sitä paitsi ymmärsin kyllä kunnioittaa myrskyä ja suuria puita aivan vaistomaisesti. Ne ovat niin valtavia ne puut, että pelkkä kaatuneen puun runko saattaa eksyttää vaellusreitiltä. Solnit kulki usein autiomaissa, jotka alkavat heti siitä Kalifornian rannikolta itään. <br /><br />Tänään on myrsky tuolla ikkunan takana. Suomessa ovat katkenneet sähköt muutamilta tuhansilta suomalaisilta. Ei ole täältä vielä. Myrskyt ovat voimistuneet niin kuin muutkin luonnonilmiöt, koska ihminen on saanut aikaan ilmaston pahemman laatuisen muuttumisen. Sellaisen että eivät ne muinaiset dinosaurukset siihen pystyneet. Ne tappoi komeetta, joka ilmeisesti putosi Meksikon Jukataniin. Pieniä hiiren näköisiä otuksia, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja jäi jäljelle. Viisas ihminen on onnistunut siinä missä valtavat dinosaurukset eivät. Ilmeisesti niiltäkään ei älyä ole puuttunut.<br /><br /><b>S</b>olnit kirjoittaa kuljeskelustaan ja yhtä lailla kaikesta kirjallisuudesta, mitä hän sattuu löytämään. Aivan ensimmäisiltä sivuilta aloin aavistella että tämän kirjoittajan seurassa on hyvä olla. Niin oli. Hän siteeraa esimerkiksi Walter Benjaminia:<br /><i>” Kyvyttömyys suunnistaa kaupungissa saattaa hyvin olla epäkiinnostavaa ja banaalia, eihän se edellytä kuin tietämättömyyttä. Mutta siihen, että eksyy kaupunkiin kuin metsään, vaaditaan aivan erilaista koulutusta.”</i> (Solnit s. 11)<br /><br />Otin tuosta välistä pois vain sen tiedon että Walter Benjamin oli 1900-luvun filosofi-esseisti. Tiesin sen ja useimpien muidenkin on hyvä tietää se. Olen itse oikein hyvä eksymään. En edes osaa lukea karttoja, mistä aiheutuu vähän väliä sotkuja. Mutta suomalaisessa metsässä en ole ikinä eksynyt. Nykyään asia voi olla toisin, koska maanomistajat ovat ruvenneet vetämään suoria ojia täydellisesti raiskatun metsän pinnalle, niin että suunnistaminen metsän omien vinkkien perusteella ei enää onnistu. On hyvä pitää kompassia mukana, mutta sekin valitettavasti pyörii kuin hyrrä, koska metsänraiskaajat ovat nostaneet kiviä metsän pohjasta ja vanhassa kallioperässä voi olla metalleja.<br /><br />Sonoran aavikolle kyllä jää, koska mittasuhteet muuttuvat siellä niin hurjasti että sieltä on vaikeaa löytää ulos. Valokin muuttuu, aavikoiden päällä on suolaa, joka heijastaa milloin mitäkin. Sen valkoisuuden keskeltä ihminen saattaa pudota rämeeseen tai suolaonkaloon. Ja jos ihmisillä ei ole tarpeeksi vettä mukanaan niin sinne jäävät. Solnit kertoo vakavista eksymisistä siltä ajalta kun valkonaamat valtasivat Amerikan mannerta. Karttoja ei ollut. Lännen valloittajien vankkurikaravaaneja jäi keskelle autiomaata.<br /><br />Kaupungin ja n.k. luonnon välille jää ei-kenenkään maata, jonka eläimet löytävät:<br /><i>”Eläinten näkökulmasta hylätyt esikaupunkimaisemat olivat muuttuneet vapaiksi vaeltamisen kentiksi. Lapset kuljeskelivat harvoin edes turvallisimmilla alueilla. Kun vanhemmat pelkäävät mahdollisia (ja todellisia, mutta harvinaisia) hirveyksiä, lapsilta riistetään tavalliset ihmeelliset kokemukset. Itse uskon lapsuuden vaeltelun kehittäneen itseluottamustani, suuntavaistoani ja seikkailuntajuani, mielikuvitusta, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin. Saa nähdä, mitä seuraa kasvavan nykypolven pysyvästä kotiarestista.”</i> (Ibid, s. 12)<br /><br />Suomalaisen huomautus tuohon on tietenkin se, että koska meillä on n.k. jokamiehen oikeudet, niin tonttien rajat eivät ole niin näkyviä kuin Amerikan No Trespass-kylttien maailmassa. Lapsiraukat. Kotiaresteista seuraa helposti esimerkiksi ylipaino. <br /><br />Rebecca Solnit (s. 1961) on herättänyt huomioni aikaisemminkin. Seuraan usein amerikkalaista LitHub -sivustoa, joka käsittelee kirjallisuutta sen monella tapaa rönsyilevässä englanninkielisessä kulttuurilehdistössä, olen nähnyt hänen juttujaan myös Guardianissa, joka on brittilehti. Hän on aivan ilmeisesti senttari niin kuin minäkin. Senttareille on ominaista kulkeminen paikasta toiseen ja siksi voi puhua esimerkiksi eksymisen kartastosta. Parasta on eksyminen kirjastossa sellaisille hyllyille, joista ei ehkä ole ollut ennen tietoinen.<br /><br />En tiedä mitään niin huimaa kuin se ajatus, että en saa ikinä elämäni mitassa luetuksi kaikkea kirjallisuutta. Senkin takia lasten kotiarestit ovat hirveä ajatus, samoin kuin se että meidän on tieten tahtoen aiheutettava ja jatkettava tätä nykyistä kuudetta joukkotuhoaaltoa: lapset eivät saa tilaisuutta löytää omia polkujaan ja kohta on liian myöhäistä. Ihminen on menettänyt itsesuojeluvaistonsa. <br /><br />Mutta myös taiteen parista Solnit löytää etsimisen ja löytämisen ongelman. Esimerkkinä voi ajatella vaikka Yves Kleinin teosta nimeltä ”Hyppy tyhjyyteen” (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Solnit kirjoittaa:<br /><i> ”Siitä on jäljellä ainoastaan virallinen valokuva, jossa näkyy hiljainen pariisilaiskatu kivimuureineen, lehtipuita muurin yläpuolella ja joko mansardimalliselta muurinhrjalta tai muuriin päättyvän rakennuksen mansardikatolta hypännyt Klein. Hän ei putoa vaan hyppää ylöspäin.”</i> (Ibid, s.205)<br /><br />Olen kuullut tästä, ehkä nähnytkin sen valokuvan. Tottakai kuvataiteilija tahtoo oppia lentämään. Kuka ei tahtoisi! Muistan ajatelleeni että jos se kuva on ollut jossain teosluettelossa, niin mitä siitä on ajateltava. Solnit ajattelee että Klein on ollut taipuvainen mystiikkaan ja miettii ”puhtaan tietoisuuden tyhjiötä”, näyttelyn aihetta. Tuo ilmaisu saa minut miettimään mikä olisi ”puhtaan järjen” kuva. Mitä sellaiset sanat tarkoittavat kuvataiteessa?<br /><br />Kirjat ovat hyvää seuraa. Samoin jotkut elokuvat, kuvat seinillä joko virallisesti tai epävirallisesti. Solnit päätyi olemaan minulle ehkä jonkinlainen kanssavaeltaja muutaman viikon ajan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Jään miettimään mitä ylipäänsä mystiikka tarkoittaa. Eri ihmisillä on erilainen kyky keskittyä, esimerkiksi? </span><br /><p></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>L</b>enni-kissa on tämän päivän ihmetellyt että mikä ne lehdet saa kiitämään ilmassa. Äkillinen myrskypuuska sai yhden vaahteranlehden syöksymään suoraan kissan naamalle. En ole nähnyt sen hyppäävän niin äkisti ja korkealle kuin sen lehden yllättämänä. Minähän leikin Lennin kanssa poninhäntä-lenksuilla ja narun päässä olevalla pienellä puupallolla, mutta vaahteranlehden lento oli paljon huimempaa. Ei sellaiseen ihminen pysty.<br /><br />Kissa mietti selvästi että olisi harjoiteltava enemmän, etteivät sentään lehdet hyökkää niskaan. Lenni-raukka säpsähtelee vieläkin jos sen puoleen kumartuu ja silittää selkää. Siitä näkee että se on valmis hyppyyn.<br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-58955972067136749022023-10-01T15:43:00.000+03:002023-10-01T15:43:50.523+03:00Ilmat viilenevät<p><span style="font-size: large;"><b>T</b>äällä tuntuu alkaneen syys. Lenni-kissa on närkästynyt siitä, että emme voi antaa hänelle helteisiä aurinkokylpyjä parvekkeella enää. Sitä paitsi kissat eivät kertakaikkiaan pidä sateesta.<br /><br />Eilen kuoli <b>Aulis</b>. Hän oli tärkeä hahmo jo kun olin suunnilleen 10-vuotias: melkein ylioppilas ja kaikkea. Ei hän minun kanssani puhunut, pikkulikan. Minun luokallani Kangasalan yhteiskoulussa oli hänen sisarensa Anja, joka kuoli jo muutama vuosi sitten.</span></p><p><span style="font-size: large;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcLGv9SJd5TvIACjTY9gz3w2iTM0fr6pAO3BaHvayJanJenLmqxDbxslBF20kQ-eDXSjlLUnQCdmQEUympssESspTwInoKlTVZNZgeO4jlQ4wniZbWIBIIX0rxXFI8B1yBQjvyAy-_3Fto9kYksM08GqrrMMP5MTMDqJXPFjjCGhfq0ZXCzX0GbhI9chKM/s4000/64779AA2-FAB0-4035-BBA1-D144C157E79B_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcLGv9SJd5TvIACjTY9gz3w2iTM0fr6pAO3BaHvayJanJenLmqxDbxslBF20kQ-eDXSjlLUnQCdmQEUympssESspTwInoKlTVZNZgeO4jlQ4wniZbWIBIIX0rxXFI8B1yBQjvyAy-_3Fto9kYksM08GqrrMMP5MTMDqJXPFjjCGhfq0ZXCzX0GbhI9chKM/w400-h300/64779AA2-FAB0-4035-BBA1-D144C157E79B_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Rastaat tyhjensivät pihlajat kahdessa päivässä<br /></td></tr></tbody></table><br /> </span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br />On hyvä että tätä blogia voi selata eestaas. Arvelin että olen kirjoittanut Auliksesta aika paljon. Minulle tulee pätkittäin Aamulehti, joten näin uutisen. Siellä ei ollut varsinaista muistokirjoitusta, mutta kyllä joku haastattelu aika kauan sitten. Aulis <b>Aarnio</b> kirjoitti myös muistelmansa nimeltä Vastahankaan (Siltala 2009), kirjassa esiintyi myös isäni Jouko jonkinlaisena varhaisena mentorina. <br /><br />Auliksen sisko Anja oli luokkatoverini ja häntä olin nähnyt silloin tällöin muutenkin. Sekä Anja että Aulis asuivat Huutijärvellä melkein koko elämänsä, mitä nyt Aulis joitain aikoja töissä Helsingissä. Auliksesta ei ollut vielä nekrologia, mutta olen ajatellut Aulista blogissani muutaman kerran, vaikka hän oli vielä silloin täyttäpäätä elossa: Auliksesta <a href="https://ripsaluoma.blogspot.com/search?q=Aulis+Aarnio">täällä</a>.<br /><br />Jos linkki ei toimi, juttuja voi etsiä hakusanalla ”Aulis Aarnio” minun blogistani.<br /><br /><br /><br /><br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-72298476156019765592023-09-17T20:23:00.002+03:002023-09-17T20:23:46.983+03:00Sebald, Rintala ja Grünewald - ja Lenni<p><span style="font-size: large;"><b>A</b>ika aloitti kiitonsa heti kun kalenteriin ei tarvitse panna juuri mitään merkintöjä enää. Jotain yhteistä tällä on ehkä senkin vuoksi että kirkkaiden ja lämpimien säiden jälkeen alkoivat sateet ja pimeys. Tänä vuonna oli hyvä että sateiden pimeyden jälkeen seurasi poutapäiviä ja aurinko ilmaantui herättämään myöhemmin ja illat pimenivät.<br /><br />Tänä aamuna Lenni-kissa on ollut ihmeissään siitä, mikä voima saa lehdet lentämään puusta. Se tarkisti ensimmäiseksi aamulla että kertakaikkiaan kaikista ikkunoista näkyy se sama voima. Kyllä se minustakin tuntuu voimallisemmalta tänä vuonna, siis tuuli. Ilmasto osoittaa tyytymättömyytensä ihmisille: mitä tahansa ei pitäisi tehdä. Mutta tehdään sittenkin. Tietäminen ei oikein onnistu. Seuraavaksi Lenni halusi nähdä miten vesi juoksee alas viemäristä suihkuhuoneessa. Katsoi minua ja katsoi sitä ritilää.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiumUbGaK9-CTTzipTJTN_Vnym8l0ewjgO1dqycHzNf1G1zpBzS-mDj4YNU_hWJ9oYRk66ptcPScvruHPPC-WFgi3o5jPXqKne8WZF0iLxgORyeGXaAWfgEZfmjmkEr2NhjUOYETLZRE1ZB7WMCZ4TlsS5g3VkuzQ7KjxX_CPi83Lj3PE8ydefgBHgO0DvA/s4032/2BCEBD1D-F10C-4519-BC92-6F254ED27FDC_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3024" data-original-width="4032" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiumUbGaK9-CTTzipTJTN_Vnym8l0ewjgO1dqycHzNf1G1zpBzS-mDj4YNU_hWJ9oYRk66ptcPScvruHPPC-WFgi3o5jPXqKne8WZF0iLxgORyeGXaAWfgEZfmjmkEr2NhjUOYETLZRE1ZB7WMCZ4TlsS5g3VkuzQ7KjxX_CPi83Lj3PE8ydefgBHgO0DvA/s320/2BCEBD1D-F10C-4519-BC92-6F254ED27FDC_1_201_a.jpeg" width="320" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br />Koska Lenni ei ole pentu, sillä on todennäköisesti kaikki ne kyvyt mitä kissalla on. Se on yksi älykkäimmistä kissoistamme. Meillä on ollut viimeisten 54 vuoden aikana ehkä kymmenkunta kissaa. Luvusta voi päätellä että kato on ollut kuitenkin käynyt. Maalla asuessa kissat usein vain painuivat lähimmälle maatilalle, koska niiden ympäriltä löytyi elävää ruokaa. Yksi meni melko varmasti minkin ruuaksi, koska sitä etsiessäni minkki käveli vastaan, yhden toisen tappoi ihminen autollaan. Minkki käveli tien toista laitaa eikä pelännyt. Lähti kuitenkin siitä juoksemaan mutta tietä pitkin. Olin kuullut kauhutarinoita siitä että ne voivat käydä ihmisen kurkkuun kiinni ja että ne kokevat olevansa voittamattomia.<br /><br /><b>S</b>inänsä en ihmettele sitä. Ei kukaan halua olla häkkieläin.<br /><br />Nyt on takana pitempi kirjamatka. Rupesin lukemaan <b>W.G. Sebald</b>in pitkää runoa nimeltä <i>Luonnon mukaan</i> ( Palladium-kirjat & Ntamo 2022/Nach der Natur, 1988, suom. <b>Kari Aronpuro</b>) ja aivan alku jo herätti. Tiesin mistä tässä on kysymys, olin lukenut tästä aiemminkin vaikka kuinka. Muistelin että ensimmäinen ottelu Grünewaldin kanssa oli hankala. Kun Paavo Rintala kirjoitti että ”<i>Minä, Grünewald</i>”, niin siinä oli nimeä myöten kestämistä että miten siinä elämässä käy. Maalarin viime vaiheessa rutto kulki kintereillä ja saavutti hänet vuonna 1528. Rintala kirjoittaa että tautia kutsuttiin Englannin ”hikikuumeeksi”, mutta ilmeisesti rutto on jollain lailla todistettu.<br /><br /><b>S</b>ekä Sebald että Rintala käsittelevät Isenheimin alttarin maalausta, jota soviteltiin pitkään milloin kenenkin saksalaisen maalarin nimiin. Rintala kertoo että Grünewald oli käynyt stipendin saatuaan Italiassa tutkimassa renessanssia, mutta saattaa olla että ei käynyt. Muutenkin maalareille selvisi ajan mittaan millaisia maaleja oli hyvä käyttää ja myös millaisia asetelmia kirkkomaalauksiin on tapana maalata. Tärkeätä oli tietenkin että kuvat ovat ikonisia niin että kirkkoväki tietää mitä tarinoita raamatusta käydään läpi.<br /><br />Rintalan ja Grünewaldin mielestä neitsyt Marian on oltava alttarimaalauksessa, mutta viimeisissä kuvissaan Grünewald halusi Maria Magdalenan. En ole taidehistorioitsija, joten en osaa vastata ikonografisiin kysymyksiin muutenkaan, mutta ajatus on sillä tavalla mielenkiintoinen, että siinä käännytään pyhistä kuvista aste maallisempaan suuntaan. Ylipäänsä Rintala seurailee 1400-1500-luvun maalaustaiteen historiaa. Rintala oli käynyt katsomassa Isenheimin alttaria, samoin oli Sebald ja aivan ilmeisesti siinä on jotain pysäyttävää. <br /><br /><b>U</b>skon kyllä millaisia kuvia taiteilija on maalannut ja varsinkin uskon taivaan mustuuteen, koska on varmasti ollut auringonpimennys vähintään. Valo häviää. Olen itse nähnyt yhden täydellisen auringonpimennyksen ja se taisi olla vuonna 1990 ja se näkyi ainakin Joensuun tienoilla. Linnut lopettivat laulunsa ja ilma oli purppuranpunainen, vähän ruskeampi sitä kun oli pimeimmillään joskus aamulla kello kolme. Grünewaldin taivas näyttää aivan mustalta. On siellä sentään joitakin ruskean sävyjä, joki virtaa siellä alhaalla ja vihertää. Sebaldin pitkän runon kansikuvan on tehnyt Marra Lampi, sävyt toistavat Grünewaldin Isenheimin alttarin värisävyjä. Kuva on sekatekniikkaa ja suluissa sanotaan että maalaus, tietysti kansi on valokuvattu ja Petri Nuutinen on valokuvaaja.<br /><br />W.G. Sebald kuoli liian aikaisin. Hän syntyi 1944, päätyi Saksasta Englantiin 1970, jossa kuoli auto-onnettomuudessa 2001. En ollut tiennyt hänen kirjoittaneen runoja ennen kuin luin Kari Aronpuron suomentaneen tuon opuksen nimeltä Nach der Natur. Sitä vielä luen ja aivan ilmeisesti prosessi jatkuu.<br /><br />Minulla on työpöydällä myös opus nimeltä Die Großen Maler: Altdeutsche Meister/Dürer, Grünewald, Holbein, Granach (Wissen Verlag München 1975), jossa on Italiassa painetut värikuvat teoksista. Olen nähnyt Italian renessanssin mestareita Italiassa ja tunnistan sen, että Grünewald ei ollut keski-ajan maalareita, mutta ei myöskään renessanssin. Hän jäi jollain lailla siihen väliin. <br /><br /><b>M</b>utta kirkoista ihmiset eivät olleet jääneet paitsi missään nimessä. Päinvastoin: 1500-luvun alkupuolella on kuulunut jo mutinaa ja pienimuotoista nahistelua ynnä pahempiakin, koska Luther (Rintalan mukaan Paksu Hanhi, hanhi on saksaksi die Gans) ja hänen seuraajansa alkoivat saada valtaa Saksan seurakunnissa. <br /><br />Rintalan kirjassa on työ ja tuska pysyä tarinan perässä, koska siinä käydään läpi lukemattomia ruhtinaskuntia, joissa aateliset ja kirkko keskustelivat siitä onko katolinen eli kaiken kansan kirkko oikeampi (siis teologisesti) kuin olisi reformoitu, jollaista aivan ilmeisesti jo ajateltiin. Semmoisen arveltiin olevan enemmän kaiken kansan kirkko. Kirkko oli hajoamassa toisin sanoen. <br /><br /><b>E</b>uroopan kamalin uskonsota ikinä, 30-vuotinen, oli vuorossa vasta 1618-48, noin suunnilleen. Sen on täytynyt tuntua sekavalta ja ahdistavalta aikakaudelta. Ihmisten elinpiiri kuitenkin seurasi kirkkopyhiä ja niihin liittyviä rituaaleja. Rintala tuntuu ajattelevan Grünewaldin kuvakieltä ajankohdan historiallista natinaa vasten. Muutos oli niin suuri että se tuntui kauan etukäteen.<br /><br />Mutta Sebald kertoo myöhäisestä yöhetkestä taiteilijaveljesten Barthel ja Sebald Behamin kanssa kun Grünewald oli ratsastamassa työasioissaan Windsheimiin:<br /><br /><i>”Heidän kävellessään myöhään yöhön<br />vielä värittömillä pelloilla veljekset kertoivat<br />Nürnbergissä oleskelleesta Thomas Müntzeristä,<br />joka oli hiljan mennyt Svaabian kautta Elsassiin,<br />Sveitsiin ja Schwarzwaldiin valmistelemaan kansannousua.<br />Sillä pasuunoista kuudes<br />on nyt huudossa ja kirjainparka<br />on päästettävä pedon kidasta.”</i><br />(W.G. Sebald: Luonnon mukaan, VII, s.31)<br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-78247635403080494072023-09-02T22:40:00.000+03:002023-09-02T22:40:24.792+03:00Koppelo, Metso ja korpimetso<p><span style="font-size: large;"><b>O</b>lin taas matkalla. Olen ollut vähän väliä Tampereella suurimman osan elämääni. En asunut kaikkiaan kuin muutaman vuoden, mutta se on säilynyt tuttuna kaikesta huolimatta. Sielläkin rakennetaan. Olen nuorena kulkenut rautatieasemalta yliopistolle ja sieltä rinnettä alas Verkatehtaan vieritse Haarlan palatsin ohi Hämeenkadulle ja sieltä Siilinkarin kahvilaan tai Leivonpesään ja siitä kirjastoon hakemaan kirjoja (kirjasto on vaihtanut paikka, talo kyllä vielä on, mutta se on nyt jonkinlainen nuorisokeskus, sillä on nimikin, mutta en muista sitä), sitten kämpille jos onnistun välttämään Tillikan, kämppä oli Hämeenpuistossa. Siitä pääsisi nyt suoraan vastapäätä uuteen kaupunginkirjastoon, Metsoon, joka on hieno paikka, edelleen, vaikka se Muumilaakso ei ole enää kellarissa. Muumilaakso tuli paljon 1960-luvun jälkeen.<br /><br /><b>V</b>anhasta muistista oikaisen Keskustorin läpi Kauppakadulle. Sinne taakse jää vanhankirkon varjoon entinen kirjasto. Sen edessä on Aaltosen runoilija ja muusa. Hämeensillalle päin näkyvät Tampereen teatterin valot ja voin muistaa ja kuvitella sisällä kuhinan. Olen ollut siellä teatterissa jo joskus 1950-luvulla äidin kanssa. Muistan Eeva-Kaarina Volasen ja Sakari Puurusen, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Minä sain rauhassa katsella heitä. Aikuiset harvemmin kiinnittivät huomiota lapsiin.