Sebald, Rintala ja Grünewald - ja Lenni

Aika aloitti kiitonsa heti kun kalenteriin ei tarvitse panna juuri mitään merkintöjä enää. Jotain yhteistä tällä on ehkä senkin vuoksi että kirkkaiden ja lämpimien säiden jälkeen alkoivat sateet ja pimeys.  Tänä vuonna oli hyvä että sateiden pimeyden jälkeen seurasi poutapäiviä ja aurinko ilmaantui herättämään myöhemmin ja illat pimenivät.

Tänä aamuna Lenni-kissa on ollut ihmeissään siitä, mikä voima saa lehdet lentämään puusta. Se tarkisti ensimmäiseksi aamulla että kertakaikkiaan kaikista ikkunoista näkyy se sama voima. Kyllä se minustakin tuntuu voimallisemmalta tänä vuonna, siis tuuli. Ilmasto osoittaa tyytymättömyytensä ihmisille: mitä tahansa ei pitäisi tehdä. Mutta tehdään sittenkin. Tietäminen ei oikein onnistu. Seuraavaksi Lenni halusi nähdä miten vesi juoksee alas viemäristä suihkuhuoneessa. Katsoi minua ja katsoi sitä ritilää.

Koska Lenni ei ole pentu, sillä on todennäköisesti kaikki ne kyvyt mitä kissalla on. Se on yksi älykkäimmistä kissoistamme. Meillä on ollut viimeisten 54 vuoden aikana ehkä kymmenkunta kissaa. Luvusta voi päätellä että kato on ollut kuitenkin käynyt. Maalla asuessa kissat usein vain painuivat lähimmälle maatilalle, koska niiden ympäriltä löytyi elävää ruokaa. Yksi meni melko varmasti minkin ruuaksi, koska sitä etsiessäni minkki käveli vastaan, yhden toisen tappoi ihminen autollaan. Minkki käveli tien toista laitaa eikä pelännyt. Lähti kuitenkin siitä juoksemaan mutta tietä pitkin. Olin kuullut kauhutarinoita siitä että ne voivat käydä ihmisen kurkkuun kiinni ja että ne kokevat olevansa voittamattomia.

Sinänsä en ihmettele sitä. Ei kukaan halua olla häkkieläin.

Nyt on takana pitempi kirjamatka. Rupesin lukemaan W.G. Sebaldin pitkää runoa nimeltä Luonnon mukaan ( Palladium-kirjat & Ntamo 2022/Nach der Natur, 1988, suom. Kari Aronpuro) ja  aivan alku jo herätti. Tiesin mistä tässä on kysymys, olin lukenut tästä aiemminkin vaikka kuinka. Muistelin että ensimmäinen ottelu Grünewaldin kanssa oli hankala. Kun Paavo Rintala kirjoitti että ”Minä, Grünewald”, niin siinä oli nimeä myöten kestämistä että miten siinä elämässä käy. Maalarin viime vaiheessa rutto kulki kintereillä ja saavutti hänet vuonna 1528. Rintala kirjoittaa että tautia kutsuttiin Englannin ”hikikuumeeksi”, mutta ilmeisesti rutto on jollain lailla todistettu.

Sekä Sebald että Rintala käsittelevät Isenheimin alttarin maalausta, jota soviteltiin pitkään milloin kenenkin saksalaisen maalarin nimiin. Rintala kertoo että Grünewald oli käynyt stipendin saatuaan Italiassa tutkimassa renessanssia, mutta saattaa olla että ei käynyt. Muutenkin maalareille selvisi ajan mittaan millaisia maaleja oli hyvä käyttää ja myös millaisia asetelmia kirkkomaalauksiin on tapana maalata. Tärkeätä oli tietenkin että kuvat ovat ikonisia niin että kirkkoväki tietää mitä tarinoita raamatusta käydään läpi.

Rintalan ja Grünewaldin mielestä neitsyt Marian on oltava alttarimaalauksessa, mutta viimeisissä kuvissaan Grünewald halusi Maria Magdalenan. En ole taidehistorioitsija, joten en osaa vastata ikonografisiin kysymyksiin muutenkaan, mutta ajatus on sillä tavalla mielenkiintoinen, että siinä käännytään pyhistä kuvista aste maallisempaan suuntaan. Ylipäänsä Rintala seurailee 1400-1500-luvun maalaustaiteen historiaa. Rintala oli käynyt katsomassa Isenheimin alttaria, samoin oli Sebald ja aivan ilmeisesti siinä on jotain pysäyttävää.

Uskon kyllä millaisia kuvia taiteilija on maalannut ja varsinkin uskon taivaan mustuuteen, koska on varmasti ollut auringonpimennys vähintään. Valo häviää. Olen itse nähnyt yhden täydellisen auringonpimennyksen ja se taisi olla vuonna 1990 ja se näkyi ainakin Joensuun tienoilla. Linnut lopettivat laulunsa ja ilma oli purppuranpunainen, vähän ruskeampi sitä kun oli pimeimmillään joskus aamulla kello kolme. Grünewaldin taivas näyttää aivan mustalta. On siellä sentään joitakin ruskean sävyjä, joki virtaa siellä alhaalla ja vihertää. Sebaldin pitkän runon kansikuvan on tehnyt Marra Lampi, sävyt toistavat Grünewaldin Isenheimin alttarin värisävyjä. Kuva on sekatekniikkaa ja suluissa sanotaan että maalaus, tietysti kansi on valokuvattu ja Petri Nuutinen on valokuvaaja.

W.G. Sebald kuoli liian aikaisin. Hän syntyi 1944, päätyi Saksasta Englantiin 1970, jossa kuoli auto-onnettomuudessa 2001. En ollut tiennyt hänen kirjoittaneen runoja ennen kuin luin Kari Aronpuron suomentaneen tuon opuksen nimeltä Nach der Natur. Sitä vielä luen ja aivan ilmeisesti prosessi jatkuu.

Minulla on työpöydällä myös opus nimeltä Die Großen Maler: Altdeutsche Meister/Dürer, Grünewald, Holbein, Granach (Wissen Verlag München 1975), jossa on Italiassa painetut värikuvat teoksista. Olen nähnyt Italian renessanssin mestareita Italiassa ja  tunnistan sen, että Grünewald ei ollut keski-ajan maalareita, mutta ei myöskään renessanssin. Hän jäi jollain lailla siihen väliin.

Mutta kirkoista ihmiset eivät olleet jääneet paitsi missään nimessä. Päinvastoin: 1500-luvun alkupuolella on kuulunut jo mutinaa ja pienimuotoista nahistelua ynnä pahempiakin, koska Luther (Rintalan mukaan Paksu Hanhi, hanhi on saksaksi die Gans) ja hänen seuraajansa alkoivat saada valtaa Saksan seurakunnissa.

Rintalan kirjassa on työ ja tuska pysyä tarinan perässä, koska siinä käydään läpi lukemattomia ruhtinaskuntia, joissa aateliset ja kirkko keskustelivat siitä onko katolinen eli kaiken kansan kirkko oikeampi (siis teologisesti) kuin olisi reformoitu, jollaista aivan ilmeisesti jo ajateltiin. Semmoisen arveltiin olevan enemmän kaiken kansan kirkko. Kirkko oli hajoamassa toisin sanoen.

Euroopan kamalin uskonsota ikinä, 30-vuotinen, oli vuorossa vasta 1618-48, noin suunnilleen. Sen on täytynyt tuntua sekavalta ja ahdistavalta aikakaudelta. Ihmisten elinpiiri kuitenkin seurasi kirkkopyhiä ja niihin liittyviä rituaaleja. Rintala tuntuu ajattelevan Grünewaldin kuvakieltä ajankohdan historiallista natinaa vasten.  Muutos oli niin suuri että se tuntui kauan etukäteen.

Mutta Sebald kertoo myöhäisestä yöhetkestä taiteilijaveljesten Barthel ja Sebald Behamin kanssa kun Grünewald oli ratsastamassa työasioissaan Windsheimiin:

”Heidän kävellessään myöhään  yöhön
vielä värittömillä pelloilla veljekset kertoivat
Nürnbergissä oleskelleesta Thomas Müntzeristä,
joka oli hiljan mennyt Svaabian kautta Elsassiin,
Sveitsiin ja Schwarzwaldiin valmistelemaan kansannousua.
Sillä pasuunoista kuudes
on nyt huudossa ja kirjainparka
on päästettävä pedon kidasta.”
(W.G. Sebald: Luonnon mukaan, VII, s.31)

Koppelo, Metso ja korpimetso

Olin taas matkalla. Olen ollut vähän väliä Tampereella suurimman osan elämääni. En asunut kaikkiaan kuin muutaman vuoden, mutta se on säilynyt tuttuna kaikesta huolimatta. Sielläkin rakennetaan. Olen nuorena kulkenut rautatieasemalta yliopistolle ja sieltä rinnettä alas Verkatehtaan vieritse Haarlan palatsin ohi Hämeenkadulle ja sieltä Siilinkarin kahvilaan tai Leivonpesään ja siitä kirjastoon hakemaan kirjoja (kirjasto on vaihtanut paikka, talo kyllä vielä on, mutta se on nyt jonkinlainen nuorisokeskus, sillä on nimikin, mutta en muista sitä), sitten kämpille jos onnistun välttämään Tillikan, kämppä oli Hämeenpuistossa. Siitä pääsisi nyt suoraan vastapäätä uuteen kaupunginkirjastoon, Metsoon, joka on hieno paikka, edelleen, vaikka se Muumilaakso ei ole enää kellarissa. Muumilaakso tuli paljon 1960-luvun jälkeen.

Vanhasta muistista oikaisen Keskustorin läpi Kauppakadulle. Sinne taakse jää vanhankirkon varjoon entinen kirjasto. Sen edessä on Aaltosen runoilija ja muusa. Hämeensillalle päin näkyvät Tampereen teatterin valot ja voin muistaa ja kuvitella sisällä kuhinan. Olen ollut siellä teatterissa jo joskus 1950-luvulla äidin kanssa. Muistan Eeva-Kaarina Volasen ja Sakari Puurusen, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Minä sain rauhassa katsella heitä. Aikuiset harvemmin kiinnittivät huomiota lapsiin.

Kun tuli sairaalasta kuulo-implanttileikkauksesta toukokuun loppupuolella, ajoin lapseni kanssa oikein autolla, ei ratikalla, TAYSista ja kerroin milloin Kauppakadulla ollut opiskelijatalo oli pystytetty. Se näytti olevan siellä vieläkin. Mentiin Taidemuseoon jossa oli Wäinö Aaltosen töiden näyttely.

En kuullut juuri mitään mitä lapsi sanoi. Piti vähän väliä pysähtyä ja kysyä mitä. Implantti aktivoitiin myöhemmin. Sitten kyllä kuulin heti. Päässä oli reikä ja siinä oli teippi päällä. Pää oli myös kuhmuinen ja on edelleen. Mutta nyt on paljon myöhemmin, silloin olivat vasta vaaleanvihreät lehdet lehdet siinä taidemuseon pensaissa. Linnut metelöivät.  Mentiin takaisin melkein samaa reittiä ja näytin lapselle sen runoilija ja muusa-veistoksen oikeassa koossa. Wäinö Aaltonen taisi dominoida julkista veistotaidetta Suomessa silloin 1930-50-luvuilla.

Nyt olin Tampereella pitkän ja sateisen päivän. Kun käyn säädöissä TAYSissa, lähden sieltä Tampereen uuteen kirjastoon Metsoon. Siellä on hieno lehtilukusali ja hiljaista kahinaa. Tuli sateenvarjopäivä kun aamulla kävelin junaan eikä pää saa kastua. Tulin katsoneeksi tarkkaan ikkunoita Kauppakadulla koska olin nähnyt jutun jonkun vanhemman kauniin talon remontista sillä kadulla. En muistanut mikä talo se oli, semmoinen jugend-talo, 4-5 -kerroksinen.

Mutta yhtä kaunis, mutta vähemmän koristeltu oli siinä niillä main. Satuin lukemaan Kauppakadulla olevasta galleriasta. Kritiikit ovat vähentyneet, maininta oli verkossa. Siinä kerrottiin että siellä oleva näyttely on juuri sinä päivänä viimeistä päivää auki vai oliko se seuraavana päivänä.  Galleria oli nimeltään Koppelo.

