Villejä ja kesyjä lintuja

Tämä ääni on ollut usein mielessä ja olen kuunnellut sitä pään sisässä. Sitä ei ole enää siellä missä se oli seuranamme vuosikymmeniä pienen puhdasvetisen järven rannalla. Se söi mielellään kaikkea pientä rantapellolta siinä vieressä ja kahlasi rantavedessä. Siellä näki pohjaan vielä oikein hyvin, vaikka vesi olikin tummaa. 

 

Sitä ei ole enää kuulunut vuosiin. Se on ajettu sieltä pois niin kuin kaikki muukin elämä. Mutta tuntuu hienolta kuunnella sitä edes koneen kautta. Se on Euroopan suurin kahlaaja ja ainutlaatuinen. Vähenemässä ja silmälläpidettävä laji. Lapsuuteen sen ääni kuului:  https://luontoportti.com/t/596/kuovi ja toivottavasti tämä säilyy edes muistona. Meillä ei ollut kuikkia ja joutsenia, joita näkyy kalliopiirroksissa eli petroglyfeissä. Eikä ole kallioita juuri tässä. Ja jos kallioita on ollut, niin ne on räjäytetty asfalttiteitä varten tai myyty kaivosyhtyeille, jos niissä on ollut mustia tai sinisiä juonteita.

Kun nyt kuovikin on voimakkaasti vähentynyt laji ja se elää kosteikoilla mielellään, niin kannattaa muistaa että Suomi ei tahdo ruveta ennallistamaan yhtään mitään ja nimenomaisesti tämä uusi hallitus ei sitä halua tehdä. Semmoinen direktiivi (?) kuuluu EU:n ohjelmaan ja luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, mutta miksi se Suomea koskisi? Sen vuoksi tästä tulee hiljainen ja väritön maa. Ihmisetkään eivät sitten enää voi hyvin.

Luen Masha Gessenin essee/reportaasikirjaa nimeltä ”Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi” (suom. Matti Kinnunen 2012, uusi esipuhe Gessen 2022 Tbilisi-New York, suom. Jarkko Vesikansa 2022, Otava/Seven- pokkarit). Gessen oli tuttu jo pitkään minulle New Yorker-lehdessä julkaistuista esseistä ja reportaaseista, mutta tämä on ensimmäinen pidempi esitys aiheesta Venäjän yhteiskunta ja varsinkin sen kehittämä uusvanha hallinto 90-luvulla heti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa.

Satuin juuri näkemään jonkun kirjoittaman esittelyn venäläisen, nykyään Sveitsissä asuvan kirjailija Mihail Šiskinin romaanista (?) ”Sota vai rauha”. En ole saanut sitä vielä käsiini, joten en tiedä mihin se asettuu esimerkiksi verrattuna Gessenin opukseen. Todennäköisesti näitä Venäjä-kirjoja tulee nyt enemmänkin koska on tuo sota Euroopassa eikä uhri ole Venäjä vaan Ukraina. Tosin sanotaan niinkin että ”voi voittajia”. Diktatuurimaissa kärsii tietysti aina kansa, jolla ei muutenkaan ole kovin hyviä aikoja.

Gessenin kirjassa on tutkittu ja sitten kirjoitettu aika tarkkaan se miten Putin pääsi Venäjän ”valtiaaksi”, joka on hieman vanhahtava nimitys diktaattorista. Gessen käy läpi ne ihmiset ja heidän yhteiskunnallisen päämääränsä, jotka halusivat nimenomaan ”kasvottoman miehen” keulakuvaksi. Poliittiset piirit heti Neuvostoliiton kaaduttua ovat olleet vailla seuraavaa valtiasta. Gorbatsov oli vielä vallassa, mutta ainoastaan nimellisesti.  Oli käynnissä vimmattu valtiaan etsintä.

Gessen käy vähän kaikkialla Venäjällä kuuntelemassa mitä ihmisillä on sanottavaa. Hän dokumentoi aika tarkkaan Beslanin koululaisten tappamisen ja panttivankidraaman Ostankinossa Moskovassa. Beslan taisi olla Ossetiaa. Elokuvateatterin kaasuhyökkäyksestä ei saa sen enempää selvää. Epäselvä tilanne Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli tuottanut isännättömiä sotilaita, joiden mielestä jotain pitää tehdä?