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbIVX50yNL3XyHRpPBKkWcOjoPR3sD8_A3ztV1otWTcW8dOTJJ8ZKhU_WWxHHvbmsMNSso9s1zZJ-g4mDQoCSQnehIltrD3W_0x_bu96Mz95N6O3BlOKcP42-TXUB79yisDvJMhO2iGvSBdT_H4uvdn9aBtbon4Jf6s-N-L78lcKOhFOmDuOBWrMIB-D6l/s3439/82AF39F3-4468-4C9F-A5E5-5C22FDCD7489_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2415" data-original-width="3439" height="281" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbIVX50yNL3XyHRpPBKkWcOjoPR3sD8_A3ztV1otWTcW8dOTJJ8ZKhU_WWxHHvbmsMNSso9s1zZJ-g4mDQoCSQnehIltrD3W_0x_bu96Mz95N6O3BlOKcP42-TXUB79yisDvJMhO2iGvSBdT_H4uvdn9aBtbon4Jf6s-N-L78lcKOhFOmDuOBWrMIB-D6l/w400-h281/82AF39F3-4468-4C9F-A5E5-5C22FDCD7489_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>K</b>un tuli sairaalasta kuulo-implanttileikkauksesta toukokuun loppupuolella, ajoin lapseni kanssa oikein autolla, ei ratikalla, TAYSista ja kerroin milloin Kauppakadulla ollut opiskelijatalo oli pystytetty. Se näytti olevan siellä vieläkin. Mentiin Taidemuseoon jossa oli <b>Wäinö Aaltosen</b> töiden näyttely. <br /><br />En kuullut juuri mitään mitä lapsi sanoi. Piti vähän väliä pysähtyä ja kysyä mitä. Implantti aktivoitiin myöhemmin. Sitten kyllä kuulin heti. Päässä oli reikä ja siinä oli teippi päällä. Pää oli myös kuhmuinen ja on edelleen. Mutta nyt on paljon myöhemmin, silloin olivat vasta vaaleanvihreät lehdet lehdet siinä taidemuseon pensaissa. Linnut metelöivät. Mentiin takaisin melkein samaa reittiä ja näytin lapselle sen runoilija ja muusa-veistoksen oikeassa koossa. Wäinö Aaltonen taisi dominoida julkista veistotaidetta Suomessa silloin 1930-50-luvuilla.<br /><br /><b>N</b>yt olin Tampereella pitkän ja sateisen päivän. Kun käyn säädöissä TAYSissa, lähden sieltä Tampereen uuteen kirjastoon Metsoon. Siellä on hieno lehtilukusali ja hiljaista kahinaa. Tuli sateenvarjopäivä kun aamulla kävelin junaan eikä pää saa kastua. Tulin katsoneeksi tarkkaan ikkunoita Kauppakadulla koska olin nähnyt jutun jonkun vanhemman kauniin talon remontista sillä kadulla. En muistanut mikä talo se oli, semmoinen jugend-talo, 4-5 -kerroksinen.<br /><br />Mutta yhtä kaunis, mutta vähemmän koristeltu oli siinä niillä main. Satuin lukemaan Kauppakadulla olevasta galleriasta. Kritiikit ovat vähentyneet, maininta oli verkossa. Siinä kerrottiin että siellä oleva näyttely on juuri sinä päivänä viimeistä päivää auki vai oliko se seuraavana päivänä. Galleria oli nimeltään Koppelo.<br /><br />Se oli pikkuinen näyttelytila, joka jatkui kitiseviä ja natisevia portaita yläkertaan. Käsitin että galleria oli onkinut seinilleen lahjakkaat kaksi Jaanaa: <b>Tuomiston</b> ja <b>Kankaan</b>. Oli hieno pysähdys! En ehtinyt Metsoon, mutta pysähdys virkisti. Maalareiden värimaailmassa oli mielestäni ehdottomasti jotain samankaltaista kuin <b>Inari Krohn</b>in töissä. Niitä muistan katsoneeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten Kaustisen kamarimusiikkifestivaaleilla. <br /><br />Krohnit olivat koulun näyttämötilan seinillä. Onkohan niitä kamarimusiikkifestareita enää? Kaustisilla asui tuttujakin, joita sillä lailla näki kerran vuodessa. En muista kuulleeni radiossakaan enää Kokkolan konsertteja.<br /><br /><b>N</b>äyttelyn valvoja ei osannut sanoa kuinka vanha talo on, mutta ne puuportaat olivat todella vanhat. Talo vaikutti rapatulta tiilitalolta. Kyllä se reilun toistasataa vuotta vanha on varmasti. Gallerian nimi on Koppelo. Yritin ottaa kuvaa, mutta kamera väitti että oli liian pimeä.<br /><br />Kun ratikka tuli, Tampere ei näytä edes kovin vanhalta enää. Ratikka teki kaupungista ehdottomasti arvokkaamman. Ja mukavamman. Aiemmin kesällä huomasin että kadun varrella oli ravintoloita ja niiden edessä oli pöytiä ja tuoleja joissa istui ihmisiä aivan kuin olisi jossain etelän kaupungissa. Ehkä se johtui kuumasta kesästä. Ja ehkä ihmisillä oli kesäloma. Ehkä ihmisten pitää ylipäänsä istua ulkoilmakahviloissa, jos ilmat kerran alkavat muuttua trooppisiksi?<br /><br />Katsoin rannekelloani ja tajusin että on mentävä asemalle. Jalat olivat kipeät, niin kuin ne sateella ovat, mutta siitä selviää ainakin osaksi niin että vetää selkänsä suoraksi eikä purista sitä sateenvarjon sankaa niin kuin se olisi pelastusrengas. <br /><br />Pidän siitä, että voi istua aseman penkillä tosikorkean katon alla ja seurata näyttöä jossa kerrottiin Riihimäelle jumiutuneista junista ja vetureiden vaihdosta. Melkein aina joku juna on myöhässä tai rikki. Mutta ihmiset ovat matkalla ja väistämättä eivät ole kiinni missään. Minullakin on vain reppuni ja matkalippu taskussa. Odottaminen on vapaata oloa.<br /><br /><b>Y</b>hden tutun taiteilijan näköinen nainen istui siihen viereen ja kaivoi kassistaan oikein tuhdin salaattiastian ja rupesi antaumuksellisesti syömään. Olin syönyt voileivän Siilinkarilla, joten en kadehtinut. Taidat olla nälkäinen? Mmm, vastasi nainen ja kysyi haluanko vähän. Se pikkuinen ja laiha nainen söi sen kokonaan. Oli ollut Tampereella kokouksessa ja sitten menossa takaisin Helsinkiin. Kysyin häneltä kummassa paikassa hän asuu mieluummin, Tampereella vai Helsingissä. Tampereella kuulemma. Samaa mieltä. Mutta ovat ne aika erilaiset.<br /><br />Viikonloppuna Tammerkoski oli tyhjätty vedestä. Oli kuva lehdessä. Kertoivat että siellä on pohjaa tarkistelemassa muutama arkeologi. Lehdessä ei näkynyt kuin pyörien ja skuuttien raatoja. Pariisissako se oli, jossa skuutit on kielletty? Suomessa ei ole taidettu kieltää missään. Ne ovat todella vaarallisia huonokuuloisille ihmisille. <br /><br /><b>E</b>n kuule niitä nytkään, niiden suhahdus hukkuu melkein tyystin raivoavien yksityisautojen meluun. Olen ensimmäistä kertaa tajunnut, että normaalikuuloisten maailma on hirveän stressaava. Kärsin päänsärystä jatkuvasti, jos en yksinkertaisesti pane kuulokojeita pois päältä, kun on lähdettävä kaupungille. Täällä tulin asumaan lähelle aseman puistoa, mutta kaupunginisät olivat jo ehtineet saada piirretyksi reitin läpiajokadulle aivan asumani talon vierestä.<br /><br />Kun soitin jollekin byrokraatille aiheesta, hän kertoi että hän jää eläkkeelle vuoden lopussa ja nyt läpiajokatu on päätetty, joten elämäntyö tuli tehdyksi. Virkamiehillä on on omituisia haluja niilläkin. Vaikka ei Vaasakaan ole huono kaupunki, täällä on hyvä kirjasto, uimahalli ja merenranta lisäksi.<br /><br /><b>A</b>i niin. Jossain Isonkyrön suljetun aseman lähettyvillä juna odotti vastaantulevaa, etelään menevää junaa. Silmäkulmastani näin jotain liikettä ruohikolla siinä muutaman metrin päässä. Siinä oli metso ja se tuijotti minua. Olin varmaan ainut, joka huomasi sen, tumman ison linnun. Katsokaa vaikka <b>von Wright</b>in maalauksia: siinä on se korpimetso komeudessaan. Se katsoi ensin, en minä. <br /><br />En olisi huomannut sitä ellei sillä ollut tulipunaisina hohtavia silmiä. Se ei ollut tavallinen metso vaan teeren ja metson sekoitus. Tunsin että minua katsotaan. Niillä on nyt jo lisää poikasia kaikilla, mutta semmoinen tiedonsirpale oli von Wright-kirjassa, että korpimetsot eivät ehkä pysty tekemään poikasia.<br /><br /><b>O</b>li kyllä matka: gallerian nimi oli Koppelo ja tulisilmäinen korpimetso tuijotti radan vierestä. Ei siinä junia aseman vuoksi enää pysähdy. Linnut saavat olla. Tuskin siinä lähellä enää juuri ketään asuukaan. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta se korpimetso näytti yksinäiseltä.<br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-24621222351875883912023-08-13T17:50:00.000+03:002023-08-13T17:50:37.625+03:00 BB ja BB - lukemista ja katsomista<p><span style="font-size: large;">Minulle on tämän kevään ja kesän aikana ruvennut mietityttämään ihmisten tarve laatia elämälleen raamit. Ajattelen jotain konkreettista, niinkuin esimerkiksi sitä saarta Hawaijin saariryhmässä, jossa ihmisiä kuoli paljon viikko sitten. Ihmiset jotka eivät kuolleet tai loukkaantuneet saattoivat menettää silti talonsa ja tavaransa. Elämä ei maapallolla välttämättä noudata ihmisen ajatusta siitä, että hän aivan itse suunnittelee ja rakentaa ja määrittelee omat rajansa. Ihminen on vain yksi tekijä biosfäärin olemassaolossa. <br /><br />Uutisissa kirjoitettiin myös että suomalaiset lomailijat saavat korvaukseksi ensi kesänä lomailla Rodoksella tai siellä päin, kun he nyt joutuivat pakenemaan maastopaloja takaisin Suomeen kesken kallisarvoisen loman. Samaan aikaan olisi edelleen välttämätöntä olla lentelemättä siellä täällä, koska lentokoneet tuottavat kasvihuonekaasuja jotka lisäävät muun muassa kuivuutta joka puolestaan lisää maastopalojen vaaraa. Ihmisillä on aikomuksia joihin ei lueta maapallon säilyttämistä elinkelpoisena - varoittavat merkit ovat näkyvissä mutta ihmiset eivät osaa muuttaa käyttäytymistään.<br /><br />Huippuvuorilla ei ole oikein kunnollisia talvia enää. Lumi ja jää ovat sulaneet. Jääkarhut rakentavat pesänsä jäälle ja nyt nääntyvät senkin vuoksi että ei ole ruokaa, kun kalansaaliit ovat lisääntyneet. Jääkarhuille ehkä jää ainoaksi proteiinin lähteeksi se tiedemies/-naisyhteisö joka tutkii muun muassa ilmastonmuutosta. Näin jossain lyhyessä dokumentissa elämää siellä. Huippuvuorista osa on Norjan ja osa Venäjän omistamaa.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeK1PE4taj79Th8a5xXWO_-zvuSFXMglcdYKAcHp2FpyndZ1Uj4I8j49DDqHF1ewV98YJZvR352MAVBl9VECD2TzaM-ZjBiHg9KqbGsx5ZK8OSGTNjCYAvw2njkIMwUUow0n4UPOwOG1wSrYetvkqLJ8sZFnMdD3Fj9yBEiEK4xTWQg5Y5eCU4FGMyItjh/s2712/4A09FC12-25C0-488C-BBB3-C3DFC5111C4B_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1638" data-original-width="2712" height="241" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeK1PE4taj79Th8a5xXWO_-zvuSFXMglcdYKAcHp2FpyndZ1Uj4I8j49DDqHF1ewV98YJZvR352MAVBl9VECD2TzaM-ZjBiHg9KqbGsx5ZK8OSGTNjCYAvw2njkIMwUUow0n4UPOwOG1wSrYetvkqLJ8sZFnMdD3Fj9yBEiEK4xTWQg5Y5eCU4FGMyItjh/w400-h241/4A09FC12-25C0-488C-BBB3-C3DFC5111C4B_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>O</b>len oppinut seuraamaan kulttuurisia merkkejä koska ne sisältävät yleensä merkityksen. Esimerkiksi venäläisistä kirjailijoista Leskovista ja Tsehovista voi oppia uusia asioita, vaikka tekstit ovatkin syntyneet ajat sitten. Leskov ja Tsehov eivät erityisesti käsittele kuuluisaksi tullutta venäläistä sielua joka olisikin aikamoinen homma. On sitäkin yritetty vuosisatojen mittaan.<br /><br />Venäläistä kirjallisuutta pitää lukea nyt sen vuoksi, että voisi ymmärtää edes jollain tavalla miksi Venäjä käy sotaa. Samoin pitäisi esittää Tsehovin näytelmiä. Tuskin niistä esityksistä voi lähteä arvailemaan mitkä syyt ovat johtaneet tämänhetkiseen sotaan. Mutta ihmisillä on kulttuurinsa, jonka tunteminen kannattaa aivan vain sen takia että he ovat ihmisiä ja on syitä, jotka johtavat arvaamattomaan käytökseen. <br /><br />Mutta saksalaisesta kultuurista puhutaan usein hengentieteiden tyyssijana. En tiedä oikein mitä hengentieteet ovat, mutta muistaakseni Suomessakin on ainakin ollut ”hengentieteen seura”. Nimessä ei kerrota kenen hengen asioista on kyse. Tai ehkä kyseessä ovat useat henget. Ne tuntuvat ihmisiä riivaavan siellä ja täällä, vaikka käsittääkseni niiden olemassaolosta ei ole mitään todisteita.</span><p></p><p><span style="font-size: large;"><br /> <br /><b>K</b>önigsbergissä sijaitsi yliopisto jossa oli maailmankuuluja filosofeja professoreina, Berliinissä oli filosofeja ja kirjallisuustieteilijöitä toinen mokoma lisää. Kun luin <b>Walter Benjamin</b>ia, tuli mieleen että Yle näyttää pitkää TV-sarjaa nimeltä <b>Babylon Berliini</b> - vai onko se Berliini Babylon? Joka tapauksessa sen ohjaus ja teemat kumartavat toiselle BB:lle, sille köyhälle raukalle <b>Bertolt Brecht</b>ille, jota Benjamin (muun ohella) käsittelee tässä valikoimassa suomennettuja tekstejä nimellä Keskuspuisto. <br /><br />Nyt kun katson tätä aika hurjaa sarjaa, niin Benjamin tuli mieleen heti. Bertolt Brecht asui ennen maanpakoaan natsi-Saksasta muun muassa Berliinissä, jossa hän perusti teatterin Shiffbauerdammille. Osa TV-sarjaa ilmeisesti tapahtuu juuri siellä. Yksi TV-sarjan juonista on teatterimurha. Sarjassa tapetaan ja murhataan tolkuttomasti. Alan olla sitä mieltä että se jollain tavalla kuuluu oleellisesti kansallissosialistisen yhteiskunnan rakenteeseen. BB:n aikakausi on 1920-30-luku, eikä siis II maailmansotaa ole vielä edes aloitettu ja tappaminen on jo täydessä vauhdissa.<br /><br />TV-sarjan väkivallan kuvastot ovat poliisien ja poliisilaitoksen ympärillä tapahtuvia vääryyksiä. On myös olemassa hyviä ja huonoja poliiseja, niin kuin varmaan kaikkialla ja aina. Sarjassa ei asetuta miettimään liian pitkään sitä, mikä Berliinissä on pielessä, näytetään vain että koko kansakunnan järjestys alkaa olla raiteiltaan. <br /><br />Sarjan tekijät ovat taatusti miettineet että miksi juuri Saksassa kävi 1920-30-lukujen jälkeen niin kuin kävi. Mutta jos katsoo maailmanmenoa tänään, niin ei sotainnosta ja sisäisestä tai maiden välisestä väkivallasta ole vapaa oikeastaan mikään maa tai valtio. Suomessakin on alettu varoittaa militarismin noususta. <br /><br />Walter Benjamin oli lähinnä senttari, jonka väitöskirjaa ei aikoinaan hyväksytty ja päätyi sitten jatkamaan kirjoittamista. <i>”Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta”</i> (Suom. Taneli viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto, Helsinki 2014) on nyt ehkä kolmatta tai neljättä kertaa lukemani kirja. Siihen kuuluu ehdottomasti Bertolt Brechtin edustaman eeppisen teatterin miettiminen. <br /><br />Brechtin ja hänen työtovereidensa perustamaan teatteriin kuuluu dialektiikka: katsoja joutuu miettimään miksi näyttämön henkilöt käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Brechtin teatteri ei tyydy vain esittämään asioita. Ilman muuta Berliini revyy-teatterielämään oli saatava myös terävä särmänsä ja Brecht tuli varta vasten Berliiniin näyttämään sen. Mutta näin Benjamin kertoo näytelmästä nimeltä ”Mies on mies”, sen henkilöistä ja syystä miksi henkilöt ovat sellaisia kuin ovat:<br /><i>”Joka tapauksessa Galy Gay on viisas. Hän on lastaaja, ’joka ei juo, polttaa hyvin vähän ja on melko kiihkoton’. Hän ei lankea houkutukseen, kun leskinainen, jota hän on auttanut kantamalla tämän koria, tahtoo maksaa velkansa yhteisellä yöllä. ’Suoraan sanoen: haluaisin tosiaan ostaa kalan.’ Tästä huolimatta hänet esitetään miehenä, ’joka ei osaa sanoa ei’. Ja myös se on viisasta, sillä näin hän antaa olemassaolon ristiriitojen ilmetä siellä, missä ne voidaan ainoastaan kumota: ihmisessä. Vain ’samaa mieltä olevalla’ on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Siispä viisas yksinkulkija, proletaari Galy Gay, suostuu luopumaan viisaudestaan ja värväytyy Englannin siirtomaa-armeijan mielipuolisiin joukkoihin.”</i><br />Benjamin, s. 161<br /><br />Tv-sarjassa Babylon Berliini poliisi joutuu tutkimaan teatterissa tapahtuva murhaa. Siinä oli tarkoitus tehdä elokuva esityksestä, joka ilmeisesti on ollut erittäin suosittu. Taustalla bisnesmiehet laskevat plussia ja miinuksia. Muistaakseni silloin elettiin vuotta 1928 ja oli vain vuosi New Yorkin pörssiromahdukseen jolloin revyiden esittäminen lakkasi vuosiksi eteenpäin. Ruskeapaidat mellakoivat kaupungissa ja rikkovat kaupungin näyteikkunoita, mutta vielä ei Hitler ollut valtakunnanjohtaja, se Saksan Führer. <br /><br />Babylonissa on paljon aivan oikeita proletaareja ja lastenkodin pihalta löytyy joukkohautoja niin kuin on löytynyt hiljakkoin myös USA:sta ja Kanadasta. USA:ssa haudattiin koulukotien mustia oppilaita ja Kanadassa alkuperäisväestön lapsia, jotka pakotettiin kouluihin kauas kotoaan. <br /><br />Galy Gay tuo esiin yhteiskunnan erilaisissa pinseteissä riutumista (mikäli sen kokee olevan riutumista). Tässä ei kerrota miksi mies katsoi asiakseen mennä nimenomaan armeijaan, varsinkin kun tuli lähteneeksi sotimaan aivan sattumalta ollessaan hankkimassa kalaa vaimolleen keitettäväksi illalliseksi. Tai paistettavaksi. Näytelmän tarkoituksena oli saada katsomossa istuvat miettimään miksi ”Mies on mies” on tautologinen ilmaisu. Samalla ihmiset pääsevät miettimään edes jollain aivolohkollaan miksi he sanovat ei tai kyllä eteensattuville valinnoille. Benjamin summaa näytelmän päähenkilön elämän:<br /><br /><i>”Mies on mies, lastaaja sotilas. Hän ei suhtaudu sotilaana olemiseen mitenkään toisin kuin aiemmin lastaajana olemiseen. Mies on mies, ei ole mitään alkuperäistä olemusta, jolle pitäisi olla totuudenmukainen, on vain valmius vastaanottaa uutta.”</i><br />Benjamin, s. 161<br /></span><br /></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-84813084657943619332023-07-31T18:03:00.001+03:002023-07-31T18:03:41.634+03:00Villejä ja kesyjä lintuja<p><span style="font-size: large;"><b>T</b>ämä ääni on ollut usein mielessä ja olen kuunnellut sitä pään sisässä. Sitä ei ole enää siellä missä se oli seuranamme vuosikymmeniä pienen puhdasvetisen järven rannalla. Se söi mielellään kaikkea pientä rantapellolta siinä vieressä ja kahlasi rantavedessä. Siellä näki pohjaan vielä oikein hyvin, vaikka vesi olikin tummaa. </span></p><p><span style="font-size: large;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZ5iCdlLZ99qXlAchhkSEXmdMGpWuo_V50vcYuC5CUHjR5ooWuW7Hk0ia8tXXcccGBrvimNp9pB_MUird0rORXU8isg3HqI89Yrr-UiA8Cx934AdnnBOkbe38dbtGG0AkweeunZ4w83d-eCrcz38Pg9ZJDVuBfHgeSgIww0_jo5Rho9a7hnO1eLk4wr9se/s3165/E3898109-9442-4C27-A4E0-7E15450AA776_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2732" data-original-width="3165" height="345" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZ5iCdlLZ99qXlAchhkSEXmdMGpWuo_V50vcYuC5CUHjR5ooWuW7Hk0ia8tXXcccGBrvimNp9pB_MUird0rORXU8isg3HqI89Yrr-UiA8Cx934AdnnBOkbe38dbtGG0AkweeunZ4w83d-eCrcz38Pg9ZJDVuBfHgeSgIww0_jo5Rho9a7hnO1eLk4wr9se/w400-h345/E3898109-9442-4C27-A4E0-7E15450AA776_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"></td></tr></tbody></table><br /> </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br />Sitä ei ole enää kuulunut vuosiin. Se on ajettu sieltä pois niin kuin kaikki muukin elämä. Mutta tuntuu hienolta kuunnella sitä edes koneen kautta. Se on Euroopan suurin kahlaaja ja ainutlaatuinen. Vähenemässä ja silmälläpidettävä laji. Lapsuuteen sen ääni kuului: <a href="https://luontoportti.com/t/596/kuovi">https://luontoportti.com/t/596/kuovi</a> ja toivottavasti tämä säilyy edes muistona. Meillä ei ollut kuikkia ja joutsenia, joita näkyy kalliopiirroksissa eli petroglyfeissä. Eikä ole kallioita juuri tässä. Ja jos kallioita on ollut, niin ne on räjäytetty asfalttiteitä varten tai myyty kaivosyhtyeille, jos niissä on ollut mustia tai sinisiä juonteita.