31.12.10

Kirjastomatka


Taas tulevat pyhät. Pitäisi siivoilla, pitäisi tehdä muutenkin perusteellista karsintaa kaapeissa, joita ei kerrostaloasunnossa ole ikinä tarpeeksi.

En minä ole yhtään erilainen ihminen kuin silloin kun lähdin maailmalle repussa vaihtovaatteet, ei muuta. Ei ihminen juuri sen enempää tarvitse. Työllä saa sapuskaa, jos ei saa niin sitten joko kuolee tai ei. Ihminen on kekseliäs siinä vaiheessa.

En käsitä miksi pyhät eroaisivat yhtään millään tavalla ei-pyhistä. Tärkeää on, näkyykö aurinkoa vai ei. Tänään on vähän toivoa valosta. Mutta kun kävin kirjastossa, hämärä oli muuttumassa pimeydeksi. Asun kaupungissa ja on kuljettava jalkakäytäviä. On varottava aurausautoja. Käännyttävä ihmettelemään miksi Wärtsilän aitaa on puskettu alas väellä ja voimalla. Ei siinä polkuja näy.



Kaupunki on sotkua niin kuin useimmat kaupungit ovat. Uudet talot on rakennettu sitten kun vanhat on saatu puretuksi. Juttelin yhden purkutuomion saaneen talon asukkaiden kanssa: no kun eivät enää pankit anna lainaa että saataisiin korjatuksi. Pankit taas tietävät, että joku grynderi haluaa tähän jotain perusteellisen uutta. Sen sijaan kirjasto ei ole paha paikka ajatellen uutta ja vanhaa: vanhan ympärille on rakennettu lisätila. Toimii hyvin, näyttää hyvältä. Jostain syystä muuten pihi kaupunki (esimerkiksi terveyskeskukset on ajettu alas melko täydellisesti jo) on antanut vielä suhteellisen hyvin rahaa kirjojen ostamiselle.

Kirjat ovat hyvä asia varsinkin kipuileville ihmisille. Tarvitaan hyvä paikka missä lukea, tuoli jossa ei ole liian mukava olla ja joka panee vähän kiemurtelemaan, hyvä valo. Sellainen ystävällinen keltainen valo. Kirjaa lukiessa mieli kulkee jonnekin ihan muualle. Olen lukenut aivan viime päivinä miltei pelkästään runoja – tosin tulee tehdyksi sivupolkuja muualla. Luonnollista. Niistä tulee yllättävän paljon energiaa. Ne säteilevät hyväksi oloksi koko ihmis- ja eläinkunnalle joka tässä asuu. Kun jaksaa tuntea hyvää tahtoa. Minusta jonkinlainen todiste on se, että kiinanruusu, keskellä syvintä kaamosta, puskee kukkaa.

Kirjaston vanhaa osaa oikealla


En tullut olleeksi kuin ehkä tunnin verran haahuilemassa pitkin ja poikin, onneksi reppuun ei mahdu hirveätä määrää kirjoja, jää muillekin ihmisille. Olin kerran jossain retkueessa, jossa oli ulkomaisia virkamiehiä tai asiantuntijoita tai vain turisteja, kun näytettiin neljän tavallisen kunnan palveluita. Missään maassa ei ollut niin kattavaa kirjastoverkkoa kuin täällä. Se monikansallinen kööri oli asiasta aivan yksimielinen. Siitä on tietysti jo aikaa, koska silloin ulkomaalaiset ihastelivat myös vanhainkoteja. Ne olivatkin sympaattisia ja mukavia paikkoja silloin. Ihan tavallisessa pitäjässä oli tarpeeksi lääkäreitä ja hoitajia. Eikä omaisia yritetty ajaa ulos, vaan päinvastoin käskettiin viemään vanhuksia ulos jaloittelemaan. Reippaita ihmisiä ne hoitajat olivat silloin. Nyt niitä on liian vähän kaikkialla.

En tiedä mitä uusi vuosi muuttaa. Todennäköisesti köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat edelleen. Todennäköisesti köyhät sairastelevat eivätkä edelleenkään pääse hoitoon. Köyhien lapsiperheidenkin suhteellinen osuus kasvaa.

Meillähän on vaalit ensi vuonna. Tähän mennessä, ja olen elänyt jo aika kauan, mikään ei ole seuraavista vaaleista muuttunut, ainut tärisyttävä muutos oli mielestäni vuoden 1966 vaalit, mutta täpinä johtui ehkä enemmän Lapualaisoopperan ensi-illasta kuin vaaleista.

Isoisäni oli ehdokkaana eduskuntaan joskus 1930-luvulla, mutta kahden puhujatilaisuuden jälkeen sai tarpeekseen seurantalojen takahuoneiden juonittelusta, toisten mollaamisesta, aatteettomuudesta ja korruptiosta.

Ja kun tästä asiasta todistivat kaikki lapset yhtäpitävästi, paitsi nuorin joka oli niihin aikoihin vasta opettelemassa kävelemään, niin kyllä minä sen uskoin. Olin ajatellut että sitten 1960-luvun korruptio on ollut viimeistään ohitettu juttu ja että sodat olisivat sulattaneet semmoiset hirvittävyydet pois.

Voi olla että kaikki isoisän kokema on ollut olemassa eikä sitä saa pois ja että se kuuluu olennaisena osana edustukselliseen demokratiaan. Siis valehtelu, oman edun tavoittelu ja sitä myötä aivan tavallinen korruptio. Voi tietysti panna pään pensaaseen, että huonomminkin voisi olla.

Olen miettinyt lasten ja nuorten tulevaisuutta, kun siinä näkyy niin vähän sellaista hyvää, joka auttaisi esimerkiksi maapallon hengissäsäilymistä. Pitäisi aloittaa siitä että vanhemmat ymmärtävät mitä tekevät. Ja siitä että opettajat koulutetaan moraalisesti vastuullisiksi ihmisiksi. Ja siitä että yliopistoilla ylipäänsä on ihmisiä jotka ehtivät/jaksavat/kykenevät huolehtimaan tulevaisuudesta.

Jostain syystä en muista ajatelleeni tulevasta ajasta yhtä pessimistisesti aiemmin. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Täytyy siis nyt uudelleen toivottaa kaikille hyvää tahtoa seuraavalle vuodelle.


31.12.2010 klo 23.03. On tuosta linkissä mainitsemastani sivupolusta myös täällä. Kemppinen onnistuu edelleen olemaan vuoden minua vanhempi. Omituista että aika tuntuu kyllä venyvän ja paukkuvan, mutta tosiasialliset kuukaudet ja päivät täytyy lukea sitten kalenterista. Muuten täällä on kuin taistelutantereeella. Muusta tiedä, kuin sotaleffoista.



22.12.10

Talvipäivänseisauksena

VIATTOMUUS


Tammikuun emaljitaivas,
      pilvenhattarat
pyhäkoululampaita, Hyvän Paimenen kaitsemia
Katson kauan sun jälkeen
kun sä meet omaan kotiin, laitat
lapaset patterille kuivumaan
Alkaa hämärtää,
sytytän lumilyhdyn kynttilän,
            tiedän että näet sen valon,
pilvenhattarat pyhäkoululampaita,
tahtoisin nuolaista niiden
      kirpeää liimaa

En yllä sinne saakka,
       kieli koskettaa
vasikansorkkaa sieraimessa...vaikka mummo
pitää huolta siitä että
        minulla on nenäliina,
pyyhkäisen räät toppatakin hihaan

Oikeastaan haluaisin
            pussata sinua,
mutta sitä en kenellekään kerro,
sitä et tule koskaan
tietämään

Kun mä meen omaan kotiin
       mun posket palaa
muustakin kun pakkasesta,
kynttilä lumilyhdyn sisällä.



Arto Melleri (kokoelmasta Elävien kirjoissa 1991)

19.12.10

Nukuttaa


Meillä ei ole tarvetta kirkasvalolampuille. Sen sijaan kynttilät palavat. Meidän ei onneksi nyt tarvitse pitkään aikaan edes yrittää herätä hyvin aikaisin aamulla. Oikeastaan viimeksi minulla oli sellainen pakko kun kävin oppikoulua.

Se olikin kyllä kummallista, se herääminen. Yhdeksältä aamulla kun koulu alkoi oli aivan pimeä. Parhaimmatkin kaverit näyttivät lähinnä haamuilta, tummilta sellaisilta mikä johdattikin keskusteluun siitä, miksi haamujen muka aina pitää pukeutua lakanaan. Tummat käyvät aivan yhtä hyvin.

Kaverit näki aivan vasta siitä läheltä.

Minulla ei ollut pitkää koulumatkaa, mutta suuri osa luokkatovereista tuli Sahalahdelta asti. Luokanvalvoja oli monena vuonna käsityönopettaja Valkeakoskelta. Mahtoi olla talvihämärä, kun menimme innokkaasti ilmoittamaan hänelle, että luokkatoverimme on kuollut. Se oli oikeasti innokkuuden aihe, koska kukaan meistä ei ollut nähnyt ketään kuolleena ja ajattelimme että nyt sitten saisimme nähdä.