Sotilailla oli takanaan vuosikausien Afganistan-operaatio, joka ei johtanut mihinkään. Sama lopputulos oli myös Yhdysvaltain johtamalla operaatiolla. Sekin päätyi kaaokseen ja maa on lähes hävinnyt kartalta, ainakin uutiskartalta. Fundamentalistinen islam pääsi ilmeisesti lopullisesti valtaan. Nyt on puutetta ja suoranaista nälkää, kun muslimi-sissien varustamiseen on kuitenkin mennyt rahaa, eivätkä YK:n alaiset apujärjestötkään ole päässeet toimimaan niin kuin ne pääsivät vielä Yhdysvaltain johtaman liittouman aikana. En tiedä miksi juuri Afganistan ollut niin kiinnostava paikka. Ehkä siellä on rikkaan maailman tarvitsemia kaivannaisia?

Tuskin nyt käytävä sotakaan Euroopassa tuo kovin paljon hyvinvointia. Mitäs muuta kuin isännättömiä sotilaita on tulossa nytkään! Ukraina ehkä saa pitää maansa, mutta kaikki on hajalla. Sodat ovat nykyään tolkuttomia tuhoamissotia,  jossa taito ei niinkään ratkaise, vaan kaukaa ammuttujen rakettien ja muiden sellaisten tuhovoima, joka suunnataan siviileihin.  

Sairaalat, koulut, teatterit ja kirkot palavat. Ajatella että  nyt ovat sodassa kaikenlisäksi kaksi ortodoksista maata, kristillisiä kumpikin! Eivät kyllä ole aivan samaa lajia. Uskontojen suhde n.k. maalliseen valtaan vaihtelee.

Ihmisten enemmistö on nimenomaan siviilejä aivan maasta riippumatta. Hyökkäystä toisen maan kimppuun ei tarvita, jos ihmiset osaavat neuvotella keskenään. Sitä paitsi meillä oli jo I maailmansodan jälkeen Kansainliitto, jossa sovittiin maiden keskinäisistä käyttäytymissäännöistä. Kaikki maat eivät voi olla silti kärsimättä sodista. Ne ovat vähän niin kuin vitsaus, niin kuin kulkutaudit ja heinäsirkat. Niitäkin on viime aikoina ollut. Tavattoman raamatullisia kuvia.

Siksi on syytä miettiä millaiset kulttuuriset asiat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Jo Jugoslavian hajoamissodassa syytettiin uskontoriitoja.  Oliko se niin että Bosnia oli muslimienemmistöinen ja Kroatia jonkun sortin kristillinen? Moskovalla ja Kiovalla on eri patriarkat kirkkojensa johdossa. Oliko se sitten syy siihen, miksi venäläiset tuhosivat Odessan kirkon, joka oli YK:n mailmanperintölistalla? Nyt pitää ehkä kaivaa esille venäläisohjaaja Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1925) ja katsoa se. Siinä ovat Odessan kuuluisat portaat jotka johtivat satamaan. Silloinkin ihmiset joutuivat pakenemaan.

Heräsin muutama päivä sitten painajaismaiseen unikuvaan, joka vieläkin vainoaa.  Olin paikassa joka vaikutti lähinnä vanhalta VR:n asemalta. Olen ollut niissä paljon lapsena ja nuorena kun oli päästävä liikkeelle ja sukulaiset asuivat kuka missäkin. Ystäväni olivat hävinneet koska perhe muutti sen verran usein. Niitä puisia, usein Terijoelta kuljetettuja pieniä huviloita lämmitettiin usein suurilla rautauuneilla tai pienillä kaminoilla, Porin Mateilla. 

Aseman sisällä oli omanlaisensa haju: ihmisten lumesta kastuneet vaatteet, hengityksen höyryt, valjut pieniltä aikuisilta näyttävät lapset. Melkein aina oli talvi. Odottavat ihmiset eivät höpöttäneet suureen ääneen vaan olivat sitä hiljaista kansaa, jota suurin osa 1950-luvun Suomea oli. Minut pantiin usein matkaan niin, että konduktööri katsoi että vaihdoin junaa oikealla asemalla. Aivan pienenä minut pantiin matkatavaroiden verkkohyllylle nukkumaan. Aikuiset ottivat matkalaukkunsa pois.