<br /><br />Kun nyt kuovikin on voimakkaasti vähentynyt laji ja se elää kosteikoilla mielellään, niin kannattaa muistaa että Suomi ei tahdo ruveta ennallistamaan yhtään mitään ja nimenomaisesti tämä uusi hallitus ei sitä halua tehdä. Semmoinen direktiivi (?) kuuluu EU:n ohjelmaan ja luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, mutta miksi se Suomea koskisi? Sen vuoksi tästä tulee hiljainen ja väritön maa. Ihmisetkään eivät sitten enää voi hyvin.<br /><br /><b>L</b>uen <b>Masha Gessen</b>in essee/reportaasikirjaa nimeltä <i>”Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi”</i> (suom. Matti Kinnunen 2012, uusi esipuhe Gessen 2022 Tbilisi-New York, suom. Jarkko Vesikansa 2022, Otava/Seven- pokkarit). Gessen oli tuttu jo pitkään minulle New Yorker-lehdessä julkaistuista esseistä ja reportaaseista, mutta tämä on ensimmäinen pidempi esitys aiheesta Venäjän yhteiskunta ja varsinkin sen kehittämä uusvanha hallinto 90-luvulla heti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa.<br /><br />Satuin juuri näkemään jonkun kirjoittaman esittelyn venäläisen, nykyään Sveitsissä asuvan kirjailija <b>Mihail Šiskin</b>in romaanista (?) <i>”Sota vai rauha”</i>. En ole saanut sitä vielä käsiini, joten en tiedä mihin se asettuu esimerkiksi verrattuna Gessenin opukseen. Todennäköisesti näitä Venäjä-kirjoja tulee nyt enemmänkin koska on tuo sota Euroopassa eikä uhri ole Venäjä vaan Ukraina. Tosin sanotaan niinkin että ”voi voittajia”. Diktatuurimaissa kärsii tietysti aina kansa, jolla ei muutenkaan ole kovin hyviä aikoja.<br /><br />Gessenin kirjassa on tutkittu ja sitten kirjoitettu aika tarkkaan se miten Putin pääsi Venäjän ”valtiaaksi”, joka on hieman vanhahtava nimitys diktaattorista. Gessen käy läpi ne ihmiset ja heidän yhteiskunnallisen päämääränsä, jotka halusivat nimenomaan ”kasvottoman miehen” keulakuvaksi. Poliittiset piirit heti Neuvostoliiton kaaduttua ovat olleet vailla seuraavaa valtiasta. Gorbatsov oli vielä vallassa, mutta ainoastaan nimellisesti. Oli käynnissä vimmattu valtiaan etsintä.<br /><br />Gessen käy vähän kaikkialla Venäjällä kuuntelemassa mitä ihmisillä on sanottavaa. Hän dokumentoi aika tarkkaan Beslanin koululaisten tappamisen ja panttivankidraaman Ostankinossa Moskovassa. Beslan taisi olla Ossetiaa. Elokuvateatterin kaasuhyökkäyksestä ei saa sen enempää selvää. Epäselvä tilanne Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli tuottanut isännättömiä sotilaita, joiden mielestä jotain pitää tehdä? <br /><br /><b>S</b>otilailla oli takanaan vuosikausien Afganistan-operaatio, joka ei johtanut mihinkään. Sama lopputulos oli myös Yhdysvaltain johtamalla operaatiolla. Sekin päätyi kaaokseen ja maa on lähes hävinnyt kartalta, ainakin uutiskartalta. Fundamentalistinen islam pääsi ilmeisesti lopullisesti valtaan. Nyt on puutetta ja suoranaista nälkää, kun muslimi-sissien varustamiseen on kuitenkin mennyt rahaa, eivätkä YK:n alaiset apujärjestötkään ole päässeet toimimaan niin kuin ne pääsivät vielä Yhdysvaltain johtaman liittouman aikana. En tiedä miksi juuri Afganistan ollut niin kiinnostava paikka. Ehkä siellä on rikkaan maailman tarvitsemia kaivannaisia? <br /><br />Tuskin nyt käytävä sotakaan Euroopassa tuo kovin paljon hyvinvointia. Mitäs muuta kuin isännättömiä sotilaita on tulossa nytkään! Ukraina ehkä saa pitää maansa, mutta kaikki on hajalla. Sodat ovat nykyään tolkuttomia tuhoamissotia, jossa taito ei niinkään ratkaise, vaan kaukaa ammuttujen rakettien ja muiden sellaisten tuhovoima, joka suunnataan siviileihin. <br /><br />Sairaalat, koulut, teatterit ja kirkot palavat. Ajatella että nyt ovat sodassa kaikenlisäksi kaksi ortodoksista maata, kristillisiä kumpikin! Eivät kyllä ole aivan samaa lajia. Uskontojen suhde n.k. maalliseen valtaan vaihtelee.<br /><br />Ihmisten enemmistö on nimenomaan siviilejä aivan maasta riippumatta. Hyökkäystä toisen maan kimppuun ei tarvita, jos ihmiset osaavat neuvotella keskenään. Sitä paitsi meillä oli jo I maailmansodan jälkeen Kansainliitto, jossa sovittiin maiden keskinäisistä käyttäytymissäännöistä. Kaikki maat eivät voi olla silti kärsimättä sodista. Ne ovat vähän niin kuin vitsaus, niin kuin kulkutaudit ja heinäsirkat. Niitäkin on viime aikoina ollut. Tavattoman raamatullisia kuvia. <br /><br /><b>S</b>iksi on syytä miettiä millaiset kulttuuriset asiat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Jo Jugoslavian hajoamissodassa syytettiin uskontoriitoja. Oliko se niin että Bosnia oli muslimienemmistöinen ja Kroatia jonkun sortin kristillinen? Moskovalla ja Kiovalla on eri patriarkat kirkkojensa johdossa. Oliko se sitten syy siihen, miksi venäläiset tuhosivat Odessan kirkon, joka oli YK:n mailmanperintölistalla? Nyt pitää ehkä kaivaa esille venäläisohjaaja <b>Sergei Eisenstein</b>in <i>Panssarilaiva Potemkin</i> (1925) ja katsoa se. Siinä ovat Odessan kuuluisat portaat jotka johtivat satamaan. Silloinkin ihmiset joutuivat pakenemaan.<br /><br />Heräsin muutama päivä sitten painajaismaiseen unikuvaan, joka vieläkin vainoaa. Olin paikassa joka vaikutti lähinnä vanhalta VR:n asemalta. Olen ollut niissä paljon lapsena ja nuorena kun oli päästävä liikkeelle ja sukulaiset asuivat kuka missäkin. Ystäväni olivat hävinneet koska perhe muutti sen verran usein. Niitä puisia, usein Terijoelta kuljetettuja pieniä huviloita lämmitettiin usein suurilla rautauuneilla tai pienillä kaminoilla, Porin Mateilla. </span><br /><br /></p><p><span style="font-size: large;"><br />Aseman sisällä oli omanlaisensa haju: ihmisten lumesta kastuneet vaatteet, hengityksen höyryt, valjut pieniltä aikuisilta näyttävät lapset. Melkein aina oli talvi. Odottavat ihmiset eivät höpöttäneet suureen ääneen vaan olivat sitä hiljaista kansaa, jota suurin osa 1950-luvun Suomea oli. Minut pantiin usein matkaan niin, että konduktööri katsoi että vaihdoin junaa oikealla asemalla. Aivan pienenä minut pantiin matkatavaroiden verkkohyllylle nukkumaan. Aikuiset ottivat matkalaukkunsa pois.<br /><br /><b>P</b>äädyin unessa yksinäiselle asemalle. Siellä istui pahantuulisen näköinen asemapäällikkö. Ennen kuin ehdin lähteä ulos pois vihaisten sanojen ulottuvilta, sisään tuli ulsteriin ja saappaisiin sonnustautunut isäntä jolla oli sylissään hanhi. Tunsin eläimet aika hyvin, koska olin asunut maatilavankilassa, jossa oli valkoisia suuria lintuja. Niiden lähelle ei voinut mennä, koska ne saattoivat olla vihaisia.<br /><br />Hanhi oli elävä. Se juoksi heti kaminan luo ja avasi siipensä. Pelästyin sitä näkyä, sillä asemamies oli selvästi huonolla tuulella. Se sanoi isännälle että lintu ulos. Isäntä sanoi että se on hänen ja tarvitsee lämmintä. Asemamies katsoi seinäkelloa ja sanoi että juna ei tule vielä kymmeneen minuuttiin. Isäntä nyökkäsi. Hanhi tepasteli kamiinan ympärillä. Minusta se hymyili.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Asemamies ei sanonut mitään, vaan meni toiseen huoneeseen. Isäntä mutisi että mikäs sille tuli. Näytin sille sormi huulilla että on nyt hiljaa. Asemamies tuli takaisin ja sillä oli pyssy. Sanoin sille että älä ja että hanhi nukahtaa pian. Mutta ei. Sen oli pakko ampua se.<br /><br />Heräsin ja ajattelin. Gessenin kirjassa ei ollut muistaakseni hanhia eikä muitakaan eläimiä. Selvästi se uni oli kuitenkin jokin omituinen arkkityyppi-uni. Että joku haluaa ampua palelevan linnun vain koska haluaa ampua sen. Sitä ehkä Gessen oli valtiaalla tarkoittanut.<br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-48357826370175163692023-07-18T17:32:00.002+03:002023-07-18T17:32:48.068+03:00Sisäkuvia<p><span style="font-size: large;"><b>S</b>ari Peltoniemi on kuollut. Muistan laulaneeni sitä Pikkuveli-laulua pikkuveljelleni, joka ei oikein tiennyt miten päin olla kun laulan. Lauluääneni on mitä on, niin että lähetin nyt pikkuveljelle linkin jossa se laulu on. Se kertosäe menee jotenkin niin että <i>”Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan miehisty!/ Ei meidän talo lisää aikuisia halua.”</i> Niin että jos Peltoniemi oli syntynyt Kauhavalla niin tottakai ensimmäinen linkki johon törmäsin, oli hänen esiintymisensä Provinssi-rock-festareilla joskus anno Dazumal.</span></p><p><span style="font-size: large;">Hän kuoli Lempäälässä, joka taitaa olla Pirkanmaata. Bändissä laulaminen on taatusti ollut yksi tekijä kirjailijantyön alkuun. Minulla Provinssista yleensä ja erikseen on paljon hyviä muistoja, koska se toi pohjalaista nuorisoa ja vähän aikuisempiakin yhteen. Sitä paitsi Seinäjoki on melkein keskellä Pohjanmaata, niin että <i>”Noitalinna uraa!”</i> oli juuri oikea valinta festaribändiksi.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjj56QrIuw1haYAeFotqUSduIOEo5WFxWUDBkkC100y2htdeTsnPFDbkQd0M0sezZE_sn6KJTYST0Iv4HXPV-Ye-GH4o803y8E5dbkpBkFsKLe70qKVLwf3N-ibRZElTX3LFdUzISghSggDZYK88J-ZMbm8d2ZAIIMG0vP20FQAaxtfea1JnkJm17EsbH7G/s3910/061A2294-4DBB-4724-A217-B9D187E6EEC3_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2817" data-original-width="3910" height="289" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjj56QrIuw1haYAeFotqUSduIOEo5WFxWUDBkkC100y2htdeTsnPFDbkQd0M0sezZE_sn6KJTYST0Iv4HXPV-Ye-GH4o803y8E5dbkpBkFsKLe70qKVLwf3N-ibRZElTX3LFdUzISghSggDZYK88J-ZMbm8d2ZAIIMG0vP20FQAaxtfea1JnkJm17EsbH7G/w400-h289/061A2294-4DBB-4724-A217-B9D187E6EEC3_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /> </span><p></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Minulla on jossain kaksi hänen kirjoistaan, mutta kirjat ovat juosseet tiehensä tietenkin. Muu ei ole mahdollista. Muutama vuosi sitten suomenkielisten romaanien kirjahylly romahti melkein päälleni ja sitä myötä tuli uudelleenjärjestelyjä. Jäin siihen putoavien kirjojen alle eikä muuta kuin polviin ja sääriin tuli muutama mustelma. Löydän ne kirjat kyllä vielä, ne eivät voi olla kovin kaukana.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Joku tuolla netin puolella jo sanoi että kuolinuutisia tulee nyt koko ajan. Sanotaan että vanhemmat ihmiset kuolevat eniten keskitalvella ja keskikesällä. Ainakin isoäiti kuoli muutama päivä ennen vuodenvaihdetta. Täti sairasti lyhyesti keväällä pääsiäisen aikaan ja lupasi olla kesällä taas paikalla, mutta ei pitänyt lupaustaan vaan kuoli pois. Sen sijaan Sari Peltoniemellä olisi varmasti ollut työtä vaikka kuinka. Samoin runoilija Miki Liukkosella, joka kuoli toissaviikolla. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>L</b>iukkonen teki mielenkiintoisen haastattelukierroksen kaikenlaisten ihmisten luona, niitä näytettiin alkuillasta Ylen TV 1:n ohjelmistossa. Muistan yhden, jossa oli suomalainen buddhisti. Se tapaaminen samoin kuin useimmat muutkin, olivat kiinnostavia koska haastattelija ei ollut millään tavalla tärkeilijä. Otti kyllä tiukasti kiinni, jos oli eri mieltä. Runoilija sai ilmiselvästi haastateltavansa valpastumaan. Ihmiset olivat läsnä.<br /><br />Siitä olen varma että jos tieto Sari Peltoniemen synnyinpaikasta Kauhavasta pitää paikkansa, niin kauhavalaiset tietävät mistä talosta se flikka on kotoosin. Antti Tuuri on kirjoittanut kauhavalaisten miltei kaikki talot jossain kirjassa. Jukka Kemppiselle, joka sattui syntymään ja käymään koulunsa Kauhavalla, joku luokkakaveri oli sanonut että talo on pystyssä ja pellot viljelyksessä. En muista kenestä oli kysymys, mutta isäntä tarkoitti sanoa että sukupolvien peltotyöt eivät ole menneet hukkaan. Sellaisen sanominen ääneen on tärkeää.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Puhun Pohjanmaasta paljon. Se johtuu siitä että äidinisä oli Alavudelta ja isänisä Nurmosta. Talojen väliä on ehkä 60 kilometriä. Olen ajanut sen välin kaksi kertaa pyörällä, ensin joskus ehkä 15-vuotiaana ja sitten aikuisena. Sydänmaan pätkä oli pitkään soratie. Siellä on nuorisoseura, jossa järjestettiin iltamia. Olisi ollut mahdollista että tuleva pari olisi nähnyt toisensa siellä. Mutta nuoret olivat liikkuvaa kalustoa silloinkin, niiden on mahdotonta pysyä paikoillaan. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>Y</b>hdestä Pohjanmaan piirteestä, nimittäin komeettojen tai asteroidien törmäyksestä maapallon pintaan on ollut juttuja radiossa, viimeisin tuli uusintana tänään: <a href="https://areena.yle.fi/podcastit/1-50886055">https://areena.yle.fi/podcastit/1-50886055</a> ja on kyllä useammankin kuuntelun arvoinen. Söderfjärdenissä tuulee aina ja siksi osa keskustelusta siinä meteorikraaterin reunalla oli hankalasti kuultavaa. Söderfjärden on valtavan kokoinen painauma maan pinnalla ja vuosimiljoonien, mitähän siitä törmäyksestä oli aikaa, kambri-kaudesta? Piti kävellä kirjahyllylle jossa on tietokirjoja.</span></p><p><span style="font-size: large;"> <br />Yksi kirjantekijä jonka kirjoja metsästin aktiivisesti, oli muun muassa sapelihammastiikereiden esiinkaivaja Björn Kurtén. Hän kirjoitti mustista tiikereistä myös. Hän kaivoi sapelihammastiikereiden luurankoja esimerkiksi Pohjois-Afrikan rannikolta, muistaakseni Tunisiassa. Hänen opuksensa nimeltä ”Viattomat tappajat” (suom. Irma Rostedt, Tammi 1987) on erittäin hyvä kansantajuinen esitys maapallon aikakausista. Kambri sattuu olemaan paleotsooisen ajan varhaisin ja siis 570-500 miljoonaa vuotta sitten. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Kurtén tuli mieleen koska hän sattui olemaan kotoisin Vaasasta, silloisen läänin pääkaupungista. Täällä on myös muistona synkähkön näköinen kivikolossi jossa lääninhallitus ja sen toimistot asuilivat. Sen tieltä piti purkaa kaunis puuvillatehtaan omistajan talo, semmoinen pitsihuvila. Sitten piti jo lopettaa myös lääni. En ole kuullut jostakusta uudesta paleontologista sitten Kurténin varhaisen kuoleman. Ainakaan pohjalaisesta. Sen sijaan geologeja pörrää Pohjanmaalla, koska lakeuden läpi kulkee syvällä maan sisällä valtava virta joka jatkuu lännessä Norjaan ja idässä Laatokkaan asti. </span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;">Lakeuden lattia on ilmeisesti rapakiveä. En tiedä tuleeko tämä alue putoamaan siihen virtaan vai jääkö virran yläpuolinen lakeus olemaan.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>M</b>aapallon historia on järjettömän suuri ajallisesti. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että ihmiskunta ei tunnu haluavan pysäyttää ilmastonmuutosta ja antaa kauniin planeetan tuhoutua. Nonnih, tuhoutuuhan se viimeistään sitten kun aurinko räjähtää mutta siihen nyt menisi aika kauan vielä. Kaikki nuo maapallon aikakaudet ja paljon vielä lisää.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Helteet ovat kyllä olleet ankaria ja saavat aikaan jonkinasteista aivojen ja muunkin olemuksen pehmenemistä. Ei tämmöisessä kuumuudessa katsota ikää. Tilastot osoittavat että vanhuksia kuolee kesäisin paljon vanhainkodeissa - ja ilmeisesti kaiken aikaa. Hoitajapula on niissä suurin. Niin on ollut jo kauan, vuosia ainakin. Suomessa on hallitus, mutta en ole saanut selvää sen ohjelmasta. Muistan kauan sitten selanneeni kiinnostuneena lehtien sivuja että minkälaiselta hallituksen ohjelma näyttää. Hallitus sitä paitsi tuntuu pitävän kesälomaa.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Onneksi kirjahyllyt jotenkin romahtivat polvistumalla sisäsuuntaan. Kirjahylly niiasi siististi. Kirjat levisivät pitkin lattiaa ja aakkosjärjestys tuhoutui. Pölypilvi oli melkoinen. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Muistan kun käytiin ostamassa niitä hyllyjä joskus kauan sitten Helsingissä. Tarmokas ja mukava nuorimies tuli ja kokosi ne hyllyt. Firmalla oli nimikin: Ruuvari. Tavattiin sitten myöhemmin myös koko perhe. Meidän kommuunitalossamme oli lapsia siihen aikaan viisi ja ruuvarimestarin perheellä juuri syntynyt esikoinen. Sitä firmaa ei enää ole eikä siis halpoja kirjahyllyjä, joku isompi firma otti ja söi sen Ruuvarin.<br /><br />Nyt ei Peltoniemen tai Liukkosen kirjoja varmaan saa kirjastosta, ihmiset kiiruhtavat kirjastoon, koska juuri nämä kirjailijat eivät enää koskaan kirjoita. Nettikirjasto on uudistunut eikä siitä näe yksityiskohtaisesti saatavissa olevia kirjoja. Eivät ole ainakaan ennen tiedottaneet edes uutuuksista, ehkä tiedotusväylää nyt rakennetaan, uusia linkkejä. </span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;"><b>K</b>ävin kyllä kirjastossa sen jälkeen kun tuli ilmoitus myöhästyneestä kirjasta ja löysin sieltä Teemu Mäen runokirjan nimeltä ”Äidin oma”. Pitää ottaa tähän Lapualla syntyneen Mäen otos ”Alkusoiton” alusta. Sen otsikkona on ”Minä uskon” ja se on omistettu Arseni Tarkovskille (venäläinen runoilija ja venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä), tässä viimeinen säkeistö:</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><i>”Minä uskon,<br />että lapsissa on tulevaisuus.<br />Lapsissa ovat epäonnistumisteni elämä ja tulevaisuus.<br />Minä uskon,<br />että jokainen pääsee traumoistaan <br />vuolemalla niistä sytykkeitä, viestikapulaa tai matkaevästä<br />seuraavalle potilaalle.<br />Ja minä tiedän,<br />että henki vinkuu<br />vain siinä toivossa,<br />joka kersaan tarttuu<br />ja ettei se riitä.”<br /></i></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-26164513426798038152023-07-02T17:19:00.002+03:002023-07-02T19:35:43.257+03:00Ahmatova-tiiliskivet ja helle<p><span style="font-size: large;"><b>Anna Ahmatova</b>sta: (1889-1966): <i>”Olen äänenne”</i> ja <i>”Anna Ahmatovan elämä – Aika ja runot”</i>; Ahmatovan runojen suomennokset, graafinen suunnittelu, kuvankäsittely ja taitto © <b>Anneli Heliö</b>. On ollut kuukausia luennassa elämänkerta ja runot koko ajan. Suomentaja Anneli Heliö on ystävä virtuaalisesta maailmasta ja opiskellut samassa laitoksessa kuin minäkin. </span></p><p><span style="font-size: large;"> <br />Nuo kaksi tiiliskiveä ilmestyivät keskellä pandemiaa (muistaakseni 2020-22), mutta työtä niiden kanssa suomentaja on tehnyt ainakin parikymmentä vuotta. Olen kirjojen mukana oppinut venäläisestä runoudesta paljon. Tavatonta sinnikkyyttä suomennostyön tekeminen on kyllä vaatinut. Arvostelua en kirjoita, koska venäläinen kirjallisuus on liian valtava kooltaan ja laadultaan. Jo nämä kaksi Heliön kirjaa ovat tiiliskiviä. Ensimmäinen on Ahmatovan runous, toinen hänen elämänkertansa. Suuria maailmoja!</span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYQcb6VoYsEWf0J-oSdR0zIRxm1YvVtqHnh-SnibMyc35iPUyZV8mg_jehlW2hAGoiFWC_d8pWlDkP1vDpmwZq6nNbeVTGR8q52_xahRwvdvO__n4v3wg4Y4jCIyq4qhy3SytfSyGDTJ8EjYcJNJpOH7bT3Am7ugR4g4l8R76gFSOJAtirkKL_eBN62vSu/s4000/74D79B24-38A1-49E2-A20C-DF2C678350FE.