Olisin minä voinut nähdä kuolleen isoäidin luona, jossa kuolleita pidettiin lautojen päällä riihessä, mutta kylän lasten kanssa oli pelättävä niin että riihen ohi piti juosta ja lujaa.

Kuolema oli siinä vaiheessa jo siirtymässä näkymättömiin. En usko että sitä laudoilla makuuttamista oli kovin pitkälle lapsuuteeni. Ja tämän maan mentaliteetin muistaen syy vainajan makuuttamisen lopettamiseen oli varmasti hygieeninen.

Lasten kanssa kyllä mietittiin sitä, että kumpi pääsee ruumiiseen kiinni ensin, rotat vai kissat. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että rotat ja kissat menisivät piirileikkiä ruumiin ympärille ja saimme kollektiivisen naurukohtauksen josta ei ollut tulla loppua.

On minun täytynyt olla siinä porukassa nuoremmasta päästä, koska joku naapurin täti kulki juuri silloin ohi ja tahtoi tietää mikä meitä vaivasi. Minä olin sanomaisillani, mutta joku tönäisi kyynärpäällä kylkeeni ja sanoin vain ai.

Jälkeenpäin sain sitten oppitunnin siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Siis aikuisille.

Mutta se luokanvalvoja meni omituisen näköiseksi. Se vain kysyi että onko hän todella kuollut. Meistä joku kysyi että pääsemmekö hautajaisiin. Luokanvalvoja sanoi että hänen on mentävä soittamaan ja että puhutaan tästä ruokatunnin jälkeen. Minä en päässyt kuulemaan sitä keskustelua, koska jouduin menemään kotiin syömään.

Sain sitten tietää että koko luokka pääsee hautajaisiin ja että likka oli kuollut kun keuhkoihin oli mennyt vettä. Pitkään sen jälkeen varoin uidessa että en hengittäisi vettä, koska silloin kuolisin. Pikkuveli kyllä osasi sukeltaa ja antoi minullekin lainaksi aina välillä sukellusnaamarin, mutta minä vain pulpahdin pinnalle kuin mikäkin korkki.

Keuhkoni olivat pysyvästi täynnä ilmaa, koska en osannut edes sukeltaa. Mutta tämä oli vasta seuraavana kesänä. Nyt oli talvi.

Ne hautajaiset olivat tylsintä missä olen ollut ikinä. Nämä olivat vasta ensimmäiset hautajaiseni. Arkun kansi pidettiin kiinni. Me olimme kaikki yhtä pettyneitä.

Kuolleita ei tahdottu näyttää meille.

Tämä tarina tuli mieleen, kun luin juuri kertomuksen mm. kuoleman enkelistä. Se ei tässä tapauksessa liity Auschwitz-Birkenau-kompleksiin, vaan tavalliseen vanhan ihmisen elämään ihan vain nykyaikana ja sellaisessa maapallon kolkassa, jossa suhteellisen hyväosaiset vanhukset eivät joudu laitoksiin.

Tosin tulee sitten kuitenkin hetki jolloin sellaista enkeliä tarvitaan. En ole varma siitä, tuleeko sellainen kutsumalla vai kutsumatta. Vanhusten tilanne on nopeasti muuttumassa. Oletan että heidän tarpeettomuudestaan ollaan jotakuinkin yhtä mieltä esimerkiksi tässä maassa.




13.12.10

Tuokioita superkissin seurassa

Ihmiset mennä viuhtovat kaduilla ja kaupoissa kuin järkensä menettäneet. Olen varma siitä, että heistä tuntuu kummalliselta nähdä jonkun kulkevan omia aikojaan ja poispäin niistä kaikenmaailman kamalista kokoontumispaikoista.

No, minä inhoan tätä nykyisenlaista joulua. Olisin mennyt katsomaan uutta suomalaista leffaa nimeltä Rare Exports, mutta se oli jo hävinnyt ainoan elokuvateatterin ohjelmistosta, eikä sitä muutenkaan näytetty kuin kahtena sunnuntaina. Sen siitä saa kun ei kulje keskustassa missä muut ihmiset ovat, tietäisi edes että olisi mahdollisesti joku paikka mihin mennä.

Kyseisestä leffasta sanoin jenkkiystäväni ykskantaan että Holy shit!, mikä on ehdottomasti voimakkain hänen tuntemansa voimasana.

Olen lukenut tänään ääneeni Lidialle Eeva-Liisa Mannerin näytelmää nimeltä Kauhukakara ja Superkissa, jossa kauhukakara on nimeltään Minttu ja kissa on puolestaan Mörö. Mörö on sellainen kujakatti, joka kuljeskelee ja ulvo. Näytelmässä joka tapauksessa Minttu ja Mörö keskustelevat jatkuvasti ja hienoin runokuvin.

Lidia istui tuossa vieressä ja ainakin esitti kuuntelevaista:


Tässä nimenomaisessa runossa Minttu joutuu selittämään aamuhartaus-episodia, joka epäilemättä alensi jälleen kerran hänen joulutodistuksensa käytösnumeroa (runo on laulettava ruotsinkielisen laulun I fjol jag gick med herrar på hagen, mitä minulla ei ole kunnia tuntea):

Eilen minä painelin bussilla kouluun
aijai bussilla kouluun
bussilla törppöön kouluun.
Siellä minä jouduin joutavaan touhuun
aijai hölmöön touhuun
hölmöläisten touhuun.

(Lidia rupeaa pesemään itseään)




Minun piti soittaa rukouksissa
kaikille kakruille rukouksissa
ajjai rukouksissa.
Siihen hiipi kaverini kissa
aijjai kaverini kissa
sydänystävä kissa.

(Lidia havahtuu sekunniksi kuultuaan sanan kissa, mutta jatkaa peseytymistä, hän on siis epäskarppi edelleen)



Ja se kuiskasi korvaan mulle
suihkasi hiljaa korvaan mulle
aijjai korvaan mulle:
Annanpa nokkelan neuvon sulle
aijjai neuvon sulle
jos olet ystävä mulle.

(Alan veisata runoa jollain tuntemallani virrellä, vaikkei se oikein onnistu, mutta en korota ääntäni liikaa etteivät Lidian pesupuuhat keskeydy)




Valssiksi pistä se homeli virsi
aijjai se kaheli virsi
valssiksi pistä se virsi,
niin mielistä haihtuu kylmyys ja kirsi
aijjai kohme ja kirsi
haihtuu virsi ja kirsi.



En ole ikinä nähnyt tätä Mannerin anarkistista tyttö-kissa -näytelmää näyttämöllä. En muista myöskään nähneeni sitä mainostettavan. Siinä näkyy olevan enemmänkin noita kohtauksia joissa lapsi panee koulussa tai kotona ranttaliksi.

Näytelmää lukiessa tuli nyt mieleen, että ovat voineet opettajat kauhistelemaan hirmuista menoa jossa jopa virret muuttuvat ja kissa puolestaan elää suunnilleen niin kuin tahtoo, paitsi että on tytön kanssa erottamaton.

Henkilöitä on mielestäni oikeinkin hyvin yläasteen joulunäytelmän mittaiseksi, laulaa saa, samoin tanssia, mutta ehkä tarina oikeasti on hieman anarkistinen eikä sellaista ehkä sallita lapsille. Luulen jopa että anarkistisia elkeitä edelleen pidetään huonona käytöksenä, vaikka sanotaankin että nykyaikana kaikki käy.

Lidia on kesy sisäkissa, eikä riehaannu kuin ehkä kerran päivässä. Niin kuin kuvista näkyy, posket ovat pyöristyneet, kun kaksi aikuista hemmottelee häntä. Mutta ei häntä missään nimessä voi lihavaksi sanoa. Pikkuinen kaunotar hän on, ja talvipäivänseisausta kohti mentäessä sinistynyt paljon kesästä. Kesällä hän muiden ihmisten tavoin ruskettuu. (Kuvia saa suurennetuksi jolloin epäskarppius kasvaa ja impressio tarkentuu!)

* * *
edit.15.12.2010. Romaanini Torpeedo on siis julkaistu. Nyt on ilmennyt että sitä ei ole enää ollut ostettavissa joissakin kaupungeissa. Hyvinvarustetut kirjakaupat tarkoittavat nykyisin Suurta Kirjakauppaa. Kirjaa ehtii vielä saada jouluksi (jos sitä tahtoo lapsesta kertovalla kirjalla juhlia, varsinkin kun lapsi on tyttö...) suoraan kustantajan netti-sivun tilauslomakkeella tai tilaamalla esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta (joku väitti että sitä ei ole Akateemisessa!) tai divarien netistä os. antis.fi mutta tietysti on Post- eiku Itellan huomiosta kiinni viimekädessä kuinka nopeasti kirjoja pääsee täältä Vaasasta esimerkiksi Rovaniemelle tai Helsinkiin.

Minua raivostuttaa tämä ilmoittelu joka on omassa blogissani jossa esiintyy oma kissani ja omat kirjani, mutta toisaalta minä olen kirjoittanut mielestäni aika hyvän kirjan. Pitäisi ihmisten se saada lukeakin. Lehdethän eivät kritiikkejä enää julkaise. Mainokset ovat liian kalliita. Kirjat alkavat olla ylellisyyttä, m.o.t.