Päädyin unessa yksinäiselle asemalle. Siellä istui pahantuulisen näköinen asemapäällikkö. Ennen kuin ehdin lähteä ulos pois vihaisten sanojen ulottuvilta, sisään tuli ulsteriin ja saappaisiin sonnustautunut isäntä jolla oli sylissään hanhi. Tunsin eläimet aika hyvin, koska olin asunut maatilavankilassa, jossa oli valkoisia suuria lintuja. Niiden lähelle ei voinut mennä, koska ne saattoivat olla vihaisia.

Hanhi oli elävä. Se juoksi heti kaminan luo ja avasi siipensä. Pelästyin sitä näkyä, sillä asemamies oli selvästi huonolla tuulella. Se sanoi isännälle että lintu ulos. Isäntä sanoi että se on hänen ja tarvitsee lämmintä. Asemamies katsoi seinäkelloa ja sanoi että juna ei tule vielä kymmeneen minuuttiin. Isäntä nyökkäsi. Hanhi tepasteli kamiinan ympärillä. Minusta se hymyili.

Asemamies ei sanonut mitään, vaan meni toiseen huoneeseen. Isäntä mutisi että mikäs sille tuli. Näytin sille sormi huulilla että on nyt hiljaa. Asemamies tuli takaisin ja sillä oli pyssy. Sanoin sille että älä ja että hanhi nukahtaa pian. Mutta ei. Sen oli pakko ampua se.

Heräsin ja ajattelin. Gessenin kirjassa ei ollut muistaakseni hanhia eikä muitakaan eläimiä. Selvästi se uni oli kuitenkin jokin omituinen arkkityyppi-uni. Että joku haluaa ampua palelevan linnun vain koska haluaa ampua sen. Sitä ehkä Gessen oli valtiaalla tarkoittanut.

Sisäkuvia

Sari Peltoniemi on kuollut. Muistan laulaneeni sitä Pikkuveli-laulua pikkuveljelleni, joka ei oikein tiennyt miten päin olla kun laulan. Lauluääneni on mitä on, niin että lähetin nyt pikkuveljelle linkin jossa se laulu on. Se kertosäe menee jotenkin niin että ”Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan miehisty!/ Ei meidän talo lisää aikuisia halua.”  Niin että jos Peltoniemi oli syntynyt Kauhavalla niin tottakai ensimmäinen linkki johon törmäsin, oli hänen esiintymisensä Provinssi-rock-festareilla joskus anno Dazumal.

Hän kuoli Lempäälässä, joka taitaa olla Pirkanmaata. Bändissä laulaminen on taatusti ollut yksi tekijä kirjailijantyön alkuun. Minulla Provinssista yleensä ja erikseen on paljon hyviä muistoja, koska se toi pohjalaista nuorisoa ja vähän aikuisempiakin yhteen. Sitä paitsi Seinäjoki on melkein keskellä Pohjanmaata, niin että ”Noitalinna uraa!” oli juuri oikea valinta festaribändiksi.

 

 

Minulla on jossain kaksi hänen kirjoistaan, mutta kirjat ovat juosseet tiehensä tietenkin. Muu ei ole mahdollista. Muutama vuosi sitten suomenkielisten romaanien kirjahylly romahti melkein päälleni ja sitä myötä tuli uudelleenjärjestelyjä. Jäin siihen putoavien kirjojen alle eikä muuta kuin polviin ja sääriin tuli muutama mustelma. Löydän ne kirjat kyllä vielä, ne eivät voi olla kovin kaukana.

Joku tuolla netin puolella jo sanoi että kuolinuutisia tulee nyt koko ajan. Sanotaan että vanhemmat ihmiset kuolevat eniten keskitalvella ja keskikesällä.  Ainakin isoäiti kuoli muutama päivä ennen vuodenvaihdetta. Täti sairasti lyhyesti keväällä pääsiäisen aikaan ja lupasi olla kesällä taas paikalla, mutta ei pitänyt lupaustaan vaan kuoli pois. Sen sijaan Sari Peltoniemellä olisi varmasti ollut työtä vaikka kuinka. Samoin runoilija Miki Liukkosella, joka kuoli toissaviikolla. 

