9.10.08

Päivityksiä




Olin unohtanut kotisivut. Kun on blogi, niin ei tule ajatelleeksi että joku kotisivu-linkillekin vielä eksyy. Varmaan eniten uteliaisuudesta, koska linkin nimenä on koti. Että näkyisikö tämän kirjoittajan kotia siellä.

Lukija joutuu siinä suhteessa ehkä pettymään. Siellä on etupäässä kirjallisuuskritiikkiä, jota kirjoitan tällä hetkellä työkseni Keskipohjanmaa-lehteen, ynnä vanhoja kolumneja, joita en ole deletoinut aivan sen takia, että ne kertovat jotain kirjoittamisajoistaan. Jonkinmoista paikallishistoriaa.

Valokuvien joukossa on ehkä eniten perhe- ja sukuhistoriaa. Vanhoja kuvia, uudempiakin, mutta vähemmän. Vanhoissa kuvissa kiehtovat aikakaudet, joita joko en ole itse kokenut tai olen ollut vasta lapsi niiden ottamisen aikana. Niissä näkyvät ihmiset ovat kuitenkin minulle tuttuja ja sillä tavoin he ovat edelleen elossa, kaikki.

Ylipäänsä: koti on siellä jossa on paikka missä kirjoittaa. Kuvassa kuukausi sitten materialisoitunut työpöytä unen talossani. Kirjoituspöytä on isoisän ja sittemmin muun suvun ahkerasti käyttämä kirjoitusalusta.

Että miten sitten kotisivut nyt yhtäkkiä muistuivat mieleen? Eräs Blogistanin kansalainen, Maalainen, yhtäkkiä varoittamatta antoi postauksessa linkin kotisivuilleni. Luulen että hän tahtoi huomauttaa etten ole juuri piitannut kotisivuista pitkään aikaan.

Syksy on kiireistä aikaa kirjojen lukijalle. Ajattelen kuuluvani lukijoiden toiseen piiriin, ensimmäiseen kuuluvat kustantajan lukijat ja kirjailijan ateljeekriitikot. Aivan kohta Ruotsin akatemia ilmoittaa kuka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Kyse on arvottamisesta huiman rahasumman kera. Olen erittäin kiitollinen siitä että en a) asu enää Ruotsissa, b) en olisi millään ilveellä edes päässyt Ruotsin akatemiaan vaikka asuisinkin.

Jaaha. Kirjallisuuden Nobel-palkinto on myönnetty Jean Marie Gustav Le Cléziolle. Aika usein on juuri näin: ei ole aavistustakaan siitä kuka tämä ranskalainen kirjailija on. En muista nähneeni hänen kirjojaan suomennettujen valikoimassa, mutta voin olla tietysti väärässä. Kohtahan senkin uutisista kuulee.

No hienoa että on sentään suomennettu! Mars, kirjastoon!

Että siis tämän kirjailijan tuotanto kaikesta maailmassa julkaistavasta olisi kaikkein parhainta. Hyi, kuten Rex Stout panee lihavan salapoliisinsa Nero Wolfen sanomaan paheksuvasti. Nobel-palkintosumma on 1,1 miljoonaa euroa. En tiedä mikä kruunun kurssi on, joten on kätevää että kruunut on muutettu jo euroiksi, vaikka luulen Ruotsin kuitenkin jättäytyneen euro-alueen ulkopuolelle.

Maalaisen postauksia olen lukenut kiinnostuneena varsinkin viime aikoina, kun hän kirjoittaa Ruotsista päin. Hän hoitaa isoisän tehtäviä ja töitä. Hyvä on että hoitaa, harva ehtii/jaksaa enää lähteä niinkin kauas kuin toiseen maahan lastenlasten vuoksi.

Suomalaistenkin perheet ovat hajonneet pitkin maailmaa ja sellaista kunnon perhettä, joka asuisi samassa pihapiirissä monen sukupolven voimin, ei juuri enää ole. En ole väittämässä että sukupolvien yhteiselämä on ollut auvoisaa, sopuisaa, rauhaisaa ja rakastavaa. Mutta itse muistan lapsuudesta isoäidin luona tavattoman hyvin turvallisuuden, jota lapsi sai luvan tuntea.

Kylässä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin yhdessä huolta.

Sittemmin, varmaan pikkukylissä asumisen seurauksena, asuttiin oman pikkuperheemme kanssa kommuuneissa Tukholmassa, Amerikassa ja Helsingissä. Semmoinen kokemus kommuuneista jäi, että lapset tuntuivat sosiaalistuvan valtavan nopeasti. Ja heillä oli kokonainen lauma palvelemassa, ruokkimassa, lukemassa satuja, istumassa hiekkalaatikon reunalla.

Aikuisten suhteenkaan asiat eivät olleet huonosti. Kun asuttiin yhdessä, ja jos syntyi erimielisyyksiä, niin ei niitä voinut kävellä pakoon. Ne oli selvitettävä.

On nyt pakko mainita että sain kuunnella taas pätkän Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksesta, sitä soitettiin samalla kun tänään 80-vuotiasta säveltäjää haastateltiin. Se on se konsertto jossa soivat laulujoutsenet ja kymmenet muutkin linnut kevättä rinnassaan.