5.12.10

Alkuja


On siivottava kaappeja. Niissä on tavattoman paljon papereita täynnä merkintöjä. Muutamia paksuja täyteen ahdettuja käsikirjoitusnippuja, joissa on ykkösväli ja nekin täynnä punaisia merkintöjä.

Kesällä suurin osa menee vesipadan alle. Saa saunaa varten pesuveden.

Ella paukautti pianon kannen kiinni ja istui siinä pitkään ja hiljaa, kunnes ovikello soi. Niinhän sen pitikin soida.

Äh. Päätä särkee enkä tiedä pianon soitosta yhtään mitään paitsi että hienot yläluokkaiset tytöt sitä harrastavat. Kenen nimi muka voisi olla Ella?

Kuokka iskeytyi juureen joka oli aikuisen miehen ranteen paksuinen. Ja vielä ainakin 10 metriä jäljellä puutarhapenkin raivausta.

Tämä kaipaa dynamiittia yhtä paljon kuin se tuo kuusen juurikin.

Sitten voin unohtua ajattelemaan tuntemiani kuusia. Minun ei tarvitse kertoa niistä yhdellekään elävälle sielulle. Ei edes sitä salaisuutta, että menen metsään pukeutuneena kokonaan vihreisiin ja ruskeihin vaatteisiin, etteivät eläimet näkisi minua.

En kerro edes siitä että pukeudun juuri noin, että peikot ja menninkäiset eivät olisi minulle vihaisia. Olen kuullut että ne voivat purra.

Sitäkään kenenkään ei tarvitse tietää, että näin sillä tavoin kerran ilveksen. Se makasi kalliopaadelle ja nuoli itseään. En kyennyt liikahtamaankaan ainakaan 10 minuuttiin. Sitten ilves nosti korvansa pystyyn ja katseli ympärilleen. Kun seuraavan kerran kurkistin kalliota se oli hävinnyt.

Siis vain istun ja mietin omiani.

Tämä päivä on mennyt lukiessa. Aina joskus on tehtävä lukemisestaan merkintöjä.

On käytävä läpi lukemattomia alkuja ennen kuin voi edes ajatella että on jollain lailla omalla alueellaan, sellaisessa maastossa jossa osaa liikkua.

Saattaa käydä niin, että jos ei ole vuosiin liikkunut vanhassa kotomettässä, niin yllättäen kolot ja suurimmat kivet ovatkin siirtyneet paikoiltaan. Routa vääntää paikoiltaan isojakin juuria ja kivet paukahtavat kahtia.

Nyt kun kesä on muuttunut talveksi, selväksi vastakohdakseen, minulla on taas aikaa miettiä miten asiat ovat. Olisi hyvä jos tästä pääsisi suoraan metsään hiihtämään. Vuodenajoista riippumatta puiden puhe on parasta mitä on.

Kun lapsena laskin harjun lukkoja, pelotti joka kerta alasmennessä ei niinkään kaatuminen vaan se, että suksi menisi poikki eikä sitten olisi suksia ennen seuraavaa talvea. Paikatuilla suksilla on hankala mennä selvää latua pitkin.

Jos ajattelisin että vapaa on vain umpihanki, niin olisin yhtä lailla väärässä paikassa. Ladun vierestä voi upottaa kainaloihin asti ilman suksia. Jos siinä olisi kiven jättämä kolo, minua ei enää näkyisi, lumi putoaisi niskaan eikä minua enää olisi olemassa.

Löysin sen Hellaakosken hauen löytämän kävyn!
Sen josta Jyrinkoski jyrisi! 

27.11.10

Linnut, linnut


Luin Annie Proulx’n muisteluksen Lintujen vuosi. Linnut tapahtuivat hänelle lähellä hänen toista kotiaan North Platte-joella Wyomingissa. Toinen koti sijaitsee Uudessa Meksikossa. Monet Proulx’n novelleista tapahtuvat samaten Wyomingissa. En muista oliko kuuluisin niistä, Brokeback Mountain, juuri sieltä, mutta sikäli sopisi olemaan, että Wyomingissa on isoja rancheja, maatiloja.

Pääosassa tässä kirjassa ei ole ihminen, vaikka hän on tietenkin yksi syypää siihen, että Proulx alkoi tutkia kaljupääkotkien ja kultaisten kotkien reviirin muodostusta, elämistä, munien hautomista ja poikasten ruokkimista. Isoilla linnuilla on isot vaivat.

Esimerkiksi pelkästään kaljupääkotkien hautominen kestää 35 päivää ja tapahtuu keskellä talvea, niin että siinä on tietäminen.

Colin Harrisonin ja Alan Greensmithin Maailman lintukirjasta (suom.Lasse J. Laine, Pekka Nikander, Helena Paalosmaa, Jan Södersved) ilmenee että kaljupääkotka (Halieetus lecocephalus, tässä suomennettu valkopäämerikotka) muistuttaa ehkä eniten meidän merikotkaamme. Elintavoiltaan ehkä vielä enemmän kalasääskeä, vaikka kalasääksi on kaljupääkotkaa pienempi. Paitsi että kalasääksi asuu myös Pohjois-Amerikassa. Kaljupääkotka on siis ehdottomasti eri laji.

Ei pelkkä lintukirja riitä. On katsottava myös Wyomingin vuodenajat, ilmasto, eläimistö. Paikka kuhisee elämää: lattajalkajäniksiä (Flat Foot Rabbits, Snow Shoe Hares), saksanhirviä (amerikanenglanniksi Elk), kojootteja, vuorileijonia (= puumia), Heroneja (isoja lintuja), useita eri lajeja haukkoja, muun muassa muuttohaukkoja (Peregrine Falcon), joita on myös Suomessa (ja joiden munia himoitaan salakuljetettavaksi asti). Joessa on lihavia taimenia ja muita kaloja, joita kaljupääkotkat syövät.

Ne syövät niitä joko niin, että syöksyvät kyttäysoksaltaan niiden kimppuun, tai sitten ne istuvat joen penkalla ja katsovat mitä joessa liikkuu. Talvisin joki on joskus umpijäässä ja silloin kotkat tappelevat korppien, kettujan, haukkojen ja puumien kanssa lattajalkajäniksistä tai saksanhirvistä (jotka siis oikeastaan ovat kauriita, vai olivatko ne nyt peuroja?).

Wyoming ei ole hirveän pohjoisessa, mutta sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa arktiset ilmamassat pääsevät esteettä puhaltamaan alas, koska pohjoisessa ei ole vuoristoja ja koska Tyynen meren mahdolliset lauhat ilmavirtaukset lännestä jäävät Kalliovuorten taakse. Wyoming vaikuttaa Siperialta lukuun ottamatta eläimistöään, joka on Euraasiassa eri kuin Pohjois-Amerikassa. Se johtuu siitä että Beringin salmen yli on päässyt erittäin harvoin. Niin ihmiset kuin eläimet kuin linnutkin.

Linnut ovat kuitenkin tässä muisteluksessa pääosassa. Käärme paratiisissa on karkoitettu ainakin sillä erää. Sellainen oli yksi lammasfarmari, joka vuokrasi helikoptereita tappaakseen kaljupääkotkat (ja tietysti muut kotkat ja isot haukat) ja melkein onnistui siinä, kunnes liittovaltion tutkijat tekivät tuhotyöstä lopun.

Amerikka on merkillinen maa vapauskäsityksessään. Jokaisella pitää olla oikeus kantaa asetta, mutta sheriffit voivat kieltää sen käytön, ainakin joihinkin tarkoituksiin.

Amerikkaan lähteneet siirtolaiset otaksuivat tulleensa tyhjään maahan, ja kun intiaanit onnettomuudekseen sattuivatkin jo asumaan siellä, heidät tapettiin suunnilleen pois päiviltä. Koko tämän vuoden mittaisen lintupäiväkirjan ajalta ei ole yhtään mainintaa intiaaneista, joita paikalla on täytynyt ainakin ennen olla, koska riistaeläimistä ei ole ollut puutetta.

Mutta kaikkien punaniskojenkin yläpuolella on kuitenkin oikeus ja laki, ovat osavaltion ja liittovaltion lait, jotka koskevat kaikkia ihmisiä. Lakeja on noudatettava. Lammasfarmari vaihtaa lampaat nautoihin, joita kotkat eivät saa tapetuksi.

Tiedä sitten mitä farmari sai tehdyksi metsästysvaistonsa suhteen. Jos se nyt on vaisto, ehkä se on vain vaiva, joka häviää opinnollisella lääkityksellä.

Proulx asuu taloa, jonka hän rakensi joen penkereelle. Hän joutuu liikkumaan ulkona varovasti, koska kotkat pitävät tarkasti huolen reviiristään, eivätkä luota ihmiseen, vaikka tämä nimenomainen ei mitään pahaa näytä tekevänkään. Proulx ei kerro paikan sijaintia. Mutta hän joutuu olemaan huolissaan urheilukalastajista, joita kesän loppupuolella alkaa ilmestyä paikalle. Kotkat tappavat ihmisen hyvin helposti. Ja ihminen tappaa kotkat yhtä helposti.