Liukkonen teki mielenkiintoisen haastattelukierroksen kaikenlaisten ihmisten luona, niitä näytettiin alkuillasta Ylen TV 1:n ohjelmistossa. Muistan yhden, jossa oli suomalainen buddhisti. Se tapaaminen samoin kuin useimmat muutkin, olivat kiinnostavia koska haastattelija ei ollut millään tavalla tärkeilijä. Otti kyllä tiukasti kiinni, jos oli eri mieltä. Runoilija sai ilmiselvästi haastateltavansa valpastumaan. Ihmiset olivat läsnä.

Siitä olen varma että jos tieto Sari Peltoniemen synnyinpaikasta  Kauhavasta pitää paikkansa, niin kauhavalaiset tietävät mistä talosta se flikka on kotoosin. Antti Tuuri on kirjoittanut kauhavalaisten miltei kaikki talot jossain kirjassa. Jukka Kemppiselle, joka sattui syntymään ja käymään koulunsa Kauhavalla, joku luokkakaveri oli sanonut että talo on pystyssä ja pellot viljelyksessä.  En muista kenestä oli kysymys, mutta isäntä tarkoitti sanoa että sukupolvien peltotyöt eivät ole menneet hukkaan. Sellaisen sanominen ääneen on tärkeää.

Puhun Pohjanmaasta paljon. Se johtuu siitä että äidinisä oli Alavudelta ja isänisä Nurmosta. Talojen väliä on ehkä 60 kilometriä. Olen ajanut sen välin kaksi kertaa pyörällä, ensin joskus ehkä 15-vuotiaana ja sitten aikuisena. Sydänmaan pätkä oli pitkään soratie. Siellä on nuorisoseura, jossa järjestettiin iltamia. Olisi ollut mahdollista että tuleva pari olisi nähnyt toisensa siellä.  Mutta nuoret olivat liikkuvaa kalustoa silloinkin, niiden on mahdotonta pysyä paikoillaan. 

Yhdestä Pohjanmaan piirteestä, nimittäin komeettojen tai asteroidien törmäyksestä maapallon pintaan on ollut juttuja radiossa, viimeisin tuli uusintana tänään: https://areena.yle.fi/podcastit/1-50886055 ja on kyllä useammankin kuuntelun arvoinen. Söderfjärdenissä tuulee aina ja siksi osa keskustelusta siinä meteorikraaterin reunalla oli hankalasti kuultavaa. Söderfjärden on valtavan kokoinen painauma maan pinnalla ja vuosimiljoonien, mitähän siitä törmäyksestä oli aikaa, kambri-kaudesta? Piti kävellä kirjahyllylle jossa on tietokirjoja.

 
Yksi kirjantekijä jonka kirjoja metsästin aktiivisesti, oli muun muassa sapelihammastiikereiden esiinkaivaja Björn Kurtén.  Hän kirjoitti mustista tiikereistä myös. Hän kaivoi sapelihammastiikereiden luurankoja esimerkiksi Pohjois-Afrikan rannikolta, muistaakseni Tunisiassa. Hänen opuksensa nimeltä ”Viattomat tappajat” (suom. Irma Rostedt, Tammi 1987) on erittäin hyvä kansantajuinen esitys maapallon aikakausista. Kambri sattuu olemaan paleotsooisen ajan varhaisin ja siis 570-500 miljoonaa vuotta sitten. 

Kurtén tuli mieleen koska hän sattui olemaan kotoisin Vaasasta, silloisen läänin pääkaupungista. Täällä on myös muistona synkähkön näköinen kivikolossi jossa lääninhallitus ja sen toimistot asuilivat. Sen tieltä piti purkaa kaunis puuvillatehtaan omistajan talo, semmoinen pitsihuvila. Sitten piti jo lopettaa myös lääni. En ole kuullut jostakusta uudesta paleontologista sitten Kurténin varhaisen kuoleman. Ainakaan pohjalaisesta. Sen sijaan geologeja pörrää Pohjanmaalla, koska lakeuden läpi kulkee syvällä maan sisällä valtava virta joka jatkuu lännessä Norjaan ja idässä Laatokkaan asti. 

 

Lakeuden lattia on ilmeisesti rapakiveä. En tiedä tuleeko tämä alue putoamaan siihen virtaan vai jääkö virran yläpuolinen lakeus olemaan.