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYQcb6VoYsEWf0J-oSdR0zIRxm1YvVtqHnh-SnibMyc35iPUyZV8mg_jehlW2hAGoiFWC_d8pWlDkP1vDpmwZq6nNbeVTGR8q52_xahRwvdvO__n4v3wg4Y4jCIyq4qhy3SytfSyGDTJ8EjYcJNJpOH7bT3Am7ugR4g4l8R76gFSOJAtirkKL_eBN62vSu/w400-h300/74D79B24-38A1-49E2-A20C-DF2C678350FE.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /></span><p></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>S</b>uomalaisilla on väistämättä oma käsityksensä Venäjästä ja venäläisyydestä, koska senniminen valtio sattuu sijaitsemaan Suomen itärajalla. Sitten: venäläiset klassikot kuuluivat jokaisen lukevan nuoren ohjelmaan ainakin 1950-60-luvuilla. Pohja tuli osittain suomalaisen oppikoulun suomenopetuksen kautta, kotona saatettiin tukea lukemista. Useammin lukemista tuettiin kuin siitä moitittiin. Mutta kuulun suuriin ikäluokkiin: kun kasvoimme, pidettiin sivistystä tärkeänä. Sen ydin oli kulttuuri.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Kotona oli kirjoja. Käytin kaikki viikkorahani kirjoihin. Se ei riittänyt, kun olin kirjaston lukenut, oli päästävä kunnankirjastoon. Sinne ei ollut asiaa ennen kuin olin täyttänyt 12 vuotta. Jossain vaiheessa sekään ei riittänyt. Minulla oli kyllä oma jakkara Kangasalan pyöreän kirjakaupan nurkassa ja sain lukea siinä kirjoja. Kirjannälkä on ollut aikamoinen, koska kaupan myyjät näkivät, ettei rahaa ole tarpeeksi ja olisi saatava lukea. Olen siitä jakkarasta vieläkin kiitollinen.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Isän nuoruusaikojen ystävä <b>Veikko Sinisalo</b> kävi joskus kylässä. Ja kyseli mitä olin mieltä venäläisestä kirjallisuudesta. Olin ehkä 13-14-vuotias. Veikko-sedän kanssa juutuin kinaamaan siitä kumpi on parempi kirjailija, <b>Tolstoi</b> vai <b>Dostojevski</b>. Kina oli hyvä ja siitä seurasi sellainen oivallus että kirjoista voi olla eri mieltä ja perustellusti. Pitää osata perustella!</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Sitten oli vielä sivistysyliopistoja 1960-luvulla ja minä pääsin yhteen sellaiseen, Tampereen yliopistoon. Ahmatova-suomentaja, Anneli Heliö, oli samassa oppilaitoksessa opiskelemassa kuin minäkin, muutamaa vuotta myöhemmin. Olin itse Draamastudion olemassaolon toisella vuosikurssilla. Tentit olivat yleisen kirjallisuustieteen alueelta, johon kuului näytelmäkirjallisuus. </span></p><p><span style="font-size: large;"> </span></p><p><span style="font-size: large;"><b>K</b>un aloitin oli vuosi 1965. On painotettava nimitystä sivistys sen ajan yliopistoista Suomessa. Tästä ajasta kertoo se että Draamastudiota ei ole enää olemassa.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Paljon myöhemmin luin suomennetut antiikin kreikkalaiset näytelmät. Kustannusyhtiö <b>Teos</b> otti asiakseen suomentaa ja varustaa huomautuksin, kartoin ja kuvin antiikin kulttuuria ja kirjallisuutta (2007, 2009: opukset antiikin kulttuurista yleensä, sitten <b>Sofokles</b> 2018 ja <b>Euripides</b> 2020). Tänä vuonna ilmoitettiin tulevaksi latinankielisen draaman komediankirjoittaja Plautuksen komedioita, mutta en ole vielä nähnyt ilmestyikö vai ei. Antiikin kirjallisuussarja on tavattoman tärkeä, koska niissä oli sanojen selitykset, valtioiden ja alueiden kartat ja historiat, aivan kaikki. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><b>A</b>ntiikin näytelmäkirjailijoita kutsuttiin runoilijoiksi. Niin kuin aina, tässä vaiheessa otan esille <b>Aristoteleen</b> runousopin, jonka ensimmäisen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta <b>Pentti Saarikoski</b> suomentaa näin:<br /><i>”Aiheenani on runous yleensä ja sen lajit, millainen vaikutus kullakin niistä on, miten juonen ainekset on järjestettävä, jotta sommittelu olisi hyvä, kuina moniin ja millaisiin osiin teos jakaantuu, sekä muita samaan tutkimusalaan kuuluvia kysymyksiä; luonnon järjestyksen mukaisesti aloittakaamme siitä, mikä on ensisijaista.<br />Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyjä, mutta ne eroavat toisistaan kolmessa katsannossa, ne jäljittelevät erilaisin välinein, erilaisia kohteita tai eri tavalla.”</i> (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski Otava 1967, II delfiinipainos 1982)</span></p><p><span style="font-size: large;"> <br /><b>A</b>nna Ahmatovan runot kuuluvat selvästi samaan kirjallisuuteen kuin muukin länsimainen kirjallisuus. Maiden välillä on tietenkin eroja. Voi ajatella että alkuperä olivat laulut ja tanssit, jotka ovat ehkä ihmiskunnan varhaisimpia kulttuurimuotoja. Lisäksi ovat tietenkin luolamaalaukset, joissa kuvitellaan silloista maailmaa, siis maalarien käsitykset eläimistä ja muista kohtaamisista. Käsien punaiset painallukset luolien seinillä!</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Heliön suomennos ilmestyi tärkeään aikaan. Venäläiset aloittivat vähän isomman sodan. Puhutaan siitä, että venäläinen yhteiskunta ei ole länsimainen demokratia. Länsimainen pitää ensin määritellä: siinä voidaan sanoa olevan muutama tärkeä saranavaihe, esimerkiksi 1400-luvun renessanssi ja sitten 1700-1800-luvun valistuksen aika. Mutta myös venäläinen kulttuuri on ollut sotaisan historiansa aikana kuitenkin myös selvästi kulttuurin yksi huippuja, erityisesti 1800-luvun klassinen kirjallisuus, teatteri ja musiikki, mutta myös 1900-luvun alun avantgarde. Pietari, entinen pääkaupunki, on Ahmatovan maisema ja sen kaupungin idea tulee melkolailla suoraan Italian rakennustaiteesta. <br /><br />Juuri nyt tuntuu siltä, että kulttuuri on kaiken aikaa elänyt eri tavalla ja eri aikoja kuin ympäröivä yhteiskunta. En tiedä miksi nimenomaan kulttuurin maailmassa toimineita piti vainota. Ehkä niin on kaikkialla muuallakin. Mutta tuntuu siltä että nimenomaan diktatuuri on yhteiskuntamuotona kaikkein vaarallisin ihmisille. Ilman kulttuuria ei voi sanoa että elämää oikeastaan onkaan, vaikka ihmiset näyttävätkin kävelevän ja pysähtelevän. Puhuvatkin toisilleen ja nauravat.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />On hyvä että Heliö kirjoitti myös Ahmatovan elämänkerran, koska hänestä tuli kerralla venäläistä kulttuurihistoriaa elämäntyön myötä. Jostain syystä häntä ei teloitettu eikä vangittu. Diktaattoreilla on oikkunsa. Monet muut taiteilijat ja kirjailijat vangittiin ja tuhottiin.</span></p><p><span style="font-size: large;"> <br />Sitten: runot eivät pelkästään kuvita Anna Ahmatovan elämää vaan ne ovat osa venäläistä kulttuuria, joka koko ajan, vainottunakin, oli elossa. Jostain syystä runoilijat ja taiteilijat joutuivat 1800-1900-luvulla vankiloihin tai heidät teloitettiin, myös tsaarinaikaan. Sosialistinen kokeilu päätyi nopeasti diktatuuriksi. Diktatuurit taas eivät siedä poikkeamia ajattelustaan mikäli heillä sellaista on. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>P</b>yydän siis ihmisiä miettimään mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta sivistyksestä ja kulttuurista. Kesän voi oikein hyvin viettää parin mahtavan tiiliskivi-kirjan kanssa. Tärkeätä on, että ihmiset eivät tyydy pelkkään huteraan pintatietoon, vaan alkavat ajatella mikä on mitä.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Nuo mainitsemani kirjat löytyvät kirjastoista ja jos eivät löydy, niin niistä kannattaa vinkata kirjastonhoitajalle. Meillä on yleisiä kirjastoja, meillä ei vainota lukevia ihmisiä. Eikä tietenkään kirjailijoita, tutkijoita ja historioitsijoita, jotka antavat vähän enemmän tietoa siitä mitä on ollut ja mitä on. </span></p><p><span style="font-size: large;"><br />Sitä paitsi kirjastot ovat mukavia paikkoja helteellä. Kirjakaupoissakin on varmaan viileätä.<br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com11tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-26841320097475773862023-06-23T20:29:00.000+03:002023-06-23T20:29:20.771+03:00Rauduista ja muista vaeltajista<p><span style="font-size: large;"><b>K</b>irjastosta tuli huomautus. Olen unohtanut palauttaa yhden kirjan. Semmoinen on kerta kaikkiaan omituista koska en muista koskaan saaneeni kirjastosta sakkoa. Ei siihen ollut varaa, koska kun olin lapsi ja nuori, niin uhkailivat ulossulkemisella, jos en palauta kirjoja ajoissa. Nyt jopa keskustellaan siitä, että ei enää sakotettaisi. </span></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOKUJKiW-vkBGZiU8h_vTsMkUUflwhh9EOpxByH2FsqFV6-7AnEdC8Hkd6ff4yXlIaKEg1jHTHZq3vvwX_7EAu6r_blAYQSrFGwFewW7zAo5DRa5DPv_vIjbQnjUnwrzNqbNsM-T7ymatOSnrAoTh4YdWwR86N-2EMfW_D3vhTB37EpdEAnTdBbFKQw_qg/s3599/168B55BF-2F1D-4D48-8E93-ACB690D0B595_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1774" data-original-width="3599" height="158" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOKUJKiW-vkBGZiU8h_vTsMkUUflwhh9EOpxByH2FsqFV6-7AnEdC8Hkd6ff4yXlIaKEg1jHTHZq3vvwX_7EAu6r_blAYQSrFGwFewW7zAo5DRa5DPv_vIjbQnjUnwrzNqbNsM-T7ymatOSnrAoTh4YdWwR86N-2EMfW_D3vhTB37EpdEAnTdBbFKQw_qg/s320/168B55BF-2F1D-4D48-8E93-ACB690D0B595_1_201_a.jpeg" width="320" /></a></div><span style="font-size: large;"><br /><br />Pitää ruveta kartoittamaan millaisia päänsisäisiä ja -ulkoisia vaurioita helteestä on tullut. Ensimmäinen oli yllätys. Pää on vähän kuhmuinen, kun sitä on käsitelty leikkauksessa, oletan että se jatkaa suoristumistaan ajan myötä. Siis se kalloluu. Toisaalta: kuhmujen väliin jää painanteita, johon se implantin ulkoinen osa sopii. Se tuntui myös tavallista painavammalta monen viikon ajan, mutta nyt kun ilmat kevenivät ja lämpenivät, pää ei ole enää raskas. Joku siellä implantissa pitää helteestä.<br /><br />Tällaiset fyysiset ongelmat ovat hämmentäviä. Sitä yleensä ajattelee että pää on siellä koska sen tehtävä on ohjata juttuja (ja siis mikä siellä nyt sitten ajattelee?). Nyt pitää kuitenkin ojentaa kädet ja kokeilla ovatko nämä kyborgi-jutut paikoillaan. Polvessa on toinen implantti, joka kestää ja kestää eikä sen perään tarvitse ristiä käsiään. Toinenkin jalka pitää kroppaa oikein hyvin kasassa. Selkä uhkasi ruveta vinoutumaan, mutta kun kuumuudessa on kuljettava niin nopeasti kuin mahdollista että ei polttaisi kalpeaa ihoaan niin selkäruoto suoristui. <br /><br /><b>F</b>ysikaalisten hoitolaitosten henkilökuntien ei tarvitse olla tällaisesta huolissaan. Yhä useammalla on varaosia kroppansa sisällä. Sitä paitsi onhan minullakin linssi silmien sisällä kaukonäköä varten. Lukulasien on syytä pysyä mukana. Yhdellä tädillä ja isoäidillä oli lukulasit ketjussa roikkumassa kaulalta. En ole nähnyt semmoisia missään, voisivat joskus olla tarpeen.<br /><br />Kuuman ja kylmän vaihtelussa on kyllä jokin juju. Kun meille rakennettiin kesämökki, niin isä tahtoi rantaan savusaunan. Siellä paitsi saunottiin niin paistettiin myös lihavia kesälahnoja samalla kun sauna lämpeni: kalat kiukaan alle ja päälle ladottiin halot. Klapit eivät savusaunaan kelvanneet. <br /><br />Savustuneet kalat otettiin pois vasta kun piti välillä mennä syömään että saattoi jatkaa saunomista ja uimista. Ruoka oli syötävä nopeasti eikä sitä saanut ahmia tolkuttomasti, muuten tulisi huono olo saunassa, jonne oli mentävä takaisin. Kaikenikäisille lapsille tolkutettiin nämä säännöt muistiin aivan pieninä jo. <br /><br />Nyt en ole siellä enää, järveen ei enää mahdu sen mädänneeltä haisevan turpeen sekaan. Mökin takaisella mäellä ei ole enää metsää. Jostain syystä mökkiläiset ovat kuitenkin lisääntyneet.<br /><br /><b>P</b>aikallislehdessä ylistetään vesijumpan jumppareita. Sellaisia on kaupungin uimahallilla. Olen tismalleen samaa mieltä: hyväntuulista ja voimallista porukkaa joka saa ihmiset liikkeelle. Jouduin odottamaan tämän tavallista painavamman pääni kanssa ja nyt siellä on kesäloma. Aion ottaa muut jumppaajat jossain vaiheessa syksyllä sitten kiinni. <br /><br />Kuulo-implanttia on vielä säädettävä. Tietokoneen tuuletin ei enää onneksi kuulosta myrskyltä. Lenni ei edelleenkään puhu, joten sillä tavalla ei ole mitään huolta. Lenni tulee eteeni missä ikinänsä asunnossa olenkin, napittaa kaunopuheisilla vihreillä silmillään ja vie sitten sinne minne hän tahtoo seuraavaksi palvelua. <br /><br />Kysyn siltä päivittäin että eikö hän nyt kuitenkin haluaisi että ostan sille oman hammasharjan ja rupean harjaamaan niitä teräviä hampaita. Yritän selittää että koska hänen turkkiaan jo harjataan ja kammataan, niin kyllä hampaitakin pitäisi harjata. Sen puheen päälle Lenniä ei voi ottaa syliin, koska hän on loukkaantunut pelkästä ajatuksestakin ja upottaa hampaansa käteen, joka silittää ja suostuttelee.<br /><br /><b>M</b>utta helteen tullessa kukkivat kasvit (joulu-/pääsiäis-kaktusta lukuunottamatta) ovat hurjistuneet. Posliinikukka kukkii sitä paitsi jo toista kuukautta. Kiinanruusun kukat ovat isompia kuin koskaan. Kaikki elävä tarvitsee aurinkoa tällä planeetalla. Minulla ei ole mitään kesää vastaan, mutta se tuntuu vähitellen rupeavan kohtuuttomaksi. Samalla olen tietoinen siitä, että muuallakaan ei voi elää. Tätä ei siis pääse pakoon, koska maapalloja on vain yksi eikä minulla olisi ikinä varaa avaruusmatkaan Marsiin tai Jupiterin kuihin.<br /><br />Elävä ei ennakoi ilmastonmuutosta. Se elää sitä. Tätä tarkoittaa tämä ilmanala, eikä tässä ole sen ihmeempää. Mutta sattui ja tuntui kohtuuttomalta kun näin videolta sateenkaari-raudun tai sen sukulaisen muuttuvan kokonaan punaiseksi. Niitä kuoli paljon, kun kutujoen vesi vain jatkoi kuumenemistaan. Taisi tapahtua Amerikassa, mutta voisi tapahtua muuallakin, missä noita rautuja on. Vai onko niitä vielä?<br /><br />En edes tiedä onko se sama kala kuin rainbow trout. Semmoinen tai vähän samannäköinen punertava kala yritti päästä pienessä parvessaan eteenpäin Columbia-joessa. Käsittääkseni se laskee Finntown Astoriassa Tyyneen valtamereen. Ajattelin että jos joku Astorian lumperijäkeistä on ottanut kalan tai toisenkin tai sen kutua (voiko semmoista tehdä?). Ja tuonut eläkepäivikseen jonnekin suureen Lapin jokeen? <br /><br />Ovathan ne tuoneet Amerikasta valkohäntäpeuran ja amerikanmajavan. Näin olen ainakin lukenut. Ja ne eläimet ovat menestyneet hirveän hyvin. Mutta kuvassa on outo kukinto, jonka tuomenkehrääjäkoi kutoi vähän aikaa sitten. Puista tulee luurankoja, mutta syksyllä tulevat uudet lehdet. Toivottavasti.<br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-52662819199750011622023-06-04T18:04:00.000+03:002023-06-04T18:04:27.100+03:00Lukemisia ja ampiaisten surinaa<p><span style="font-size: large;"><b>S</b>atunnaisesti ilman ihmisseuraa muutaman päivän. Lenni kyllä puolustaa. Meillä oli eilen illalla hätätilanne: huoneen läpi pörräsi tavattoman vihainen ampiainen. Se oli luultavasti eniten ärsyyntynyt siitä, että joka yrityksellään lentää valoon se törmäsi läpinäkyvään esteeseen. Ehkä se oli niin nuori amppari, että se ei vielä tiennyt mitä on lasi.<br /><br />Mutta: minä ja Lenni olimme hyvä pari: se kuuli että jotain on sohvan takana ja minä kysyin siltä että onko siellä se amppari, vastaukseksi Lenni juoksutti, siis aivan selvästi ohjasi kohti minua, ampparin sieltä sohvan alta ja minä avasin oven. Se pääsi lentämään ulos ja minä annoin Lennille kermaa siitä hyvästä ja silityksiä.</span></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh0YZ7sgH2PPrQCBjyi4WtKG-CR-SgoE7BLIN_dnGjPp2oEyhdVhPLnI5cctZ6uv-eMPOeddXnpwJvJAobdJCjrg-uZnJYZh8hteW8XzCVRYe3AreeFKNU8MaQvi09GwWX6y7T6DrU8NRtW--CkwXDYjwTbno9G_2EHOFasTp6oV6J6mrPvJeww__pACw/s4032/68B3272A-CCB1-4DE5-B5BB-AD224DCFCEC0.heic" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh0YZ7sgH2PPrQCBjyi4WtKG-CR-SgoE7BLIN_dnGjPp2oEyhdVhPLnI5cctZ6uv-eMPOeddXnpwJvJAobdJCjrg-uZnJYZh8hteW8XzCVRYe3AreeFKNU8MaQvi09GwWX6y7T6DrU8NRtW--CkwXDYjwTbno9G_2EHOFasTp6oV6J6mrPvJeww__pACw/s320/68B3272A-CCB1-4DE5-B5BB-AD224DCFCEC0.heic" width="240" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><br /><b>L</b>öydättekö ampiaisen kuvasta?<br />Mökillä meillä oli viimeisinä aikoina vähän isompi dilemma: ei ollut ampiaisia, vaan herhiläisiä. Herhiläisten hätisteleminen vaati kahden ihmisen läsnäoloa ja saumatonta yhteistyötä. Sitä ei oltu saatu harjoitelluksi ennen ja kattilat ja astiat kolisivat alas pöydiltä ja astiahyllyistä. Silloinen kissa oli jonkun kaverin hoidossa kaupungissa. Mökki on varmaan herhiläisten ja kyiden kotina nyt.<br /><br />Lenni ei ole resuisessa elämässään päässyt todennäköisesti ikinä saanut olla vapaa, joten tuskin mökkielämä olisi sille kovin turvallinen. Meillä oli aikoinaan vahva ja lihava puolipersialainen nimeltä Allu, joka kuumana päivänä osasi odottaa käärmeiden marssia ihmisten saunapolulta järveen. Se söi ne kaikki. Sitten se sulatteli niitä päiväkausia. Käärmeitä tuli jonossa ainakin yhdeksän kun katselin verannalta sitä ohimarssia. <br /><br />Lenni ehkä saisi kyyn pois päiviltä, mutta otus saattaisi ehtiä pistää. Metsät on sieltä jo hakattu pois, niin että tuskin siellä enää pöllöjä on. Huuhkaja nappaisi kaupunkikissan pois kuleksimasta heti. Yksi korppi siellä asuu ja elää ja sillä on todennäköisesti ikävä minua, koska puhuin sen kanssa. Mutta se taatusti hätyyttäisi Lennin tiehensä ja kissaparka eksyisi ja kuolisi sitten pois. Lenni ei edes puhu, koska se ei ole ilmeisesti ikinä tavannut ihmistä jonka kanssa kannattaisi yrittää mitään kommunikaatiota. Se kyllä itkee jos toinen huushollin ihmisistä on poissa, seisoo ulko-oven edessä ja naukuu, mutta ei mitään sievää miau-ääntä, vaan rahisevaa kurkkuääntä.<br /><br /><b>O</b>len siis, luen ja mietin, soitan musiikkia stereoilla. Löysin kirjastosta sähkökirjan, <b>Colson Whitehead</b>: <i>Harlem Shuffle</i> (suom. <b>Markku Päkkilä</b>, Otava, 2021) ja musiikkia kasetilta, <b>Miles Davis</b>iä joltain Porin konsertilta äänitettyä vuodelta 1984. Olen miettinyt tuota Colson Whiteheadia, koska olen lukenut häneltä aiemmin <i>Nickelin pojat</i> (2019) ja <i>Balladi John Henrystä</i> (2002/2022). Whitehead on suht. nuori, musta amerikkalaiskirjailija (s. 1969) ja hän tuntuu osaavan asettua entisten sukupolvien elämää kuuntelemaan ja tutkimaan. Harlem Shuffle on osittain koominen, siis hauskakin, mutta jollain todella vinolla tavalla. Tässä kerrotaan Haarlemin rikollisista. <br /><br />Näyttämönä on New Yorkin Haarlem, aika paikantuu sillä tavalla että presidentti <b>Kennedy</b> on ottanut käsittelyynsä rasismin vastaiset lait. En muista minä vuonna <b>Martin Luther King</b> tuli Washingtoniin vaatimaan unelmansa toteuttamista (<i>I have a dream!</i>), mutta taisi olla Kennedyn presidentti-vuosina. Olen kuullut kyllä John Kennedyn pyrkimyksistä saada kansalaisoikeuslait kuntoon silloin 1960-luvun alkuvuosina. Ja niistä vuosista Harlem Shuffle kertoo.