Se oli pikkuinen näyttelytila, joka jatkui kitiseviä ja natisevia portaita yläkertaan. Käsitin että galleria oli onkinut seinilleen lahjakkaat kaksi Jaanaa: Tuomiston ja Kankaan. Oli hieno pysähdys! En ehtinyt Metsoon, mutta pysähdys virkisti. Maalareiden värimaailmassa oli mielestäni ehdottomasti jotain samankaltaista kuin Inari Krohnin töissä. Niitä muistan katsoneeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten Kaustisen kamarimusiikkifestivaaleilla.

Krohnit olivat koulun näyttämötilan seinillä. Onkohan niitä kamarimusiikkifestareita enää? Kaustisilla asui tuttujakin, joita sillä lailla näki kerran vuodessa. En muista kuulleeni radiossakaan enää Kokkolan konsertteja.

Näyttelyn valvoja ei osannut sanoa kuinka vanha talo on, mutta ne puuportaat olivat todella vanhat. Talo vaikutti rapatulta tiilitalolta. Kyllä se reilun toistasataa vuotta vanha on varmasti. Gallerian nimi on Koppelo. Yritin ottaa kuvaa, mutta kamera väitti että oli liian pimeä.

Kun ratikka tuli, Tampere ei näytä edes kovin vanhalta enää. Ratikka teki kaupungista ehdottomasti arvokkaamman. Ja mukavamman. Aiemmin kesällä huomasin että kadun varrella oli ravintoloita ja niiden edessä oli pöytiä ja tuoleja joissa istui ihmisiä aivan kuin olisi jossain etelän kaupungissa. Ehkä se johtui kuumasta kesästä.  Ja ehkä ihmisillä oli kesäloma.  Ehkä ihmisten pitää ylipäänsä istua ulkoilmakahviloissa, jos ilmat kerran alkavat muuttua trooppisiksi?

Katsoin rannekelloani ja tajusin että on mentävä asemalle. Jalat olivat kipeät, niin kuin ne sateella ovat, mutta siitä selviää ainakin osaksi niin että vetää selkänsä suoraksi eikä purista sitä sateenvarjon sankaa niin kuin se olisi pelastusrengas.

Pidän siitä, että voi istua aseman penkillä tosikorkean katon alla ja seurata näyttöä jossa kerrottiin Riihimäelle jumiutuneista junista ja vetureiden vaihdosta. Melkein aina joku juna on myöhässä tai rikki. Mutta ihmiset ovat matkalla ja väistämättä eivät ole kiinni missään. Minullakin on vain reppuni ja matkalippu taskussa. Odottaminen on vapaata oloa.

Yhden tutun taiteilijan näköinen nainen istui siihen viereen ja kaivoi kassistaan oikein tuhdin salaattiastian ja rupesi antaumuksellisesti syömään. Olin syönyt voileivän Siilinkarilla, joten en kadehtinut. Taidat olla nälkäinen? Mmm, vastasi nainen ja kysyi haluanko vähän. Se pikkuinen ja laiha nainen söi sen kokonaan. Oli ollut Tampereella kokouksessa ja sitten menossa takaisin Helsinkiin. Kysyin häneltä kummassa paikassa hän asuu mieluummin, Tampereella vai Helsingissä. Tampereella kuulemma. Samaa mieltä. Mutta ovat ne aika erilaiset.

Viikonloppuna Tammerkoski oli tyhjätty vedestä. Oli kuva lehdessä. Kertoivat että siellä on pohjaa tarkistelemassa muutama arkeologi. Lehdessä ei näkynyt kuin pyörien ja skuuttien raatoja. Pariisissako se oli, jossa skuutit on kielletty?  Suomessa ei ole taidettu kieltää missään. Ne ovat todella vaarallisia huonokuuloisille ihmisille.

En kuule niitä nytkään, niiden suhahdus hukkuu melkein tyystin raivoavien yksityisautojen meluun. Olen ensimmäistä kertaa tajunnut, että normaalikuuloisten maailma on hirveän stressaava. Kärsin päänsärystä jatkuvasti, jos en yksinkertaisesti pane kuulokojeita pois päältä, kun on lähdettävä kaupungille. Täällä tulin asumaan lähelle aseman puistoa, mutta kaupunginisät olivat jo ehtineet saada piirretyksi reitin läpiajokadulle aivan asumani talon vierestä.

Kun soitin jollekin byrokraatille aiheesta, hän kertoi että hän jää eläkkeelle vuoden lopussa ja nyt läpiajokatu on päätetty, joten elämäntyö tuli tehdyksi. Virkamiehillä on on omituisia haluja niilläkin. Vaikka ei Vaasakaan ole huono kaupunki, täällä on hyvä kirjasto, uimahalli ja merenranta lisäksi.

Ai niin. Jossain Isonkyrön suljetun aseman lähettyvillä juna odotti vastaantulevaa, etelään menevää junaa. Silmäkulmastani näin jotain liikettä ruohikolla siinä muutaman metrin päässä. Siinä oli metso ja se tuijotti minua. Olin varmaan ainut, joka huomasi sen, tumman ison linnun. Katsokaa vaikka von Wrightin maalauksia: siinä on se korpimetso komeudessaan. Se katsoi ensin, en minä.  

En olisi huomannut sitä ellei sillä ollut tulipunaisina hohtavia silmiä. Se ei ollut tavallinen metso vaan teeren ja metson sekoitus. Tunsin että minua katsotaan. Niillä on nyt jo lisää poikasia kaikilla, mutta semmoinen tiedonsirpale oli von Wright-kirjassa, että korpimetsot eivät ehkä pysty tekemään poikasia.

Oli kyllä matka: gallerian nimi oli Koppelo ja tulisilmäinen korpimetso tuijotti radan vierestä. Ei siinä junia aseman vuoksi enää pysähdy. Linnut saavat olla. Tuskin siinä lähellä enää juuri ketään asuukaan. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta se korpimetso näytti yksinäiseltä.

BB ja BB - lukemista ja katsomista

Minulle on tämän kevään ja kesän aikana ruvennut mietityttämään ihmisten tarve laatia elämälleen raamit. Ajattelen jotain konkreettista, niinkuin esimerkiksi sitä saarta Hawaijin saariryhmässä, jossa ihmisiä kuoli paljon viikko sitten. Ihmiset jotka eivät kuolleet tai loukkaantuneet saattoivat menettää silti talonsa ja tavaransa.  Elämä ei maapallolla välttämättä noudata ihmisen ajatusta siitä, että hän aivan itse suunnittelee ja rakentaa ja määrittelee omat rajansa. Ihminen on vain yksi tekijä biosfäärin olemassaolossa.

Uutisissa kirjoitettiin myös että suomalaiset lomailijat saavat  korvaukseksi ensi kesänä lomailla Rodoksella tai siellä päin, kun he nyt joutuivat pakenemaan maastopaloja takaisin Suomeen kesken kallisarvoisen loman. Samaan aikaan olisi edelleen välttämätöntä olla lentelemättä siellä täällä, koska lentokoneet tuottavat kasvihuonekaasuja jotka lisäävät muun muassa kuivuutta joka puolestaan lisää maastopalojen vaaraa. Ihmisillä on aikomuksia joihin ei lueta maapallon säilyttämistä elinkelpoisena - varoittavat merkit ovat näkyvissä mutta ihmiset eivät osaa muuttaa käyttäytymistään.

Huippuvuorilla ei ole oikein kunnollisia talvia enää. Lumi ja jää ovat sulaneet. Jääkarhut rakentavat pesänsä jäälle ja nyt nääntyvät senkin vuoksi että ei ole ruokaa, kun kalansaaliit ovat lisääntyneet. Jääkarhuille ehkä jää ainoaksi proteiinin lähteeksi se tiedemies/-naisyhteisö joka tutkii muun muassa ilmastonmuutosta. Näin jossain lyhyessä dokumentissa elämää siellä. Huippuvuorista osa on Norjan ja osa Venäjän omistamaa.

Olen oppinut seuraamaan kulttuurisia merkkejä koska ne sisältävät yleensä merkityksen. Esimerkiksi venäläisistä kirjailijoista Leskovista ja Tsehovista voi oppia uusia asioita, vaikka tekstit ovatkin syntyneet ajat sitten. Leskov ja Tsehov eivät erityisesti käsittele kuuluisaksi tullutta venäläistä sielua joka olisikin aikamoinen homma. On sitäkin yritetty vuosisatojen mittaan.

Venäläistä kirjallisuutta pitää lukea nyt sen vuoksi, että voisi ymmärtää edes jollain tavalla miksi Venäjä käy sotaa. Samoin pitäisi esittää Tsehovin näytelmiä. Tuskin niistä esityksistä voi lähteä arvailemaan mitkä syyt ovat johtaneet tämänhetkiseen sotaan. Mutta ihmisillä on kulttuurinsa, jonka tunteminen kannattaa aivan vain sen takia että he ovat ihmisiä ja on syitä, jotka johtavat arvaamattomaan käytökseen.

Mutta saksalaisesta kultuurista puhutaan usein hengentieteiden tyyssijana. En tiedä oikein mitä hengentieteet ovat, mutta muistaakseni Suomessakin on ainakin ollut ”hengentieteen seura”. Nimessä ei kerrota kenen hengen asioista on kyse. Tai ehkä kyseessä ovat useat henget. Ne tuntuvat ihmisiä riivaavan siellä ja täällä, vaikka käsittääkseni niiden olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

 
Königsbergissä sijaitsi yliopisto jossa oli maailmankuuluja filosofeja professoreina, Berliinissä oli filosofeja ja kirjallisuustieteilijöitä toinen mokoma lisää. Kun luin Walter Benjaminia, tuli mieleen että Yle näyttää pitkää TV-sarjaa nimeltä Babylon Berliini - vai onko se Berliini Babylon? Joka tapauksessa sen ohjaus ja teemat kumartavat toiselle BB:lle, sille köyhälle raukalle Bertolt Brechtille, jota Benjamin (muun ohella) käsittelee tässä valikoimassa suomennettuja tekstejä  nimellä Keskuspuisto.

Nyt kun katson tätä aika hurjaa sarjaa, niin Benjamin tuli mieleen heti. Bertolt Brecht asui ennen maanpakoaan natsi-Saksasta muun muassa Berliinissä, jossa hän perusti teatterin Shiffbauerdammille. Osa TV-sarjaa ilmeisesti tapahtuu juuri siellä. Yksi TV-sarjan juonista on teatterimurha. Sarjassa tapetaan ja murhataan tolkuttomasti. Alan olla sitä mieltä että se jollain tavalla kuuluu oleellisesti kansallissosialistisen yhteiskunnan rakenteeseen. BB:n aikakausi on 1920-30-luku, eikä siis II maailmansotaa ole vielä edes aloitettu ja tappaminen on jo täydessä vauhdissa.

TV-sarjan väkivallan kuvastot ovat poliisien ja poliisilaitoksen ympärillä tapahtuvia vääryyksiä. On myös olemassa hyviä ja huonoja poliiseja, niin kuin varmaan kaikkialla ja aina. Sarjassa ei asetuta miettimään liian pitkään sitä, mikä Berliinissä on pielessä, näytetään vain että koko kansakunnan järjestys alkaa olla raiteiltaan.

Sarjan tekijät ovat taatusti miettineet että miksi juuri Saksassa kävi 1920-30-lukujen jälkeen niin kuin kävi. Mutta jos katsoo maailmanmenoa tänään, niin ei sotainnosta ja sisäisestä tai maiden välisestä väkivallasta ole vapaa oikeastaan mikään maa tai valtio. Suomessakin on alettu varoittaa militarismin noususta.

Walter Benjamin oli lähinnä senttari, jonka väitöskirjaa ei aikoinaan hyväksytty ja päätyi sitten jatkamaan kirjoittamista. ”Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta” (Suom. Taneli viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto, Helsinki 2014) on nyt ehkä kolmatta tai neljättä kertaa lukemani kirja. Siihen kuuluu ehdottomasti Bertolt Brechtin edustaman eeppisen teatterin miettiminen.

