30.3.12

Punaista



Olen nähnyt tämän elokuvantekijän leffoja ennenkin. Niitä ei ole tullut kuin television dokumenttilähetyksinä. Kaupallisessa levityksessä ne ovat tuskin missään. Siihen on ehkä syynsä.

Minut on kasvattanut koulu ja koti niin, että jos tekee oikein, jos noudattaa omantuntonsa ääntä ja on rehellinen, niin elämä sujuu. Se on tietysti valehtelua. Mutta lapsi tai nuorikaan ei vielä käsitä kaksinaismoralismia.

Sen takia jokaisella sukupolvella on oma uusi tiensä ja sen vuoksi edellisten sukupolvien virheiltä ei kyetä oppimaan yhtään mitään. Tämä on äärimmäisen surullista, mutta myös hyvin vaarallista. Joka puolelta tulee maailmanloppuprofetioita eivätkä ne ole enää huuhaata, valitettavasti.

Olen itse ajatellut, että entä jos esimerkiksi Suomi-niminen maa ottaisi ja siirtyisi elintasossaan 50-luvulle. Se olisi joidenkin ihmisten mielestä mahdollista, koska kaikilla oli silloin katto pään päällä, keskiluokka oli pieni eikä syönyt kuormasta, patruunoissa oli moraalia ja kokonaisuuksien käsitystä vielä.
Lumi näkyy taustalla, kaktus nuokkuu uhkaavasti. Ruokaa, se sanoo, aurinkoa!

Patruunoita ei enää ole. Ei ole myöskään tiiviitä kaupunginosia ja kyliä, jossa hoidettiin lapset ja katsottiin heikompien jäsenten perään. En väitä että se oli paratiisi. Ihmiset kuluivat loppuun raskaassa työssä, mutta lapset pääsivät kouluun.

Kun me pääsimme kouluun, rupesimme puuhaamaan aika nopeasti sosiaalis-yhteiskunnallisia muutoksia. Niitä puuhaamaan perustettiin yhdistyksiä, niitä puuhasivat myös vanhat puolueet. Politiikasta keskusteltiin. Lista 1960-70-lukujen uudistuksista on pitkä ja iso. Niiden toteuttaminen oli mahdollista koska Neuvostoliiton kauppa oli hyvin tuottoisaa. Sieltä tuli esimerkiksi öljyä ja kaasua.

Ne pahalaiset, öljy ja kaasu, ovat niitä jotka pilaavat nyt ilmaston.

Elokuva oli Chris Markerin Punaista ilmaa. Hän on tehnyt alkuperäisen elokuvan vuonna 1977, mutta lisännyt ja editoinut sitä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen – eivät suomalaisetkaan puhuneet bilateraalisen kaupan aikaan savijaloilla seisovasta jättiläisestä. Niin että ilkkumiseen ei ole syytä.

Elokuvan pitäisi olla Areenassa nähtävillä, se nimittäin tuli Teemalta ulos. Löysin sen, mutta video ei toiminut minun koneellani.
Kuva oli päivitettävä joulu-/pääsiäiskaktuksen statuksen muutoksen vuoksi! Ja ulkona on takatalvi. Ehkä pääsiäiskaktukseni pitää a) pimeydestä, b) kirkollisista juhlapyhistä.


Marker näyttää hienosti sen, miten nuorison toivo heräsi ja miten se murskaantui. Keskiössä oli Vietnamin sota, Prahan kevät ja Pariisin toukokuu vuonna 1968. Se oli merkittävä vuosi, ja voin vakuuttaa että sellaista ei ole ollut sen jälkeen.

Elokuvassa siis soditaan. Sota on Boliviassa (Che Guevara tapettiin), Chilessä (presidentti Allende murhattiin ja tuli sotilasvallankaappaus), Kongossa (YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld ammuttiin alas lentokoneessaan), Vietnamin yllä lentää helikopterissa amerikkalaissotilas, joka ylistää tappamisen ihanuutta. Sitten vielä Varsovan liiton joukot ajavat panssareineen Prahaan tukahduttamaan n.k. ihmiskasvoisen sosialismin.

Kun sitten pieni Vietnam voitti ison USA:n vuonna 1975, nuoret kokivat että nyt on mahdollisuus lähteä eteenpäin. Mutta revanssi oli paljon suurempi, johon kukaan protestoijista oli varustautunut.

Esimerkiksi USA:n 20 miljoonan aktiivisen sodanvastustajan leiri hävisi savuna ilmaan, syntyi monia pieniä liikkeitä, joista ei enää ollut vastustamaan kasvavaa militarismia. Ja militarismi lisääntyi kaikkialla maailmassa. Aseiden valmistajilla oli lihavat päivä ja on edelleen.