<br /><br /><b>A</b>join siitä ohi isoisän kanssa autolla vuonna 1969 ja hän sanoi että tuonne ei sitten kannata mennä ja että siellä oli 1930-luvulla suomalaisten <b>Haali</b>. Paljon myöhemmin isoisän veli tuli käymään Suomessa yhtenä kesänä isoäidin luo, pää siteissä, mutta paranemaan päin. Joku siellä Harlemissa oli pysäyttänyt hänen kaaransa ja vetänyt hänet ulos, jolloin leuka oli murtunut. <b>Teutori</b> (se isosetä) sanoi että hän on aina elänyt ystävällisissä väleissä mustien kanssa jo senkin takia, että se Haali oli siellä ja se oli suomalaisten kokoontumispaikka. Koko sen kesän Teutori toisteli, että kun hän on lapsillekin opettanut että ihmisten ihonvärillä ei ole mitään väliä. Hän oli siinä vaiheessa ehkä noin 70-vuotias, vähän yli ja oli melkein koko ikänsä asunu Amerikassa.<br /><br />En ole vielä lukenut Whiteheadin tätä uusinta suomennettua kirjaa loppuun, mutta suomalaisten haalia ei ole mainittu. Olen itse käynyt kylässä siellä syyskuussa 1971 keskellä yötä, siinä 125. kadulla. Sotkuista, viinakauppa oli siinä kulmassa ja joitain ihmisiä huojui ohi. Mustien tapaamispaikka <b>Apollo</b> oli kadun toisella puolen, mutta oli arki-ilta eikä ihmisiä ollut paljon. Olisi kuulemma kannattanut tulla lauantaina. Siellä ollaan siinä Whiteheadin kirjassa. En ole varma milloin Miles Davis on siellä soittanut, mutta olisi hyvin voinut soittaa vuonna 1971, Apollo oli uuden jazzin kantapaikka. Olisivatko ne päästäneet valkoisia ihmisiä sisään?<br /><br />Mutta tämä on ehdottomasti hyvä tapa lukea Whiteheadia. Siis luukuttaa hyvää jazzia, niin että kissakin herää nojatuolista. Muistaa se kaukainen lämmin syyskuun yö. Kukaan ei pysähtynyt puhumaan varta vasten meidän valkolaisten kanssa. Ehkä me näytimme liikaa turisteilta? Kaverini oli tanskalainen ja minä suomalainen, olimme lähdössä takaisin vanhaan maahan. Näytimme suhteellisen köyhiltä, niin että tuskin meiltä olisi rahaa saanut. Ehkä Teutorin olisi pitänyt mennä Haarlemiin metrolla niin kuin mekin? Mutta Teutorin mutina pysyi kyllä muistissani kauan. Tapasin hänet vasta joskus 1970-luvun loppupuolella. En kertonut omasta metromatkastani Harlemiin.<br /><br />Mutta olin Amerikassa nähnyt sen verran köyhyyttä ja surkeutta että ei meistä pohjois-eurooppalaisista oikein saanut turisteja ja sitä paitsi olimme vain vähän aikaa käymässä. Osattomuus näkyi ja slummit olivat asumiskelvottomassa kunnossa. Ei Haarlemissa valkoihoisia näkynyt. Lähdettiin pois sieltä keskikaupungille ja kämpille ja ruvettiin puhumaan, että on meillä aika paljon paremmin. Silloin 1971 ei ehkä absoluuttista köyhyyttä enää ollut sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan? En ole kyllä varma. Käsittääkseni vielä 1970-luvullakin Suomesta muutti ihmisiä töihin Ruotsiin. Tanskasta köyhempää väkeä muutti Länsi-Saksaan tai Etelä-Ruotsiin.<br /><br />Mutta Pohjois-Amerikan musta musiikki on kerta kaikkiaan hurjaa. Mustat muusikot ovat bluesista asti olleet aika suvereeneja. Ja kuvittelin mielessäni sitä 1960-luvun Haarlemia lukiessani Whiteheadia. Vaikeaa on ollut suomentajalla, koska mustien puhuma englanti on usein vanhaa viktoriaanista englantia, Yhdysvaltain etelä-valtioista peräisin, ja siihen on sekoittunut orjiksi tuotujen ihmisten afrikkalainen intonaatio ja ehkä sanoja ja fraasejakin? Jostain sellaisesta muistelen <b>Toni Morrison</b>in joskus kirjoittaneen tai puhuneen. Olen kuunnellut Morrisonin luentoja netistä joskus, hän on erinomainen puhuja ja hyvin selkeä. <br /><br />Morrison kirjoittaa mustien Amerikasta samoin kuin Whitehead. Ei heissä muuten ole eroa, mutta Whitehead kirjoittaa esimerkiksi Nickelin pojissa poikakodeista, Morrison taas kertoo enemmän tytöistä. Morrison on Whiteheadiä edeltävän sukupolven johtavia kirjailijoita. Heitä minusta kannattaa lukea rinnakkain, mustan väestön oloista kertoo esimerkiksi <i>Luoja lasta auttakoon</i> (suom. <b>Kaijamari Sivill</b>, 2016). Aihe kummankin kirjailijan teoksissa on sama: rotusorto. Kun asuin Amerikassa, mustien ja muiden vähemmistöjen asuinalueita alettiin kutsua ghetto-nimityksellä, joka on käsittääkseni peräisin Euroopan juutalaisvainojen ajoilta. Kai ne sentään ovat ohi?<br /><br />Tätä kirjoittaessani mietin kovasti viime viikon uutista, joka tuli Suomen Turusta ja sen yliopistosta (en tosin tiedä oliko tutkimuksessa mukana myös Åbo Academi). Sen mukaan opiskelijat eivät halua/jaksa lukea kirjoja. He ymmärtävät mikä tenttien funktio on (toivottavasti), mutta heidän mielestään tenttikirjoja on liian paljon. Lukutaidostahan on puhuttu jo jonkin aikaa, se on lipsumassa. Äidinkielen koulutodistuksista kirjallisuus on käsittääkseni pudonnut jo pois. Silti kirjoja on lukuohjelmissa. Lapset ja nuoret vain eivät noudata niitä. Jostain syystä lapset päästetään luokalta toiselle, vaikka perustaidoissa on selviä puutteita.<br /><br />En tiedä mikä tällaiseen lukutaidon romahdukseen on syynä. Mutta tietenkin lukemaan oppii vain lukemalla. Tuosta Turun uutisesta tuli onneton olo. Netti tai edes elokuvat eivät mitenkään voi korvata ajatusprosesseja, mitä pitempi syventyminen kirjoihin tuo. Lapset ja nuoret eivät opi edes tuntemaan itseään, koska syvempi käsitys omasta kulttuurista ja kielestä puuttuu. Siitä ei tietenkään voi olla varma mitä <b>Sokrates</b> tarkoitti käskiessään että <i>”Tunne itsesi!”</i>, mutta luulisin että hän sentään suhtautui lukemiseen positiivisesti.<br /><br /><br /><b>K</b>un opetushallituksessa ja/tai ministeriössä on keksitty sana ”osaaminen”, niin mitä sillä tarkoitetaan? Tiedän kyllä että kengännauhojakin voi solmia myös nopeammalla tavalla kuin niin kuin kotona ja päiväkodissa opetettiin. Olen tavannut ihmisen, joka opetti sitä nopeampaa tapaa joskus ajat sitten. Siitä on kuulemma video netissä. Se käy niin, että nauhoista tehdään rusetti ja sitten se sidotaan yksinkertaisella solmulla yhteen. En kyllä käytä sitä, sormet eivät suostu tekemään rusettia tennarin nauhoista. Hyvä puoli tuossa rusetti-solmussa on se, että se on pitävämpi solmu kuin se äidin ja isän opettama.<br /><br />Juutuin lukemaan hyllyssä jo vuoskymmeniä pölyyntynyttä kirjaa kesken siivouspäivän. Siinä <b>Juhani Ihanus</b> miettii myös ihmisen kasvamista ja erilaisia teitä siihen kasvuun. Ihmisen kasvuhan ei lopu ammatin saamiseen ja perheen perustamiseen vaan toivottavasti jatkuu koko eliniän. Tässä muutamia ajatuksia kirjallisuuden kyvystä kasvattaa:<br /><br /><i>”Tunnustamalla auliisti keinotekoisuutensa ja toden näköisyytensä kirjallisuuden kieli raivaa tietä konventioiden ja tapojen tyranniasta mielikuvituksen vapaavaltioon. Kirjallisuus on vapautta ja pakoa. Toisaalta lukija konstruoi tekstistä omiin toiveisiinsa ja puolustusmekanismeihinsa sopivia tulkintoja, toisaalta teksti tarjoaa lukijalle paitsi vapautta myös omia silmänlumeitaan ja manipulointejaan. Näihin sanamaailmoihin ei ole yhtä tulkinta-avainta. Tekstin kalvoon heijastuu väreilevä maailma ja kalvosta heijastuu kertojan värähtely maailmaan.”</i> (Juhani Ihanus: <i>Kauneus ja kuvotus.</i> Gaudeamus, 1987) <br /></span><p></p><span style="font-size: large;"><br /></span>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-8139755588542393292023-05-20T16:46:00.000+03:002023-05-20T16:46:45.721+03:00Vain rahan vuoksi<p><span style="font-size: large;">On huokaistava välillä vaikka korvan implantti toistaakin pään sisäisen huokauksen kuin se olisi suuri tuuli josta <b>Laila Kinnunen</b> laulaa <i>”Mandshurian kummuilta”</i>. Se laulu liittyy Venäjään tai Kiinaan ja on sillä lailla kummallinen, että käsittääkseni Mandshuria on Mongoliassa, sisä- tai ulko-Mongoliassa ja sinne on haudattu ihmisiä. Ilmeisesti juuri niiden kumpujen alle. Siellä siis tuulee. Ja kun hengitän, olen kuulevinani miltei myrskyn kun ylipäänsä hengitän. Implantti toistaa mitä sen on käsketty toistaa. Kuulohermo ja aivot ovat tottumassa uuteeen kulttuuriympäristöönsä. </span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-GUwiT7jJxiU0T53IWCBGSNk-1S0Ce3GmuQdd2NY30Nz-XJvec60hDRM_ridV5rDkMTrOxEbbtkM_M7g2dYQ8beandwexO4kcb9LzJPwLM6jnUnAt9ve-Dsegb7DsCHA-fL1qXFSUIv6S7qYUZZ97CUJoKUOemzx-U8b3OFmpI5UmLPpukcLwrF_FKw/s4000/484CCE8A-1EDE-4083-B958-F81BEC6BFA87_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2499" data-original-width="4000" height="250" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-GUwiT7jJxiU0T53IWCBGSNk-1S0Ce3GmuQdd2NY30Nz-XJvec60hDRM_ridV5rDkMTrOxEbbtkM_M7g2dYQ8beandwexO4kcb9LzJPwLM6jnUnAt9ve-Dsegb7DsCHA-fL1qXFSUIv6S7qYUZZ97CUJoKUOemzx-U8b3OFmpI5UmLPpukcLwrF_FKw/w400-h250/484CCE8A-1EDE-4083-B958-F81BEC6BFA87_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br />Kuulohermo on joutunut tiistaista lähtien ottamaan vastaan kummallisia viestejä. Aivot taas työskentelevät ja väsyvät ja aloittavat uudestaan kun olisi saatava selvää äänistä. Minulla on toisessa korvassa tavallinen kuulokoje. Näin sen takia että muuten olen vielä enemmän kuuro. Ja nämä implantin hurinat ja muu elektroninen metelöinnit saavat minut säpsähtelemään. <br /><br />Lenninkin mielestä puhun aivan päättömiä koko ajan. Mutta hän kyllä tietää olevansa älykäs kissa. Yritän sanoa että pään sisällä soi, mutta se kävelee muualle. Lenni ei puhu.<br /><br />Aamulla kuulokoje piti meteliä, mutta se ei muuta kuin tahtoi saada uuden patterin sisuksiinsa. Tulin tiistaina junalla kotiin enkä koko matkan aikana oikein tajunnut minne <i>Moog</i>-äänimaisemaan olen joutunut. Moog oli syntetisaattori 1950-luvulla ja vielä myöhemminkin. Siitä ja muistakin syntikoista on dokumentti Ylen Areenassa tai ainakin oli (en onnistunut nyt äsken löytämään tuota ohjelmaa). Siinä kerrotaan pioneeri-naisista jotka alkoivat ottaa käyttöönsä syntikoita ja sen jälkeen oppivat vielä liittämään niihin varhaisia tietokoneita ja sillä lailla pystyivät säilyttämään musiikin. <br /><br />Naiset halusivat säveltäjiksi, mutta heitä ei huolittu musiikkioppilaitoksiin. Siksi he päätyivät tekemään musiikkinsa itse. Se sinänsä oli tietenkin itsenäisyysjulistus. <br /><br />Meillähän on omamme, <b>Kaija Saariaho</b>, joka päätyi opiskelemaan äänilaboratorioihin Pariisiin. Olen kuullut, että ei Suomessakaan jostain syystä ole kovin paljon naissäveltäjiä. Useimmiten mainitaan Helvi Leiviskä.<br /><br />Syntetisaattorisäveltäjä/muusikko <b>Sharl</b> on vieläkin muistissani. En ole nähnyt häntä sitten Amerikan kommuunipäivieni eli vähän yli 53 vuoteen. Sharl käytti Moog-syntikkaa ja oli nuori nainen. Minä en ymmärtänyt silloin hänen työstään yhtään mitään. Sittemmin hän on opettanut musiikkia eri collegeissa. En tiedä onko hän säveltänyt myös. Mutta silloin 1970-luvun alussa hän kyllä soitti bändissä musiikkia jota paremman puutteessa kutsun älymystö-rock’n’rolliksi. En tiedä tarvitsiko se mitään tyylisuuntaa vaivoikseen, mutta ei se oikein tanssittavalta tuntunut. Enkä edes muista mikä sen nimi oli. <br /><br />Mutta oli se kiinnostavinta tavaraa mitä olin kuullut koskaan. Ja olin sentään kuullut kaikenlaista, koska lapsuuskotonakin aina soi. Isäkin soitti koko ajan korvakuulolta <b>Chopin</b>ia ja <b>Liszt</b>iä - ja tietenkin operetti-sävelmiä. Meillä siis oli piano. Se hävisi samaan aikaan kun koti hajosi.<br /><br />Kuulokojeeni ja implanttini eivät viittaa mitenkään naissäveltäjiin paitsi sillä tavalla, että olen todistettavasti nainen ja sävellän tai ainakin sävelsin öisin musiikkia, joka syntyi tinnitus-nimisestä kuulohermon tulkinnasta, sitä kutsutaan kuulohäiriöksi tai ehkä jopa taudiksi, siis tinnitusta. Siis jotain sellaista että kävisikö tämä, eikö? No entäs tämä? Hermolla ei taida olla puheääntä. Se ei myöskään kirjoita. <br /><br />Mutta ehkä voin vaikuttaa siihen ajattelemalla. Päädyin jostain syystä toivomaan ulko- tai sisämongolialaista kurkkulaulua. On muistettava että lännessä ei taidettu tietää siitä kurkkulaulusta mitään ennen kuin aika hiljakkoin. Olen miettinyt sitä, oliko <b>Richard Feynman</b>, tunnettu fyysikko (Nobel-palkinto 1965), joka piti kovasti jotenkin Mongoliaan liittyvästä paikasta nimeltä <b>Tuva</b>, mahdollisesti jo kuullut kurkkulaulua. Tuvalaiset olivat erittäin iloisia Nobel-tiedemiehen kyläilystä.<br /><br />Unikonserttini olivat hyviä, mutta unta niiden kanssa ei saanut, vaan heräsin heti ja kertakaikkiaan. Nyt siis odotan kiinnostuneena tulevatko konsertit takaisin vai eivät. Odottavan aika ei ole pitkä, koska aivot toimivat täydellä teholla ja oheisajatuksia tulee paljon. Oheisajatuksiin on aika kevyt vajota muutenkin aina välillä.<br /><br />Olin ajatellut katsoa <b>Frank Zappa</b>-dokumentin. Tai ehkä se on konsertti-taltiointi. Minulla oli yksi hänen levynsä kauan sitten. Ostin sen Tukholman Vanhan kaupungin (Gamla Stan) levykaupasta ihan vain levyn kannen vuoksi vuonna 1967. Siinä oli sama aihe kuin jollain varhaisella Beatlesin älppärillä, mutta ihmiset siinä olivat vähän erinäköisiä ja tekstinä oli: <i>”We are in it only for the money”</i>. <br /><br />Tottakai seurasin mitä kaikkea Zappa sävelsi ja esitti sen älppärin ostamisen jälkeen, mutta yksi niistä biiseistä ei tuntunut hyvältä oikein millään tavalla, nimittäin <i>”American Womanhood”</i>. Zappa oli kuin mikäkin naisvihaaja-monumentti siinä. Eikä hän tainnut pyytää sitä kappaletta anteeksi, joten pysyköön sitten ihmisten mielessä siltä osin.<br /><br />Zappa oli hieno ja hurja säveltäjä siitä huolimatta. Ja kyllä hän kuului oleellisesti 1960-70-luvun rauhanliikkeeseen niin kuin aika moni muukin muusikko. Rauhanliikkeet usein tuottavat paljon musiikkia. Se ei ole oheistuote, vaan kertoo kai sen, että ihmiset mieltävät tietynlaiset asiat kuten musiikin ja muutoksen samalla tavalla. Sattumanvaraisempaa taitaa olla se kuka nuo massaliikkeet aloittaa.<br /><br />Oletan että aika moni kirjoittaja on miettinyt, miksi juuri sellainen eikä tällainen musiikki kuuluu missäkin aikakaudessa. Muistan kyllä miettineeni mitä mahtaa tapahtua Zappan valtavalle ääniarkistolle. Toivottavasti sitä ei tulla pihtaamaan vain sen takia että se voisi tuottaa hirveästi rahaa. Raha voi olla huono renki, mutta kyllä se on vielä huonompi isäntä. En pysty tämän implantin metelöinnin vuoksi aivan heti kuuntelemaan Zappaa, mutta ehkä kuitenkin suhteellisen pian. Minulta meni kuulo alkaapäätä 11-vuotiaana, niin että jos siihen nyt jotain selvää paranemista tulee 66 vuoden jälkeen, niin en aio valittaa. En ehkä voi valita kuitenkaan haluamaani musiikkia.<br /><br />Jännittävintä tässä on se, että tiede on mennyt tämmöisiä harppauksia eteenpäin. Juttelin odotushuoneessa minua nuoremman naisen kanssa, joka kertoi että tehtaan pomo kiitti kiinnostuksesta työpaikkaa kohtaan ja jatkoi: ”Ei. Meidän henkilöstöpolitiikkamme on sellainen että emme ota kuuroja töihin.” Yritin laskea milloin se puhelu oli käyty: sen täytynyt olla suunnilleen 1990-luvulla tai vähän sen jälkeen. <br /><br />Suurin osa ihmisistä ei pysty viemään tällaista työsyrjintä-rikosta mihinkään instanssiin. Ei minkään muun vuoksi, mutta aika moni vammainen on kokenut aina, että ei ole ollut aivan täysivaltainen kansalainen. Valta on hankala juttu, kun sitä käytetään väärin.<br /><br /><br />Mutta Zappan levy on kadonnut. Olen ehtinyt muuttaa maista toisiin ja jonnekin se on jäänyt. Osaan kyllä soittaa niitä biisejä päässäni. Olen lähdössä kauppaan. Toivottavasti kukaan ei nyt tällä kertaa tahdo keskustella. Toisaalta: ihmiset ovat kauan sitten tottuneet siihen että en vastaa kun kysytään tai vastaan aivan väärään kysymykseen. <br /><br />Ulkona on aurinkoinen ja tuulinen päivä. Ehkä tuuli ei sentään ylly myrskyksi vielä.<br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-60481465490274467792023-04-28T20:30:00.001+03:002023-04-28T20:30:20.004+03:00Junassa on hyvä lukea<p><span style="font-size: large;"><b>S</b>uomeksi opetetaan lapsille s-kirjaimen sanomista: vesihiisi sihisi hississä. Joka valopää käänsi sen englanniksi: <i>Your watercoal hissed in the elevator</i>. En usko että kyse on jostain englanninkielisestä käännösrobotista. Kyllä tuo vaikuttaa amiksen käyneen juuri ja juuri lukemaan oppineen tyypin käännösnäytteestä: katso pomo, olen löytänyt sanakirjat! Käsittääkseni luku- ja kirjoitustaito on oikeasti huonontunut ja jyrkästi. Jään tässä miettimään mikä/mitä on vesihiili. Ja siis ennen kaikkea sinun (eli minun) vesihiileni.