Brechtin ja hänen työtovereidensa perustamaan teatteriin kuuluu dialektiikka: katsoja joutuu miettimään miksi näyttämön henkilöt käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Brechtin teatteri ei tyydy vain esittämään asioita. Ilman muuta Berliini revyy-teatterielämään oli saatava myös terävä särmänsä ja Brecht tuli varta vasten Berliiniin näyttämään sen. Mutta näin Benjamin kertoo näytelmästä nimeltä ”Mies on mies”, sen henkilöistä ja syystä miksi henkilöt ovat sellaisia kuin ovat:
”Joka tapauksessa Galy Gay on viisas. Hän on lastaaja, ’joka ei juo, polttaa hyvin vähän ja on melko kiihkoton’. Hän ei lankea houkutukseen, kun  leskinainen, jota hän on auttanut kantamalla tämän koria, tahtoo maksaa velkansa yhteisellä yöllä. ’Suoraan sanoen: haluaisin tosiaan ostaa kalan.’ Tästä huolimatta hänet esitetään miehenä, ’joka ei osaa sanoa ei’. Ja myös se on viisasta, sillä näin hän antaa olemassaolon ristiriitojen ilmetä siellä, missä ne voidaan ainoastaan kumota: ihmisessä.  Vain ’samaa mieltä olevalla’ on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Siispä viisas yksinkulkija, proletaari Galy Gay, suostuu luopumaan viisaudestaan  ja värväytyy Englannin siirtomaa-armeijan mielipuolisiin joukkoihin.”
Benjamin, s. 161

Tv-sarjassa Babylon Berliini poliisi joutuu tutkimaan teatterissa tapahtuva murhaa. Siinä oli tarkoitus tehdä elokuva esityksestä, joka ilmeisesti on ollut erittäin suosittu. Taustalla bisnesmiehet laskevat plussia ja miinuksia. Muistaakseni silloin elettiin vuotta 1928 ja oli vain vuosi New Yorkin pörssiromahdukseen jolloin revyiden esittäminen lakkasi vuosiksi eteenpäin. Ruskeapaidat mellakoivat kaupungissa ja rikkovat kaupungin näyteikkunoita, mutta vielä ei Hitler ollut valtakunnanjohtaja, se Saksan Führer.  

Babylonissa on paljon aivan oikeita proletaareja ja lastenkodin pihalta löytyy joukkohautoja niin kuin on löytynyt hiljakkoin myös USA:sta ja Kanadasta. USA:ssa haudattiin koulukotien mustia oppilaita ja Kanadassa alkuperäisväestön lapsia, jotka pakotettiin kouluihin kauas kotoaan.

Galy Gay tuo esiin yhteiskunnan erilaisissa pinseteissä riutumista (mikäli sen kokee olevan riutumista). Tässä ei kerrota miksi mies katsoi asiakseen mennä nimenomaan armeijaan, varsinkin kun tuli lähteneeksi sotimaan aivan sattumalta ollessaan hankkimassa kalaa vaimolleen keitettäväksi illalliseksi. Tai paistettavaksi. Näytelmän tarkoituksena oli saada katsomossa istuvat miettimään miksi ”Mies on mies” on tautologinen ilmaisu. Samalla ihmiset pääsevät miettimään edes jollain aivolohkollaan miksi he sanovat ei tai kyllä eteensattuville valinnoille. Benjamin summaa näytelmän päähenkilön elämän:

”Mies on mies, lastaaja sotilas. Hän ei suhtaudu sotilaana olemiseen mitenkään toisin kuin aiemmin lastaajana olemiseen. Mies on mies, ei ole mitään alkuperäistä olemusta, jolle pitäisi olla totuudenmukainen, on vain valmius vastaanottaa uutta.”
Benjamin, s. 161

Villejä ja kesyjä lintuja

Tämä ääni on ollut usein mielessä ja olen kuunnellut sitä pään sisässä. Sitä ei ole enää siellä missä se oli seuranamme vuosikymmeniä pienen puhdasvetisen järven rannalla. Se söi mielellään kaikkea pientä rantapellolta siinä vieressä ja kahlasi rantavedessä. Siellä näki pohjaan vielä oikein hyvin, vaikka vesi olikin tummaa. 

 

Sitä ei ole enää kuulunut vuosiin. Se on ajettu sieltä pois niin kuin kaikki muukin elämä. Mutta tuntuu hienolta kuunnella sitä edes koneen kautta. Se on Euroopan suurin kahlaaja ja ainutlaatuinen. Vähenemässä ja silmälläpidettävä laji. Lapsuuteen sen ääni kuului:  https://luontoportti.com/t/596/kuovi ja toivottavasti tämä säilyy edes muistona. Meillä ei ollut kuikkia ja joutsenia, joita näkyy kalliopiirroksissa eli petroglyfeissä. Eikä ole kallioita juuri tässä. Ja jos kallioita on ollut, niin ne on räjäytetty asfalttiteitä varten tai myyty kaivosyhtyeille, jos niissä on ollut mustia tai sinisiä juonteita.

Kun nyt kuovikin on voimakkaasti vähentynyt laji ja se elää kosteikoilla mielellään, niin kannattaa muistaa että Suomi ei tahdo ruveta ennallistamaan yhtään mitään ja nimenomaisesti tämä uusi hallitus ei sitä halua tehdä. Semmoinen direktiivi (?) kuuluu EU:n ohjelmaan ja luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, mutta miksi se Suomea koskisi? Sen vuoksi tästä tulee hiljainen ja väritön maa. Ihmisetkään eivät sitten enää voi hyvin.

Luen Masha Gessenin essee/reportaasikirjaa nimeltä ”Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi” (suom. Matti Kinnunen 2012, uusi esipuhe Gessen 2022 Tbilisi-New York, suom. Jarkko Vesikansa 2022, Otava/Seven- pokkarit). Gessen oli tuttu jo pitkään minulle New Yorker-lehdessä julkaistuista esseistä ja reportaaseista, mutta tämä on ensimmäinen pidempi esitys aiheesta Venäjän yhteiskunta ja varsinkin sen kehittämä uusvanha hallinto 90-luvulla heti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa.

Satuin juuri näkemään jonkun kirjoittaman esittelyn venäläisen, nykyään Sveitsissä asuvan kirjailija Mihail Šiskinin romaanista (?) ”Sota vai rauha”. En ole saanut sitä vielä käsiini, joten en tiedä mihin se asettuu esimerkiksi verrattuna Gessenin opukseen. Todennäköisesti näitä Venäjä-kirjoja tulee nyt enemmänkin koska on tuo sota Euroopassa eikä uhri ole Venäjä vaan Ukraina. Tosin sanotaan niinkin että ”voi voittajia”. Diktatuurimaissa kärsii tietysti aina kansa, jolla ei muutenkaan ole kovin hyviä aikoja.

Gessenin kirjassa on tutkittu ja sitten kirjoitettu aika tarkkaan se miten Putin pääsi Venäjän ”valtiaaksi”, joka on hieman vanhahtava nimitys diktaattorista. Gessen käy läpi ne ihmiset ja heidän yhteiskunnallisen päämääränsä, jotka halusivat nimenomaan ”kasvottoman miehen” keulakuvaksi. Poliittiset piirit heti Neuvostoliiton kaaduttua ovat olleet vailla seuraavaa valtiasta. Gorbatsov oli vielä vallassa, mutta ainoastaan nimellisesti.  Oli käynnissä vimmattu valtiaan etsintä.

Gessen käy vähän kaikkialla Venäjällä kuuntelemassa mitä ihmisillä on sanottavaa. Hän dokumentoi aika tarkkaan Beslanin koululaisten tappamisen ja panttivankidraaman Ostankinossa Moskovassa. Beslan taisi olla Ossetiaa. Elokuvateatterin kaasuhyökkäyksestä ei saa sen enempää selvää. Epäselvä tilanne Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli tuottanut isännättömiä sotilaita, joiden mielestä jotain pitää tehdä?

Sotilailla oli takanaan vuosikausien Afganistan-operaatio, joka ei johtanut mihinkään. Sama lopputulos oli myös Yhdysvaltain johtamalla operaatiolla. Sekin päätyi kaaokseen ja maa on lähes hävinnyt kartalta, ainakin uutiskartalta. Fundamentalistinen islam pääsi ilmeisesti lopullisesti valtaan. Nyt on puutetta ja suoranaista nälkää, kun muslimi-sissien varustamiseen on kuitenkin mennyt rahaa, eivätkä YK:n alaiset apujärjestötkään ole päässeet toimimaan niin kuin ne pääsivät vielä Yhdysvaltain johtaman liittouman aikana. En tiedä miksi juuri Afganistan ollut niin kiinnostava paikka. Ehkä siellä on rikkaan maailman tarvitsemia kaivannaisia?

Tuskin nyt käytävä sotakaan Euroopassa tuo kovin paljon hyvinvointia. Mitäs muuta kuin isännättömiä sotilaita on tulossa nytkään! Ukraina ehkä saa pitää maansa, mutta kaikki on hajalla. Sodat ovat nykyään tolkuttomia tuhoamissotia,  jossa taito ei niinkään ratkaise, vaan kaukaa ammuttujen rakettien ja muiden sellaisten tuhovoima, joka suunnataan siviileihin.  

Sairaalat, koulut, teatterit ja kirkot palavat. Ajatella että  nyt ovat sodassa kaikenlisäksi kaksi ortodoksista maata, kristillisiä kumpikin! Eivät kyllä ole aivan samaa lajia. Uskontojen suhde n.k. maalliseen valtaan vaihtelee.

Ihmisten enemmistö on nimenomaan siviilejä aivan maasta riippumatta. Hyökkäystä toisen maan kimppuun ei tarvita, jos ihmiset osaavat neuvotella keskenään. Sitä paitsi meillä oli jo I maailmansodan jälkeen Kansainliitto, jossa sovittiin maiden keskinäisistä käyttäytymissäännöistä. Kaikki maat eivät voi olla silti kärsimättä sodista. Ne ovat vähän niin kuin vitsaus, niin kuin kulkutaudit ja heinäsirkat. Niitäkin on viime aikoina ollut. Tavattoman raamatullisia kuvia.

Siksi on syytä miettiä millaiset kulttuuriset asiat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Jo Jugoslavian hajoamissodassa syytettiin uskontoriitoja.  Oliko se niin että Bosnia oli muslimienemmistöinen ja Kroatia jonkun sortin kristillinen? Moskovalla ja Kiovalla on eri patriarkat kirkkojensa johdossa. Oliko se sitten syy siihen, miksi venäläiset tuhosivat Odessan kirkon, joka oli YK:n mailmanperintölistalla? Nyt pitää ehkä kaivaa esille venäläisohjaaja Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1925) ja katsoa se. Siinä ovat Odessan kuuluisat portaat jotka johtivat satamaan. Silloinkin ihmiset joutuivat pakenemaan.

Heräsin muutama päivä sitten painajaismaiseen unikuvaan, joka vieläkin vainoaa.  Olin paikassa joka vaikutti lähinnä vanhalta VR:n asemalta. Olen ollut niissä paljon lapsena ja nuorena kun oli päästävä liikkeelle ja sukulaiset asuivat kuka missäkin. Ystäväni olivat hävinneet koska perhe muutti sen verran usein. Niitä puisia, usein Terijoelta kuljetettuja pieniä huviloita lämmitettiin usein suurilla rautauuneilla tai pienillä kaminoilla, Porin Mateilla. 

Aseman sisällä oli omanlaisensa haju: ihmisten lumesta kastuneet vaatteet, hengityksen höyryt, valjut pieniltä aikuisilta näyttävät lapset. Melkein aina oli talvi. Odottavat ihmiset eivät höpöttäneet suureen ääneen vaan olivat sitä hiljaista kansaa, jota suurin osa 1950-luvun Suomea oli. Minut pantiin usein matkaan niin, että konduktööri katsoi että vaihdoin junaa oikealla asemalla. Aivan pienenä minut pantiin matkatavaroiden verkkohyllylle nukkumaan. Aikuiset ottivat matkalaukkunsa pois.

Päädyin unessa yksinäiselle asemalle. Siellä istui pahantuulisen näköinen asemapäällikkö. Ennen kuin ehdin lähteä ulos pois vihaisten sanojen ulottuvilta, sisään tuli ulsteriin ja saappaisiin sonnustautunut isäntä jolla oli sylissään hanhi. Tunsin eläimet aika hyvin, koska olin asunut maatilavankilassa, jossa oli valkoisia suuria lintuja. Niiden lähelle ei voinut mennä, koska ne saattoivat olla vihaisia.