Vaikka Proulx kutsuu juttuaan nimeltä Memoir: A Year of Birds, lintujen tarkkailussa on seikkailunsa, siinä on selvä käänne, jossa tilanne muuttuu. Tulevat kultakotkat. Kirjailijan lintupäiväkirja ei ole mikä tahansa lintupäiväkirja, vaan selvää kaunokirjallisuutta, jossa pääosassa ovat linnut.

Tarkemmin sanoen pääosassa ovat kirjailijan silmät vahvistettuina muilla aisteilla, mutta ennen kaikkea hyvillä kiikareilla. Hän myöhästyy kerran yrittäessään nähdä mikä lintu lensi talon ohi. Seuraavan kerran hän näki punaruskean vartalon ja tiesi, että toinen kotka, Golden Eagle oli saapunut. Tekstistä aistii selvästi jännityksen ja toivon joka kirjailijalla on: jospa tulisi toinenkin kotkalaji ja jäisi pesimään.

Kahden kotkalajin välille tulee reviirikilpailu, joka päättyy onnellisesti.

Aivan viimeisellä sivulla tulee hyvin aikainen ja kova talvi. Wyomingissa se tarkoittaa valtavaa lumentuloa. Proulx joutuu pakenemaan talvipaikkaansa Uuteen Meksikoon, jota hän ei edellistalvena tarvinnut lainkaan.

Annie Proulx’n lintumuistelua ei ole painettu hänen novellikirjoihinsa, vaan Harper’s- aikakauslehteen. Tämä numero on joulukuun tämän vuoden numero. Samassa lehdessä on toisen kirjailijan, Don DeLillon, pitkä kertomus, joka sijoittuu vankilaan. Sen nimi on Hammer and Sickle, sirppi ja vasara. Siitä tuli mieleeni heti, että kun hipit aikoinaan kysyivät horoskooppimerkkiäni, sanoin aina että sirppi ja vasara.

Mutta Harper's on hyvä lehti. Se vain vie turkasesti aikaa aina ajankohtaiselta kirjojen lukemiselta.

Meiltä puuttuu tämänkaltainen lehdistö. Harper’s ei ole ainut aikakauslehti joka julkaisee yleisaikakauslehden aineiston ohella myös fiktiota ja sitä läheltä sivuavaa, niin kuin nyt tämä Annie Proulx’n hieno lintumuistelus.

Amerikassa tällaisia aikakauslehtiä on monia. Osaa niistä voi lukea myös netissä, esimerkiksi The Nation on sellainen lehti. Osaa voi lukea netissä ja maksaa. Silloin pitää olla luottokortti.

Minulla ei sellaista ole, ja siksi luen lehteni suurimmaksi osaksi paperiversiona. Harper’s on tilattuna, samoin National Geographic ja Scientific American. Lehdet säilyvät vuosia, eikä niille käy kuinkaan. Kun ne pakkaa siististi vuosittain järjestykseen ja vie kellariin omalle paikalle, ne ovat käytössä käytännöllisesti katsoen ikuisesti.

En edelleenkään usko että säilyvyys netissä olisi niin hyvä. Toisesta hienosta novellistista kirjoitan täällä.

       Kuvassa Golden Eagle, alkuperäisten amerikkalaisten nettikuvastosta.


Edit 29.11. -10: sivupalkissa olevan vanhan blogrollin saitti, nimeltä vaasalaisten info, julkaisi lyhyen arvion Torpeedostani. Siihen sisältyy mielenkiintoinen kysymys muistista ja autenttisuudesta. Siis täällä.

22.11.10

Puolikuuron puolipäivä


Minulla on tuossa näytön alla pieniä keltaisia muistilappuja. Kirjoitan niihin mahdollisimman nopeasti, kun kuulen radiosta jotain mielenkiintoista. Radio on kuultavissani hienosti, koska minulla on siihen liitettynä induktiosilmukka.

Kaikissa kuulokojeissa ei ole induktiosilmukka-asentoa, mutta minä olen joka kerta kojeen uusimisen aikaan pyytänyt sitä. Yleensä sitä kysytään erikseen. Tahdon puhua kuulemisesta sen takia, koska se on suurimmalle osalle ihmisiä itsestään selvä asia, mutta meitä kuulovammaisia on tässä maassa 800 000 ihmistä.

Minun vasen korvani kuuroutui 12-vuotiaana. Kuulohermo tuhoutui miltei kokonaan sikotaudin jälkitautina. Jouduin hoippumaan kuumeessa pystyssä ja ruokkimaan nelihenkisen perheen, koska äiti oli sairaalassa keuhkokuumeessa ja isä ei muka osannut perunoita keittää. Tilanne oli hyvin 50-lukulainen. Vanhemmiten kuuleva korva alkaa kuuroutua. En siis kuule stereona mitään, mutta induktiosilmukka on loistava keksintö. Se tuo musiikkiakin uudelleen ulottuvilleni.

Suurin osa radio-ohjelmistani kuuluu Ylen 1:stä ja käsittelee kirjallisuutta useimmiten. Juuri äsken lopetin kirjailija Sirpa Kähkösen haastattelun kuuntelun. Hän on nyt syksyllä kirjoittanut kirjan isoisästään, joka joutui olemaan vuosikausia Tammisaaren vankilassa (tai yliopistossa)1920-30-luvuilla. Kirja on tietokirja, ei romaani. Kähkönen on tunnettu sodanaikaisen Kuopion käsittelystä romaanisarjassaan, jossa taitaa olla jo neljä osaa. Hienoja opuksia kaikki.

Teema jatkuu tavallaan illalla televisiossa jossa tulee Jörn Donnerin ohjaama elokuva Kuulustelu. Aion yrittää elokuvan katselua, vaikka suomalaisten tekstittämättömien elokuvien katsominen onnistuu vain satunnaisesti. Tämä johtuu äänisuunnittelusta, joka johdonmukaisesti tuhoaa replikoinnin. Siinä ei auta edes induktiosilmukka.

Televisiossa minulla on kuulokkeet, joita ohjaa infrapunasäde televisiosta kuulokkeisiin. Sekin on hieno keksintö, mutta toimii kunnolla vain tekstityksen kanssa, valitettavasti. Siis silloin kun kyse on suomenkielisestä ohjelmasta, äänimiehet/-naiset on päästetty huseeraamaan niin, että kuulovammaisilla ei juuri ole iloa suomenkielisistä ohjelmista. Vaikka meitä niin enemmistö tässä maassa onkin.

Mutta nuo keltaiset laput.

Käyn niitä aina vähän väliä läpi. Luen edelleen vähän väliä Claudio Magrisin kirjaa Mikrokosmoksia, vaikka sen jo kertaalleen luin. Kirja on runsaudensarvi: historiaa, maantiedettä, kulttuuria, musiikkia, tiedettä – ihan mitä vain ihminen ikinänsä voisi haluta.

Magrisin ohella nimittäin Triestessä (entisessä vapaavaltiossa) on vaikuttanut paljon taiteilijoita, kirjailijoita, ajattelijoita, kalastajia, maanviljelijöitä, fasisteja ja anti-fasisteja, kulkureita, kauppiaita, turisteja, Ameriikankävijöitä ja kaikkiaan kaiken maailman eurooppalaisia. Mikrokosmoksia kertoo kaupungista ja sitä ympäröivästä maaseudusta unohtumattoman uskomattomia tarinoita ja valtavalla vauhdilla.

Keltainen lappuni toteaa: Poliittiset ideologiat eivät koskaan ole esteettisesti neutraaleja.

En yhtään tiedä mihin tai kehen tässä viitataan, mutta minä viittaan innokkaasti Stalinin ja Hitlerin ajan kuvataiteeseen, sen yksilönkulttiin ja sensuuriin. Kummankin diktaattorin rovioissa paloi kirjoja. Siellä missä palaa kirjoja, palaa kohta ihmisiä.

Sitten keltaisessa lapussa lukee: Italo Svevo, James Joyce, Rainer Maria Rilke: Triesten kulttuuriturismia. Svevo: Zenon tunnustuksia. Spengler: rotu kulttuurisena, ei synnynnäisenä ominaisuutena! Sitten: Vu doo (minusta pitäisi olla voodoo), paranormaalit kokemukset > huijaus ja meditaatio? Ei sitä aivoissa kelluvaa henkeä löydy! Daniel Dennett: Tietoisuus on tarina , jonka olemme kirjoittaneet itsellemme. Mutta kartesiolaisessa teatterissa on ensin sielu ja sitten ruumis.

Kaiken kaikkiaan: Aavistus intuitiosta on väärä. Tietoisuuteen ei pääse käsiksi. Minästä on siis syytä luopua.