Nyt linnut eivät metelöi niin paljon, mitä täällä kävi valtava tilhiparvi helisemässä pihan pihlajissa.

10 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Olen minäkin siellä kotisivullasi käynyt. Valokuva pienestä tytöstä ja siihen liittyvä kirjoitus hätkähdytti. Muistutti aika paljon äitini kertomuksia omasta lapsuudestaan.

Etappisika kirjoitti...

Entisaikain monityydyttämätöntä monisukupolvighettoutunutta asumista kannattaa haikailla varoen. Se voi muuten vielä palata. Ja silloin sitä vasta suossa ollaan. Sano minun sanoneen.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, en usko että tarinat ylisukupolvisesta henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä ovat kovinkaan paljon liioiteltuja...

Katso myös mitä Etappisika sanoo!

E-sika, niinhän minä sanoin, että en ole autuaallistamassa sitä. Kyllä ollaan joo suossa jos joudutaan pienviljelystöihin uudestaan.

Mutta silti. Kyllä minä muistan hyvällä sitä optimismia joka 50-luvulla vallitsi kaiken puutteen keskellä. En ollut kuin pikkulikka, mutta vaistosi sen.

Siis sitä minä olen miettinyt ankarasti että kuinka paljon tämä on kotimaamme, Suomi. Kun ei olla omavaraisia enää yhtään, niin kuulostaa vaikealta tuo ajatus taapäin menosta.

Etappisika kirjoitti...

Kyllä kyllä, huomaan Ripsa että pääsi on tämän asian kanssa viileä. Mutta varoitukseni olikin hieman yleisemmäksi tarkoitettu, muisteluksilla on blogien ihmeellisessä maailmassa, olen huomannut, tapana riistäytyä käsistä ja alkaa kehiä itseensä hissukseen normatiivisia sävyjä. Tätä on syytä varoa, myös täällä ja nyt, vaikka kaikki nyt sinun tiukassa valvonnassasi tapahtuukin.

Ripsa kirjoitti...

Joo, olen minä miettinyt että ottaisko ennakkosensuurin veks. Mutta en ole vielä päässyt niin kauaksi että voisin mennä katsomaan asetuksia.

Sitä paitsi PELKÄÄN asetuksia kaikenmoisia ihan riivatusti. Sitä se teettää, olla kasvanut 50-luvulla.

Jätin kyllä sulle tuossa äsken kysymyksentyngän.

penjami kirjoitti...

Oikeastaan on vain hyvä, ettei Nobelin kirjallisuuspalkintoa saa sellainen, jonka tuotannon tuntee hyvin.

Tuntemattomuus herättää tarpeen tutustua. - Vaikka olisihan se kiva, jos voisi omahyväisen kultturellisti kertoa huomenna työpaikalla kahvipöydässä, että "hänen kirjojaan luin jo nuorena, alkukielellä tietenkin" ...

Ripsa kirjoitti...

Penjami, tiedätkö miltä kaveri vaikutti, kun häntä katsoi telkkarissa ja näki että on esimerkiksi Afrikasta kirjoittanut? Antropologis-filosofinen ja ehkä uuskolonialismin vastustaja, ihkaoikea intellektuelli kaiken lisäksi.

Voisi olla jonkinlainen Franz Fanonin ja Sven Lindqvistin yhdistelmä. Jossain olen huomannut että kun Ruotsin akatemia palkinnon myöntää, niin ainakaan ruotsalaiselle sitä ei voi antaa, eikä oikein millekään pohjoismaalle.

Obeesia kirjoitti...

Minä en tiennyt mitään tuosta uudesta Nobel-kirjailijasta. Varasin kirjastosta neljä kirjaa. Ehdin kolmanneksi jonoon!

HannaH kirjoitti...

Ajatuksesi lukijoiden piireistä, tai ehkä kehämuodostelmista on viehättävä. Saanen lainata sitä? kysyy kolmannen tai neljännen piirin lukija.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, mitä äkkiä illalla katsoin, täällä Blogistanin "kirja-osastolla" aika harva oli lukenut Nobel-voittajan kirjoja.

Vai löysit kokonaista neljä kirjaa? Olen itse tykönäni joskus ollut aika huolestunut siitä kirjastot nykyään myyvät pois kirjat, joita ei paljon lainata.

HannaH, tuo piiri-käsite ei kyllä ole omani, olisiko ollut peräisin Väinö Kirstinältä, mutta joka tapauksessa joltakin kirjailija-opettajalta.

Mutta otin ja lainasin ajatusta uhkarohkeasti. Kriitikoilla on oma omituinen asemansa, joka ainakin omalla kohdallani tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos joku kirja on arvosteltu jo Hesarissa, mutta itselläni vielä käymättä läpi, niin en uskalla lukea Hesarin tekstiä.

Ankara Toinen piiri. Ei kertakaikkiaan saa vilkuilla sivuilleen, paitsi korkeintaan käsikirjastoonsa!

Parastaikaa kyllä uuden nobelistin suomentaja Annikki Suni kuulostaa hyvin toispiiriläiseltä. En siis kyllä hakkaisi mihinkään laintauluun piirejä...