Hanhi oli elävä. Se juoksi heti kaminan luo ja avasi siipensä. Pelästyin sitä näkyä, sillä asemamies oli selvästi huonolla tuulella. Se sanoi isännälle että lintu ulos. Isäntä sanoi että se on hänen ja tarvitsee lämmintä. Asemamies katsoi seinäkelloa ja sanoi että juna ei tule vielä kymmeneen minuuttiin. Isäntä nyökkäsi. Hanhi tepasteli kamiinan ympärillä. Minusta se hymyili.

Asemamies ei sanonut mitään, vaan meni toiseen huoneeseen. Isäntä mutisi että mikäs sille tuli. Näytin sille sormi huulilla että on nyt hiljaa. Asemamies tuli takaisin ja sillä oli pyssy. Sanoin sille että älä ja että hanhi nukahtaa pian. Mutta ei. Sen oli pakko ampua se.

Heräsin ja ajattelin. Gessenin kirjassa ei ollut muistaakseni hanhia eikä muitakaan eläimiä. Selvästi se uni oli kuitenkin jokin omituinen arkkityyppi-uni. Että joku haluaa ampua palelevan linnun vain koska haluaa ampua sen. Sitä ehkä Gessen oli valtiaalla tarkoittanut.

Sisäkuvia

Sari Peltoniemi on kuollut. Muistan laulaneeni sitä Pikkuveli-laulua pikkuveljelleni, joka ei oikein tiennyt miten päin olla kun laulan. Lauluääneni on mitä on, niin että lähetin nyt pikkuveljelle linkin jossa se laulu on. Se kertosäe menee jotenkin niin että ”Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan miehisty!/ Ei meidän talo lisää aikuisia halua.”  Niin että jos Peltoniemi oli syntynyt Kauhavalla niin tottakai ensimmäinen linkki johon törmäsin, oli hänen esiintymisensä Provinssi-rock-festareilla joskus anno Dazumal.

Hän kuoli Lempäälässä, joka taitaa olla Pirkanmaata. Bändissä laulaminen on taatusti ollut yksi tekijä kirjailijantyön alkuun. Minulla Provinssista yleensä ja erikseen on paljon hyviä muistoja, koska se toi pohjalaista nuorisoa ja vähän aikuisempiakin yhteen. Sitä paitsi Seinäjoki on melkein keskellä Pohjanmaata, niin että ”Noitalinna uraa!” oli juuri oikea valinta festaribändiksi.

 

 

Minulla on jossain kaksi hänen kirjoistaan, mutta kirjat ovat juosseet tiehensä tietenkin. Muu ei ole mahdollista. Muutama vuosi sitten suomenkielisten romaanien kirjahylly romahti melkein päälleni ja sitä myötä tuli uudelleenjärjestelyjä. Jäin siihen putoavien kirjojen alle eikä muuta kuin polviin ja sääriin tuli muutama mustelma. Löydän ne kirjat kyllä vielä, ne eivät voi olla kovin kaukana.

Joku tuolla netin puolella jo sanoi että kuolinuutisia tulee nyt koko ajan. Sanotaan että vanhemmat ihmiset kuolevat eniten keskitalvella ja keskikesällä.  Ainakin isoäiti kuoli muutama päivä ennen vuodenvaihdetta. Täti sairasti lyhyesti keväällä pääsiäisen aikaan ja lupasi olla kesällä taas paikalla, mutta ei pitänyt lupaustaan vaan kuoli pois. Sen sijaan Sari Peltoniemellä olisi varmasti ollut työtä vaikka kuinka. Samoin runoilija Miki Liukkosella, joka kuoli toissaviikolla. 

Liukkonen teki mielenkiintoisen haastattelukierroksen kaikenlaisten ihmisten luona, niitä näytettiin alkuillasta Ylen TV 1:n ohjelmistossa. Muistan yhden, jossa oli suomalainen buddhisti. Se tapaaminen samoin kuin useimmat muutkin, olivat kiinnostavia koska haastattelija ei ollut millään tavalla tärkeilijä. Otti kyllä tiukasti kiinni, jos oli eri mieltä. Runoilija sai ilmiselvästi haastateltavansa valpastumaan. Ihmiset olivat läsnä.

Siitä olen varma että jos tieto Sari Peltoniemen synnyinpaikasta  Kauhavasta pitää paikkansa, niin kauhavalaiset tietävät mistä talosta se flikka on kotoosin. Antti Tuuri on kirjoittanut kauhavalaisten miltei kaikki talot jossain kirjassa. Jukka Kemppiselle, joka sattui syntymään ja käymään koulunsa Kauhavalla, joku luokkakaveri oli sanonut että talo on pystyssä ja pellot viljelyksessä.  En muista kenestä oli kysymys, mutta isäntä tarkoitti sanoa että sukupolvien peltotyöt eivät ole menneet hukkaan. Sellaisen sanominen ääneen on tärkeää.

Puhun Pohjanmaasta paljon. Se johtuu siitä että äidinisä oli Alavudelta ja isänisä Nurmosta. Talojen väliä on ehkä 60 kilometriä. Olen ajanut sen välin kaksi kertaa pyörällä, ensin joskus ehkä 15-vuotiaana ja sitten aikuisena. Sydänmaan pätkä oli pitkään soratie. Siellä on nuorisoseura, jossa järjestettiin iltamia. Olisi ollut mahdollista että tuleva pari olisi nähnyt toisensa siellä.  Mutta nuoret olivat liikkuvaa kalustoa silloinkin, niiden on mahdotonta pysyä paikoillaan. 

Yhdestä Pohjanmaan piirteestä, nimittäin komeettojen tai asteroidien törmäyksestä maapallon pintaan on ollut juttuja radiossa, viimeisin tuli uusintana tänään: https://areena.yle.fi/podcastit/1-50886055 ja on kyllä useammankin kuuntelun arvoinen. Söderfjärdenissä tuulee aina ja siksi osa keskustelusta siinä meteorikraaterin reunalla oli hankalasti kuultavaa. Söderfjärden on valtavan kokoinen painauma maan pinnalla ja vuosimiljoonien, mitähän siitä törmäyksestä oli aikaa, kambri-kaudesta? Piti kävellä kirjahyllylle jossa on tietokirjoja.

 
Yksi kirjantekijä jonka kirjoja metsästin aktiivisesti, oli muun muassa sapelihammastiikereiden esiinkaivaja Björn Kurtén.  Hän kirjoitti mustista tiikereistä myös. Hän kaivoi sapelihammastiikereiden luurankoja esimerkiksi Pohjois-Afrikan rannikolta, muistaakseni Tunisiassa. Hänen opuksensa nimeltä ”Viattomat tappajat” (suom. Irma Rostedt, Tammi 1987) on erittäin hyvä kansantajuinen esitys maapallon aikakausista. Kambri sattuu olemaan paleotsooisen ajan varhaisin ja siis 570-500 miljoonaa vuotta sitten. 

Kurtén tuli mieleen koska hän sattui olemaan kotoisin Vaasasta, silloisen läänin pääkaupungista. Täällä on myös muistona synkähkön näköinen kivikolossi jossa lääninhallitus ja sen toimistot asuilivat. Sen tieltä piti purkaa kaunis puuvillatehtaan omistajan talo, semmoinen pitsihuvila. Sitten piti jo lopettaa myös lääni. En ole kuullut jostakusta uudesta paleontologista sitten Kurténin varhaisen kuoleman. Ainakaan pohjalaisesta. Sen sijaan geologeja pörrää Pohjanmaalla, koska lakeuden läpi kulkee syvällä maan sisällä valtava virta joka jatkuu lännessä Norjaan ja idässä Laatokkaan asti. 

 

Lakeuden lattia on ilmeisesti rapakiveä. En tiedä tuleeko tämä alue putoamaan siihen virtaan vai jääkö virran yläpuolinen lakeus olemaan.

Maapallon historia on järjettömän suuri ajallisesti. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että ihmiskunta ei tunnu haluavan pysäyttää ilmastonmuutosta ja antaa kauniin planeetan tuhoutua. Nonnih, tuhoutuuhan se viimeistään sitten kun aurinko räjähtää mutta siihen nyt menisi aika kauan vielä. Kaikki nuo maapallon aikakaudet ja paljon vielä lisää.

Helteet ovat kyllä olleet ankaria ja saavat aikaan jonkinasteista aivojen ja muunkin olemuksen pehmenemistä. Ei tämmöisessä kuumuudessa katsota ikää. Tilastot osoittavat että vanhuksia kuolee kesäisin paljon vanhainkodeissa - ja ilmeisesti kaiken aikaa. Hoitajapula on niissä suurin. Niin on ollut jo kauan, vuosia ainakin. Suomessa on hallitus, mutta en ole saanut selvää sen ohjelmasta. Muistan kauan sitten selanneeni kiinnostuneena lehtien sivuja että minkälaiselta hallituksen ohjelma näyttää. Hallitus sitä paitsi tuntuu pitävän kesälomaa.

Onneksi kirjahyllyt jotenkin romahtivat polvistumalla sisäsuuntaan. Kirjahylly niiasi siististi.  Kirjat levisivät pitkin lattiaa ja aakkosjärjestys tuhoutui. Pölypilvi oli melkoinen.  

Muistan kun käytiin ostamassa niitä hyllyjä joskus kauan sitten Helsingissä. Tarmokas ja mukava nuorimies tuli ja kokosi ne hyllyt. Firmalla oli nimikin: Ruuvari. Tavattiin sitten myöhemmin myös koko perhe. Meidän kommuunitalossamme oli lapsia siihen aikaan viisi ja ruuvarimestarin perheellä juuri syntynyt esikoinen. Sitä firmaa ei enää ole eikä siis halpoja kirjahyllyjä, joku isompi firma otti ja söi sen Ruuvarin.

Nyt ei Peltoniemen tai Liukkosen kirjoja varmaan saa kirjastosta, ihmiset kiiruhtavat kirjastoon, koska juuri nämä kirjailijat eivät enää koskaan kirjoita. Nettikirjasto on uudistunut eikä siitä näe yksityiskohtaisesti saatavissa olevia kirjoja. Eivät ole ainakaan ennen tiedottaneet edes uutuuksista, ehkä tiedotusväylää nyt rakennetaan, uusia linkkejä. 

 

Kävin kyllä kirjastossa sen jälkeen kun tuli ilmoitus myöhästyneestä kirjasta ja löysin sieltä Teemu Mäen runokirjan nimeltä ”Äidin oma”. Pitää ottaa tähän Lapualla syntyneen Mäen otos ”Alkusoiton” alusta. Sen otsikkona on ”Minä uskon” ja se on omistettu Arseni Tarkovskille (venäläinen runoilija ja  venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä), tässä viimeinen säkeistö:

”Minä uskon,
että lapsissa on tulevaisuus.
Lapsissa ovat epäonnistumisteni elämä ja tulevaisuus.
Minä uskon,
että jokainen pääsee traumoistaan
vuolemalla niistä sytykkeitä, viestikapulaa tai matkaevästä
seuraavalle potilaalle.
Ja minä tiedän,
että henki vinkuu
vain siinä toivossa,
joka kersaan tarttuu
ja ettei se riitä.”

Ahmatova-tiiliskivet ja helle

Anna Ahmatovasta: (1889-1966): ”Olen äänenne” ja ”Anna Ahmatovan elämä –  Aika ja runot”; Ahmatovan runojen suomennokset, graafinen suunnittelu, kuvankäsittely ja taitto © Anneli Heliö. On ollut kuukausia luennassa elämänkerta ja runot koko ajan. Suomentaja Anneli Heliö on ystävä virtuaalisesta maailmasta ja opiskellut samassa laitoksessa kuin minäkin. 

 
Nuo kaksi tiiliskiveä ilmestyivät keskellä pandemiaa (muistaakseni 2020-22), mutta työtä niiden kanssa suomentaja on tehnyt ainakin parikymmentä vuotta. Olen kirjojen mukana oppinut venäläisestä runoudesta paljon. Tavatonta sinnikkyyttä suomennostyön tekeminen on kyllä vaatinut. Arvostelua en kirjoita, koska venäläinen kirjallisuus on liian valtava kooltaan ja laadultaan. Jo nämä kaksi Heliön kirjaa ovat tiiliskiviä. Ensimmäinen on Ahmatovan runous, toinen hänen elämänkertansa. Suuria maailmoja!