Tämä tuli mieleen nyt, kun kirjani Torpeedo julkaisusta, tuosta mukavasta tuokiosta Vaasan kirjastossa on kulunut viikko. Olo on sellainen, että vieläkin kutittaa niskaa, käsiä ja nilkkoja. Huomenna on mentävä vesijumppaan, että kroppa saa kyytiä ja aivot tyhjenevät turhasta – keltaisia muistilappuja on hankittava lisää. Kirjaa saa hyvinvarustetuista kirjastoista ja kirjakaupoista.

Sitä voi ostaa vaikka isoäideille, isoisille, kummitytöille ja –pojille (mutta ei alle 13-vuotiaille), omille vanhemmilleen, kälyilleen, natoilleen ja langoilleen. Tai vaikka vain ystävilleen, parhailleenkin.

Minä inhoan joulua, joten minun mielestäni kirjoja voi ostaa koska vain, jos vaikka jättää yhden aterian päivässä väliin. Tai vaikka on koko päivän syömättä, hyvää se vain tekee.

Lidia kyllästyi sauhuamiseeni

14.11.10

Illankähmässä kävelyllä

Minulla on kohtuullisen uusi pyörä. Se on se ferrarinpunainen Jopo. Mutta en ole koskaan ennen täällä asumistani ajanut polkupyörällä kaupungissa.

Minulla on tapanani kaatua esimerkiksi kun auto tulee kulman takaa tuhatta ja sataa, ihan vain sen takia että säikähdän. Minusta autot ja polkupyörät eivät kuulu yhteen. Kävelijä saattaa ehtiä perääntymään jalkakäytävälle, mutta usein pyöräilijällä ei ole mitään minne perääntyä, koska tämä kaupunki katsoo että jalkakäytävät ovat kävelijöille ja kadut pyörällisille vehkeille. Nopeus ei ole liikennesuunnittelussa ratkaiseva asia.

Olen asunut tätä ennen maalla parikymmentä vuotta, ja tiedän että siellä saattaa olla vielä turvattomampi pyöräilijälle. Juuri ajokortin saanut tarvitsee rohkaisua ja hakee sitä usein pullosta ja/tai kavereiden kehotushuudoista. Pyöräilijä väistäköön silloin ojaan jos ehtii.

Muistan vieläkin Kööpenhaminan liikenteen, joka oli oikeasti turvallinen. Minulla on myös se muistikuva että ihmiset nauroivat ja vitsailivat enemmän kuin ihmiset täällä. Tietysti on mahdollista että en asunut siellä tarpeeksi kauan, vain pari viikkoa, mutta kun olen kumminkin Helsingissäkin asunut niin ero oli kyllä kuin yö ja päivä.

Nyt kun pimeys on langennut maamme piirin päälle, niin ehkä ihmisiin tarttuu sinisestä pimeästä aivan päinvastaisia tunteita kuin luulisi. Tapio Rautavaarallakin oli todella kaunis biisi nimeltä Sininen uni. Osaan soittaa sitä päässäni ja minusta se on rauhoittava laulu, vaikka siinä surisee sininen auto.

Olen istunut kotona ja haukotellut puolen päivää. Poika soitti isälleen, joka puolestaan raportoi minulle että kuulosti siltä että siellä oli pari huoneellista apinoita. Ja että ne vähintään tappelivat banaaneista. On siis isäinpäivä.

Koska olen äiti enkä isä, painuin sitten kävelylle. Luulin että oli valoisaa, mutta ilmeisesti ne ajat menivät jo. Valo on oikeasti sinistä.




Tiklaspuistossa kuljin kymmenkunta minuuttia yrittämässä saada joitakuita varislintuja edes silhuettikuvaan, mutta ei siitä mitään tullut. Nämä eivät ole kesyjä lintuja. Voi olla että ovat mustavariksia jotka keskustelevat siitä pitäisikö ehkä muuttaa Kokemäenjoen rantaan.

Ainakin ne olivat tiiviissä rivissä sähköjohtojen päällä. En ole ikinä tavannut täällä kuollutta varislintua, joten ne ovat ehkä maineensa mukaan viisaita lintuja eivätkä saa voimajohdoista sähköiskuja.




Puut ovat muuttuneet jälleen grafiikan vedoksiksi.




Tässä joku on vielä tuonut silkkipainonsa ja vetänyt leveän taustan miltei samaa sinistä kuin mitä ilma on.



Kotona sitten on jälkiruuaksi omenoita.

3.11.10

Kaamoksen keskellä valoa


Kamala hammasleikkaus ja hevoskuurillinen antibiootteja! Semmoinen oli viime viikko. Luin säryn keskellä Juha Siron Marilynin hiuspinniä.

Ei, ei se ollut kevyttä sairaslukemistoa, vaan siinä puhuttiin oikeista asioista. Tärkeimpänä ehkä se, mikä pitää elossa. Kiinni elämässä vaikka ei olisi enää töissä, vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin. Elämä voi tulla hyvin ohueksi.

Sillä tavalla se sopi filosofisiin mietiskelyihini hammassärystä. Särky jatkuu vaimeana edelleen. Mutta ei sentään enää ulvota. Halulliset sielut lukekoot esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Kellariloukon, jossa hammassärkyä käsitellään minusta parhaiten maailmankirjallisuudessa. Tai ehkä joku teistä on lukenut siitä jotain vielä osuvampaa?

Mutta sitten olen yrittänyt olla ulkona sen, minkä olen kyennyt. Päivä leikkauksen jälkeen kävelin silmälääkäriin katselemaan hajonnutta valoa. Vasen silmä heikkenee kaihin vuoksi nopeasti, oikea on tällä hetkellä vahvempi. Mutta leikkaukseen on vielä aikaa, vuosi, toista.

Valon ulkoreunoilla näkyy yhä enemmän kaikenlaisia värejä, leveillä pensseleillä maalattuja sateenkaaria. Mutta myös hämärissä sopukoissa näkyy sopimatonta liikettä. Totta kai se liittyy osittain Lidiaan, joka siniharmautensa vuoksi jää aina ulos pimeään, mutta se liittyy myös muistoihin muista taloista, joissa nurkissa rapisi hiiriä.

Jossain vaiheessa meillä oli kissa, joka oli tehnyt YYA-sopimuksen tuvan hiiren kanssa. Se katseli kiinnostuneena, kun hiiri käveli sen ohi syömään sen kupilta. Me yritimme sanoa kissalle, että ei sen kuulu tykätä hiiristä, mutta ei sanomisillamme ollut mitään merkitystä.

Sen sijaan se katti oli jäädä yhdelle reissulleen. Se oli viikon poissa. Talon alla oli kuivattu järvi, sellainen rämealue, joka jatkui Lappajärven Övermarkiin ja Itäkylään asti, monta kymmentä kilometriä. Siellä olen kuullut suden ulvovan kerran. Olin hiihtoretkellä ja säikähdin ja lähdin kohti kotia. Ei minua muu säikyttänyt, kuin se, että naapurin koira oli seurannut minua ladulle ja se saattoi olla vaarassa.

Oli siis talvi. Katti tuli täynnä haavoja ja ontuen sitten kotiin viimein. Sen selässä oli suuren linnun kynnen jäljet, kummassakin kyljessä. Oli mentävä hakemaan kissalle antibioottikuuri.

Se on ollut huuhkaja tai kanahaukka. On se voinut olla maakotkakin. Minusta on selvää että kissa oli itse ollut metsästysreissulla. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mitä se oli metsästänyt, kun hiiret eivät sille kelvanneet. Se oli kyllä iso ja oikea maalaiskissa, joka kulki ikkunasta sisään ja ulos.
Kaunissyistä raakalautaa


Nyt talvi tekee tuloaan, on pimeää. Lehdet ovat muuttuneet ruskeiksi. Joka puolella täällä rakennetaan, enkä tiedä mitä. Ennenaikaan rakentaminen tapahtui keväästä syksyyn, mutta en tiedä onko rakentajilla nyt kiire.
Lopputulos koulun pihalla, mutta mikä se on?


Ilma vaihtelee kuulaasta pikkupakkasesta sateeseen päivän parin välein. Kumpparit ovat ainut mahdollinen jalkine. Rakastan hypätä jäätyneeseen lätäkköön, rikkoa jäätä, painella sitä ja katsoa kuinka vesi liikkuu jalan painon alla.

Kunnes hyppäsin sellaiseen lätäkköön että se luistikin jalkojen alla ja huidoin vähän aikaa kuin kiukkukohtauksen saanut kissa tai lapsi, mutta en sentään kaatunut. Ehkä minun on pakko luopua lapsuuden huveista.
Vähän vielä kasvua ennen lunta (kuvat saa isommaksi!)


Sellainen lievä suru jotenkin osuu hyvin yhteen pimeän marraskuun kanssa. En minä muuta valohoitoa ole vailla kuin pehmeitä kynttilöitä tai öljylamppua. Hiljaisuutta, miettimistä.

***
Kirjani nimeltä Torpeedo on tullut painosta. Olen pidellyt sitä kädessäni: se on kaunis esine. Siitä on lisätietoa esimerkiksi täällä, siis kustantajani sivuilla. Ensi torstaina kirja julkistetaan hyvin virallisesti ja juhlallisesti Vaasan kirjaston Hyde Parkissa. Kaikki blogiystävät ovat tietenkin tervetulleita – samoin kuin muutkin ystävät. Kello 18, pääkirjaston II krs., paikka jossa on Rebekka-veistos.

