9.9.21

Yleisradio ja yleiset kirjastot

Ajattelen lukeneeni kirjan joka jollain tavalla etsi nimeä. En tarkoita sitä, että nimen etsiminen johtuisi siitä, että Touko Kauppinen kirjoitti esikoiskirjan. Eikä nimen hakeminen johdu siitäkään että luin sitä pieniä palasia silloin tällöin, lukeminen kesti, vaikka kirja oli ohut. Minua ei häirinnyt sekään että kirja ei kuulunut oikein mihinkään kategoriaan.

Päinvastoin. Luulen että se oli tarkoitus: olla kuulumatta kategorioihin. Sellainen se ei ole mitenkään tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä oli pätkissä ilmiselvää nikottelua. En oikein osaa mitään lajeja, eikä minun tarvitsekaan. Kirja voi olla niinku-kirja myös. Se ei tarkoita epämääräisyyttä, vaan sitä, että se voi olla omiaan aloittamaan prosesseja lukijan päässä. Sanoista on tarkoituskin tulla mielikuvia.



Kun aloitin Häikäisevien lukemisen oli omassa päässäni jonkinmoinen muutos. Useimmiten muutoksissa on kysymys ilmojen muuttumisesta ja sellaiseen tottuminen on vaikeata. Keväästä asti lämpötilatkin ovat menneet ylösalas koko ajan. Sijoitin siis maiseman sillalle, lähelle vesiä ja metsään ja minusta niistä oikein mainittiinkin.

Mutta sekään ei vielä saanut minua kuin harhailemaan jonkin aikaa pois kirjan lähettyviltä. Tietysti minulla on myös jatkuvasti paheneva nivelrikko eikä lääkäriin pääse, koska maassa on edelleen pandemia. Olen joutunut viimeisten vuosien aikaan kertomaan toistuvasti ihmisille joiden mielestä ilmaston muuttumisesta olisi pitänyt ilmoittaa paljon aikaisemmin, että kyllä minä siitä olen puhunut jo 1960-luvulla. Mutta kuka senttaria uskoisi.

Kauppisen Teoksen kustantama Häikäisevät on aika uusi kirja, se tuli käteeni kaupungin kirjastosta, jossa on hyviä kirjastonhoitajia. Tämä taisi olla uutuuksien hyllyssä, mutta ei niiden, joiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Koska nykyään julkaistaan kovasti harvoin kirja-arvosteluja, muistan aika hyvin kirjat, joista on jotain mainittu.

Kirjassa oli aivan selvästi kerrottuna miten ihmisten väliset suhteet muuttuvat kun ilmasto muuttuu.  Tosin ilmat ovat aina mitä sattuu, joten en oikeastaan voi yhdistää kirjaa maailmanlopun tilanteeseen. Tässä ihmiset tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan toistensa ajatukset ja kiipeämään toistensa päihin. Keskellä mustaa järveä tai merenlahtea soutajan päähän kaivautuminen oli kyllä aika tavalla riskaabelia. 


Olisi voinut tulla vaikka pahempikin trombi ja siinä sitä sitten olisi taas oltu. Nämäkin kaverukset olivat sen verran nuoria, että niiden päätä ei paljon palellut. Sellaisista saa lukea lehdissä. Päättömässä menossa täytyy olla aina todella skarppi.

Illansuussa eilen oli isompi uutinen se, että onneksi lähettivät Helsingin Musiikkitalosta livenä uuden RSO:n kapellimestarin ohjaaman konsertti. Kuuntelin koko konsertin. Mietin kuunnellessani, osaisinko sanoa että uusi ylikapellimestari on nero tai muuten vain hirveän hyvä. Näin lopun konsertista televisiosta (radiosta se tuli livenä) ja kapellimestari Nicholas Collon on nuori ja muistaakseni skotti. Hänellä on kihara pörrötukka, mutta hän ei ehkä ole sellaisesta kärsinyt niin kuin minä kärsin noin nuorena. 


Viimeisenä numerona oli Stravinskin Petruška. Luulin tähän asti että Petruška on Prokofjevin, mutta joka tapauksessa siinä minusta selvästi jolkotteli susi. Kauppisen kirjassakin on Hukka vähän väliä, omana lukunaan. Kirjan Hukka esiintyy paikoin, aika säännöllisin välein, mutta jotenkin Stravinski teki siitä merkittävämmän.  En muista kuka tai mikä se Stravinskin Petruška oli, mutta kovaa vauhtia se meni kun oli kiire.

En pidä mitenkään outona sitä että kuulen värejä ja näen musiikkia. Se kuuluu aivotoimintaani ja on kuulunut aina. Synesteetikko ei ole mitenkään harvinainen otus. Sain sen Hukan samoin kuin ne kaksi poikaa, päähenkilöt, liikkumaan musiikin tahtiin. Siinäkään ei ollut mitään outoa että kumpikaan ei erityisemmin hämmästynyt siitä, miten se toinen, joka kiipesi kivelle ja hävisi, oli sitten jossakin puiden alla, kuusen turvassa, nukkumassa. Kun minä olin lapsi 1950-luvulla sellaisia nukahtelemisia näytti tapahtuvan ihmisten keskellä aivan normaalisti. Metsät olivat vielä metsiä ja siitäkin johtui se, että ihmiset osasivat käpertyä kallionkoloon nukkumaan kun sadekin alkoi uhata.

Nyt semmoinen voisi olla vaarallista. Kirjassa se poika ei tainnut koko aikaa nukkua, vaan pojat tapasivat toisensa kadun vastakkaista puolta kulkiessaan. Mutta muuten kyllä ne pojat kulkivat niin nopeasti ja lujaa ja varsinkin etsiessään Sannaa, että harva siinä kyydissä olisi pysynyt mukana.

Tulin kyllä ajatelleeksi trombia, kun ne olivat siinä veneessä matkalla saareen. Trombeja ei ollut kun olin itse pieni. Olen nuorena juossut karkuun nousuvettä meren rannalla. En ollut huomannut että toiset olivat menneet jo lähelle metsää taaksepäin, polulle.  Nousuvesi voi olla voimakas jos on nousemassa myrsky samaan aikaan.

Joka tapauksessa: Stravinski on kyllä muutenkin kuvilla säveltäjä. Ei harvinaisen voimakas musiikki- ja lukuelämys ollut poikkeus. Kuka tahansa voi järjestää sellaisen itselleen. Siis: kotona voi järjestää huimia taide-elämyksiä ihan vain kahden kulttuuri-instituution voimin: kirjastosta saa kirjoja ja YLE on Yleisradio, meidän tänään 95-vuotias laitoksemme.  Saatiin aivan ilmeisesti hyvä ylikapellimestari radion sinfoniaorkesteriin. Yleisradiolle kiitos ja sitä myötä Suomelle että ymmärtää kirjastojenkin merkityksen!

Milloinkahan yleiset kirjastot tulivat Suomeen? Kai kuitenkin ennen vuotta 1926, jolloin radio aloitti?