 

Suomalaisilla on väistämättä oma käsityksensä Venäjästä ja venäläisyydestä, koska senniminen valtio sattuu sijaitsemaan Suomen itärajalla. Sitten:  venäläiset klassikot kuuluivat jokaisen lukevan nuoren ohjelmaan ainakin 1950-60-luvuilla. Pohja tuli osittain suomalaisen oppikoulun suomenopetuksen kautta, kotona saatettiin tukea lukemista. Useammin lukemista tuettiin kuin siitä moitittiin. Mutta kuulun suuriin ikäluokkiin: kun kasvoimme, pidettiin sivistystä tärkeänä. Sen ydin oli kulttuuri.

Kotona oli kirjoja. Käytin kaikki viikkorahani kirjoihin.  Se ei riittänyt, kun olin kirjaston lukenut,  oli päästävä kunnankirjastoon. Sinne ei ollut asiaa ennen kuin olin täyttänyt 12 vuotta. Jossain vaiheessa sekään ei riittänyt. Minulla oli kyllä oma jakkara Kangasalan pyöreän kirjakaupan nurkassa ja sain lukea siinä kirjoja. Kirjannälkä on ollut aikamoinen, koska kaupan myyjät näkivät, ettei rahaa ole tarpeeksi ja olisi saatava lukea. Olen siitä jakkarasta vieläkin kiitollinen.

Isän nuoruusaikojen ystävä Veikko Sinisalo kävi joskus kylässä. Ja kyseli mitä olin mieltä venäläisestä kirjallisuudesta. Olin ehkä 13-14-vuotias. Veikko-sedän kanssa juutuin kinaamaan siitä kumpi on parempi kirjailija, Tolstoi vai Dostojevski. Kina oli hyvä ja siitä seurasi sellainen oivallus että kirjoista voi olla eri mieltä ja perustellusti.  Pitää osata perustella!

Sitten oli vielä sivistysyliopistoja 1960-luvulla ja minä pääsin yhteen sellaiseen, Tampereen yliopistoon.  Ahmatova-suomentaja, Anneli Heliö, oli samassa oppilaitoksessa opiskelemassa kuin minäkin, muutamaa vuotta myöhemmin. Olin itse Draamastudion olemassaolon toisella vuosikurssilla. Tentit olivat yleisen kirjallisuustieteen alueelta, johon kuului näytelmäkirjallisuus. 

 

Kun aloitin oli vuosi 1965. On painotettava nimitystä sivistys sen ajan yliopistoista Suomessa. Tästä ajasta kertoo se että Draamastudiota ei ole enää olemassa.

Paljon myöhemmin luin suomennetut antiikin kreikkalaiset näytelmät. Kustannusyhtiö Teos otti asiakseen suomentaa ja varustaa huomautuksin, kartoin ja kuvin antiikin kulttuuria ja kirjallisuutta (2007, 2009: opukset antiikin kulttuurista yleensä, sitten Sofokles 2018 ja Euripides 2020). Tänä vuonna ilmoitettiin tulevaksi latinankielisen draaman komediankirjoittaja Plautuksen komedioita, mutta en ole vielä nähnyt ilmestyikö vai ei. Antiikin kirjallisuussarja on tavattoman tärkeä, koska niissä oli sanojen selitykset, valtioiden ja alueiden kartat ja historiat, aivan kaikki. 

Antiikin näytelmäkirjailijoita kutsuttiin runoilijoiksi. Niin kuin aina, tässä vaiheessa otan esille Aristoteleen runousopin, jonka ensimmäisen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta  Pentti Saarikoski suomentaa näin:
”Aiheenani on runous yleensä ja sen lajit, millainen vaikutus kullakin niistä on, miten juonen ainekset on järjestettävä, jotta sommittelu olisi hyvä, kuina moniin ja millaisiin osiin teos jakaantuu, sekä muita samaan tutkimusalaan kuuluvia kysymyksiä; luonnon järjestyksen mukaisesti aloittakaamme siitä, mikä on ensisijaista.
Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyjä, mutta ne eroavat toisistaan kolmessa katsannossa, ne jäljittelevät erilaisin välinein, erilaisia kohteita tai eri tavalla.”  (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski Otava 1967, II delfiinipainos 1982)

 
Anna Ahmatovan runot kuuluvat selvästi samaan kirjallisuuteen kuin muukin länsimainen kirjallisuus. Maiden välillä on tietenkin eroja. Voi ajatella että alkuperä olivat laulut ja tanssit, jotka ovat ehkä ihmiskunnan varhaisimpia kulttuurimuotoja. Lisäksi ovat tietenkin luolamaalaukset, joissa kuvitellaan silloista maailmaa, siis maalarien käsitykset eläimistä ja muista kohtaamisista.  Käsien punaiset painallukset luolien seinillä!

Heliön suomennos ilmestyi tärkeään aikaan. Venäläiset aloittivat vähän isomman sodan. Puhutaan siitä, että venäläinen yhteiskunta ei ole länsimainen demokratia. Länsimainen pitää ensin määritellä: siinä voidaan sanoa olevan muutama tärkeä saranavaihe, esimerkiksi 1400-luvun renessanssi ja sitten 1700-1800-luvun valistuksen aika. Mutta myös venäläinen kulttuuri on ollut sotaisan historiansa aikana kuitenkin myös selvästi kulttuurin yksi huippuja, erityisesti 1800-luvun klassinen kirjallisuus, teatteri ja musiikki, mutta myös 1900-luvun alun avantgarde. Pietari, entinen pääkaupunki, on Ahmatovan maisema ja  sen kaupungin idea tulee melkolailla suoraan Italian rakennustaiteesta.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kulttuuri on kaiken aikaa elänyt eri tavalla ja eri aikoja kuin ympäröivä yhteiskunta. En tiedä miksi nimenomaan kulttuurin maailmassa toimineita piti vainota. Ehkä niin on kaikkialla muuallakin. Mutta tuntuu siltä että nimenomaan diktatuuri on yhteiskuntamuotona kaikkein vaarallisin ihmisille. Ilman kulttuuria ei voi sanoa että elämää oikeastaan onkaan, vaikka ihmiset näyttävätkin kävelevän ja pysähtelevän. Puhuvatkin toisilleen ja nauravat.

On hyvä että Heliö kirjoitti myös Ahmatovan elämänkerran, koska hänestä tuli kerralla venäläistä kulttuurihistoriaa elämäntyön myötä. Jostain syystä häntä ei teloitettu eikä vangittu. Diktaattoreilla on oikkunsa. Monet muut taiteilijat ja kirjailijat vangittiin ja tuhottiin.

 
Sitten: runot eivät pelkästään kuvita Anna Ahmatovan elämää vaan ne ovat osa venäläistä kulttuuria, joka koko ajan, vainottunakin, oli elossa. Jostain syystä runoilijat ja taiteilijat joutuivat 1800-1900-luvulla vankiloihin tai heidät teloitettiin, myös tsaarinaikaan. Sosialistinen kokeilu päätyi nopeasti diktatuuriksi. Diktatuurit taas eivät siedä poikkeamia ajattelustaan mikäli heillä sellaista on. 

Pyydän siis ihmisiä miettimään mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta sivistyksestä ja kulttuurista. Kesän voi oikein hyvin viettää parin mahtavan tiiliskivi-kirjan kanssa. Tärkeätä on, että ihmiset eivät tyydy pelkkään huteraan pintatietoon, vaan alkavat ajatella mikä on mitä.

Nuo mainitsemani kirjat löytyvät kirjastoista ja jos eivät löydy, niin niistä kannattaa vinkata kirjastonhoitajalle. Meillä on yleisiä kirjastoja, meillä ei vainota lukevia ihmisiä. Eikä tietenkään kirjailijoita, tutkijoita ja historioitsijoita, jotka antavat vähän enemmän tietoa siitä mitä on ollut ja mitä on. 

Sitä paitsi kirjastot ovat mukavia paikkoja helteellä. Kirjakaupoissakin on varmaan viileätä.

Rauduista ja muista vaeltajista

Kirjastosta tuli huomautus. Olen unohtanut palauttaa yhden kirjan. Semmoinen on kerta kaikkiaan omituista koska en muista koskaan saaneeni kirjastosta sakkoa. Ei siihen ollut varaa, koska kun olin lapsi ja nuori, niin uhkailivat ulossulkemisella, jos en palauta kirjoja ajoissa. Nyt jopa keskustellaan siitä, että  ei enää sakotettaisi. 

Pitää ruveta kartoittamaan millaisia päänsisäisiä ja -ulkoisia vaurioita helteestä on tullut. Ensimmäinen oli yllätys. Pää on vähän kuhmuinen, kun sitä on käsitelty leikkauksessa, oletan että se jatkaa suoristumistaan ajan myötä. Siis se kalloluu. Toisaalta: kuhmujen väliin jää painanteita, johon se implantin ulkoinen osa sopii. Se tuntui myös tavallista painavammalta monen viikon ajan, mutta nyt kun ilmat kevenivät ja lämpenivät, pää ei ole enää raskas. Joku siellä implantissa pitää helteestä.

Tällaiset fyysiset ongelmat ovat hämmentäviä. Sitä yleensä ajattelee että pää on siellä koska sen tehtävä on ohjata juttuja (ja siis mikä siellä nyt sitten ajattelee?). Nyt pitää kuitenkin ojentaa kädet ja kokeilla ovatko nämä kyborgi-jutut paikoillaan. Polvessa on toinen implantti, joka kestää ja kestää eikä sen perään tarvitse ristiä käsiään. Toinenkin jalka pitää kroppaa oikein hyvin kasassa. Selkä uhkasi ruveta vinoutumaan, mutta kun kuumuudessa on kuljettava niin nopeasti kuin mahdollista että ei polttaisi kalpeaa ihoaan niin selkäruoto suoristui.

Fysikaalisten hoitolaitosten henkilökuntien ei tarvitse olla tällaisesta huolissaan.  Yhä useammalla on varaosia kroppansa sisällä. Sitä paitsi onhan minullakin linssi silmien sisällä kaukonäköä varten. Lukulasien on syytä pysyä mukana. Yhdellä tädillä ja isoäidillä oli lukulasit ketjussa roikkumassa kaulalta. En ole nähnyt semmoisia missään, voisivat joskus olla tarpeen.

Kuuman ja kylmän vaihtelussa on kyllä jokin juju. Kun meille rakennettiin kesämökki, niin isä tahtoi rantaan savusaunan. Siellä paitsi saunottiin niin paistettiin myös lihavia kesälahnoja samalla kun sauna lämpeni: kalat kiukaan alle ja päälle ladottiin halot. Klapit eivät savusaunaan kelvanneet.

Savustuneet kalat otettiin pois vasta kun piti välillä mennä syömään että saattoi jatkaa saunomista ja uimista.  Ruoka oli syötävä nopeasti eikä sitä saanut ahmia tolkuttomasti, muuten tulisi huono olo saunassa, jonne oli mentävä takaisin. Kaikenikäisille lapsille tolkutettiin nämä säännöt muistiin aivan pieninä jo.

Nyt en ole siellä enää, järveen ei enää mahdu sen mädänneeltä haisevan turpeen sekaan. Mökin takaisella mäellä ei ole enää metsää. Jostain syystä mökkiläiset ovat kuitenkin lisääntyneet.

Paikallislehdessä ylistetään vesijumpan jumppareita. Sellaisia on kaupungin uimahallilla. Olen tismalleen samaa mieltä: hyväntuulista ja voimallista porukkaa joka saa ihmiset liikkeelle. Jouduin odottamaan tämän tavallista painavamman pääni kanssa ja nyt siellä on kesäloma. Aion ottaa muut jumppaajat jossain vaiheessa syksyllä sitten kiinni.

Kuulo-implanttia on vielä säädettävä. Tietokoneen tuuletin ei enää onneksi kuulosta myrskyltä. Lenni ei edelleenkään puhu, joten sillä tavalla ei ole mitään huolta.  Lenni tulee eteeni missä ikinänsä asunnossa olenkin, napittaa kaunopuheisilla vihreillä silmillään ja vie sitten sinne minne hän tahtoo seuraavaksi palvelua.

Kysyn siltä päivittäin että eikö hän nyt kuitenkin haluaisi että ostan sille oman hammasharjan ja rupean harjaamaan niitä teräviä hampaita. Yritän selittää että koska hänen turkkiaan jo harjataan ja kammataan, niin kyllä hampaitakin pitäisi harjata. Sen puheen päälle Lenniä ei voi ottaa syliin, koska hän on loukkaantunut pelkästä ajatuksestakin ja upottaa hampaansa käteen, joka silittää ja suostuttelee.