Maapallon historia on järjettömän suuri ajallisesti. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että ihmiskunta ei tunnu haluavan pysäyttää ilmastonmuutosta ja antaa kauniin planeetan tuhoutua. Nonnih, tuhoutuuhan se viimeistään sitten kun aurinko räjähtää mutta siihen nyt menisi aika kauan vielä. Kaikki nuo maapallon aikakaudet ja paljon vielä lisää.

Helteet ovat kyllä olleet ankaria ja saavat aikaan jonkinasteista aivojen ja muunkin olemuksen pehmenemistä. Ei tämmöisessä kuumuudessa katsota ikää. Tilastot osoittavat että vanhuksia kuolee kesäisin paljon vanhainkodeissa - ja ilmeisesti kaiken aikaa. Hoitajapula on niissä suurin. Niin on ollut jo kauan, vuosia ainakin. Suomessa on hallitus, mutta en ole saanut selvää sen ohjelmasta. Muistan kauan sitten selanneeni kiinnostuneena lehtien sivuja että minkälaiselta hallituksen ohjelma näyttää. Hallitus sitä paitsi tuntuu pitävän kesälomaa.

Onneksi kirjahyllyt jotenkin romahtivat polvistumalla sisäsuuntaan. Kirjahylly niiasi siististi.  Kirjat levisivät pitkin lattiaa ja aakkosjärjestys tuhoutui. Pölypilvi oli melkoinen.  

Muistan kun käytiin ostamassa niitä hyllyjä joskus kauan sitten Helsingissä. Tarmokas ja mukava nuorimies tuli ja kokosi ne hyllyt. Firmalla oli nimikin: Ruuvari. Tavattiin sitten myöhemmin myös koko perhe. Meidän kommuunitalossamme oli lapsia siihen aikaan viisi ja ruuvarimestarin perheellä juuri syntynyt esikoinen. Sitä firmaa ei enää ole eikä siis halpoja kirjahyllyjä, joku isompi firma otti ja söi sen Ruuvarin.

Nyt ei Peltoniemen tai Liukkosen kirjoja varmaan saa kirjastosta, ihmiset kiiruhtavat kirjastoon, koska juuri nämä kirjailijat eivät enää koskaan kirjoita. Nettikirjasto on uudistunut eikä siitä näe yksityiskohtaisesti saatavissa olevia kirjoja. Eivät ole ainakaan ennen tiedottaneet edes uutuuksista, ehkä tiedotusväylää nyt rakennetaan, uusia linkkejä. 

 

Kävin kyllä kirjastossa sen jälkeen kun tuli ilmoitus myöhästyneestä kirjasta ja löysin sieltä Teemu Mäen runokirjan nimeltä ”Äidin oma”. Pitää ottaa tähän Lapualla syntyneen Mäen otos ”Alkusoiton” alusta. Sen otsikkona on ”Minä uskon” ja se on omistettu Arseni Tarkovskille (venäläinen runoilija ja  venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä), tässä viimeinen säkeistö:

”Minä uskon,
että lapsissa on tulevaisuus.
Lapsissa ovat epäonnistumisteni elämä ja tulevaisuus.
Minä uskon,
että jokainen pääsee traumoistaan
vuolemalla niistä sytykkeitä, viestikapulaa tai matkaevästä
seuraavalle potilaalle.
Ja minä tiedän,
että henki vinkuu
vain siinä toivossa,
joka kersaan tarttuu
ja ettei se riitä.”

Ahmatova-tiiliskivet ja helle

Anna Ahmatovasta: (1889-1966): ”Olen äänenne” ja ”Anna Ahmatovan elämä –  Aika ja runot”; Ahmatovan runojen suomennokset, graafinen suunnittelu, kuvankäsittely ja taitto © Anneli Heliö. On ollut kuukausia luennassa elämänkerta ja runot koko ajan. Suomentaja Anneli Heliö on ystävä virtuaalisesta maailmasta ja opiskellut samassa laitoksessa kuin minäkin. 