Mutta olisi hyvä kauempana olevien kysellä sitä hyvinvarustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista!

20.10.10

Kirjahylly ja oven seinä

Kävin vesijumpassa. Sitä ennen juon teetä ja katselen blogeja. Anita Konkan blogissa oli kirjahyllymeemi, jonka jo kirjoitin ajat sitten Unkuri-blogiin, mutta aattelin että on sse senverran outo ja omituinen että sen voisi vielä präntätä tähänkin.

Tässä on otettu vähän kirjojen sisältöäkin mukaan, samoin yksi elokuva, mutta minusta Kieslowski on jollain lailla kirjallinen. En osaa perustella sitä, ehkä se johtuu siitä, että K.:n kaikki leffat ovat niin hirveän perusteellisesti tehtyjä, niissä ei ole mitään turhaa, ei täytesanoja eikä -kuvia. En ole ikinä nähnyt Kieslowskin elokuvakäsikirjoitusta, mutta olen varma siitä että ne ovat yksityiskohtaisia.

Joka tapauksessa Kieslowskin sininen video (VHS) on tuossa kirjahyllyssä. Olen nähnyt sen monta kertaa. Oikeastaan on tietty sininen mielentila, joka vaatii tuekseen Kieslowskin Sinistä. Ne muuta kaksi, Valkoinen ja Punainen, eivät ole yhtä itsestäänselvästi niin valkoisia ja niin punaisia. Tosin Valkoisessa on häät ja Punaisessa koira jää auton alle.

Mutta siis lista:

oletko mies vai nainen? Venäjänsininen (David Taylor: Kissakäsikirja)
kuvaile itseäsi? Aapa (Eero Murtomäki: Soilla)
kuinka voit? Kuvallisesti (Pirkko Pohjakallio: Miksi kuvista?)
asuinpaikkasi? Kotometsä (Eero Murtomäki)
mihin haluaisit matkustaa? Suureen länteen (Reino Kero)
paras ystäväsi? Valkoinen jumalatar (Robert Graves)
mikä on lempivärisi? Sininen (Kieslowski)
millainen sää nyt on? Kuin Nälkävuonna (Juho Reijonen)
paras vuorokaudenaika? Kuudes piiri (Dante: Divina Commedia)
jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Terapiassa (Rodrigo Carcia)
mitä elämä sinulle merkitsee? Paholaisen sota (Kustaa H.J. Vilkuna)
päivän mietelause? ”Huolestuttavia piirteitä on raportin mukaan nähtävissä.” (Tieteessä tapahtuu)
millainen on parisuhteesi? Heis hius hajalla (Outi Heiskanen)
mitä pelkäät? Sinistä valoa (Matti Lukkarila)
minkä neuvon tahtoisit antaa? Elämää kuvavirrassa! (toim. Kalle Heikkinen, YLE)
miten tahtoisit kuolla? Tanssien (Timo Aarniala: Kuolemantanssi)
mottosi? Oi, kallis Suomenmaa (Sotilaan Muistojen kirja, toim. Onni Koivisto, kirjoittamaton, ei julkaisuvuotta, Karisto)


Huomaan nyt tässä yllättäen että kirjahyllyn sisältö on painottunut kuviin. Ehkä se johtuu tämän kirjahyllyn laadusta. Se on isoisän tekemä joskus 20-30-luvulla, luja, konstailematon, paitsi aivan ylhäällä, jossa on jugend-tyylinen, selvästi teollinen koriste.


Elokuvat ovat kuvia, samoin televisiosarjat, joita niitä tässä edustaa Rodrigo Garcian luoma/ideoima/kirjoittama Terapiassa. Carcia on myös kirjallinen, koska hänen isänsä on Gabriel Garcia Marquez. Terapiassa ei ole pelkästään HBO:n korkeatasoinen sarja, vaan minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan se kyllä painottuu taiteen puolelle.


Miksi? No siksi, että sillä on selvästi pitkäkestoisempi vaikutus olemiseeni kuin jollain millä tahansa sarjalla. Siinä istutaan vain terapiassa. Mutta se vaikuttaa myös minuun. En tiedä onko vaikutus terapeuttinen, joka tapauksessa huomaan miettiväni ovatko terapiassa istuvat ihmiset kovastikin erilaisia tai hyvinkin samanlaisia kuin minä.


Garcia onnistuu näyttämään eläväntuntuisia ihmisiä, unohdan välillä että he ovat näyttelijöitä. Kyse ei missään nimessä ole tirkistelystä. Tulen myös miettineeksi mihin suuntaan psykoanalyysi on menossa. Tiedän että siitä ei hirveästi puhuta ja tiedän, että Suomikin on väärällään vaikka minkälaisia suuntauksia. Ajattelen sellaista terapiaa, jossa ei suinpäin vain suggeroida ihmistä hyväksymään elämänsä ihan sinällään, koska maailmaa ei kuitenkaan voi muuttaa.


Minusta yksikin ihminen, joka on selväpäinen, kykenee vaikuttamaan ympäristöönsä paljon. Tulin miettineeksi ihmisten kytköksiä toisiinsa tämän jutun ohessa.


Tähän liittyy sitten oleellisesti se, että terapeutti-raukka on aika ajoin hukassa itsensä kanssa. Sarjat ovat äärettömän tiiviitä. Huomaan seuranneeni kutakin jaksoa miltei hengittämättä. Sanon "Shhh!" jopa Lidia-kissalle, joka ei käsitä miksi hän ei voisi ilmaista mielipidettään.


Joka tapauksessa tämä linkki on Facebookissa joten ajattelin panna sen myös tähän, koska on epäreilua, että Facebookissa olemattomat eivät saa tätä kutsua.  Ihmiset ovat täten kutsutut juhliini! Koska ne ovat kirjastossa, niin shampanjaa ei ole luvassa, emme rupea edes tuhraamaan kahvin kanssa. Mutta mehua on!


Muuten viime ajat ovat kuluneet kilahteluja ja kolahtelujen ja epämääräisestä suunnasta tulevan mutinan säestyksellä. Meillä isäntä on innostunut panemaan polkupyöriä talvikuntoon ja puleerannut niitä muutenkin:
Julisteessa oleva on saksalainen 2-vaihteinen Torpeedo vm. 1936.







13.10.10

Muutoksen tuulet


Sunnuntaina oli myrsky. Niin oli myös eilen. Tänne ei juuri ehtinyt kunnon ruska. Vaahterat kellastuivat juuri ja juuri, mutta eivät vielä punastuneet ja nyt ne ovat kahisemassa pitkin vihreää nurmikkoa. Täällä tuulee miltei aina.

Syksy ei herätä minussa haikeutta tai surua. Se saa ponnistelemaan. Eilen aamulla ryntäsin myrskyn halki uimahallin vesijumppaan. Pyöräkypärän alla oli kukkahuivi jonka ystäväni Natalia onnistui metsästämään minulle Venäjältä asti vähän aikaa sitten. Se on syvän ultramariinin sininen ja villaa.

Todennäköisesti alan muistuttaa maatuskaa. Kai se oli odotettavissa. Päälle oli puettava villapomppa, mutta tuuli oli ovela, se osasi puhaltaa hihansuista ja takaisin tulo maasillalla oli kylmää kyytiä. Jo halliin mennessä tuulenpuuska oli heilauttaa minut pyörän päältä. Olin syöksyä toisen huivistaan kiinnipitävän päälle ja jos tuulella olisi ollut enemmän voimaa, olisimme syöksyneet suoraan alas junaradalle. Juna seisoi asemalla, ei kumminkaan liikkunut.

Radioateljeessa kerrottiin sunnuntaina kiinalaisesta runoilijasta, joka kiipesi Kiinan muurin kauimmaiseen nurkkaan ja meni makaamaan junaradalle ja kuoli heti. Hänen taskussaan oli viesti: itsemurhastani ei tule syyttää ketään. En aivan käsittänyt itsemurhan käytännön suoritusta. Kulkeeko Kiinan muurin päällä junarata?

Runoilijan itsemurhaa seurasi itsemurhien aalto. Ohjelmassa spekuloitiin sillä, olisiko runoilija kuitenkin syyttänyt Kiinan poliittista johtoa. Siksi että runoilija ei koskaan maininnut Kiinan suurkaupunkeja, vaan kirjoitti maaseudusta ja sen kauneudesta.

Jäin tuumimaan kuka kirjoitti sellaisen runon, joka alkaa että ”näinä aikoina kun puhe puista on rikos”. Se voisi olla venäläisen tai muun itäeurooppalaisen puhetta. Ei kai se ollut Bertolt Brechtin? En muista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maata halkovien teiden varsille ilmestyi tekstejä: maaseutua ei voi tuoda. En ole asunut maalla pitkään aikaan, mutta olen kuullut että maailmanlopun tunnelmia siellä on.

En kaipaa minnekään. Kirjastosta löytyi paljon hyviä kirjoja, kehittelen itselleni projekteja. Ne eivät erityisesti tähtää mihinkään.