Mutta helteen tullessa kukkivat kasvit (joulu-/pääsiäis-kaktusta lukuunottamatta) ovat hurjistuneet. Posliinikukka kukkii sitä paitsi jo toista kuukautta. Kiinanruusun kukat ovat isompia kuin koskaan. Kaikki elävä tarvitsee aurinkoa tällä planeetalla. Minulla ei ole mitään kesää vastaan, mutta se tuntuu vähitellen rupeavan kohtuuttomaksi.  Samalla olen tietoinen siitä, että muuallakaan ei voi elää. Tätä ei siis pääse pakoon, koska maapalloja on vain yksi eikä minulla olisi ikinä varaa avaruusmatkaan Marsiin tai Jupiterin kuihin.

Elävä ei ennakoi ilmastonmuutosta. Se elää sitä.  Tätä tarkoittaa tämä ilmanala, eikä tässä ole sen ihmeempää. Mutta sattui ja tuntui kohtuuttomalta kun näin videolta sateenkaari-raudun tai sen sukulaisen muuttuvan kokonaan punaiseksi. Niitä kuoli paljon, kun kutujoen vesi vain jatkoi kuumenemistaan. Taisi tapahtua Amerikassa, mutta voisi tapahtua muuallakin, missä noita rautuja on. Vai onko niitä vielä?

En edes tiedä onko se sama kala kuin rainbow trout. Semmoinen tai vähän samannäköinen punertava kala yritti päästä pienessä parvessaan eteenpäin Columbia-joessa. Käsittääkseni se laskee Finntown Astoriassa Tyyneen valtamereen. Ajattelin että jos joku Astorian lumperijäkeistä on ottanut kalan tai toisenkin tai sen kutua (voiko semmoista tehdä?). Ja tuonut eläkepäivikseen jonnekin suureen Lapin jokeen?

Ovathan ne tuoneet Amerikasta valkohäntäpeuran ja amerikanmajavan. Näin olen ainakin lukenut. Ja ne eläimet ovat menestyneet hirveän hyvin. Mutta kuvassa on outo kukinto, jonka tuomenkehrääjäkoi kutoi vähän aikaa sitten. Puista tulee luurankoja, mutta syksyllä tulevat uudet lehdet. Toivottavasti.

Lukemisia ja ampiaisten surinaa

Satunnaisesti ilman ihmisseuraa muutaman päivän. Lenni kyllä puolustaa. Meillä oli eilen illalla hätätilanne: huoneen läpi pörräsi tavattoman vihainen ampiainen. Se oli luultavasti eniten ärsyyntynyt siitä, että joka yrityksellään lentää valoon se törmäsi läpinäkyvään esteeseen. Ehkä se oli niin nuori amppari, että se ei vielä tiennyt mitä on lasi.

Mutta: minä ja Lenni olimme hyvä pari: se kuuli että jotain on sohvan takana ja minä kysyin siltä että onko siellä se amppari, vastaukseksi Lenni juoksutti, siis aivan selvästi ohjasi kohti minua, ampparin sieltä sohvan alta ja minä avasin oven. Se pääsi lentämään ulos ja minä annoin Lennille kermaa siitä hyvästä ja silityksiä.

Löydättekö ampiaisen kuvasta?
Mökillä meillä oli viimeisinä aikoina vähän isompi dilemma: ei ollut ampiaisia, vaan herhiläisiä. Herhiläisten hätisteleminen vaati kahden ihmisen läsnäoloa ja saumatonta yhteistyötä. Sitä ei oltu saatu harjoitelluksi ennen ja kattilat ja astiat kolisivat alas pöydiltä ja astiahyllyistä. Silloinen kissa oli jonkun kaverin hoidossa kaupungissa. Mökki on varmaan herhiläisten ja kyiden kotina nyt.

Lenni ei ole resuisessa elämässään päässyt todennäköisesti ikinä saanut olla vapaa, joten tuskin mökkielämä olisi sille kovin turvallinen. Meillä oli aikoinaan vahva ja lihava puolipersialainen nimeltä Allu, joka kuumana päivänä osasi odottaa käärmeiden marssia ihmisten saunapolulta järveen. Se söi ne kaikki. Sitten se sulatteli niitä päiväkausia. Käärmeitä tuli jonossa ainakin yhdeksän kun katselin verannalta sitä ohimarssia.

Lenni ehkä saisi kyyn pois päiviltä, mutta otus saattaisi ehtiä pistää. Metsät on sieltä jo hakattu pois, niin että tuskin siellä enää pöllöjä on. Huuhkaja nappaisi kaupunkikissan pois kuleksimasta heti. Yksi korppi siellä asuu ja elää ja sillä on todennäköisesti ikävä minua, koska puhuin sen kanssa. Mutta se taatusti hätyyttäisi Lennin tiehensä ja kissaparka eksyisi ja kuolisi sitten pois. Lenni ei edes puhu, koska se ei ole  ilmeisesti ikinä tavannut ihmistä jonka kanssa kannattaisi yrittää mitään kommunikaatiota. Se kyllä itkee jos toinen huushollin ihmisistä on poissa, seisoo ulko-oven edessä ja naukuu, mutta ei mitään sievää miau-ääntä, vaan rahisevaa kurkkuääntä.

Olen siis, luen ja mietin, soitan musiikkia stereoilla. Löysin kirjastosta sähkökirjan, Colson Whitehead: Harlem Shuffle (suom. Markku Päkkilä, Otava, 2021) ja musiikkia kasetilta, Miles Davisiä joltain Porin konsertilta äänitettyä vuodelta 1984.  Olen miettinyt tuota Colson Whiteheadia, koska olen lukenut häneltä aiemmin Nickelin pojat (2019) ja Balladi John Henrystä (2002/2022). Whitehead on suht. nuori, musta amerikkalaiskirjailija (s. 1969) ja hän tuntuu osaavan asettua entisten sukupolvien elämää kuuntelemaan ja tutkimaan. Harlem Shuffle on osittain koominen, siis hauskakin, mutta jollain todella vinolla tavalla. Tässä kerrotaan Haarlemin rikollisista.

Näyttämönä on New Yorkin Haarlem, aika paikantuu sillä tavalla että presidentti Kennedy on ottanut käsittelyynsä rasismin vastaiset lait. En muista minä vuonna Martin Luther King tuli Washingtoniin vaatimaan unelmansa toteuttamista (I have a dream!), mutta taisi olla Kennedyn presidentti-vuosina. Olen kuullut kyllä John Kennedyn pyrkimyksistä saada kansalaisoikeuslait kuntoon silloin 1960-luvun alkuvuosina. Ja niistä vuosista Harlem Shuffle kertoo.

Ajoin siitä ohi isoisän kanssa autolla vuonna 1969 ja hän sanoi että tuonne ei sitten kannata mennä ja että siellä oli 1930-luvulla suomalaisten Haali. Paljon myöhemmin isoisän veli tuli käymään Suomessa yhtenä kesänä isoäidin luo, pää siteissä, mutta paranemaan päin. Joku siellä Harlemissa oli pysäyttänyt hänen kaaransa ja vetänyt hänet ulos, jolloin leuka oli murtunut. Teutori (se isosetä) sanoi että hän on aina elänyt ystävällisissä väleissä mustien kanssa jo senkin takia, että se Haali oli siellä ja se oli suomalaisten kokoontumispaikka. Koko sen kesän Teutori toisteli, että kun hän on lapsillekin opettanut että ihmisten ihonvärillä ei ole mitään väliä. Hän oli siinä vaiheessa ehkä noin 70-vuotias, vähän yli ja oli melkein koko ikänsä asunu Amerikassa.

En ole vielä lukenut Whiteheadin tätä uusinta suomennettua kirjaa loppuun, mutta suomalaisten haalia ei ole mainittu. Olen itse käynyt kylässä siellä syyskuussa 1971 keskellä yötä, siinä 125. kadulla. Sotkuista, viinakauppa oli siinä kulmassa ja joitain ihmisiä huojui ohi. Mustien tapaamispaikka Apollo oli kadun toisella puolen, mutta oli arki-ilta eikä ihmisiä ollut paljon. Olisi kuulemma kannattanut tulla lauantaina. Siellä ollaan siinä Whiteheadin kirjassa. En ole varma milloin Miles Davis on siellä soittanut, mutta olisi hyvin voinut soittaa vuonna 1971, Apollo oli uuden jazzin kantapaikka. Olisivatko ne päästäneet valkoisia ihmisiä sisään?

Mutta tämä on ehdottomasti  hyvä tapa lukea Whiteheadia. Siis luukuttaa hyvää jazzia, niin että kissakin herää nojatuolista. Muistaa se kaukainen lämmin syyskuun yö. Kukaan ei pysähtynyt puhumaan varta vasten meidän valkolaisten kanssa. Ehkä me näytimme liikaa turisteilta? Kaverini oli tanskalainen ja minä suomalainen, olimme lähdössä takaisin vanhaan maahan. Näytimme suhteellisen köyhiltä, niin että tuskin meiltä olisi rahaa saanut. Ehkä Teutorin olisi pitänyt mennä Haarlemiin metrolla niin kuin mekin? Mutta Teutorin mutina pysyi kyllä muistissani kauan. Tapasin hänet vasta joskus 1970-luvun loppupuolella. En kertonut omasta metromatkastani Harlemiin.

Mutta olin Amerikassa nähnyt sen verran köyhyyttä ja surkeutta että ei meistä pohjois-eurooppalaisista oikein saanut turisteja ja sitä paitsi olimme vain vähän aikaa käymässä. Osattomuus näkyi ja slummit olivat asumiskelvottomassa kunnossa. Ei Haarlemissa valkoihoisia näkynyt. Lähdettiin pois sieltä keskikaupungille ja kämpille ja ruvettiin puhumaan, että on meillä aika paljon paremmin. Silloin 1971 ei ehkä absoluuttista köyhyyttä enää ollut sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan? En ole kyllä varma. Käsittääkseni vielä 1970-luvullakin Suomesta muutti ihmisiä töihin Ruotsiin. Tanskasta köyhempää väkeä muutti Länsi-Saksaan tai Etelä-Ruotsiin.

Mutta Pohjois-Amerikan musta musiikki on kerta kaikkiaan hurjaa. Mustat muusikot ovat bluesista asti olleet aika suvereeneja. Ja kuvittelin mielessäni sitä 1960-luvun Haarlemia lukiessani Whiteheadia. Vaikeaa on ollut suomentajalla, koska mustien puhuma englanti on usein vanhaa viktoriaanista englantia, Yhdysvaltain etelä-valtioista peräisin, ja siihen on sekoittunut orjiksi tuotujen ihmisten afrikkalainen intonaatio ja ehkä sanoja ja fraasejakin? Jostain sellaisesta muistelen Toni Morrisonin joskus kirjoittaneen tai puhuneen. Olen kuunnellut Morrisonin luentoja netistä joskus, hän on erinomainen puhuja ja hyvin selkeä.

Morrison kirjoittaa mustien Amerikasta samoin kuin Whitehead. Ei heissä muuten ole eroa, mutta Whitehead kirjoittaa esimerkiksi Nickelin pojissa poikakodeista, Morrison taas kertoo enemmän tytöistä. Morrison on Whiteheadiä edeltävän sukupolven johtavia kirjailijoita. Heitä minusta kannattaa lukea rinnakkain, mustan väestön oloista kertoo esimerkiksi Luoja lasta auttakoon (suom. Kaijamari Sivill, 2016). Aihe kummankin kirjailijan teoksissa on sama: rotusorto. Kun asuin Amerikassa, mustien ja muiden vähemmistöjen asuinalueita alettiin kutsua ghetto-nimityksellä, joka on käsittääkseni peräisin Euroopan juutalaisvainojen ajoilta. Kai ne sentään ovat ohi?

Tätä kirjoittaessani mietin kovasti viime viikon uutista, joka tuli Suomen Turusta ja sen yliopistosta (en tosin tiedä oliko tutkimuksessa mukana myös Åbo Academi). Sen mukaan opiskelijat eivät halua/jaksa lukea kirjoja. He ymmärtävät mikä tenttien funktio on (toivottavasti), mutta heidän mielestään tenttikirjoja on liian paljon. Lukutaidostahan on puhuttu jo jonkin aikaa, se on lipsumassa. Äidinkielen koulutodistuksista kirjallisuus on käsittääkseni pudonnut jo pois. Silti kirjoja on lukuohjelmissa. Lapset ja nuoret vain eivät noudata niitä. Jostain syystä lapset päästetään luokalta toiselle, vaikka perustaidoissa on selviä puutteita.