 
Nuo kaksi tiiliskiveä ilmestyivät keskellä pandemiaa (muistaakseni 2020-22), mutta työtä niiden kanssa suomentaja on tehnyt ainakin parikymmentä vuotta. Olen kirjojen mukana oppinut venäläisestä runoudesta paljon. Tavatonta sinnikkyyttä suomennostyön tekeminen on kyllä vaatinut. Arvostelua en kirjoita, koska venäläinen kirjallisuus on liian valtava kooltaan ja laadultaan. Jo nämä kaksi Heliön kirjaa ovat tiiliskiviä. Ensimmäinen on Ahmatovan runous, toinen hänen elämänkertansa. Suuria maailmoja!

 

Suomalaisilla on väistämättä oma käsityksensä Venäjästä ja venäläisyydestä, koska senniminen valtio sattuu sijaitsemaan Suomen itärajalla. Sitten:  venäläiset klassikot kuuluivat jokaisen lukevan nuoren ohjelmaan ainakin 1950-60-luvuilla. Pohja tuli osittain suomalaisen oppikoulun suomenopetuksen kautta, kotona saatettiin tukea lukemista. Useammin lukemista tuettiin kuin siitä moitittiin. Mutta kuulun suuriin ikäluokkiin: kun kasvoimme, pidettiin sivistystä tärkeänä. Sen ydin oli kulttuuri.

Kotona oli kirjoja. Käytin kaikki viikkorahani kirjoihin.  Se ei riittänyt, kun olin kirjaston lukenut,  oli päästävä kunnankirjastoon. Sinne ei ollut asiaa ennen kuin olin täyttänyt 12 vuotta. Jossain vaiheessa sekään ei riittänyt. Minulla oli kyllä oma jakkara Kangasalan pyöreän kirjakaupan nurkassa ja sain lukea siinä kirjoja. Kirjannälkä on ollut aikamoinen, koska kaupan myyjät näkivät, ettei rahaa ole tarpeeksi ja olisi saatava lukea. Olen siitä jakkarasta vieläkin kiitollinen.

Isän nuoruusaikojen ystävä Veikko Sinisalo kävi joskus kylässä. Ja kyseli mitä olin mieltä venäläisestä kirjallisuudesta. Olin ehkä 13-14-vuotias. Veikko-sedän kanssa juutuin kinaamaan siitä kumpi on parempi kirjailija, Tolstoi vai Dostojevski. Kina oli hyvä ja siitä seurasi sellainen oivallus että kirjoista voi olla eri mieltä ja perustellusti.  Pitää osata perustella!

Sitten oli vielä sivistysyliopistoja 1960-luvulla ja minä pääsin yhteen sellaiseen, Tampereen yliopistoon.  Ahmatova-suomentaja, Anneli Heliö, oli samassa oppilaitoksessa opiskelemassa kuin minäkin, muutamaa vuotta myöhemmin. Olin itse Draamastudion olemassaolon toisella vuosikurssilla. Tentit olivat yleisen kirjallisuustieteen alueelta, johon kuului näytelmäkirjallisuus. 

 

Kun aloitin oli vuosi 1965. On painotettava nimitystä sivistys sen ajan yliopistoista Suomessa. Tästä ajasta kertoo se että Draamastudiota ei ole enää olemassa.

Paljon myöhemmin luin suomennetut antiikin kreikkalaiset näytelmät. Kustannusyhtiö Teos otti asiakseen suomentaa ja varustaa huomautuksin, kartoin ja kuvin antiikin kulttuuria ja kirjallisuutta (2007, 2009: opukset antiikin kulttuurista yleensä, sitten Sofokles 2018 ja Euripides 2020). Tänä vuonna ilmoitettiin tulevaksi latinankielisen draaman komediankirjoittaja Plautuksen komedioita, mutta en ole vielä nähnyt ilmestyikö vai ei. Antiikin kirjallisuussarja on tavattoman tärkeä, koska niissä oli sanojen selitykset, valtioiden ja alueiden kartat ja historiat, aivan kaikki. 