</span></p><p><span style="font-size: large;"><br />En syytä amislaista, mutta syytän sitä koulutusta. Voi olla että ihmiset pääsevät amiksista sitten esimerkiksi ammattikorkeakouluihin, mutta ehkä he eivät kuitenkaan saa kiinni ikätovereitaan, kun peruskoulukaan ei ole saanut ihmistä lukemaan ja ymmärtämään. Kyse ei ole kouluista vaan niissä työskentelevistä ihmisistä. Ehkä opettajantyö on jäänyt vähän vaille tarkoitustaan. Ja nyt sellaista ilmeisesti on tiedossa myös: leikkauksia kultuuriin ja opetukseen.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXUFDbiVkB1HYyhy5qDC5DNOd5a4mp03otENTOujiAke6K5gZmbOpBzNtlk66Llos9WyQ-Fw7EHLKdnJi3A5ldtBuOPxZZ0a91YGJFZxXdOrc9yzXthm1OX2oM1YYeyXzPzq5kSbMMk39v1HFYsLjxXpo8wif81sKfuuqrxWbUC0lVpe0s0yccA1zdxw/s4000/516813A4-BFA3-4108-B0F0-FFC146C54C6E_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4000" data-original-width="3000" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXUFDbiVkB1HYyhy5qDC5DNOd5a4mp03otENTOujiAke6K5gZmbOpBzNtlk66Llos9WyQ-Fw7EHLKdnJi3A5ldtBuOPxZZ0a91YGJFZxXdOrc9yzXthm1OX2oM1YYeyXzPzq5kSbMMk39v1HFYsLjxXpo8wif81sKfuuqrxWbUC0lVpe0s0yccA1zdxw/w300-h400/516813A4-BFA3-4108-B0F0-FFC146C54C6E_1_201_a.jpeg" width="300" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>N</b>uoria ikäluokkia on yhä vähemmän eikä heihin kannata uhrata verorahoja. Tuskin on ikinä ollut mitenkään hirveätä pakkoa, siis koulutukseen. Suurille ikäluokille ei esimerkiksi tarvinnut oikeastaan luoda mitään uutta. Koulujärjestelmäksi kävi edelleen oikein hyvin sotia edeltävä saksalaisperäinen koulutus. <br /><br />Minä sairastuin johonkin hermokuumeen tapaiseen juuri ennen saksan kielioppi-tenttiä. Kuume kipusi todella ylös ja nopeasti. Aivan samalla tavalla kävi viime viikolla kun pääsin sairaalasta ulos. Toinen puoli päässä surisi ja arvelin sen tarkoittaneen sitä että siellä se kone elämöi kun ei muutakaan voi. Seuraavana päivänä kurkun karheus oli muuttunut flunssaksi. Se puheprosessori prosessoi edelleen jotain.<br /><br />Se vaikutti nyt uudistuneen, se meteli. Se vaihtoi ohjelmistoa ketterästi. Mukana oli joitakin pätkiä jotka kuulostivat kouluradion kuulokuvilta, joissa matkustettiin Jules Vernen luomiin avaruusmaailmoihin ja teksti oli hyvin lyhyttä, muu osa oli jonkinlaista avaruusmusiikkia. Verrattuna leikkausta edeltäviin tinnitus-ohjelmiin nämä ovat siis aika lapsellisia. Minulla on ikävä sitä mongolialaista kurkkulaulua. <br /><br /><b>M</b>utta on kai mahdollista että mongolialainen kurkkulaulu muuttuu astetta jykevämmäksi kunhan insinööri pääsee säätämään sitä implanttia. Ilman niitä massiivisia konsertteja en edelleenkään halua jäädä. Niiden hienoin anti oli, että pystyin itse ohjaamaan niitä konsertteja, eivätkä ne koskaan toistuneet samanlaisina. Kyse on kuulohäiriöstä nimeltä tinnitus, jota ei oikeastaan voi pitää häiriönä. Paitsi ehkä silloin kun konsertti puhkeaa keskellä yötä yhtäkkiä täydellä volyymilla niin että kissakin loikkaa pois lämmittämästä jalkojani. <br /><br />Epäilen että kissan hienosyinen kuulo on heti alkuunsa kiinnittynyt pääni orkestrointiin. Sillähän on paljon parempi kuulo kuin ihmisillä. Ei kai se ilman palkkiota olisi keskittynyt lämmittämään jalkojani öisin?<br /><br />Jokin aika ennen Tampereen matkaa olin lukenut kahta tanssitaiteen väikkäriä: <b>Jaana Turusen</b> ja <b>Raisa Foster</b>in. Raisaa en ole koskaan tavannut livenä, Jaanan olen. Jaanan opuksen nimi oli <i>”Herkkää ja hiljaista vastarintaa − tanssin muuttuva toimijuus”</i> (TEAK). Raisa Fosterin väikkäri oli englanninkielinen ja nimeltään <i>”The pedagogy of Recognition/ Dancing Identity and Mutuality”</i> (Academic Dissertation, University of Tampere). Molemmat löytyvät netistä.<br /><br />Kumpikin myös käsittelee juuri pedagogian alueen asioita. Englanti oli tietenkin minulle vähän haasteellisempaa kuin suomi, mutta muutoksesta puhui kumpikin, he olivat myös lukeneet samoja opuksia väikkäriä kirjoittaessaan. Koska tanssi on sanatonta niin on todennäköisesti vaikeampaa kirjoittaa väikkäri tanssista kuin joistain muista taiteen alueista. Meillä on onneksi aika laaja taideyliopistokenttä.<br /><br />Jaana on aloittanut modernin tanssin opintonsa Hollannissa, Raisa taas on käynyt useaan otteeseen Yhdysvalloissa opiskelemassa ja muuallakin. Raisa on kotoisin Kangasalta jossa olen käynyt itse kouluni, Jaana on Helsingistä jossa olen asunut aikuisena. Suomi on suuri maantieteellinen alue mutta yliopistoja ei ole kuin siellä täällä. Tanssi on siis kiinnostava tutkimuskohde koska se on jotenkin osattava verbalisoida. <br /><br />Kun on ollut kyse tutkimuksesta, niin verbalisoinnin on täytynyt sitten venyä myös jollain lailla abstraktimpaan suuntaan. Sellaisesta olen kuullut että nykyään kyllä otetaan väikkäreiden arvioinnissa huomioon myös esityksiä, joita on tehty alleviivaamaan tutkija-taiteilijan oivalluksia. Alleviivaaminen ei ole mitenkään tavatonta. Tanssi on esittävä taidemuoto ja on hyvä että mukana on esitys aivan vain sen takia, että katsoja/lukija näkee millainen kohtaaminen tanssiesityksessä on ja sitten toivottavasti esityksen jälkeen on myös mahdollista keskustella siitä mitä tuli nähdyksi.<br /><br /><b>O</b>len nähnyt <b>Wim Wenders</b>in tekemän elokuvan yhdestä suuresta eurooppalaisesta tanssipedagogista ja koreografista, <b>Pina Bausch</b>’ista. Näin vilahduksen siitä leffasta, joka tuli keskellä jotain sunnuntaipäivää Teemalta. Löysin pienen pätkän Wenders’n leffasta täältä: <i>https://www.youtube-nocookie.com/embed/p8zkTclatRo</i> , sitä ei tietenkään ollut kokonaisena nähtävillä. Mutta tunnistin elokuvan heti. Ilmaiseksi sitä tuskin näkee enää mistään, koska Pina Bausch kuoli aika pian Wendersin leffan julkaisemisen jälkeen.<br /><br />Katsoin sen silloin vuosia sitten pieneltä läppäriltä ja liimauduin pienen ruudun ääreen pitkäksi aikaa. Tanssia tulee liian vähän televisiosta vaikka Suomessa on olemassa jo Tanssin talo. Tuli mieleeni kyllä se, että Bausch ja Wenders olivat tehneet aika perusteellisen ja pätevän käsikirjoitukseen leffaan. Muuten tulos ei ehkä olisi ollut niin sykähdyttävä. <br /><br />En minä eikä moni muukaan täältä noin vain pääse Helsinkiin. Olen myös huomannut, että tanssiryhmät eivät esimerkiksi ennen muinoin kiertäneen <b>Tanssiteatteri Raatikon</b> tapaan enää esiinny juuri muualla kuin Etelä-Suomessa. Ehkä täällä kaukana muualla Suomessa ei ole lainkaan yleisöjä? On muistettava että kulttuuri on luksusta. Tavallinen kansa ei koe tarvitsevansa luksusta. Jos se tarvitsee, se ei enää ole sitä ”tavallista” kansaa. Tässä ei käsittääkseni ole mitään ihmeellistä. Tuskin tuollainen lainalaisuus kuuluu pelkästään Suomelle ja/tai suomalaisille.<br /><br />Kummassakin väikkärissä oli pitkä ja perusteellinen lista lähdeteoksia ja myös tietoa väikkärin tekijän tuotannosta. Olen miettinyt näitä kirjoja lukiessani sitä lukevatko ihmiset näitä taideyliopistojen tuotantoja? Kumpikaan näistä lukemistani (ei, en ole vielä saanut luetuksi loppuun Raisan kirjaa) ei ollut vaikea kirja. Tietysti, jos olisi aikaa ja olisi oikein perusteellinen ja ahkera, niin kävisi läpi joitakin lähdeteoksia, joita on kyllä kirjoitettu aika paljon. <br /><br />Olin hämmästynyt siitä että Raisa oli ottanut yhdeksi lähdeteoksekseen <b>Hegel</b>in <i>Phenomenology of Spirit</i> (1977, <i>Phänomelogie de Geistes</i>, 1907), en ole ruvennut tavailemaan vielä Hegeliä. Yksi syy siihen on tietenkin se, että Hegel oli isäni kotijumalia ja olen kuullut hänestä puolen lapsuuden ajan. Yritin kastella kesämökin juurismaata ja kitkeä rikkaruohoja ja hätistää hänet tiehensä, mutta hän kävi hakemassa sisältä jakkaran ja tuli sen kanssa istumaan penkkien päähän. Hegel ja Schopenhauer. <br /><br />Semmoinen alle 10-vuotias rimppakinttu yritti unohtaa hetipaikalla koko kesäisen luennon ja poistaa sen aivoistaan kertakaikkiaan, mutta en ole nimistä päässyt ja kyllä Hegeliä on täytynyt silloin tällöin tavailla. Etiikassa käsittääkseni on Hegelin juju. Mutta ehkä Hengen fenomenologiaan kuuluu myös estetiikka? Eli ylipäänsä taiteiden tosiolevuus? Semmoinen platonilainen ulottuvuus, aristotelainen? <br /><br />Kumpikin väitellyt tanssija tukeutui <b>Butler</b>-nimiseen informanttiin, mutta en päässyt selville mikä hänen etunimensä on. Butler tuntuu olevan tavattoman yleinen sukunimi ja jopa sennimisiä tanssijoita tai tanssija-pedagogeja on vaikka kuinka paljon. Mistä päähäni on jäänyt etunimi <b>Judith</b>? Huomautan tähän vielä, että flunssa senkun jatkuu…<br /><br /><br />Mutta tässä lyhyt sitaatti Jaana Turusen väikkärin loppupuolelta:<br /><br /><i>”Edellä esitetty asettuu mielestäni käsittelemäni tanssillisen, somaattisesti tietoisen ja improvisoivan toimijuuden yhteyteen. Olen päätynyt tutkimuksessani siihen, että muutoksessa oleva tanssin toimijuus on yhteyksiä luovaa, vaikutusuhteille avautuvaa, ruumiin materiaalisuuden potentiaalin tunnistavaa, ekosomaattista toimijuutta. Toimijuutta, joka etsii uudenlaisia tekemisen ja ilmaantumisen paikkoja. Paikkoja, jotka mahdollistavat uusia muotoja etsivän ja herkän ruumiillisen vastarinnan.”</i><br /><br />Minusta on syytä lukea ja sitä myötä ymmärtää myös yliopistossa tuotettua kirjallisuutta. On kerta kaikkiaan upeata, että näitä tekstejä saa kotikoneelle. Nämäkin ovat kummatkin kuvitettuja painoksia! Kiitos tohtorit Jaana ja Raisa!<br /><br /><br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-10026954818466181492023-04-10T17:50:00.000+03:002023-04-10T17:50:00.871+03:00Mannerin matkassa II<p><span style="font-size: large;"><b>J</b>a nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä. <br /><br />Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen. <br /><br />Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjOxqzS4YAY3KEPgeIe3Becg5VLZIzpnlg_X4lYUqFrYBHKEHOk7U31qIUkmxp9CfWUxamaSnGpktS39md55MA1VcQJBPyXePTcfIffE5TI2mF7hZUp10qDyxNrvIkaWMJ4wen6tuVWkRnr4wiElwnD4n-wUTGWrwlmLhFT28-umeNChQdy-khuWJ5VQQ/s3070/5172655D-E486-4D2B-94BD-69E378CA4D18_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1695" data-original-width="3070" height="221" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjOxqzS4YAY3KEPgeIe3Becg5VLZIzpnlg_X4lYUqFrYBHKEHOk7U31qIUkmxp9CfWUxamaSnGpktS39md55MA1VcQJBPyXePTcfIffE5TI2mF7hZUp10qDyxNrvIkaWMJ4wen6tuVWkRnr4wiElwnD4n-wUTGWrwlmLhFT28-umeNChQdy-khuWJ5VQQ/w400-h221/5172655D-E486-4D2B-94BD-69E378CA4D18_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>K</b>un luin <b>Tuula Hökän</b> toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä <i>”Niin vaihtuivat vuodenajat”</i>. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964. <br /><br />Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä. Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.<br /><br />Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai. Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.<br /><br /><b>O</b>n siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin. <br /><br /><b>K</b>alenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan. Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.<br /><br />Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: <i>Varokaa, voittajat</i> (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.<br /><br />Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis <b>Kimmo Kaivanto</b>, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus. <br /><br /><b>K</b>ustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.<br /><br />Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, <i>”Heikentynyt syksy kuoli”</i>, <i>”Tuttujen lintujen historiasta”</i>, <i>”Äänien ja tuoksujen biografiasta”</i>, <i>”Ajan ja tilan suhteista”</i>, <i>”Empiirisen minän kokemuksia”</i> ja <i>” Seferis”</i>, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.<br /><br /><b>M</b>inusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen. <br /><br />Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan. Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen <b>Armas Äikiä</b>n suomennokset <b>Vladimir Majakovski</b>n runoista nimellä <i>”Hyvin!”</i>. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.<br /><br />Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli <i>”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä”</i> (Kirjayhtymä, 1982).<br /><br /><b>K</b>irjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner <b>Jarl Hellemann</b>in kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.<br /><br /><b>K</b>un olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän <b>Lenni</b>-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä. Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta. En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat. <br /><br />Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita. <br /><br />Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.<br /><br /><b>M</b>örö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:<br /><i>”Linnut taittavat taipaleet huikeat<br />Ja tähtien mukaan suunnistavat<br />Niillä veressä kello on kosminen.<br />Sitä vailla on vain ihmispoloinen.<br /><br />Saisinpa kiinni sen lintusen!<br />Sitä vaanisin, ihan himoiten.<br />Sen siivistä oppia ottaisin.<br />Jonain päivänä lentäisin itsekin.”</i><br /></span><br /><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-89995812542879791632023-03-26T18:01:00.000+03:002023-03-26T18:01:07.289+03:00Mannerin matkassa<p><span style="font-size: large;"><b>O</b>n ajoitettava lukemisensa ja kirjoittamisensa siihen väliin kun käy kirjastossa tai uusii lainansa. Laina-aika kuluu äkkiä, lukeminen kyllä sujuu, mutta luettavaa on paljon.Unohdan lukemisen keskellä laina-ajat. <br /><br />Olen ollut huomaavinani että aika on kuin purkka tai verkkarihousujen kuminauha: venyy aikansa, sitten menee poikki. Ajan määreisiin tuo sopii silläkin tavalla, että verkkareiden kuminauhat on ommeltu kiinni kankaaseen, niin että kuminauhaa ei enää saa vaihdetuksi. Aika siis juuttuu johonkin pisteeseen jolle on annettava nimi. Verkkareissa on solmittava vyö, mutta sen solmu on pesukoneissa tiivistynyt sellaiseksi möykyksi että sitä ei saa enää auki. Ajan olemuksesta taitaa olla turha keskustella. Tänään alkoi kesäaika.<br /><br />Sitä paitsi kuminauhat eivät kestä kimmoisina enää niin kuin tekivät kun olin pieni. Minulla on edelleen olemassa lapsen ja isän verkkareita ja shortseja, joiden kuminauhoille ei ole tapahtunut mitään. Mutta riittäköön ajasta, se kulkee omia aikojaan, milloin venyy ja milloin katkeilee. Omiin aikoihini kuuluvat kirjat.</span></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhleI-zfPy69XeCjqdsUFbfIQqYLbR0Q797hk_oRXkktBtlgjaCmiMTG-UGgQJj57Vcxnm3TMr9XICfnE-67x4Y8h6G_zDdntPuy5FeoQVBHCOf0ANZDXF812fsXZdwupxyQOwHgL5qmmoW4E9dKiixMcAa6zTHP510hg2KEdildKg2NAfuIY1IkfVqjA/w400-h300/C2235616-38BF-4A82-ACC1-0B9499243ED7_1_201_a.jpeg" width="400" /></div><br /><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>O</b>len lukenut viime viikkoina <b>Eeva-Liisa Manner</b>in (1921-1995) draamateoksia <i>Vuorilla sataa. Näytelmät ja kuunnelmat</i>, 563 s., jotka on koonnut <b>Tuula Hökkä</b>. Hän näyttää koonneen tämän ”Vuorilla sataa”-opuksen lisäksi <i>”Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot”</i> (1999/2021); <i>”Kävelymusiikkia”. Proosateokset</i> (2003); <i>”Ikäviä kirjailijoita. Esseitä 1957-87”</i> (1994); <i>”Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969”</i> (2006); <i>”Silmäyksiä. Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksia elokuvista, mediasta ja maailmanmenosta 1968-1987”</i> (2015). Mannerin Draamateosten kustantajana on ollut Hökän lisäksi Suomen Kirjailijaliitto ja se ilmestyi pandemian keskellä 2021. <br /><br />Jostain syystä en ole huomannut teosta ennen kuin nyt. Toisaalta taas olen keskellä runojen lukemista juuri nyt. Se on keskittymistä vaativa laji. Olen tottakai tiennyt että Manner on kirjoittanut myös näytelmiä. Tässä Hökän kirjassakin julkaistut <i>”Poltettu oranssi”</i>(Ensi-ilta 21.10.1966 Suomen Kansallisteatteri ja 25.10. TTT:n Kellariteatteri) ja <i>”Uudenvuoden yö”</i> (1965, TTT:n Kellariteatteri) menivät ainakin Tampereella kauan. Sen lisäksi ne on julkaistu kirjojen muodossa.<br /><br />Minulla ei ole muistikuvaa niiden näkemisestä, mutta nyt kun olen ne lukenut ne tuntuvat tutuilta. Poltetun oranssin esittelyteksteissä ovat Eeva-Liisa Mannerin saatesanat, jossa on sitaatti <b>Freud</b>ilta, jonka mukaan kaikkeen eroottiseen toimintaan sekaantuu neljä henkilöä. Muistaakseni Freud jatkaa sitten että aiheesta on keskusteltava enemmän. En tiedä keskusteliko hän siitä myöhemmin. Meillä pitäisi olla jossain <b>Sigmund</b> Freudin kootut opukset, mutta en tiedä missä.<br /><br />Käsitin tuon Hökän Manner-teoslistan nähtyäni että nämä pitäisi kyllä jollain lailla saada luetuksi kaikki. On siis aloitettava metsästys. Minulla on tähän kyllä henkilökohtainen syy. <br /><br /><b>A</b>suin ja kävin suurimman osan kouluani Kangasalla. Vanhemmat ottivat Arava-lainan ja viisihenkinen perhe asettui siihen Kirkkoharjun kupeeseen. Vähän ylöspäin siitä oli sitten harjunrinteen alapuolella yhteiskoulu ja sitä vastapäätä oli <b>Ilmoni</b>n pieni mökki. Siellä asui vielä silloin yksi Ilmonin perheen jäsen, <b>Aarne</b>. Aarnea piti varoa siinä kulkiessaan sillä tavalla, että ei varsinkaan toukokuussa mennyt poimimaan Ilmonin mökin rinteeltä sinivuokkoja. Niitä kasvoi siinä sinisenään. Aarne ei halunnut että niitä poimitaan. En muista nähneeni sinivuokkoja muualla. Meillä oli niitä Pohjanmaan mökillä, mutta ne oli tuotu Kangasalta - ei kuitenkaan Ilmonin metsästä.<br /><br />Siitä saattoi kävellä sitten alas maantielle joka kaarsi siitä harjun ja Ukkijärven välistä. Siinä melkein suoraan koululta alas oli Lepokoti, jossa kolme <b>Adler</b>in sisarusta hoitivat taloa ja niihin lepäämään tulevia ihmisiä. Lepoa tarvitsevia oli paljon ja suuri osa oli kirjailijoita tai muita kulttuuri-ihmisiä. Lepokoti on edelleenkin olemassa, mutta ei juuri enää ota yöpyjiä niin kuin silloin 1950-luvulla.<br /><br />Kävin tapaamassa Lepokodin yhtä sisarta, <b>Martta Aarnikoskea</b>. Olin kuullut hänen lausuvan nuorisoseura Pirtillä, joka oli siinä aravatalomme vieressä. Tiesin että Martalla oli mahtava kirjasto. Minä kärsin niihin aikoihin kirjapulasta, koska kirjastossa ei päässyt lukemaan vielä aikuisten kirjoja ja kotikirjaston olin lukenut jo ajat sitten. Lukupulaan tuli jossain vaiheessa korjaus: Kangasalan pyöreä kirjakauppa siinä harjun alla vinosti kirkkoa vastapäätä antoi minulle jakkaran, jolla saatoin istua ja lukea kirjoja, kunhan en sotkenut niiden sivuja. Kirjakaupan väki oli huomannut että silmäilin kirjoja kaivaten. Tiesivät että kunnankirjasto oli ikäraja-asiassa taipumaton.<br /><br /><b>O</b>len kuullut Tuula Hökän nimen ennenkin. Täällä on Mannerista ja hänen runoistaan Hökän essee <i>”niin & näin”</i> -lehdestä <u><span style="color: #2b00fe;">https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn054-09.pdf</span></u> ja se kannattaa lukea, ei vain niin, että mikäs tämä kirjoittaja on, vaan sillä tavalla, miten hän on Manneria lukenut ja miten käsittänyt. Esseessä mainitaan Mannerin aika ja paleleminen Havisevan talossaan. Mannerilla tuntui olleen taito löytää hirvittävän kylmiä lepopaikkoja. Nyt en siis tiedä, oliko hän Kangasalan Lepokodissa paossa kylmää vai olemassa pitempää aikaa, mutta Haviseva on kylä Kangasalla ja ennen muinoin sinne meni kyllä koulubussikin. Ehkä Havisevan paikka on ollut hänelle enemmän kesämökki, en tiedä. Mutta saman tien Hökkä kertoo että runoilija paleli sitten enemmän kuin missään Espanjan Malagassa. Siellä hän oli käsittääkseni muutaman talven yli. <br /><br />Tuskin paleleminen on harvinaista suomalaisissa kesämökeissä. Sen korvaa kuitenkin ympäristö, vesi, linnut, vesilinnut, sauna ehkä ja varsinkin metsä. Maisemien muutokset ovat entiseen verrattuna olleet suuria, koska suomalainen metsänomistaja tahtoo hakata metsät selluksi. Olen kaivannut jo vuoskymmeniä kuovin huutoa kun se nousee järven rannasta ja vaihtaa maisemaa. Kuoveja ei enää ole. <br /><br />Metsä katosi. Siellä liiteli siipiorava. Lähetin virastolle vaatimuksen saada suojelua liito-oraville. Vastaukseksi tuli hiljaisuus. Peräänsoitto tavoitti kirjeen päällä istuvan virkamiehen joka kertoi että ihmisillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin ne haluavat. Tämä tapahtui kyllä Pohjanmaalla mutta olisi voinut tapahtua missä vain. Siipioravilla ja kuoveilla ei ole oikeutta omaan kotiinsa.<br /><br />Liito-oravia varten tehtiin vuosia sitten suojelupäätös, joka ei ole nähtävästi enää voimassa. Ehkä se on väljähtynyt, koska maisemaa ei enää ole. Ei ole ääniä edes, vuodenajat ovat muuttumassa toisikseen. Eeva-Liisa Mannerin luontorunot ovat muuttuneet historiaksi. Niitä voi oikeastaan lukea enää vain nostalgisesti.