En tiedä mikä tällaiseen lukutaidon romahdukseen on syynä. Mutta tietenkin lukemaan oppii vain lukemalla. Tuosta Turun uutisesta tuli onneton olo. Netti tai edes elokuvat eivät mitenkään voi korvata ajatusprosesseja, mitä pitempi syventyminen kirjoihin tuo. Lapset ja nuoret eivät opi edes tuntemaan itseään, koska syvempi käsitys omasta kulttuurista ja kielestä puuttuu. Siitä ei tietenkään voi olla varma mitä Sokrates tarkoitti käskiessään että ”Tunne itsesi!”, mutta luulisin että hän sentään suhtautui lukemiseen positiivisesti.


Kun opetushallituksessa ja/tai ministeriössä on keksitty sana ”osaaminen”, niin mitä sillä tarkoitetaan? Tiedän kyllä että kengännauhojakin voi solmia myös nopeammalla tavalla kuin niin kuin  kotona ja päiväkodissa opetettiin. Olen tavannut ihmisen, joka opetti sitä nopeampaa tapaa joskus ajat sitten. Siitä on kuulemma video netissä. Se käy niin, että nauhoista tehdään rusetti ja sitten se sidotaan yksinkertaisella solmulla yhteen. En kyllä käytä sitä, sormet eivät suostu tekemään rusettia tennarin nauhoista. Hyvä puoli tuossa rusetti-solmussa on se, että se on pitävämpi solmu kuin se äidin ja isän opettama.

Juutuin lukemaan hyllyssä jo vuoskymmeniä pölyyntynyttä kirjaa kesken siivouspäivän. Siinä Juhani Ihanus miettii myös ihmisen kasvamista ja erilaisia teitä siihen kasvuun. Ihmisen kasvuhan ei lopu ammatin saamiseen ja perheen perustamiseen vaan toivottavasti jatkuu koko eliniän. Tässä muutamia ajatuksia kirjallisuuden kyvystä kasvattaa:

”Tunnustamalla auliisti keinotekoisuutensa ja toden näköisyytensä kirjallisuuden kieli raivaa tietä konventioiden ja tapojen tyranniasta mielikuvituksen vapaavaltioon. Kirjallisuus on vapautta ja pakoa. Toisaalta lukija konstruoi tekstistä omiin toiveisiinsa ja puolustusmekanismeihinsa sopivia tulkintoja, toisaalta teksti tarjoaa lukijalle paitsi vapautta myös omia silmänlumeitaan ja manipulointejaan. Näihin sanamaailmoihin ei ole yhtä tulkinta-avainta. Tekstin kalvoon heijastuu väreilevä maailma ja kalvosta heijastuu kertojan värähtely maailmaan.” (Juhani Ihanus: Kauneus ja kuvotus. Gaudeamus, 1987)

Vain rahan vuoksi

On huokaistava välillä vaikka korvan implantti toistaakin pään sisäisen huokauksen kuin se olisi suuri tuuli josta Laila Kinnunen laulaa ”Mandshurian kummuilta”. Se laulu liittyy Venäjään tai Kiinaan ja on sillä lailla kummallinen, että käsittääkseni Mandshuria on Mongoliassa, sisä- tai ulko-Mongoliassa ja sinne on haudattu ihmisiä. Ilmeisesti juuri niiden kumpujen alle. Siellä siis tuulee. Ja kun hengitän, olen kuulevinani miltei myrskyn kun ylipäänsä hengitän. Implantti toistaa mitä sen on käsketty toistaa. Kuulohermo ja aivot ovat tottumassa uuteeen kulttuuriympäristöönsä. 

Kuulohermo on joutunut tiistaista lähtien ottamaan vastaan kummallisia viestejä. Aivot taas työskentelevät ja väsyvät ja aloittavat uudestaan kun olisi saatava selvää äänistä. Minulla on toisessa korvassa tavallinen kuulokoje. Näin sen takia että muuten olen vielä enemmän kuuro. Ja nämä implantin hurinat ja muu elektroninen metelöinnit saavat minut säpsähtelemään.

Lenninkin mielestä puhun aivan päättömiä koko ajan. Mutta hän kyllä tietää olevansa älykäs kissa. Yritän sanoa että pään sisällä soi, mutta se kävelee muualle. Lenni ei puhu.

Aamulla kuulokoje piti meteliä, mutta se ei muuta kuin tahtoi saada uuden patterin sisuksiinsa. Tulin tiistaina junalla kotiin enkä koko matkan aikana oikein tajunnut minne Moog-äänimaisemaan olen joutunut. Moog oli syntetisaattori 1950-luvulla ja vielä myöhemminkin. Siitä ja muistakin syntikoista on dokumentti Ylen Areenassa tai ainakin oli (en onnistunut nyt äsken löytämään tuota ohjelmaa). Siinä kerrotaan pioneeri-naisista jotka alkoivat ottaa käyttöönsä syntikoita ja sen jälkeen oppivat vielä liittämään niihin varhaisia tietokoneita ja sillä lailla pystyivät säilyttämään musiikin.

Naiset halusivat säveltäjiksi, mutta heitä ei huolittu musiikkioppilaitoksiin. Siksi he päätyivät tekemään musiikkinsa itse.  Se sinänsä oli tietenkin itsenäisyysjulistus.

Meillähän on omamme, Kaija Saariaho, joka päätyi opiskelemaan äänilaboratorioihin Pariisiin. Olen kuullut, että ei Suomessakaan jostain syystä ole kovin paljon naissäveltäjiä. Useimmiten mainitaan Helvi Leiviskä.

Syntetisaattorisäveltäjä/muusikko Sharl on vieläkin muistissani. En ole nähnyt häntä sitten Amerikan kommuunipäivieni eli vähän yli 53 vuoteen. Sharl käytti Moog-syntikkaa ja oli nuori nainen. Minä en ymmärtänyt silloin hänen työstään yhtään mitään. Sittemmin hän on opettanut musiikkia eri collegeissa. En tiedä onko hän säveltänyt myös. Mutta silloin 1970-luvun alussa hän kyllä soitti bändissä musiikkia jota paremman puutteessa kutsun älymystö-rock’n’rolliksi. En tiedä tarvitsiko se mitään tyylisuuntaa vaivoikseen, mutta ei se oikein tanssittavalta tuntunut. Enkä edes muista mikä sen nimi oli.

Mutta oli se kiinnostavinta tavaraa mitä olin kuullut koskaan. Ja olin sentään kuullut kaikenlaista, koska lapsuuskotonakin aina soi. Isäkin soitti koko ajan korvakuulolta Chopinia ja Lisztiä - ja tietenkin operetti-sävelmiä. Meillä siis oli piano. Se hävisi samaan aikaan kun koti hajosi.

Kuulokojeeni ja implanttini eivät viittaa mitenkään naissäveltäjiin paitsi sillä tavalla, että olen todistettavasti nainen ja sävellän tai ainakin sävelsin öisin musiikkia, joka syntyi tinnitus-nimisestä kuulohermon tulkinnasta, sitä kutsutaan kuulohäiriöksi tai ehkä jopa taudiksi, siis tinnitusta. Siis jotain sellaista että kävisikö tämä, eikö? No entäs tämä? Hermolla ei taida olla puheääntä. Se ei myöskään kirjoita.

Mutta ehkä voin vaikuttaa siihen ajattelemalla. Päädyin jostain syystä toivomaan ulko- tai sisämongolialaista kurkkulaulua. On muistettava että lännessä ei taidettu tietää siitä kurkkulaulusta mitään ennen kuin aika hiljakkoin. Olen miettinyt sitä, oliko Richard Feynman, tunnettu fyysikko (Nobel-palkinto 1965), joka piti kovasti jotenkin Mongoliaan liittyvästä paikasta nimeltä Tuva, mahdollisesti jo kuullut kurkkulaulua. Tuvalaiset olivat erittäin iloisia Nobel-tiedemiehen kyläilystä.

Unikonserttini olivat hyviä, mutta unta niiden kanssa ei saanut, vaan heräsin heti ja kertakaikkiaan. Nyt siis odotan kiinnostuneena  tulevatko konsertit takaisin vai eivät. Odottavan aika ei ole pitkä, koska aivot toimivat täydellä teholla ja oheisajatuksia tulee paljon. Oheisajatuksiin on aika kevyt vajota muutenkin aina välillä.

Olin ajatellut katsoa Frank Zappa-dokumentin. Tai ehkä se on konsertti-taltiointi. Minulla oli yksi hänen levynsä kauan sitten. Ostin sen Tukholman Vanhan kaupungin (Gamla Stan) levykaupasta ihan vain levyn kannen vuoksi vuonna 1967. Siinä oli sama aihe kuin jollain varhaisella Beatlesin älppärillä, mutta ihmiset siinä olivat vähän erinäköisiä ja tekstinä oli: ”We are in it only for the money”.

Tottakai seurasin mitä kaikkea Zappa sävelsi ja esitti sen älppärin ostamisen jälkeen, mutta yksi niistä biiseistä ei tuntunut hyvältä oikein millään tavalla, nimittäin ”American Womanhood”. Zappa oli kuin mikäkin naisvihaaja-monumentti siinä. Eikä hän tainnut pyytää sitä kappaletta anteeksi, joten pysyköön sitten ihmisten mielessä siltä osin.

Zappa oli hieno ja hurja säveltäjä siitä huolimatta. Ja kyllä hän kuului oleellisesti 1960-70-luvun rauhanliikkeeseen niin kuin aika moni muukin muusikko. Rauhanliikkeet usein tuottavat paljon musiikkia. Se ei ole oheistuote, vaan kertoo kai sen, että ihmiset mieltävät tietynlaiset asiat kuten musiikin ja muutoksen samalla tavalla. Sattumanvaraisempaa taitaa olla se kuka nuo massaliikkeet aloittaa.

Oletan että aika moni kirjoittaja on miettinyt, miksi juuri sellainen eikä tällainen musiikki kuuluu missäkin aikakaudessa. Muistan kyllä miettineeni mitä mahtaa tapahtua Zappan valtavalle ääniarkistolle. Toivottavasti sitä ei tulla pihtaamaan vain sen takia että se voisi tuottaa hirveästi rahaa. Raha voi olla huono renki, mutta kyllä se on vielä huonompi isäntä. En pysty tämän implantin metelöinnin vuoksi aivan heti kuuntelemaan Zappaa, mutta ehkä kuitenkin suhteellisen pian.  Minulta meni kuulo alkaapäätä 11-vuotiaana, niin että jos siihen nyt jotain selvää paranemista tulee 66 vuoden jälkeen, niin en aio valittaa. En ehkä voi valita kuitenkaan haluamaani musiikkia.

Jännittävintä tässä on se, että tiede on mennyt tämmöisiä harppauksia eteenpäin. Juttelin odotushuoneessa minua nuoremman naisen kanssa, joka kertoi että tehtaan pomo kiitti kiinnostuksesta työpaikkaa kohtaan ja jatkoi: ”Ei. Meidän henkilöstöpolitiikkamme on sellainen että emme ota kuuroja töihin.” Yritin laskea milloin se puhelu oli käyty: sen täytynyt olla suunnilleen 1990-luvulla tai vähän sen jälkeen.

Suurin osa ihmisistä ei pysty viemään tällaista työsyrjintä-rikosta mihinkään instanssiin. Ei minkään muun vuoksi, mutta aika moni vammainen on kokenut aina, että ei ole ollut aivan täysivaltainen kansalainen. Valta on hankala juttu, kun sitä käytetään väärin.


Mutta Zappan levy on kadonnut. Olen ehtinyt muuttaa maista toisiin ja jonnekin se on jäänyt. Osaan kyllä soittaa niitä biisejä päässäni. Olen lähdössä kauppaan. Toivottavasti kukaan ei nyt tällä kertaa tahdo keskustella. Toisaalta: ihmiset ovat kauan sitten tottuneet siihen että en vastaa kun kysytään tai vastaan aivan väärään kysymykseen.

Ulkona on aurinkoinen ja tuulinen päivä. Ehkä tuuli ei sentään ylly myrskyksi vielä.

