Tämä ääni on ollut usein mielessä ja olen kuunnellut sitä pään sisässä. Sitä ei ole enää siellä missä se oli seuranamme vuosikymmeniä pienen puhdasvetisen järven rannalla. Se söi mielellään kaikkea pientä rantapellolta siinä vieressä ja kahlasi rantavedessä. Siellä näki pohjaan vielä oikein hyvin, vaikka vesi olikin tummaa.
Sitä ei ole enää kuulunut vuosiin. Se on ajettu sieltä pois niin kuin kaikki muukin elämä. Mutta tuntuu hienolta kuunnella sitä edes koneen kautta. Se on Euroopan suurin kahlaaja ja ainutlaatuinen. Vähenemässä ja silmälläpidettävä laji. Lapsuuteen sen ääni kuului: https://luontoportti.com/t/596/kuovi ja toivottavasti tämä säilyy edes muistona. Meillä ei ollut kuikkia ja joutsenia, joita näkyy kalliopiirroksissa eli petroglyfeissä. Eikä ole kallioita juuri tässä. Ja jos kallioita on ollut, niin ne on räjäytetty asfalttiteitä varten tai myyty kaivosyhtyeille, jos niissä on ollut mustia tai sinisiä juonteita.
Kun nyt kuovikin on voimakkaasti vähentynyt laji ja se elää kosteikoilla mielellään, niin kannattaa muistaa että Suomi ei tahdo ruveta ennallistamaan yhtään mitään ja nimenomaisesti tämä uusi hallitus ei sitä halua tehdä. Semmoinen direktiivi (?) kuuluu EU:n ohjelmaan ja luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, mutta miksi se Suomea koskisi? Sen vuoksi tästä tulee hiljainen ja väritön maa. Ihmisetkään eivät sitten enää voi hyvin.
Luen Masha Gessenin essee/reportaasikirjaa nimeltä ”Kasvoton mies. Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi” (suom. Matti Kinnunen 2012, uusi esipuhe Gessen 2022 Tbilisi-New York, suom. Jarkko Vesikansa 2022, Otava/Seven- pokkarit). Gessen oli tuttu jo pitkään minulle New Yorker-lehdessä julkaistuista esseistä ja reportaaseista, mutta tämä on ensimmäinen pidempi esitys aiheesta Venäjän yhteiskunta ja varsinkin sen kehittämä uusvanha hallinto 90-luvulla heti sen jälkeen, kun Neuvostoliitto lopetti olemassaolonsa.
Satuin juuri näkemään jonkun kirjoittaman esittelyn venäläisen, nykyään Sveitsissä asuvan kirjailija Mihail Šiskinin romaanista (?) ”Sota vai rauha”. En ole saanut sitä vielä käsiini, joten en tiedä mihin se asettuu esimerkiksi verrattuna Gessenin opukseen. Todennäköisesti näitä Venäjä-kirjoja tulee nyt enemmänkin koska on tuo sota Euroopassa eikä uhri ole Venäjä vaan Ukraina. Tosin sanotaan niinkin että ”voi voittajia”. Diktatuurimaissa kärsii tietysti aina kansa, jolla ei muutenkaan ole kovin hyviä aikoja.
Gessenin kirjassa on tutkittu ja sitten kirjoitettu aika tarkkaan se miten Putin pääsi Venäjän ”valtiaaksi”, joka on hieman vanhahtava nimitys diktaattorista. Gessen käy läpi ne ihmiset ja heidän yhteiskunnallisen päämääränsä, jotka halusivat nimenomaan ”kasvottoman miehen” keulakuvaksi. Poliittiset piirit heti Neuvostoliiton kaaduttua ovat olleet vailla seuraavaa valtiasta. Gorbatsov oli vielä vallassa, mutta ainoastaan nimellisesti. Oli käynnissä vimmattu valtiaan etsintä.
Gessen käy vähän kaikkialla Venäjällä kuuntelemassa mitä ihmisillä on sanottavaa. Hän dokumentoi aika tarkkaan Beslanin koululaisten tappamisen ja panttivankidraaman Ostankinossa Moskovassa. Beslan taisi olla Ossetiaa. Elokuvateatterin kaasuhyökkäyksestä ei saa sen enempää selvää. Epäselvä tilanne Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen oli tuottanut isännättömiä sotilaita, joiden mielestä jotain pitää tehdä?
Sotilailla oli takanaan vuosikausien Afganistan-operaatio, joka ei johtanut mihinkään. Sama lopputulos oli myös Yhdysvaltain johtamalla operaatiolla. Sekin päätyi kaaokseen ja maa on lähes hävinnyt kartalta, ainakin uutiskartalta. Fundamentalistinen islam pääsi ilmeisesti lopullisesti valtaan. Nyt on puutetta ja suoranaista nälkää, kun muslimi-sissien varustamiseen on kuitenkin mennyt rahaa, eivätkä YK:n alaiset apujärjestötkään ole päässeet toimimaan niin kuin ne pääsivät vielä Yhdysvaltain johtaman liittouman aikana. En tiedä miksi juuri Afganistan ollut niin kiinnostava paikka. Ehkä siellä on rikkaan maailman tarvitsemia kaivannaisia?