<br /><br /><b>M</b>utta olin tuossa aiemmin matkalla kotoani koulun kautta Lepokodille. Ilmonien mökki oli harjun alarinteessä. Koulu on purettu muutama vuosi sitten, Ilmonien metsä ja sinivuokot ovat jääneet rumien rivitalojen alle. En ole noussut enää Kirkkoharjulle, koska en kestä sitä että sekin olisi jo mennyttä.<br /><br />En tarkoita sitä että Eeva-Liisa Mannerin runous olisi perustunut pelkkään luonnon ihailuun. Sellainen voi olla aika pinnallista. Luontoa saa ihailla, se ei maksa mitään, mutta on aivan eri asia olla siellä sen kaiken keskellä ja kokea luontoon ja maisemaan sulautuminen. Manner ei ollut haikailija.<br /><br />Lepokodilla Manner kuitenkin on jossain vaiheessa ollut. Ehkä siellä on vain ollut kirjailijoiden ja taiteilijoiden kokoontuminen. Lepokotiin kuului myös sauna ja vene Ukkijärven rannalla. Kerran kuulin että Manner oli ollut siellä käymässä. Silloin piti tehdä asiaa Martta Aarnikotkan luo, jos vaikka sattuisin näkemään runoilijan. Ei ollut paikalla. Ehkä tietolähteeni oli erehtynyt. Sain Martalta kuitenkin lainaksi Mannerin kuunnelman/näytelmän nimeltä <i>Eros ja Psykhe</i>, joka julkaistiin 1959 kirjana. Olin silloin 14-vuotias. Muistan sen lukemisen vieläkin.<br /><br /><b>O</b>len aika varma siitä että juuri Eros ja Psykhe oli yksi syistä, joka sai minut sitten opiskelemaan juuri draamaa. Näytelmäkirjallisuus ei voi olla pelkkää hentoa luonnonlyriikkaa, joka sekään ei välttämättä ole hentoa, päinvastoin. Siitä kuunnelmasta muistan tämän säkeen, lyhyen otoksen rakkaustarinasta, joka on niin kuin monet rakkaudet ovat, tragedia:<br /><i>”Tuuli sammuu,<br />varjo syvenee, <br />syvenee vihreys,<br />ja linnut levittävät viuhkansa.”<br /></i></span><p></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-80856540675983863752023-03-12T16:55:00.000+02:002023-03-12T16:55:20.435+02:00Materan maisemissa<p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzRnd6VCyM91bw_hO74cGHrOHpvjk0w0OordFYZYlOXH07yOz9OkqMCVIu-DMSOk_NKx6PbFaagk6AbMwO1HpSF3DQu8E6z1HiLwkKgnKtE61iMp5vjvFpxks4IFOYf3dFKiEpyaDkqcgnyOMZUNccc355YSDaAsTRwXzwu4gri_1B1JG5RQJ-2UkY3Q/s4000/E9FBA633-FD50-4B72-AFC0-51F1FB434D3B_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2683" data-original-width="4000" height="269" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzRnd6VCyM91bw_hO74cGHrOHpvjk0w0OordFYZYlOXH07yOz9OkqMCVIu-DMSOk_NKx6PbFaagk6AbMwO1HpSF3DQu8E6z1HiLwkKgnKtE61iMp5vjvFpxks4IFOYf3dFKiEpyaDkqcgnyOMZUNccc355YSDaAsTRwXzwu4gri_1B1JG5RQJ-2UkY3Q/w400-h269/E9FBA633-FD50-4B72-AFC0-51F1FB434D3B_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"> </span><p></p><p><span style="font-size: large;">Nyt on kyse italialaisesta TV-sarjasta joka sijoittuu <b>Materan</b> kaupunkiin, Apulian maakunnassa. Päähenkilö on nimeltään <i>Imma Tataranni</i>, yleinen syyttäjä ja nainen. Katsomisen väliajat olen hoilannut mm. mafianvastaista renkutusta <i>Avanti Popolo, Bandera rosso et libertad</i>, joka kuuluu asiaan vaikka ei sitä sarjassa ole ainakaan vielä laulettu. Imma löytyy Ylen Areenasta, nyt jo kaksi kautta.<br /> </span></p><p><span style="font-size: large;">Kissa kuuntelee epävireistä laulamistani pöyristyneenä. Mutta on tuskin mahdollista tehdä tuommoista sarjaa ilman että television (RAI Uno) ryhmässä on demokratiamyönteinen henki ja porukka. Siksi tuo Bandera rosso. Alue on sitä samaa Apuliaa, josta oli hiljakkoin dokumentti Ylen ohjelmistossa. Kissa menee tiehensä häntäänsä viskoen.<br /><br />Siitä on lähdettävä. Ja tietysti <b>Carlo Levi</b>-nimisestä kirjailijasta joka lähti Jumalan selän taakse ja kirjoitti kirjan nimeltä ”<i>Kristus saapui Eboliin</i>”. Siitä tehtiin televisio-sarja joka pitäisi ehdottomasti uusia. Lisäksi Matera on näyttämönä <b>Pier Paulo Pasolini</b>n leffan ”<i>Il Vangelo Secondo Matteo</i>” eli Matteuksen evankeliumi. Lukekaa Raamattunne!<br /><br />Lisäksi tämmöinen linkki: <i>https://tamamatka.fi/sassi-di-matera-jumalan-selan-takana/</i> jossa on hieno kuvitus. Tietysti ihmiset joilla on rahaa voivat itse mennä sitä katsomaan, mutta kuvitus jutussa on todella hyvä.<br /><br />Nyt on ollut jonkin aikaa rauhallista. Näinä aikoina sellaisen ympäristön saaminen vaatii hiljaisuutta. Se taas edellyttää sitä, että napsauttaa kuulokojeet pois päältä. Vielä parempi on jos silloin olo on uninen, koska voi sitten mennä nukkumaan. Meillä meteli johtuu vain tolkuttomasta rakentamisesta ja liikenteestä. Rekat ajavat kaupungin läpi.<br /><br />Uutisissa siellä ja täällä on sota ja suomalaiset tuntuvat olevan levottomia jopa omista vaaleista. Meillä on kuitenkin rauha. Voi olla että nettisivustojen meteli on vain pienen porukan meteliä. Jos se olisi isomman porukan meteliä, olisin todennäköisesti kuullut siitä jo vesijumppa-saunan lauteilla. Siis että jos täällä esimerkiksi hankittaisiin vallankaappausta ja/tai korruptio nyrjäyttäisi jokapäiväisen elämän. Mittasuhteet on muistettava.<br /><br />Yleensä kyllä on pakko sulkea korvansa, koska ei saunassa voi pitää kuulokojeita. On siis elehdittävä että ei kuule. Aina paikalle osuu joku, jonka kasvonliikkeet ovat selviä ja tiedän mitä hän sanoo. Ongelma on siinä kun ihmisiä on kymmenkunta ja eivätkä kaikki liikuta suutaan niin että saisin sanoista selvää. Siis suun liikkeet muodostavat sanat, mutta ääntä ei tietenkään tule korviin. Kuurokin voi saada sanoista selvää. Ja jos ei saa niin keskustelukumppani voi pyörittää päätään että ei hän sitä tarkoittanut vaan mitä, minä kysyn. Toinen kuulee ja toinen ei.<br /><br />Kun olen opetellut huulilta lukemista suunnilleen 66 vuotta, niin olen aika taitava. Mutta animaatioissakin ihmiset ja eläimet liikuttavat suutaan melkein pelkästään ylös ja alas, jolloin suomen vokaalit eivät näy. Animaatioista suuri enemmistö on kyllä jotain muuta kieltä kuin suomea ja meillä ei onneksi repliikkejä dubata vaan ne tekstitetään. Tulen vesijumpasta epäselvän hyvänolon vallassa kotiin. Istun alas juomaan teetä ja miettimään.<br /><br />Kotona ottaa vastaan <b>Lenni</b> joka ei puhu. Minä sen sijaan puhun koko ajan ja kuulen myös mitä puhun. Kissa liikuttaa häntäänsä ja ottaa käden hampaidensa väliin mutta ei pure. Se tervehtii. <br /><br />En saa keskustelluksi oikein mitenkään, kun kuulokojeet eivät oikein toimi enää. Mietin kaikenlaisia ihmisiä, joita olen nähnyt näyttämöllä ja jotka ovat puhuneet ja ilveilleet. Näin joskus Tampereen teatterikesässä <b>Dario Fo</b>n, joka esitti italialaista <i>Commedia dell Arte</i>-teatteria eli siitä lähteviä hahmoja. En edes muista oliko hänellä jotain rekvisiittaa vai ei. Hän nimittäin kerta kaikkiaan muuntui siksi henkilöksi. Dario Fon mimiikka ja kehonkieli oli tarkkaa ja harkittua.<br /><br />Noita henkilöitä, siis klovneja, on Commedia dell Artessa vaikka kuinka paljon. Ohessa linkki heidän suuntaansa, Suomen Teatterikoulun julkaisusta: <i>https://disco.teak.fi/euteatteri/4-4-commedia-dellarten-henkilohahmot/</i>. Suomessakin puhutaan esiintyjästä nimeltä harlekiini, italiaksi se on <i>Arlecchino</i>. Riippuen siitä mistä päin Italiaa ollaan nimi vaihtelee. Nuo on kerrottu selvästi tuolla linkissä, kuvat ovat hienoja myös.<br /><br />Dario Fo matkusti usein esiintymään yhdessä vaimonsa <b>Franca Rame</b>n kanssa. Luulen että netissä ehkä vieläkin löytyy joitain noiden kahden huimia juttuja. Ehkä kuuluisin Fo’n esitys oli nimeltään <i>Misterio Buffo</i>. Sen kanssa Fo oli myös Suomessa. Dario Fo sai esityksistään Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997.<br /><br />Olen nyt viikon ajan katsonut televisiosta yleisen syyttäjän Imman teutarointia. Henkilöhahmo sijaitsee siis Materan kaupungintalolla ja on aika lailla pitelemätön. Hahmo on selvästi naispuolinen Arlecchino, ehkä hän on jonkinlainen <i>Pulcinella</i>? Noin tunnin kestävät pätkät muodostavat kokonaisuuden, jossa Imman ympärillä pyörivät toiset näyttelijä esittävät oman roolinsa tarkasti myös. Henkilöhahmot ovat luontojaan sellaisia ja vaikka kamerat ovat paikalla, he osaavat rytmittää näyttelemisensä niin että komedia (paikoin tragikomedia, sillä paikallisesta mafiasta on leikki kaukana) etenee aina välillä kovastikin rymistellen. Rymistely ei ole itsetarkoitus.<br /><br />Materan kaupunki, luolien talojen alue, on hyvä tausta Immalle. Henkilöhahmo on myös määritelty jostain syystä jatkuvasti vaatetustaan vaihtavaksi muoti-friikiksi, joka katsoo asiakseen koikkelehtia korkeilla koroilla Materan kivikasoilla. Jotkut luolista ovat käsittääkseni 2000-3000 vuotta vanhoja, koverrettu siihen vulkaaniseen kiveen. Imma on aika lailla todellisuudesta etäännytetty laji, tai olisi ellei maailman hyvinvoivan osan (kuten yleisen syyttäjän) yksi ominaisuus olisi näyttämisen halu. Näyttelijäparka todennäköisesti joutuu kärsimään nyrjähtäneistä nilkoista ja mustelmista polvissa. <br /><br />Hän näyttää jotenkin omituisesti kykenevän seisomaan suoraselkäisenä, vaikka tuskin noilla koroilla voi. Olen ollut huomaavinani että Suomen Ylen TV-juontajilla on melkein kaikilla korkeakorkoiset sisäkengät. Heidän ei kuitenkaan tarvitse kulkea kuhmuisilla kaduilla. Mutta he luovat omalta osaltaan kuvaa siitä, millaiselta suomalaisen naisen pitää näyttää. Sodasta kertova uutisankkuri saa kivun juonteet jo valmiiksi kasvoilleen, kun korkeiden korkojen lisäksi kengissä on oltava kapeat kärjet.</span><br /></p><p><span style="font-size: large;"> <br />Muistan hyvin kun äitini tuli Italiasta. Itselleen hän oli ostanut hienot italialaiset kengät. En muista kuinka kauan hän niitä piti, mutta ne näyttivät kyllä aivan uusilta aina. Äiti vaihtoi kenkänsä teatteriin mennessään, muistelen että käytti muuten aivan tavallisia talvikenkiä, joissa oli turkisvuori. Jollekin ystävälle kerroin niistä kengistä ja hän reagoi: italialaiset kengät! Ja henkäisi perään. Ja minä olin pitänyt häntä aivan tavallisena järkevänä suomalaisena naisena.<br /><br />Tietenkin Immalla on myös ystäviä ja työtoverit ovat tärkeitä. Kun olen miettinyt noiden tunnin pituisten jaksojen dramaturgiaa, niin kyllä siellä on aika hurjaa näyttelemistä. Pienistäkin kohtauksista naiset rakentavat täysmittaisia kohtauksia. He ovat kertakaikkiaan hyviä näyttelijöitä. Eivätkä miehetkään huonoja ole, kyllä heistäkin vanhan teatteriperinteen hahmoja löytyy. En muista nauraneeni niin usein televisiota katsoessani aikoihin, vuosikausiin ehkä. No: aika iso osa juonta on Imman ja tarinoiden miesten välinen liioiteltu, teatraalinen konflikti, yhteensopimattomuus, josta syntyy komedia.<br /><br /><br />Olen joskus tenttinyt noita teatterihistorian kirjoja, mutta en enää muista mitä kaikkia hahmoja siellä on. Kaikesta kyllä näkyy hyvä näyttelijäntyö, oikeat ajoitukset, draaman kaaret ja käsikirjoituskin on ollut tarkka, samoin henkilöohjaus. Yritin katsoa sitä tuotantoa, mutta teksti kulki liian nopeasti. Näyttää siltä että RAI Uno (1) on tekijä ja brittien ITV tuottaja. Ehkä siitä johtuu se, että yhtäkkiä huomasin katsovani sarjaa. En minä niitä yleensä katso. Mutta ammattimaisuus näkyy sarjasta hyvin.<br /><br />Tärkeintä hauskassa ja villissä RAI Unon sarjassa on se, että siinä ei kohautella olkia mafialle. Kyllä tekijöillä on käsitys siitä, miten paljon paremmin yhteisö voisi ilman mafiaa. Sitten on syytä vilkuilla ympärilleen ja miettiä kuinka paljon omassa maassa tuommoista on. Ei kai meillä ole korruptiota? Tai ehkä täältä löytyy joitakuita Immoja jotka taistelevat sitä vastaan?<br /><br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-84142797971629138992023-02-26T18:21:00.000+02:002023-02-26T18:21:07.980+02:00Kilpikonnasaarella<p><span style="font-size: large;">Kirjastomatka oli hyvä. Tuli miltei pelkästään runoja. Kaikkea sitä huomaakin. En ollut tiennyt että <b>Gary Snyder</b>in <i>Kilpikonnasaari</i> on suomennettu, <b>Aki Räsäsen</b> suomena. Suomentajat ovat tärkeitä, koska ilman heidän käsitystään tekstistä omalla kielellään meiltä puuttuisi paljon.<br /><br />Snyderistä löytyy paljon tietoa netistä. On muun muassa tämä opus pdf-formaatissa saatavissa ja luettavissa. Englanniksi tietenkin, mutta siellä on esimerkiksi hänen luentojaan vuosien varrelta. En ole huomannut että hän olisi viime aikoina julkaissut uutta runoutta esimerkiksi. Voi hyvin olla että laulut on laulettu. Mutta käsittääkseni hän on edelleen työn touhussa. Syntymävuosi on 1930, niin että tänä vuonna hän täyttää 93 vuotta, eikö niin. Tämä netistä ladattava tiedosto on tässä: https://bewildrewild.org/wp-content/uploads/The-Practice-of-the-Wild-by-Gary-Snyder.pdf ja siis on luettavissa ilmaiseksi.</span></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfJlN3gyXw3vh-57P60krDCO_XY7bUMVnDlZpH9ntOB6Oqq62KITakmUu9TV6r0BYsqPv3b8yI0Z_AvlrqSBTJeENswC9DLlCv6CfJ-FF6xbytEKMUvAijXHEEhquZAje3J-hJsM4tbb3KoQh-aPCs6lFAk8uQGPapcssqeMq4fczzYxe92NTQ7JdLhw/s4000/8C29F8A6-ED5D-422E-9EBC-14791023FBC7_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfJlN3gyXw3vh-57P60krDCO_XY7bUMVnDlZpH9ntOB6Oqq62KITakmUu9TV6r0BYsqPv3b8yI0Z_AvlrqSBTJeENswC9DLlCv6CfJ-FF6xbytEKMUvAijXHEEhquZAje3J-hJsM4tbb3KoQh-aPCs6lFAk8uQGPapcssqeMq4fczzYxe92NTQ7JdLhw/w400-h300/8C29F8A6-ED5D-422E-9EBC-14791023FBC7_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></div><br /><span style="font-size: large;"><br /><br /><i>Turtle Island</i> eli Kilpikonnasaari ilmestyi jo 2014, suomeksi kirjoittanut Aki Räsänen, Basam Books. Tuo ilmaisjulkaisu sisältää samoja perusasioita luonnon olemuksesta ja sen säilyttämisestä kuin runotkin. Siinä on Gary Snyderin elämäntyö, luennoissa ja runoissa. Kilpikonnasaari on jonkun intiaaniheimon nimitys Pohjois-Amerikan mantereelle, jota puhekielessä kutsutaan Amerikaksi. Amerikka puolestaan tuli nimeksi Amerigo Vespuccin vuoksi, joka ajatteli ehkä purjehtivansa Intiaan. Hän eurooppalaisten mielestä löysi mantereen. Eurooppa/eurooppalaiset eivät jostain syystä ymmärtäneet että maa oli jo asuttu. <br /><br />Oli siellä ilmeisesti ollut kylässä jo ajat sitten viikinkiajan pohjoiseurooppalaisia, mutta he olivat ensin purjehtineet Grönlantiin ja sitten sieltä länteen. Siitä keskustellaan osuivatko he Pohjois-Amerikan mantereeseen vahingossa vai tahallaan. Tuskin merimatkoista on säilynyt lokikirjoja. Saagoja voi tietenkin kutsua myös lokikirjoiksi.<br /><br />Snyder ei ole ainut ihminen Amerikassa joka ajattelee, että maapallo voisi ehkä paremmin jos valkoihoiset olisivat pysyneet omalla mantereellaan. En pysynyt minäkään omalla mantereellani. Lisäksi siellä on ollut lyhyemmän tai pitemmän ajan luvuton määrä sukulaisia, esimerkiksi kolme isovanhempaani. <br /><br />Minulla on tämä runo tuossa työpöydän vieressä kuvien ja muiden muistilappujen seassa:<br /><br />Black Mesa Mine #1<br /><i>Wind dust yellow swirls<br />northeast across the fifty-foot<br />graded bulldozed road,<br />white clouds puffs,<br />juniper and pinyon scattered groves<br /> −firewood for the People<br /> heaps of wood for all<br /> at cross-streets in the pueblos,<br />ancient mother mountain<br />pools of water<br />pools of coal<br />pools of sand<br /> buried or laid bare<br /><br />Solitary trucks go slow on grades<br />smoking sand<br />writhes around the tires<br />and on a torn ups stony plain<br />a giant green-and-yellow shovel<br />whirs and drags<br />house-size scoops of rocks and gravel<br /><br />Mountain,<br />be kind<br />it will tumble in its hole<br /><br />Five hundred yards back up the road<br />a Navajo corral<br />of stood up dried out poles and logs<br />all leaned in on an angle,<br />gleaming in the windy April sun.</i> <br />(Gary Snyder: Turtle Island)<br /><br />Mesa tarkoittaa vulkaanista maaperää, sellaisia nousevia ja laskevia vuoria tai hyvin korkeita mäkiä, joita on helppo louhia. Snyder pyytää vuorta olemaan ystävällinen. Minä olisin sanonut että olisi kärsivällinen, koska valtava maansiirtokone tuhoutuu onneksi lopulta. Ja kun runo päättyy Navajo-intiaanien karja-aitaukseen, niin katse luodaan sinne, missä noita maansiirtokoneita ei ole. Voi siellä ehkä olla lapiomiehinä intiaaneja. Nyt sanottaisiin että alkuperäisiä amerikkalaisia, 1st Nation, ensimmäinen kansa. <br /><br />Paikka missä navajot asuvat on neljän valkoihoisten määrittelemän osavaltion kulmauksessa. Alueella asuu sisäkkäin monia kansoja. Hopit ovat keskellä, navajot siinä alueen ulkokehällä. Olen kuullut kerrottavan että kun hopien kanssa haluttiin keskustella, niin navajot toimivat sanansaattajina. Jos haluaa saada enemmän tietoa alkuperäisten amerikkalaisten tilanteesta, niin voi katsoa esimerkiksi elokuvan nimeltä <i>”Tanssii susien kanssa”</i> tai lukea Hopi-kansan maailmanselityskirjan. <br /><br />Tässä on viittaus niin kuin monessa muussakin kohden siihen, että olisi opittava vanhat tavat uudelleen ja palautettava suhde luontoon ja ympäröiviin alueisiin (vesistöt, metsät jne.) terveeksi. Pohjois-Amerikka, varsinkin Yhdysvallat on hirveässä kunnossa. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä tekevät.<br /><br />Jotain samaa Snyderin teeseissä on kuin <b>Pentti Linkolan</b>kin. Runoteoksen muodossa sanottava tiivistyy sellaiseksi että sen voi nähdä kuvina. Meillä sattuu olemaan lisäksi paksu kuvakirja nimeltä <i>Poets on the Peaks</i>, (teksti ja kuvat: <b>John Suiter</b>) jossa kerrotaan Snyderin, <b>Philip Whalen</b>in ja <b>Jack Kerouac</b>in työstä palovartijoina ja muuten vain vuorilla. Palovartijoiden työt on todennäköisesti nyt ulkoistettu satelliiteille. Mutta runoilijoille työ sopi hyvin. Lehtiö ja kynä kulkivat helposti mukana rinkassa.<br /><br />Kirjassa kerrotaan että Kerouac löysi mielestään San Franciscon blues-illoista todisteen siitä, että blues tai be-bop on liitettävissä <b>Charley Parker</b>in kautta buddhalaiseen mielenmaisemaan. Olen yrittänyt kuunnella Parkeria vähän eri korvin tämän kertomuksen kuultuani. Joka tapauksessa Yhdysvaltain 1950-luvun runoudessa on kuultavissa kaikuja buddhalaisuudesta. Whalen puolestaan epäilee että Kerouacin mielestä hän ja Snyder olivat aika lailla höyrähtänyttä ulkoilmakansaa.</span><p></p><p><span style="font-size: large;">Kerouac oli kotoisin itärannikolta toisin kuin Whalen ja Snyder. John Suiter näyttää julkaisseen tämä pehmeäkantisen valtavan opuksen vuonna 2002. Minusta näytti siltä että myös tämä kirja on olemassa pdf-muodossa. Kelpaa hyvin taustakirjaksi jos tahtoo miettiä mitä beat-runoilijat puuhasivat vapaa-aikanaan. Voiko ylipäänsä sanoa että runoilijoilla on vapaa-aikaa?