Antiikin näytelmäkirjailijoita kutsuttiin runoilijoiksi. Niin kuin aina, tässä vaiheessa otan esille Aristoteleen runousopin, jonka ensimmäisen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta  Pentti Saarikoski suomentaa näin:
”Aiheenani on runous yleensä ja sen lajit, millainen vaikutus kullakin niistä on, miten juonen ainekset on järjestettävä, jotta sommittelu olisi hyvä, kuina moniin ja millaisiin osiin teos jakaantuu, sekä muita samaan tutkimusalaan kuuluvia kysymyksiä; luonnon järjestyksen mukaisesti aloittakaamme siitä, mikä on ensisijaista.
Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyjä, mutta ne eroavat toisistaan kolmessa katsannossa, ne jäljittelevät erilaisin välinein, erilaisia kohteita tai eri tavalla.”  (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski Otava 1967, II delfiinipainos 1982)

 
Anna Ahmatovan runot kuuluvat selvästi samaan kirjallisuuteen kuin muukin länsimainen kirjallisuus. Maiden välillä on tietenkin eroja. Voi ajatella että alkuperä olivat laulut ja tanssit, jotka ovat ehkä ihmiskunnan varhaisimpia kulttuurimuotoja. Lisäksi ovat tietenkin luolamaalaukset, joissa kuvitellaan silloista maailmaa, siis maalarien käsitykset eläimistä ja muista kohtaamisista.  Käsien punaiset painallukset luolien seinillä!

Heliön suomennos ilmestyi tärkeään aikaan. Venäläiset aloittivat vähän isomman sodan. Puhutaan siitä, että venäläinen yhteiskunta ei ole länsimainen demokratia. Länsimainen pitää ensin määritellä: siinä voidaan sanoa olevan muutama tärkeä saranavaihe, esimerkiksi 1400-luvun renessanssi ja sitten 1700-1800-luvun valistuksen aika. Mutta myös venäläinen kulttuuri on ollut sotaisan historiansa aikana kuitenkin myös selvästi kulttuurin yksi huippuja, erityisesti 1800-luvun klassinen kirjallisuus, teatteri ja musiikki, mutta myös 1900-luvun alun avantgarde. Pietari, entinen pääkaupunki, on Ahmatovan maisema ja  sen kaupungin idea tulee melkolailla suoraan Italian rakennustaiteesta.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kulttuuri on kaiken aikaa elänyt eri tavalla ja eri aikoja kuin ympäröivä yhteiskunta. En tiedä miksi nimenomaan kulttuurin maailmassa toimineita piti vainota. Ehkä niin on kaikkialla muuallakin. Mutta tuntuu siltä että nimenomaan diktatuuri on yhteiskuntamuotona kaikkein vaarallisin ihmisille. Ilman kulttuuria ei voi sanoa että elämää oikeastaan onkaan, vaikka ihmiset näyttävätkin kävelevän ja pysähtelevän. Puhuvatkin toisilleen ja nauravat.

On hyvä että Heliö kirjoitti myös Ahmatovan elämänkerran, koska hänestä tuli kerralla venäläistä kulttuurihistoriaa elämäntyön myötä. Jostain syystä häntä ei teloitettu eikä vangittu. Diktaattoreilla on oikkunsa. Monet muut taiteilijat ja kirjailijat vangittiin ja tuhottiin.

 
Sitten: runot eivät pelkästään kuvita Anna Ahmatovan elämää vaan ne ovat osa venäläistä kulttuuria, joka koko ajan, vainottunakin, oli elossa. Jostain syystä runoilijat ja taiteilijat joutuivat 1800-1900-luvulla vankiloihin tai heidät teloitettiin, myös tsaarinaikaan. Sosialistinen kokeilu päätyi nopeasti diktatuuriksi. Diktatuurit taas eivät siedä poikkeamia ajattelustaan mikäli heillä sellaista on. 

Pyydän siis ihmisiä miettimään mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta sivistyksestä ja kulttuurista. Kesän voi oikein hyvin viettää parin mahtavan tiiliskivi-kirjan kanssa. Tärkeätä on, että ihmiset eivät tyydy pelkkään huteraan pintatietoon, vaan alkavat ajatella mikä on mitä.

Nuo mainitsemani kirjat löytyvät kirjastoista ja jos eivät löydy, niin niistä kannattaa vinkata kirjastonhoitajalle. Meillä on yleisiä kirjastoja, meillä ei vainota lukevia ihmisiä. Eikä tietenkään kirjailijoita, tutkijoita ja historioitsijoita, jotka antavat vähän enemmän tietoa siitä mitä on ollut ja mitä on. 

Sitä paitsi kirjastot ovat mukavia paikkoja helteellä. Kirjakaupoissakin on varmaan viileätä.