Junassa on hyvä lukea

Suomeksi opetetaan lapsille s-kirjaimen sanomista: vesihiisi sihisi hississä. Joka valopää käänsi sen englanniksi: Your watercoal hissed in the elevator.  En usko että kyse on jostain englanninkielisestä käännösrobotista.  Kyllä tuo vaikuttaa amiksen käyneen juuri ja juuri lukemaan oppineen tyypin käännösnäytteestä: katso pomo, olen löytänyt sanakirjat!  Käsittääkseni luku- ja kirjoitustaito on oikeasti huonontunut ja jyrkästi. Jään tässä miettimään mikä/mitä on vesihiili. Ja siis ennen kaikkea sinun (eli minun) vesihiileni.


En syytä amislaista, mutta syytän sitä koulutusta. Voi olla että ihmiset pääsevät amiksista sitten esimerkiksi ammattikorkeakouluihin, mutta ehkä he eivät kuitenkaan saa kiinni ikätovereitaan, kun peruskoulukaan ei ole saanut ihmistä lukemaan ja ymmärtämään. Kyse ei ole kouluista vaan niissä työskentelevistä ihmisistä. Ehkä opettajantyö on jäänyt vähän vaille tarkoitustaan. Ja nyt sellaista ilmeisesti on tiedossa myös: leikkauksia kultuuriin ja opetukseen.

Nuoria ikäluokkia on yhä vähemmän eikä heihin kannata uhrata verorahoja. Tuskin on ikinä ollut mitenkään hirveätä pakkoa, siis koulutukseen. Suurille ikäluokille ei esimerkiksi tarvinnut oikeastaan luoda mitään uutta. Koulujärjestelmäksi kävi edelleen oikein hyvin sotia edeltävä saksalaisperäinen koulutus.

Minä sairastuin johonkin hermokuumeen tapaiseen juuri ennen saksan kielioppi-tenttiä. Kuume kipusi todella ylös ja nopeasti. Aivan samalla tavalla kävi viime viikolla kun pääsin sairaalasta ulos. Toinen puoli päässä surisi ja arvelin sen tarkoittaneen sitä että siellä se kone elämöi kun ei muutakaan voi. Seuraavana päivänä kurkun karheus oli muuttunut flunssaksi. Se puheprosessori prosessoi edelleen jotain.

Se vaikutti nyt uudistuneen, se meteli. Se vaihtoi ohjelmistoa ketterästi. Mukana oli joitakin pätkiä jotka kuulostivat kouluradion kuulokuvilta, joissa matkustettiin Jules Vernen luomiin avaruusmaailmoihin ja teksti oli hyvin lyhyttä, muu osa oli jonkinlaista avaruusmusiikkia. Verrattuna leikkausta edeltäviin tinnitus-ohjelmiin nämä ovat siis aika lapsellisia. Minulla on ikävä sitä mongolialaista kurkkulaulua.

Mutta on kai mahdollista että mongolialainen kurkkulaulu muuttuu astetta jykevämmäksi kunhan insinööri pääsee säätämään sitä implanttia. Ilman niitä massiivisia konsertteja en edelleenkään halua jäädä. Niiden hienoin anti oli, että pystyin itse ohjaamaan niitä konsertteja, eivätkä ne koskaan toistuneet samanlaisina. Kyse on kuulohäiriöstä nimeltä tinnitus, jota ei oikeastaan voi pitää häiriönä. Paitsi ehkä silloin kun konsertti puhkeaa keskellä yötä yhtäkkiä täydellä volyymilla niin että kissakin loikkaa pois lämmittämästä jalkojani.

Epäilen että kissan hienosyinen kuulo on heti alkuunsa kiinnittynyt pääni orkestrointiin. Sillähän on paljon parempi kuulo kuin ihmisillä. Ei kai se ilman palkkiota olisi keskittynyt lämmittämään jalkojani öisin?

Jokin aika ennen Tampereen matkaa olin lukenut kahta tanssitaiteen väikkäriä: Jaana Turusen ja Raisa Fosterin. Raisaa en ole koskaan tavannut livenä, Jaanan olen. Jaanan opuksen nimi oli ”Herkkää ja hiljaista vastarintaa − tanssin muuttuva toimijuus” (TEAK). Raisa Fosterin väikkäri oli englanninkielinen ja nimeltään ”The pedagogy of Recognition/ Dancing Identity and Mutuality” (Academic Dissertation, University of Tampere). Molemmat löytyvät netistä.

Kumpikin myös käsittelee juuri pedagogian alueen asioita. Englanti oli tietenkin minulle vähän haasteellisempaa kuin suomi, mutta muutoksesta puhui kumpikin, he olivat myös lukeneet samoja opuksia väikkäriä kirjoittaessaan. Koska tanssi on sanatonta niin on todennäköisesti vaikeampaa kirjoittaa väikkäri tanssista kuin joistain muista taiteen alueista. Meillä on onneksi aika laaja taideyliopistokenttä.

Jaana on aloittanut modernin tanssin opintonsa Hollannissa, Raisa taas on käynyt useaan otteeseen Yhdysvalloissa opiskelemassa ja muuallakin. Raisa on kotoisin Kangasalta jossa olen käynyt itse kouluni, Jaana on Helsingistä jossa olen asunut aikuisena. Suomi on suuri maantieteellinen alue mutta yliopistoja ei ole kuin siellä täällä. Tanssi on siis kiinnostava tutkimuskohde koska se on jotenkin osattava verbalisoida.

Kun on ollut kyse tutkimuksesta, niin verbalisoinnin on täytynyt sitten venyä myös jollain lailla abstraktimpaan suuntaan. Sellaisesta olen kuullut että nykyään kyllä otetaan väikkäreiden arvioinnissa  huomioon myös esityksiä, joita on tehty alleviivaamaan tutkija-taiteilijan oivalluksia. Alleviivaaminen ei ole mitenkään tavatonta. Tanssi on esittävä taidemuoto ja on hyvä että mukana on esitys aivan vain sen takia, että katsoja/lukija näkee millainen kohtaaminen tanssiesityksessä on ja sitten toivottavasti esityksen jälkeen on myös mahdollista keskustella siitä mitä tuli nähdyksi.

Olen nähnyt Wim Wendersin tekemän elokuvan yhdestä suuresta eurooppalaisesta tanssipedagogista ja koreografista, Pina Bausch’ista. Näin vilahduksen siitä leffasta, joka tuli keskellä jotain sunnuntaipäivää Teemalta. Löysin pienen pätkän Wenders’n leffasta täältä: https://www.youtube-nocookie.com/embed/p8zkTclatRo , sitä ei tietenkään ollut kokonaisena nähtävillä. Mutta tunnistin elokuvan heti. Ilmaiseksi sitä tuskin näkee enää mistään, koska Pina Bausch kuoli aika pian Wendersin leffan julkaisemisen jälkeen.

Katsoin sen silloin vuosia sitten pieneltä läppäriltä ja liimauduin pienen ruudun ääreen pitkäksi aikaa. Tanssia tulee liian vähän televisiosta vaikka Suomessa on olemassa jo Tanssin talo. Tuli mieleeni kyllä se, että Bausch ja Wenders olivat tehneet aika perusteellisen ja pätevän käsikirjoitukseen leffaan. Muuten tulos ei ehkä olisi ollut niin sykähdyttävä.

En minä eikä moni muukaan täältä noin vain pääse Helsinkiin. Olen myös huomannut, että tanssiryhmät eivät esimerkiksi ennen muinoin kiertäneen Tanssiteatteri Raatikon tapaan enää esiinny juuri muualla kuin Etelä-Suomessa. Ehkä täällä kaukana muualla Suomessa ei ole lainkaan yleisöjä? On muistettava että kulttuuri on luksusta. Tavallinen kansa ei koe tarvitsevansa luksusta. Jos se tarvitsee, se ei enää ole sitä ”tavallista” kansaa. Tässä ei käsittääkseni ole mitään ihmeellistä. Tuskin tuollainen lainalaisuus kuuluu pelkästään Suomelle ja/tai suomalaisille.

Kummassakin väikkärissä oli pitkä ja perusteellinen lista lähdeteoksia ja myös tietoa väikkärin tekijän tuotannosta. Olen miettinyt näitä kirjoja lukiessani sitä lukevatko ihmiset näitä taideyliopistojen tuotantoja? Kumpikaan näistä lukemistani (ei, en ole vielä saanut luetuksi loppuun Raisan kirjaa) ei ollut vaikea kirja. Tietysti, jos olisi aikaa ja olisi oikein perusteellinen ja ahkera, niin kävisi läpi joitakin lähdeteoksia, joita on kyllä kirjoitettu aika paljon.

Olin hämmästynyt siitä että Raisa  oli ottanut yhdeksi lähdeteoksekseen Hegelin Phenomenology of Spirit (1977, Phänomelogie de Geistes, 1907), en ole ruvennut tavailemaan vielä Hegeliä. Yksi syy siihen on tietenkin se, että Hegel oli isäni kotijumalia ja olen kuullut hänestä puolen lapsuuden ajan. Yritin kastella kesämökin juurismaata ja kitkeä rikkaruohoja ja hätistää hänet tiehensä, mutta hän kävi hakemassa sisältä jakkaran ja tuli sen kanssa istumaan penkkien päähän. Hegel ja Schopenhauer.

Semmoinen alle 10-vuotias rimppakinttu yritti unohtaa hetipaikalla koko kesäisen luennon ja poistaa sen aivoistaan kertakaikkiaan, mutta en ole nimistä päässyt ja kyllä Hegeliä on täytynyt silloin tällöin tavailla. Etiikassa käsittääkseni on Hegelin juju. Mutta ehkä Hengen fenomenologiaan kuuluu myös estetiikka? Eli ylipäänsä taiteiden tosiolevuus? Semmoinen platonilainen ulottuvuus, aristotelainen?

Kumpikin väitellyt tanssija tukeutui Butler-nimiseen informanttiin, mutta en päässyt selville mikä hänen etunimensä on. Butler tuntuu olevan tavattoman yleinen sukunimi ja jopa sennimisiä tanssijoita tai tanssija-pedagogeja on vaikka kuinka paljon. Mistä päähäni on jäänyt etunimi Judith? Huomautan tähän vielä, että flunssa senkun jatkuu…


Mutta tässä lyhyt sitaatti Jaana Turusen väikkärin loppupuolelta:

”Edellä esitetty asettuu mielestäni käsittelemäni tanssillisen, somaattisesti tietoisen ja improvisoivan toimijuuden yhteyteen. Olen päätynyt tutkimuksessani siihen, että muutoksessa oleva tanssin toimijuus on yhteyksiä luovaa, vaikutusuhteille avautuvaa, ruumiin materiaalisuuden potentiaalin tunnistavaa, ekosomaattista toimijuutta. Toimijuutta, joka etsii uudenlaisia tekemisen ja ilmaantumisen paikkoja. Paikkoja, jotka mahdollistavat uusia muotoja etsivän ja herkän ruumiillisen vastarinnan.”

Minusta on syytä lukea ja sitä myötä ymmärtää myös yliopistossa tuotettua kirjallisuutta. On kerta kaikkiaan upeata, että näitä tekstejä saa kotikoneelle. Nämäkin ovat kummatkin kuvitettuja painoksia! Kiitos tohtorit Jaana ja Raisa!

Mannerin matkassa II

Ja nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä.

Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen.

Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.

Kun luin Tuula Hökän toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä ”Niin vaihtuivat vuodenajat”. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964.

Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä.  Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.

Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai.  Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.

On siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin.

Kalenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan.  Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.

Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.

Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis Kimmo Kaivanto, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus.

Kustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.

Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä  kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, ”Heikentynyt syksy kuoli”, ”Tuttujen lintujen historiasta”, ”Äänien ja tuoksujen biografiasta”, ”Ajan ja tilan suhteista”,  ”Empiirisen minän kokemuksia” ja ” Seferis”, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.

Minusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen.

Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan.  Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen Armas Äikiän suomennokset Vladimir Majakovskin runoista nimellä ”Hyvin!”. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.

Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli  ”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä” (Kirjayhtymä, 1982).

Kirjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner Jarl Hellemannin kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.

Kun olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän Lenni-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä.  Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta.  En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat.

Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat  pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita.

Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.

Mörö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:
”Linnut taittavat taipaleet huikeat
Ja tähtien mukaan suunnistavat
Niillä veressä kello on kosminen.
Sitä vailla on vain ihmispoloinen.

Saisinpa kiinni sen lintusen!
Sitä vaanisin, ihan himoiten.
Sen siivistä oppia ottaisin.
Jonain päivänä lentäisin itsekin.”