Mutta törmäsin sellaiseen tietoon ohimennen, että Borneon saarella asuva pääkallonmetsästäjien heimo, Iban Dayakit, alkavat huolestuttavasti vähetä. Heillä on vielä oma kielensä, mutta yhä useampi muuttaa asumaan suuriin kaupunkeihin.

Tiedon mukaan heimo on lopettanut pääkallonmetsästyksen. En tiedä kuinka oleellinen riitti se on pienelle katoavalle heimolle ollut. Ehkä Suurten Valkoisten Metsästäjien pitäisi muuttaa sinne, pääsisimme heistä viimeinkin eroon…

Joskus lähiaikoina Risto Isomäki syytti kolumnissa suomalaisia sellunkeittäjiä siitä, että Indonesian suot ojitetaan ja siitä seuraa vesikatastrofi toisensa perään, koska suot toimivat vesivarastoina.

Se on kyllä totta. Suomeenkin on syntynyt suo-ojitusten jälkeen suuri alue joka on hallanarkaa, koska suot on ojitettu. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti riisinviljely ei enää viidakon soiden kuivumisen jälkeen onnistu myöskään Borneossa. Vaikka ei halla uhkaakaan.

Huomenna se ehkä tulee. Tuuli on puhkunut lumen uhkaa jo kolme päivää, ehkä maa huomenna valkaistuu. Ainakin taivaalla on nopeasti liikkuvia reenjalaspilviä, jotka edeltävät matalapainetta, ja pilvet tulevat suoraan pohjoisesta.

Kiinanruusu työntää edelleen uusia nuppuja. Mutta enää hyvin hitaasti. Sytyttelen valoja entistä aiemmin iltaisin, uskottelen että nuput saisivat voimaa sähkövalosta.



4.10.10

Matkakuvia ja ajatuksia


On aivan ilmeisesti syy siihen miksi nuoret ihmiset synnyttävät ja hoitavat lapsia. Se on se nuoruus.

Puhutaan meidän isovanhempien osuudesta lasten elämään. Luulen että se on tärkeä. Se voisi olla paljon tärkeämpi. Nyt kävi niin että lapsiparat sairastuivat ja lähdin hoitamaan heitä kahdeksi viikoksi kauas etelään. Matka oli sekä rankka että ajatteluttava että kumma kyllä virkistävä.

Helsinki, entinen kotikaupunkini, muuttuu joka käynnillä oudommaksi. Ei sitä kodikseen tunnista. Saati jos joutuu seikkailemaan sellaisessa epäpaikassa kuin Espoo. Pyörin väkkäränä ympäri ensiksi löytääkseni kaupan, eskarin ja päiväkodin. Lapset nimittäin olivat peräkkäin sairaina, tottakai. Se on kaikkien lastentautien ominaisuus.

Mutta Espoo oli hajainaisuudestaan, esikaupunkimaisuudestaan huolimatta valoisa, puita oli. Lauantai-iltapäivänä lähdettiin retkelle Nuuksioon. Lapsilla ei ollut sinä päivänä kuumetta. Nuuksio on kansallispuisto ja siellä kulki ainoastaan sivistyneitä ihmisiä. Missään ei ollut roskaa, ei edes pienen pientä karkkipaperia.

Nuuksio on ikivanhaa ylänköä, joka oli kuuluisan ruuhenkappaleen mukaan käytössä jo 12 000 vuotta sitten. Silloin se oli saaristoa, jossa ruuhella varmaankin kalastettiin. Minulle oli yllätys löytää tällainen keidas keskeltä ei-mitään.



Ei tämän porukan kanssa ruvettu urheilemaan. Itse varmaan olin eniten urhea nivelrikkoineni ja paranevine leikkaushaavoineni. Mutta oli mukavaa ja rauhallista siitä huolimatta että aurinkoisena päivänä ihmisiä oli liikkeellä paljon.

Perhe otti rauhallisesti, ja ympäröivät korkeat puut katselivat meitä pieniä kulkijoita ystävällisesti. Kysyin olivatko yöpyneet puistossa. No eivät vielä, kunhan lapset kasvaisivat niin sitten.



Sitten illalla Ida ja hänen äitinsä tekivät kaurakeksejä. En tiedä mitään hienompaa kuin mukillinen iltateetä ja kaurakeksejä. Siinä täydellistyy hieno päivä. Tässä pienempi lapsi, Elsa ja hänen äitinsä odottavat kärsivällisesti keksien kypsymistä:





Pihalle alkoi päivien mittaan kerääntyä lehtiä. Kukaan ei enää istunut pihakeinussa. Ihmiset kulkivat pikkutietä pitkin kiireisinä, lapset kouluista, vanhemmat töistä. Taloja oli juuri siinä paikassa paljon. Yritin kysyä miksi talojen pitää olla niin erillään ja tuntevatko ihmiset ketään. Lapset vakuuttivat että heillä on vaikka kuinka paljon kavereita.

Minä astuin vähän väliä vahingossa ääniä tuottavan muumikirjan päälle ja tuotin rääkäisyjä ja musiikin tapaista. Mutta satuin lukemaan kirjaa muumeista. Joissakin kohdissa kirjaa tuli ongelmia, mutta apu oli lähellä. Ida (6 v.) tunsi muumit suunnilleen täydelleen. Käytin häntä siis tämän jutun kirjoittamiseen. Eivätkös muumit ole lähinnä lasten lukemistoa? Vai?

Sillä välin kesän viimeiset kukat puhkesivat täyteen kukkaan pihakeinun vieressä.


19.9.10

Matkalle lähtiessä


Minulla on harvoin asiaa pois kotoa. En matkustele vain matkustellakseni. Nyt on lähdettävä katsomaan sairaiden lasten perään. Huomattava taas kuinka omat äidinpäiväni ovat kadonneet sumuun, enkä aina saa selvää pienten puheesta.

Onneksi olen ollut ennenkin. Enkä saa enää tartuntaa vesirokosta – minulla on ilmennyt herpes zoster- virus kahdesti, ensin 3-kuukauden ikäisenä ja sitten vyöruusuna joskus kymmenisen vuotta sitten. Ensimmäiseen olin kuolla, toisen tullessa toivoin mieluummin kuolevani.

Mutta nämä lapset ovat hyvinsyöneet, on annettu vitamiineja ja huolehdittu siitä ettei päiväkotipäivistä tule liian pitkiä työpäiviä. Vanhemmat tekevät työtä perheensä hyväksi ja lapset ovat tärkeitä aivan eri tavalla kuin minä ja muut ikäiseni olivat. Vaikka on lama-aika, se ei ole tuonut kaikkialla läsnäolevaa pulaa, joka oli omassa lapsuudessani.

Olen hiljakseen nautiskellut lukemisesta ilman kiirettä. Henry David Thoreau (1817-67) oikeastaan enemmänkin saarnaa kuin kirjoittaa hyväntahtoisia ylätyylisiä esseitä. Löysin kirjastosta hänen suomennetun kirjansa Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Green Spot, 2007), tätä ennen en olekaan lukenut häneltä muuta kuin opuksen Walden, suomennettu muistaakseni jo ajat sitten, ehkä suomennetun teoksen nimi oli Metsässä, mutta en ole varma. Kyllä se hyvinvarustetuista kirjastoista vielä löytyy.

Thoreau tuli väistämättä vastaan, kun äidyin kesken kiireistä muuta kirjoittamista käymään läpi beat-runoilija Gary Snyderin tekstiä. Vaikka en ole varma kuin beat Snyder on verrattuna Yhdysvaltain itärannikon 1950-luvun runoilijoihin. Snyderista on enemmän asiaa täällä.

Thoreau on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Hänestä on puhuttu paljon ja hän on monen vihreän ajattelijan esikuva. Vihreydellä en tarkoita poliittista puoluetta. Puolueet valitettavasti korruptoituvat päästessään valtaan, tai ainakin sen liepeille. En tiedä keitä nämä Arkadianmäellä keikkujat ovat. Yhden heistä olen tavannut lapsena, mukava tyttö, mutta nyt jo aikuinen. Ihmiset muuttuvat. Aikuisuuteen kuuluu useimmiten oleellisesti viattomuuden menetys – vaikka ei sen tarvitsisi kuulua.



Tässä sitaatti esseestä Periaatteeton elämä, jonka soisi totisesti kaikkien ihmisten lukevan mitä pikimmin:

Työläisen tähtäimessä ei pitäisi olla toimeentulo, ”hyvän homman” saanti, vaan jonkin työn tekeminen kunnolla. Jopa aineellisessa mielessä olisi kaupungeille taloudellista maksaa työntekijöilleen niin hyvin, etteivät he tuntisi työskentelevänsä alhaisten päämäärien, kuten pelkän hengissä pysymisen vuoksi, vaan tieteellisten, jopa moraalisten päämäärien edistämiseksi. Ei pidä koskaan palkata ihmistä, joka tekee työtä rahasta, vaan sellainen, joka rakastaa sitä mitä tekee.