Jos joku nuori lukee tämän, niin pyydän muistamaan että 60-lukulaiset kasvoivat pommin varjossa. Nyt oikeastaan on vielä suurempi vaara että joku ottaa ja räjäyttää pommin ja aiheuttaa ilmastonmuutoksen päälle ydintalven.
Lintu on lakannut olemasta. Pari päivää sitten se vielä makasi tuossa kymmenen metrin päässä. Kuollut kylmään ja nälkään?


Silloin kuollaan kaikki. Siis ihmiset. Sitten voi ehkä kysyä, oliko sivistyksestä, filosofiasta, taiteista, musiikista, oliko niistä mihinkään ihmisyyden edustajina. Tämä on ihan oikea kysymys, ei retorinen. En tiedä onko enää ketään joka kysyisi, saati jotakuta vastaajaa.

Siihen mennessä: katson edelleen keskiyöllä televisiota, koska siihen aikaan ainoastaan on hyviä ohjelmia. 

20.3.12

Arvo ja tasaus



Kevätpäivänseisaus. Sen lisäksi kalenterissa oli karkauspäivä viime kuussa. Kaiken huipuksi ensi viikolla on käännettävä kelloja johonkin suuntaan. Junat pysähtyvät tunniksi joillekin asemille. Siis keskellä yötä. Junan seisomisessa keskellä yötä on aavemainen fiilis. Voi kuulla se puuskahtavan ja huokaisevan.

Muistan hyvin höyryveturien vetämät vaunut Seinäjoen asemalla. Piti hyppiä kurkkaamassa 1. luokan ravintovaunun hienoja ihmisiä. Ne puolestaan epäilemättä tahtoivat konduktöörin loihtivan jostain pimennysverhot asemien seisomisajaksi, kun nuo likaiset lapset...

Juliaaninen kalenteri jo tiesi, ettei ajanlasku ole aivan selvä, vaan pitää ottaa kiinni, muuten kahdeksas kuukausi onkin yhdeksäs tai päinvastoin. Sekoilin sen verran paljon planeettojen konjuktion kanssa, että en yritä selittää kalenteria yhtään tätä enempää.


Mutta vuodenaika on muuttumassa. Nyt jo kuuden, seitsemän maissa aamulla on niin valoisaa että silmät aukenevat. Mutta ne pahukset eivät sulkeudu vastaavasti yhtään aikaisemmin illalla, vaikka on pimeää.

Kuvista näkee että elän keskellä viidakkoa. Viidakko söi verhot.

Kaupunki sotkee jossain määrin ajantajua. Olisi kivaa asua jossain saaressa, josta pääsisi äkkiä vesibussilla kaupunkiin, jos pitäisi mennä. Minulla olisi pieni soutuvene, jolla voin käydä onkimassa, heittämässä virveliä, pudottamassa katiskan ja jos saisin kumppanin, laskemaan verkot. Meidän isäntä ei ole kovin innostunut veneistä. Voisi tulla liikaa soutamista ja huopaamista.



Lidian olisi opittava syömään kalaa. Hyvä on, voin luvata keittää kalat häntä varten. Mutta en mitään muuta! Kyllä hänen on tiedettävä ominaislaatunsa, viimeinkin, ja vähitellen hän voisi luopua eläinruu’ista. En usko että ne ovat edes kovin terveellisiä. Lukuun ottamatta tauriinia, joka auttaa silmiä säilymään terävinä. Ihminen ei tarvitse tauriinia, vaan D-vitamiinia.

Muuttamisesta ei todennäköisesti tule mitään, sillä vesibusseja ei ole. En aio opetella käyttämään moottorivenettä. Sellainen pitäisi kaikenlisäksi ostaa.


Eilen oli Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Radiossa haastateltiin Canthin elämänkerran kirjoittajaa. Elämänkertoja on useita, tämä on uusin. Radiossa sanottiin monta kertaa Minna Canthin nimen yhteydessä, että tämä on ainut merkittävälle naiselle omistettu suomalainen juhlapäivä. Ei sanottu että tässä on merkittävin suomalainen nainen.

Pitäisikö keksiä lisää naisia joiden syntymäpäivänä voi vetää lipun salkoon? Minä kiinnitin huomioni siihen, että kirja oli elämänkerta, eikä kirja Canthin kirjoitustöistä. Luulin että ne ovat tärkein asia, näytelmät, lehtijutut, kaikki se mitä hän teki kauppiaan työnsä ohessa Kuopiossa.


Ja olisi mukava tietää millainen kauppias hän oli. Ehkäpä hän osasi markkinoida näytelmiään ja lehtijuttujaan hyvin? Ehkä hänet muistetaan tämänkin vuoksi omista ansioistaan?

Homsantuun repliikki kannattaa pitää mielessä:
-Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua!