Tuskin nyt käytävä sotakaan Euroopassa tuo kovin paljon hyvinvointia. Mitäs muuta kuin isännättömiä sotilaita on tulossa nytkään! Ukraina ehkä saa pitää maansa, mutta kaikki on hajalla. Sodat ovat nykyään tolkuttomia tuhoamissotia, jossa taito ei niinkään ratkaise, vaan kaukaa ammuttujen rakettien ja muiden sellaisten tuhovoima, joka suunnataan siviileihin.
Sairaalat, koulut, teatterit ja kirkot palavat. Ajatella että nyt ovat sodassa kaikenlisäksi kaksi ortodoksista maata, kristillisiä kumpikin! Eivät kyllä ole aivan samaa lajia. Uskontojen suhde n.k. maalliseen valtaan vaihtelee.
Ihmisten enemmistö on nimenomaan siviilejä aivan maasta riippumatta. Hyökkäystä toisen maan kimppuun ei tarvita, jos ihmiset osaavat neuvotella keskenään. Sitä paitsi meillä oli jo I maailmansodan jälkeen Kansainliitto, jossa sovittiin maiden keskinäisistä käyttäytymissäännöistä. Kaikki maat eivät voi olla silti kärsimättä sodista. Ne ovat vähän niin kuin vitsaus, niin kuin kulkutaudit ja heinäsirkat. Niitäkin on viime aikoina ollut. Tavattoman raamatullisia kuvia.
Siksi on syytä miettiä millaiset kulttuuriset asiat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Jo Jugoslavian hajoamissodassa syytettiin uskontoriitoja. Oliko se niin että Bosnia oli muslimienemmistöinen ja Kroatia jonkun sortin kristillinen? Moskovalla ja Kiovalla on eri patriarkat kirkkojensa johdossa. Oliko se sitten syy siihen, miksi venäläiset tuhosivat Odessan kirkon, joka oli YK:n mailmanperintölistalla? Nyt pitää ehkä kaivaa esille venäläisohjaaja Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1925) ja katsoa se. Siinä ovat Odessan kuuluisat portaat jotka johtivat satamaan. Silloinkin ihmiset joutuivat pakenemaan.
Heräsin muutama päivä sitten painajaismaiseen unikuvaan, joka vieläkin vainoaa. Olin paikassa joka vaikutti lähinnä vanhalta VR:n asemalta. Olen ollut niissä paljon lapsena ja nuorena kun oli päästävä liikkeelle ja sukulaiset asuivat kuka missäkin. Ystäväni olivat hävinneet koska perhe muutti sen verran usein. Niitä puisia, usein Terijoelta kuljetettuja pieniä huviloita lämmitettiin usein suurilla rautauuneilla tai pienillä kaminoilla, Porin Mateilla.
Aseman sisällä oli omanlaisensa haju: ihmisten lumesta kastuneet vaatteet, hengityksen höyryt, valjut pieniltä aikuisilta näyttävät lapset. Melkein aina oli talvi. Odottavat ihmiset eivät höpöttäneet suureen ääneen vaan olivat sitä hiljaista kansaa, jota suurin osa 1950-luvun Suomea oli. Minut pantiin usein matkaan niin, että konduktööri katsoi että vaihdoin junaa oikealla asemalla. Aivan pienenä minut pantiin matkatavaroiden verkkohyllylle nukkumaan. Aikuiset ottivat matkalaukkunsa pois.
Päädyin unessa yksinäiselle asemalle. Siellä istui pahantuulisen näköinen asemapäällikkö. Ennen kuin ehdin lähteä ulos pois vihaisten sanojen ulottuvilta, sisään tuli ulsteriin ja saappaisiin sonnustautunut isäntä jolla oli sylissään hanhi. Tunsin eläimet aika hyvin, koska olin asunut maatilavankilassa, jossa oli valkoisia suuria lintuja. Niiden lähelle ei voinut mennä, koska ne saattoivat olla vihaisia.
Hanhi oli elävä. Se juoksi heti kaminan luo ja avasi siipensä. Pelästyin sitä näkyä, sillä asemamies oli selvästi huonolla tuulella. Se sanoi isännälle että lintu ulos. Isäntä sanoi että se on hänen ja tarvitsee lämmintä. Asemamies katsoi seinäkelloa ja sanoi että juna ei tule vielä kymmeneen minuuttiin. Isäntä nyökkäsi. Hanhi tepasteli kamiinan ympärillä. Minusta se hymyili.
Asemamies ei sanonut mitään, vaan meni toiseen huoneeseen. Isäntä mutisi että mikäs sille tuli. Näytin sille sormi huulilla että on nyt hiljaa. Asemamies tuli takaisin ja sillä oli pyssy. Sanoin sille että älä ja että hanhi nukahtaa pian. Mutta ei. Sen oli pakko ampua se.
Heräsin ja ajattelin. Gessenin kirjassa ei ollut muistaakseni hanhia eikä muitakaan eläimiä. Selvästi se uni oli kuitenkin jokin omituinen arkkityyppi-uni. Että joku haluaa ampua palelevan linnun vain koska haluaa ampua sen. Sitä ehkä Gessen oli valtiaalla tarkoittanut.