Tässä tulee mieleen tämän päivän jako ihmisten kesken. On rupusakkia, joka päätyy amikseen, ammattikouluun (vai onko se korotettu opistoksi?), ja sitten niitä jotka pääsevät kovan pänttäämisen jälkeen yliopistoon. Yliopistoilta on resurssit viety. Ammattikoulujen resurssit taas ovat riippuvaisia kunnanisistä ja -äideistä, jotka eivät ole koulutuksesta olleet kovin kiinnostuneita – ainakaan täällä päin. On riittänyt että oppilaita on ja opettajilla työpaikka. Surkeata.

Ketään ei pitäisi halveksia. Pitäisi olla niin, että työn tekeminen kunnolla olisi ihmisille ilon ja ylpeyden aihe. Silloin ei syntyisi näitä keinotekoisia vapaa-ajan vieton paikkoja, vaan ihminen saattaisi kulkea kaupungissa ja osoittaa tuota tienpätkää, jota hän on ollut tekemässä tai tätä rakennusta, jossa hänen kaverinsa ovat töissä.

Yliopistot ovat sitten luku sinänsä. Sieltä tulee ulos yhä enemmän täysin maailmasta irrallaan olevia ihmisiä, joille tärkeintä on vain päästä kiinni mukavaan työpaikkaan ja ansaita oikein paljon rahaa.

Kaikkien oppilaitosten keskeyttämisprosentit tuntuvat olevan nousussa. Työn tekemistä pidetään välttämättömänä kiusaamisen, kyttäämisen ja ylipäänsä huono ilmapiirin luomisen vuoksi. Ilmapiiri on sairas. Ei ole enää väliä sillä, missä kukin nuori aikuinen on opiskellut.

Hän joutuu oppimaan nokkimajärjestyksen työssään ensimmäiseksi. Tuskin tilanne oli Thoreau'lle outo. Pikemmin tilanne oli jos mahdollista hirveämpi kuin nykymaailmassa. Itärannikon Massachusettsissa metsästettiin täysin sydämin etelästä karanneita orjia. Ihmisen omistaminen oli tärkeämpi asia kuin ihmisen itseisarvo.

Ei moraali siitä ole noussut. Kun orjuus sitten jostain syystä – muistaakseni humanitäärisistä – lakkautettiin, tuli tilalle hetipaikalla muita päsmäreitä ihmisiä polkemaan. En tiedä päästäänkö heistä koskaan.

Yksi asia oli selvästi eri tavalla Thoreaun aikana kuin nyt. Kirjailija ja ekofilosofi voi suorastaan lyyrisesti puhjeta ylistämään puhdasta ja koskematonta luontoa. En ole koskaan tietääkseni käynyt Concordissa, jossa Thoreau eli, mutta tuskin siellä enää on useita villiomena-lajikkeita, jotka kypsyvät makeimmilleen ensi lumilla. Tuskin siellä on villieläimiä aivan kodin lähellä ihasteltaviksi. Eiköpä vain sielläkin käytetä hyönteismyrkkyjä viljelysmailla.

Olisiko muu edes mahdollista?

Kaislat sentään jaksavat ylös likaisesta vedestä, vielä.


11.9.10

Sisätiloja


On vaikea tottua jossain määrin helpompaan arkipäivään. Ei insuliinipistoksia kissalle aamuin illoin, ei valtavaa kissanhiekan rahtausta, ei sydän kurkussa kulkemista, että mitä mikäkin ulvahdus tarkoittaa.

Kissan olemiseen ihmisen kanssa kuuluu valppaus. Pari vuotta Lidia joutui olemaan jollain tapaa kakkosena. Kissoilla ei ole laumaeläimille kuuluvaa pysyvää asemaa ihmisten tai toisten kissojen suhteen, koska kissat ovat yksinäisiä metsästäjiä. Mutta toinen voi olla vahvempi kuin toinen.

Lidia ilmaisee itseään paljon pienemmillä eleillä kuin isoin kissa joka meillä on ikinä ollut, Allu. Kyynmetsästysaikoinansa se taisi painaa kahdeksan kiloa. Ynnä kaikki karvat päälle. Se oli pelkäämätön ja hurja metsästäjä, kun taas Lidia on ensimmäinen kissamme, joka ei ole selvästikään elänyt maalaiselämää koskaan.

Se eksyy jos se menee ulos. Se säikähtää jos joku puhuu lujaa. Sen uhittelu Allun ”ensisijaisuutta” kohtaan johti säännönmukaisesti siihen, että se sai päin korvia vanhukselta.

Kaikki täällä asuvat ovat vielä surun ja hämmennyksen vallassa. Se ei mene ihan äkkiä ohi.

Syksyn tulon huomaa siitäkin, että Lidia pehmeätassu ei tahdo enää parvekkeelle kovin usein. Nytkin pilveilee. Sen sijaan se tahtoo usein syliin. Se on oppinut yhden viikon aikana puhumaan enemmän kuin koskaan. Siis meille. Hänellä on saattanut olla joku muu ihmisuhde tai ihmissuhteita, löytökissa kun on, mutta nyt se seurailee meitä kaiken aikaa ja sillä on paljon asiaa.

Kun ihmisperhe on tottunut siihen, että Allu ja sen veli Rudi karjuttiin kuriin, niin Lidialle moinen ei käy lainkaan, se on arka ja herkkä. Lidia on perinteisellä tavalla hyvin naisellinen.

Se tahtoo turvaa. Paitsi että miksi eivät maskuliiniset kissatkin, ihmisetkin, sitä tahdo, olivat sitten kolleja tai natuja.



On tietysti parempi olla ihmismäistämästä eläimiä liikaa. Se vain että kun olemme nyt hänestä yksin vastuussa (ja ihmisistämme siihen määrään kuin voimme), niin kissan asema korostuu. Siitä tulee lapsi.

Auringon kierto on alempana ja sen valo viistoutuu yhä enemmän. Toisaalta valo on keltaista, kesän kova valo on poissa. Olen joskus keskustellut korttelin afrikkalaisten kanssa heidän maansa valosta ja heidän mielestään Suomen kesävalo ei ole edes valkoiseen päin, kun he vertaavat sitä afrikkalaisten monasti ympärivuotista kohtisuoraan valoon.

Harmittaa että useimmilla ei ole valokuvia kotoa, miltei kaikki ovat pakolaisia ja lähteneet kiireesti, kun on ollut pakko.

Viimeiset kiinanruusut kukkivat. Se ei ole koskaan kukkinut niin paljon kuin nyt. Nam Le, vietnamilaissyntyinen monessa maassa asunut nuori kirjailija, kertoo henkilönsä suulla kotikorttelinsa ympärillä kukkivista kiinanruusupensasaidoista. Sellaisten luominen olisi täällä mahdotonta. Mutta alakerrassa asunut vietnamilaisperhe kasvatti suuren osan ruokaansa ison lasin alla läpi kevään ja kesän. Jos olisin tiennyt Vietnamin kiinanruusuista, olisin kysynyt.


Nam Le'n kirja Merimatka on lukemisen arvoinen, koska hän sattuu olemaan kirjailija joka on hyvin aistivoimainen. Ei, kaikki prosaistit eivät ole sellaisia.

Sen vuoksi novellien ihmisetkin ovat niin kovasti elossa olevien tuntuisia. Tuohan on hirveä klisee, mutta ilman aistien kertomaa ihmiset eivät ole eläviä kirjoitettuina. Ihmiset ovat tietenkin nähty ympäristöään vasten. Sen vuoksi kiinanruusuaidat ovat oleellinen asia.

Mutta olen kirjoittanut kirjailijasta kotisivuilla, jostain syystä tämä foorumi ei tunnu yhdelle kirjalle varatulta. Ehkä se johtuu kuvien läsnäolosta. Esineet osuvat käteen tai kirpoavat, kun on sisällä ja keskittyy työhön. Katse osuu johonkin erityiseen, joka ei onneksi ole sanallistettavissa. Esineiden ja tapahtumien olemassaolo korostuu.


Vaeltelin sisällä edestakaisin yhtenä päivänä ja löysin uudelleen tämän esineen. Päivä sattui olemaan se, jolloin verkkoyhteys vaihteeksi katkesi ja aiheutti katkon juuri tekemääni työhön, joten piti saada pyöritellä ja muotoilla jotain kädessään.

Ilmeni että esine on koristeltu versio Paolo Uccellon keksinnöstä Italian 1400-luvulta, siis renessanssin ajalta, nerojen kaudelta. Leonardo da Vinci ei ollut ainut. Ei kuvantekijä ollut sen parempi kuin kultaseppä. Mutta niillä joilla oli kyky tehdä käsillään, käsittää tekemänsä merkitys, oli sitten äkkiä mesenaatteja ympärillään.

Quattrocento oli laajan ajattelun aikakausi, en pääse mihinkään siitä että kyllä siinä oli alkamassa uudenlainen aika kaikille ihmisille. Juuret olivat keskiajalla, eikä siinäkään ole mitään pahaa saati pimeää. On vain muistettava, että oikeasti kehitys ja uudistuminen ei ole lineaarista, niin kuin meille on näinä uusimpina aikoina historian kirjoista opetettu.