<br /><br />Mutta takaisin Gary Snyderin suomennettuun opukseen nimeltä Kilpikonnasaari. Suomennos on OK, tottakai. Snyder ei sitä paitsi ole ikinä varsinaisesti briljeerannut teksteillään. Hän mieluiten sanoo asiansa yksinkertaisesti ja selvästi. Olen selvillä siitä että hän on ollut juuri siksi suosittu luennoitsija matkoillaan ties minne. Japanista hän löysi zen-buddhismin ja vaimon, Yhdysvaltain Länsirannikolle hän sattui syntymään. Länsirannikon tuholta säilyneet metsät näyttävät lajistoltaan, kooltaan ja muutenkin hyvin samanlaisilta kuin Japanin maasto. Ehkä USA:n länsirannikon vuoret ovat vähän korkeampia?<br /><br />Joka tapauksessa Snyderin vähän pitempi runo nimeltä Kohti kliimaksia päättyy näin:<br />IV<br /><i>kaksi puutavaralaulua</i><br /><br /><b>Avohakkuu</b><br />Metsänhoito. ”Kuinka <br />monta ihmistä<br />korjattiin <br />Vietnamissa?”<br /><br />Avohakkuu. ”Jotkut<br />olivat lapsia,<br />jotkut olivat ylikypsiä.”<br /><br /><b>Neitseellinen</b><br />Neitseellinen<br />metsä<br />on ikivanha; moni-<br />rintainen,<br />vakaa;<br />kliimaksissa.</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br />En ole varma siitä miksi olen joutunut tänä keväänä hyvin selvästi runojen maailmaan. Mutta niin kuin Snyder tuossa edellä kertoi ja Aki Räsänen suomensi pätevästi, kyllä ympäristön tila kaipaa runojakin jo. Ei näille ihmisille ole riittänyt Suomen(kin)metsien tuhoaminen, joka masentaa ihmisiä ja on epäterveellistä kaikin tavoin. Nyt on vielä kenties luvassa täystuho sodankin muodossa niin kuin Snyderin runon kirjoittamisen aikaan oli Vietnamissa.<br /><br />Sattuu olemaan niin että Suomi on ennen sotaa tuonut Venäjältä puuta. Kun kauppa ei enää sodan vuoksi toimi, niin sitten on hakattava omat metsät. Ihmisten on muistettava että samoja metsiä nämä ovat, maapallon keuhkot.<br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-72442368060178023642023-02-11T16:57:00.001+02:002023-02-11T16:57:41.454+02:00Selailtua, luettua<p><span style="font-size: large;">On vietävä takaisin kirjastoon tämäkin kirja. Suomeenkin heijastuva eurooppalainen sotatila sai minut vielä käymään läpi <b>Mihail Lermontov</b>in (1814-1841) runoja otsikolla <i>Kultaa ja myrkkyä</i> (Atrain & Nord, 2020). Ilmeisesti ainoastaan pieni vähemmistö Suomessa, venäjäntaitoiset, ovat voineet tähän mennessä täällä lukea Lermontovia. Aika outo tilanne siis julkaisemisen suhteen. Runot on valinnut oman makunsa mukaan suomentaja <b>Olli Hyvärinen</b>. </span></p><p><span style="font-size: large;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5YE23ZqGxzHxKYFEl6y_M_CMGJ60ofsf7gMQVEHyDwtCV00x0QicZ9cuQFQ0THbx83HjMPq-lanOsRzKgzmgkbaLaE1iSv0OFgYHmTAIEtNk_Q3Szq2ZCBOyHeEiHj6HEzGZSKuoIh3zvjoGEfsNc0i0veDmb_x4-SeRgM4kZ7b7_nbHQ_B5q6QQl6Q/s4000/7980842D-084D-42DA-9E97-C6F122D88A8F.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5YE23ZqGxzHxKYFEl6y_M_CMGJ60ofsf7gMQVEHyDwtCV00x0QicZ9cuQFQ0THbx83HjMPq-lanOsRzKgzmgkbaLaE1iSv0OFgYHmTAIEtNk_Q3Szq2ZCBOyHeEiHj6HEzGZSKuoIh3zvjoGEfsNc0i0veDmb_x4-SeRgM4kZ7b7_nbHQ_B5q6QQl6Q/w400-h300/7980842D-084D-42DA-9E97-C6F122D88A8F.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Lenni suunnittelee</td><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr></tbody></table><br /><br /><br />Oletan että Lermontovia on sentään julkaistu joissakin antologioissa. Tuskin hänen nimensä olisi muuten tuttu. Olen kyllä tenttinyt yliopistossa maailmankirjallisuuden, joista ensimmäinen tentti oli yleisesitys maailman tunnetuimpaan kirjallisuuteen. Siitä on aikaa nyt yli 50 vuotta, joten en muista enää painotuksia. Eurooppa oli etusijalla lukemisissa. Siitä keskustellaan onko Venäjä Eurooppaa.<br /><br />Koska kirja on vietävä takaisin, on kirjattava muistilappu aiheesta Mihail Lermontov. Hyvärinen suomentaa kauniilla, vähän vanhahtavalla suomella runoja, joista jokainen on osa myös Venäjän, siis tsaarinaikaisen, historiaa. Runoissa on riimit, mutta ne eivät häiritse, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sattuu niin että 27. tammikuuta 1837 Puškin haavoittuu kaksintaistelussa ja kuolee 29. päivä. Silloin alkaa julkinen uuden runoilijan aika, Lermontovin. Hän nimittäin kirjoittaa kirjan nimeltä <i>Poeetan surma</i>.<br /><br />Hyvärinen onneksi julkaisee kirjan alussa Lermontovin lyhyen elämänkerran. Lyhyt elämä, niin kuin se on nykyäänkin Venäjällä. Mutta pitikö senkin päättyä kaksintaisteluun? Olin unohtanut nämä vähän varakkaamman kansanosan mieltymykset suuriin ja tappaviin mielenkuohuihin. Ehkä vanhojen yhteiskuntien sotilas-kasti oli erityisen kunnianarka? En ole käsittänyt kunnian yhteiskunnallista merkitystä koskaan. Se ei tunnu olevan yhteydessä n.k. yhteiskunnallisiin luokkiin, eikä ehkä ole sen vuoksi mahdollista poistaa luokkakierron avulla. Yhteiskunnat eivät toimi luonnonlakien mukaan. <br /><br />Lermontov-opuksessa on kuvittajana <b>Mari Räsänen</b>. Hän on käyttänyt venäläistä divarista löytämäänsä kukka-albumia valokuvaajan työssään. En oikein tiedä mihin venäläisyyteen alppiruusut viittaavat. En voi tietää, koska en muista esimerkiksi keskikoulun kasvinkeruu-aikoinani, siis Suomessa, koskaan törmänneeni alppiruusuihin. Ehkä ne ovat sittemmin tulleet muotiin? Ainakin Helsingissä on alppiruusutarhojakin nykyään. <br /><br />Kaksintaisteluja taisi olla 1800-luvulla vähän kaikkialla. Niin kutsuttuja demokratioita ei tainnut vielä kovin paljon maailmassa vielä olla. Kunnia-käsite on tietenkin edelleen vähän hankala ja outo. Kaikki eivät kärsi valtavasti kunniantunnosta ja kaksintaistelu oli tarkoin säännelty ja tietysti kiellettyä toimintaa myös Venäjällä. Sellaisen yrityksestä käsittääkseni saattoi saada kuolemantuomion. <br /><br />Aiheesta on kirjoitettu paljon. Paitsi tätä kirjaa, päädyn myös suosittelemaan <b>Anton Tšehov</b>in romaania <i>Kaksintaistelu</i>. Alkuteos Duel on vuodelta 1891 ja sijoittuu Krimin niemimaalle. Sen suomensi <b>Juhani Konkka</b> vuonna 1960 (Kariston klassillinen kirjasto). Muistelen että Krimillä on ollut kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen sanatorioita - siis kylpylöitä ja muita lepokoteja - koska ilmanala oli välimerellinen ja sitä suositeltiin muun muassa tuberkuloosin hoitoon. Siihen taas Tšehov kuoli, ilmastonmuutos ei auttanut.<br /><br />Lermontov on kyllä kiinnostava tapaus. En muista aikoihin lukeneeni ketään runoilijaa, joka hyvin tarkkaan kuvaa elämää runomuodossa ja näin intensiivisesti. Tsaarinajan Venäjä ei tuntunut paljon poikkeavan myöhemmästä venäläisen kulttuuriväen elämästä. Lermontovin ensimmäinen runoelma, Poeetan surma, levisi kädestä käteen niin kuin paljon myöhempi kädestä käteen leviävä runous, samizdat, esimerkiksi <b>Ahmatova</b>n ja <b>Brodski</b>n runous 1960-luvulla.<br /><br />Niitä runoja kulkeutui myös Suomeen niihin aikoihin ja heidän runoutensa tunnettiin. Muistan jonkun myöhäisen, ehkä 1960-luvulta, televisio-haastattelun, jossa kysyttiin Ahmatovalta miten julkaiseminen sujuu. Hän hymyili vähän vinosti ja sanoi että hyvin. Siinä oli koko haastattelu, joka kertoi enemmän kuin sanat Neuvostoliiton olemassaolon aikana.<br /><br />Tšehov sen sijaan äityy kuvailemaan toista mahdollisen kaksintaistelun osapuolta:<br /><i>”Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus…Despootit ovat aina olleet kuvittelijoita. Ymmärrän mainiosti häntä, veikkoseni. Pidän häntä arvossa enkä kiellä hänen merkitystään; hänen kaltaistensa varassa maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma annettaisiin hallittavaksi ainoastaan sellaisille kuin me, niin kaikessa hyvyydessämme ja autuaissa tarkoituksissamme tekisimme siitä saman kuin kärpäset tuosta maalauksesta. Niin.”</i> (s. 95)<br /><br />Tuota sitaattia sietää miettiä. Oliko kaksintaisteluilla suurikin merkitys venäläisessä mielenmaisemassa? Despoottien ja tavallisen kansan välissä oli sitten joitakin kauppiaita ja kenties joitakin runoilijoitakin, jotka ihmettelivät mitä oikeastaan on tekeillä. Krimillä oli tarkoitus hoitaa terveyttä. Mutta vaikuttaa siltä, että despoottien ja kansan välinen suhde oli häilyvä. </span><br /><br /><br /><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFwLsYOjxp5YjkFViFrntuhUNYpkgc-lIloHpMEjwRb14_e-ZL0fEcBju_JjNzKqBSw3FjWhJ3w5Zaljzia2FUzn-_RvIrTUYVIzxPsSu4eWghg6aBVkv_nS0A4ZxO_SfbvKcoBSGCy9TdLh_dVn63XMjOOBX0jZnW_6dMWKJta5q5SVvpV7Slh2dEeQ/s4000/749630CB-41D9-4066-B965-E3AD6E5E3066_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="2731" data-original-width="4000" height="272" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFwLsYOjxp5YjkFViFrntuhUNYpkgc-lIloHpMEjwRb14_e-ZL0fEcBju_JjNzKqBSw3FjWhJ3w5Zaljzia2FUzn-_RvIrTUYVIzxPsSu4eWghg6aBVkv_nS0A4ZxO_SfbvKcoBSGCy9TdLh_dVn63XMjOOBX0jZnW_6dMWKJta5q5SVvpV7Slh2dEeQ/w400-h272/749630CB-41D9-4066-B965-E3AD6E5E3066_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Lermontov-runokirjan aukeama</td><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr></tbody></table></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><br />En yhtään tiedä keitä ovat olleet Krimin alkuperäiset asukkaat. Olivatko he kenties niitä Krimin tataareita, joita tsaarit ja komissaarit aina välillä ajoivat pois? Ja keitä he sitten olivat? Sitä paitsi miksi heidät oli ajettava pois? <br /><br />Elämä tuntuu olleen levotonta. Eikä se nykyään ole yhtään vähemmän levotonta. Eikä levottomuus ole sitä paitsi pelkästään Venäjän ihmisten ominaisuus. Myös eläimet voivat olla levottomia, ainakin suhteellisen nuoret kissat. Niillä on paljon temppuja mielessään.<br /><br /><br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5335769096458701184.post-66470429422613392232023-02-04T17:49:00.001+02:002023-02-05T10:54:50.408+02:00Ääniaalloilla<p><span style="font-size: large;"><b>A</b>amulla kuultua: ihmisten varaosien määrä kasvaa, mutta nyt sitten vara-osia kasvatetaan esimerkiksi reisilihaksen suojassa, siis sisällä, siinä ihmisessä jolla on esimerkiksi syöpä suussa. Tammikuun viimeisenä päivänä oli ohjelma joka sai kuuntelemaan hyvin tarkasti kaikkea. Kyse ei ole ainoastaan implanteista, vaan jos esim. alaleuka on mennyt, niin se luu pitää ensin kasvattaa siihen. En kyllä tajua miten tämmöinen on mahdollista. Mutta ohjelma on siis <a href="http://areena.yle.fi/podcastit/1-4326257">täällä</a>: ja sitten pitää yrittää kertoa jollain lailla siitäkin.</span></p><p><span style="font-size: large;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="font-size: large;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju4bhZ8HVbOU3Q2EfZ6Tdx0yNQki0pbLFvSMCofnd4z5MCSWqF9dUshDJNRxcJh35NMmw1fcEeIa3L8RtB3zWAnXgAn8pKCG7rc8VTGblz9l35apDlmeGN6ThbcxqgqIDbfbVP115QUbc6rW6apd_j_aTgtHlXhNUER_j_IZljCwySC-7KRpt7qVOPzw/s4000/C09CD92B-D682-4D4A-9825-CF181CD4547A.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3000" data-original-width="4000" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju4bhZ8HVbOU3Q2EfZ6Tdx0yNQki0pbLFvSMCofnd4z5MCSWqF9dUshDJNRxcJh35NMmw1fcEeIa3L8RtB3zWAnXgAn8pKCG7rc8VTGblz9l35apDlmeGN6ThbcxqgqIDbfbVP115QUbc6rW6apd_j_aTgtHlXhNUER_j_IZljCwySC-7KRpt7qVOPzw/w400-h300/C09CD92B-D682-4D4A-9825-CF181CD4547A.jpeg" width="400" /></a></span></div><span style="font-size: large;"><br /> </span><p></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br />Ei ole mitään hätää. Ainoastaan selkä vihoittelee tällä erää. Luulin olevani harvinainen tapaus: sentään porataan reikä kalloon. Tulee uusi yhteys kuulohermoon. Aivoilla on sitten tehtävänä luoda kuuloimpulsseihin järkeä. Mutta tosiaan: onhan ihmisillä rikkimenneiden hampaiden lomassa hammasimplantteja, esimerkiksi.<br /><br /><b>M</b>inulla oli radion tiedejuttua kuunnellessani vielä kesken <b>Goce Smilevski</b>n kirja <i>Freudin sisar</i> (suom. <b>Tero Valkonen</b>, Siltala 2022). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan ”<i>Keskustelu Spinozan kanssa</i>” (suom. <b>Kari Klemelä</b>, Mansarda 2012) ja kuvitellut lukevani heti perään kaikki Spinozan opukset. Suunnitelma on edelleen kesken. Kirjailija on pohjoismakedonialainen, mutta "Freudin sisar" on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta. Makedonia oli kuuluisa siitä, että Aleksanteri Suuri oli sieltä kotoisin. Mutta Pohjois-Makedoniassa ei puhuta kreikkaa vaan kieltä joka on lähinnä bulgariaa, siis slaavilainen kieli. <br /><br />Kirjassa kerrotaan myös <b>Sigmund Freud</b>in kuolemasta. Hän sai Itävallasta paettuaan hoitoa Englannissa suusyöpään. Kasvain leikattiin, mutta juuri kukaan ei enää ymmärtänyt mitä hän puhui. Jos hän olisi elänyt nyt, 2023, niin hänen reiteensä olisi voitu istuttaa hänen oma kantasolunsa joka olisi kasvanut siellä sitten otettu pois, kun se oli saatu vastaamaan suunnilleen alaleukaa. Ehkä sitä silti piti hioa ja sahata? Pystyikö se luu ja lihakset ja iho sen ympärillä tuntemaan, entä pystyikö Freud uudestaan puhumaan ja irvistelemään?<br /><br />Sisälle olisi samoin kantasoluista saatu siirretyksi kieli ja hampaat implantteina, joten hän olisi aivan sama kuin aina ennenkin, mutta vain uusittu painos. Toivottavasti hänen aivonsakin olisivat skarpimmat ja hän olisi järjestänyt neljä sisartaan Englantiin Kolmatta valtakuntaa pakoon. Smilevski ottaa yhden sisaren, <b>Adolfina</b>n, päähenkilökseen. Sisarista ei ole jäänyt kirjakasoja jälkeen niin kuin perheen ainoasta pojasta. Sigmund Freud sattui luomaan psykoanalyysin, joten hän oli maailmankuulu henkilö ja pelastamisen arvoinen. <br /><br /> Smilevski tekee hänestä vähän arveluttavan henkilön. Mutta kuten hän alkulauseessa kertoo, Freudin henkilöhistoria tunnetaan toisin kuin sisarten. Arveluttavuus on moraalista laatua eikä ehkä riippuvainen sukupuolesta. Vai oliko? Sen käsityksen kirjasta saa etteivät sisaret päässeet kouluihin, vain poika pääsi.<br /><br />Lähdin uudestaan kirjastoon. Suuri osa kirjaston käyttäjistä ei vieläkään ole tullut takaisin kirjastoon. Lapsia siellä kyllä on ja heidän opettajiaan, mutta siellä fiktiohyllyjen tietämillä ei ole ihmisiä sormeilemassa kirjoja, siis ihan vain hakemassa lukemista.<br /><br />Lapset ovat hirveän levottomia ja puhuvat kiljuen toisilleen, vaikka olisivat vain metrin päässä toisistaan. Ehkä heillä on nuoret korvat. Minun korviini sattuu. Lisäksi ne lapset juoksevat ja huutavat samaan aikaan. On katsottava missä heitä ei ole ja etsittävä lukeminen sieltä. Luen blogikirjoituksia julkaistuista kirjoista ja minulla on mukanani listoja. Tietysti samana päivänä löytyy vielä enemmän kirjoja jotka olisi saatava. <br /><br /><b>E</b>simerkiksi <b>Mohsin Hamid</b> on tuttu kirjailija muutaman vuoden takaa. Hän kirjoittaa tarinoita Pakistanista ja sen ympäristöstä lähtevistä ihmisistä ja heidän lähdöstään niin kutsuttuun länteen. Ne ovat jännittäviä kirjoja senkin vuoksi, että pitkään aikaan ei voi tietää miksi ihmiset vihaavat toisiaan. Viha ulottuu rajaseuduilta kaikkialle muihinkin maihin ja tarttuu. Se on kuin pandemia joka ensin on näkymätön ja sitten ihmiset alkavat kuolla. Uuden suomennetun kirjan nimi on ”<i>Viimeinen valkoinen mies</i>”.<br /><br />Sitten on <b>Aleksandar Hemon</b>, nuori mies joka pakeni Jugoslaviasta sodan aikana, siis kyse oli Jugoslavian hajoamissodista. Nyt Serbian ja Kosovon välillä on taas välikohtauksia. Se on kummallinen sana: välikohtaus. Se on vähän niin kuin väliaika kahden näytelmäkohtauksen välillä. Ei 1990-luvusta ole niin kovin kauan aikaa. <br /><br />Koska kyse on raja-alueista, kuvittelen että miehillä on aseita ja niitä käytetään. Aleksandar Hemon pakeni muistaakseni Bosniasta ja päätyi Yhdysvaltoihin. Siellä hän kirjoitti kirjan hyvin nuorena ja kirja on muistaakseni jopa suomennettu ja siis alkuperäiskielestä joka oli englanti. Kielellisesti lahjakas nuorimies vaihtoi kieltä nopeasti. Hänen ensimmäisen kirjansa nimi on ”<i>Kysymys Brunosta</i>” (suom. <b>Eva Siikarla</b>, 2000). Nyt mainostettiin hänen uutta teostaan nimeltä ”<i>The World and all that it holds</i>”. Kirjastossa on myös englanninkielinen osasto, aika pieni kyllä.<br /><br /><b>Y</b>ritän aina silloin tällöin jättää kirjastolle toivomuksia hyvistä kirjoista. Mahtaakohan kirjasto saada kulunsa kaupungilta vai saako myös valtionapua? Ehkä siellä vain budjetoidaan kirjastot ja koulut. Että päätökset tehdään karsitussa muodossa eri instansseissa? Ei aavistustakaan.<br /><br />Nuo kirjat ovat tärkeitä sen takia, että niissä kuvataan fiktion keinoin maailman ongelmia. Ne menevät uutisotsikoiden taakse, ajassa mahdollisesti kauaskin. Ei uutisista tiedä miltä joku tapahtuma tuntuu. Kirjassa kerrotaan niin kuin olisi itse se näkijä ja kokija. Ehkä kirjastojen käytävillä huutavat lapset voisivat istahtaa alas ja lukea? Oppisivat tietämään millainen maailma on ja lopettaisivat metelin. <br /><br />Tietysti on olemassa myös tarpeellista kiljumista. Esimerkiksi silloin kun talo syttyy palamaan ja siellä on ihmisiä sisällä. Pahinta ovat navetoiden palot, koska eläimet eivät itse pääse ulos pätsistä: ne on kytketty kettingein karsinoihinsa. Sitä paitsi meillä on Euroopassa sota ja ihmisetkin voivat huutaa myös kivusta.<br /><br />Olen viime aikoina miettinyt siis ääniaaltoja ja niiden matkaa korvakäytävästä simpukkaan ja siitä aivojen kuulokeskukseen. Kuuloimplantti, se, joka kietoutuu sinne simpukan sisään, sisältää muistaakseni 28 äänitaajuutta. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi ääntä taajuuksina. Mikä mahtoi olla sen saunasirkan sirityksen äänitaajuus? Olen kuullut sen viimeksi 10-vuotiaana. Seuraavana talvena olin korkeassa kuumeessa pitkään enkä kesällä enää kuullut sitä sirkkaa. Alunperin oli vain tavallinen sikotauti, mutta se lähetti viruksensa korviin. <br /><br />Nyt noilla ammottavin suin juoksevilla lapsilla on rokotus, joka annetaan ilmaiseksi kaikille, he eivät saa sitä tautia enää. Miksi he siis kiljuvat? Kuullakseen kiljuvansa?</span></p><p><span style="font-size: large;"><br /><br /><b>T</b>uota radio-ohjelmaa kuunnellessani tuli mieleen Isaac Asimovin kirjasarja nimeltä Säätiö. Se on tieteiskirjallisuutta, siis tieteisiin perustuvaa fiktiota. Kirjassa esiintyy yli 500-vuotias nainen, jonkinlainen matriarkka. Hänellä on ehkä jäljellä joitakin elimiä tai ruumiinosia, joita hänellä oli syntyessään. Mutta hän ei ollut varma siitä. Ikänsä hän kyllä muisti. <br /><br />Minulla ei ole sitä kirjasarjaa. Olen löytänyt sen jostain kirjastosta vuosikymmeniä sitten. Olen elänyt jo niin kauan, että voisin oikeastaan lukea sen uudelleen. Toivottavasti kirjasarja on vielä kirjaston varastossa. <br /></span></p>Ripsahttp://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.com0