Se on merkittävä repliikki.



13.3.12

Konjunktio



Kaksi planeettaa paistoi kirkkaana pimeään huoneeseen. Ne ovat juuri siinä suunnassa missä pitääkin, auringonlaskun lähellä.

En muista mitä ne ovat. En osaa lukea tähtikarttaa. Osasin sen erittäin hyvin 6-vuotiaana, kun pikkukaupungin valot eivät häirinneet taivaan tutkimista. Tämä kaupunki on liian täynnä meteliä ja valoa öisin. Maaliskuu on vielä talvea, on vielä aikaa kevätpäivän tasaukseen.

Isompi on hyvin kirkas. Se on todennnäköisesti joku suuremmista planeetoista, Jupiter tai Saturnus. Muistaakseni kumpikin niistä syövät lapsiaan, ellei se ollut vallankumous.

Saturnaliasta kehittyi karnevaali-aika, monen mutkan kautta. Muistaakseni tsaarinvallan aikaan juhlittiin ennen paastoa väärän kuninkaan päivää.

Minulla on se tunne, että kun ajat vaihtavat suuntaansa, tai muuttuvat kerta kaikkiaan tai tulee äkkipysähdys, niin tästä konjuktiosta, kahden planeetan tapaamisesta, ei kykene enää silloin kertomaan mitään. Voi olla että aamulla olen jo unohtanut.



Mutta kävin kirjastossa ja hain kirjoja, kun en yhtenä päivänä ehtinyt ajatella mitään omaani. Löysin pohjalaisrunoilijan Leea Kedon uusimman runokirjan, joka on aivan oikea kirja. Runot on ladottu vain joka toiselle sivulle, joka toinen on tyhjä. Tyhjälle sivulle voi kuvitella kuvan.

Runot ovat niin voimakkaita että niistä jää jälkikuvat. Kuvien ei tarvitse olla eideettisiä ollakseen olemassa.

PITKÄ PIMIÄ

Tulispa ikuunen pimiä,
loppuus öljy ja sähkö
eikä ikinä valkenis aamu.

Luettaas kämmenten viivoosta kaikki
menny ja tuleva,
unohrettaas saman tien.

Lämmiteltääs toistemma silmien valos,
ei kerrottaasi kellekään
millä me pysyttihin hengis
sen pitkän pimiän yli

(Leea Keto: Läpitte tuulisen lakian. Edico OY, 2011)

Kuuntelen Johann Helmich Romanin (1694-1758) musiikkia, kaukaisilta ajoilta, Tukholmasta, kuninkaallisista häistä. Music for a Royal Wedding. Musiikki-CD:n kannessa on vanha kuva Drottningholmista, jossa olin kesällä. Lukemattomia laivoja tuomassa tavaraa häihin. Kauppalaivoja ne ovat selvästi. Pieniä ja pulleita, nopeasti kääntyviä. Niissä vesissä on oltava.

En muista enää kuka silloin on ollut Ruotsin kuningas. Suomen asioihin se on vaikuttanut, koska tuohon aikaan mahtuu Iso Viha. Siitä on sellainenkin tieto, että Oulun lääniin jäi henkiin kalmukkien ja kasakoiden jäljiltä vain kourallinen ihmisiä. Kirkoissa on joku aina jossain pitänyt kirjaa, tai pappiloissa.

Perinnöllisyystieteilijöille kourallisesta ihmisiä on jäänyt geenistö, joka on aarreaitta. Se ei tarkoita sairauksien aarreaittaa ainoastaan, vaikka perinnöllisten sairauksien määrä on siellä huomattava. Nyt vain eletään niin pahoja aikoja, että tiede ei oikein kykene tutkimaan geenistöä ihan muuten vain. Siihen ei anneta rahaa.

Ajattelin tuota runoa lukiessani lapsenlapsia. Jos he jäävät henkiin, niin ei ole mitään tapaa kertoa tätä aikaa heille.


6.3.12

Petoksia ja traumoja



Aivan kuin jo olemassa olevien kirjojen kimpussa työskentely ei riittäisi, minun piti käydä kirjastosta katsomassa olisiko siellä osviittaa työläiskirjallisuuteen, joka erityisesti kukoisti 1950-luvulta lähtien. Suomessa työläiskirjallisuus kamppaili suosiosta sotakirjallisuuden kanssa.

Minulla on epäilys siitä että kumpikin kirjallisuudenlaji oli miesväen suosiossa. Epäilen jopa, että aivan sodan jälkeen vähemmän naiset ehtivät lastenhoidolta ja työssäkäynniltä edes lukea mitään. Ideologisia suuntaviivoja epäilemättä piirsi miessukupuoli. Lukuunottamatta joitakin loistavia poikkeuksia.

Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö miehetkin tehneet töitä He tekivät töitä niin lujasti, että sodankäynyt sukupolvi miehiä alkaa olla kuollut, sen sijaan naisia jonkin verran ehkä vielä on. Minulla ei ole ketään sen ikäistä kenen kanssa puhua, he ovat suvusta kuolleet, mutta joitakin vieraita ehkä vielä on.

En tiedä olisiko heiltä saatavissa tarinaa siitä, minkälaista kirjallisuutta he lukivat. Se varmaan riippuu siitä, mitä kukin vanhana piti tärkeimpänä. Itse olisin halunnut puhua kummankin isoäidin kanssa, mutta he lopettivat puhumisen juuri siinä vaiheessa, kun olisin ehkä ymmärtänyt heidän elämänkaarestaan edes jotain.

Äideillä tai isillä puolestaan oli paljon vähemmän aikaa puhua yhtään mitään mistään.



Työläiskirjallisuuden toi mieleeni Hannu Salaman television kotiteatteriesitykseksi dramatisoitu opus Siinä näkijä, missä tekijä. Sopivasti viime syksynä vielä ilmestyi alkuperäisen viimeisen jäsenen päiväkirjanomainen tilipäätös Tampereen Pispalan vastarintaryhmästä.

Itse esitys oli pettymys. Kirja on huomattavan paksu, joten on riippunut aika paljon dramaturgin tekemistä valinnoista mitä esitykseen valittiin. Päähuomio oli petoksessa. Muistan myös pienenä lapsena kuulleeni pettäjän tiestä, joka sittemmin oli jonkun mustalaistangolaulajan esitys.

Parhaimman esityksen siitä kappaleesta kuulin kerran matkalla isäni luokse joululomalle. Täpötäyteen Savon-junaan tuli sisään pieni mustalaispoika, joka aloitti tangon jo ovelta, käveleskeli hitaasti ojentaen kuppiaan kuin kolehtihaavia penkiltä penkille ja kyllä hän niin hienosti lauloi, että rahaa oli jostain kaivettava.

Hymyilytti pojan vakava ilme. Mutta en toki hymyillyt antaessani muutaman pennin, enempää ei opiskelijalla ollut. Tietäisikö hän petoksesta mitään? Häntä olisi pitänyt päästä jututtamaan: mitä petos tarkoitti hänen mielessään? Olen aivan varma, että laulun sanoma oli hänelle selvitetty, sen verran dramaattinen se esitys oli.



Petos oli monien takkatulen ääressä istuneen ukon sanavarastossa, kun he kävivät läpi sotareissuaan. Olin niin nuori 1950-luvulla, että en käsittänyt mistä sodankäyneet miehet olivat vihaisia.

Tuntemattoman sotilaan luin vasta paljon myöhemmin, ehkä noin 13-vuotiaana. Siinä joku väitti petokseksi sitä, että Suomen vanha raja oli ylitetty. Mutta myöhemmin salaa kuunneltuani vanhempia ihmisiä, olin käsittänyt sellaisenkin omituisuuden, että joku oli ollut hyvin varma siitä, että yksi sodanaikana syntyneistä lapsista ei ollutkaan sotilaan oma. Koska en siitäkään oikein käsittänyt mitään, se jäi mietittäväksi vasta vuosien kuluttua.

Nyt kun mietin kaikkia näitä eri tapoja, millä suomalaiset ovat onnistuneet toisiaan pettämään ja varsinkin sodan aikana, ihmettelen että porukka on näinkin täysjärkistä kuin se on.

Eihän ensinnäkään kellekään sodasta palaavalle ole annettu minkäänlaista kriisiapua. Sen lisäksi lapset saivat kasvaa siinä kaiken touhun keskellä miten parhaiten taisivat. Yleensä huitaistiin, koska jos vaimo yritti huitaista miestä, siinä saattoi vaimolle käydä huonosti.

Lapsi sen sijaan pakeni ulos itkemään ”äideistä parhaimman” omituista käytöstä. Siihen käytökseen ei kyllä sitten vuosikymmenienkään mittaan ole sodankäyneiden lapsille tullut selitystä. Eikä lapsella ole koskaan ollut mitään mahdollisuutta kysyä kuolinvuoteella äidiltä tai isältä miten se naimisissa olo sujui. Ei sitä olisi sallittu edes vanhempien ollessa terveitä.

Sen sijaan noita mustalaispoikia kulki junissa tienaamassa perheelle rahaa ja laulamassa kuin enkelit. En yhtään epäile, etteivätkö ne olisi laulaneet sitä ”Äideistä parhain”, jos äitienpäivä oli lähellä. Kulkivat vaunusta vaunuun, ja vanhemmat pyyhkivät silmäkulmaansa.