31.12.11

Planeetta pyörii



On outoa ajatella että pelkkä planeetan liike saa valon muuttumaan. On jotenkin mukava ajatella että ehkä ei kuitenkaan, ehkä valo on pimeään vuodenaikaan riippuvainen maan valosta. Mutta tänä talvena, kun lunta ei ole ollut, niin planeetalla on vesihöyryinen ja mutainen valo. Ainakin täällä lähellä Pohjoisnapaa.

Etelänavalla valo on jyrkimmillään aina samanlaista, koska se napa on manner. Olen usein mielessäni matkannut Tulimaahan, koska siellä on varmasti aivan oma valonsa. En ole varma kuinka korkeita vuoret ovat, mutta varmaan ne ovat joskus syösseet tulta, muuten tuskin merimiehet olisivat antaneet sille nimeä Tierra Del Fuego.

Sitten ajattelen lapsia jotka juuri lähtivät kohden kotiaan. Jäi kysymättä matkalla kauppaan mitä Ida ajatteli valosta. Miten seitsenvuotias osaa panna sanoiksi kesän ja talven eron? Jäässä ei ole kukkia, paitsi jääkukkia. Juhannuksena ei ole lunta ja jäätä vaan multa jossa möyrii kastematoja ja tuhatjalkaisia, jotka ajavat niitä takaa. Mullasta kasvaa kissankelloja.

Talven valo on erityinen ja uskon että se meille täällä asuville on tarpeen. Kirjoitan tätä isoisän kirjahyllyn kirjoituskannen päällä. Minusta on mukava ajatella, että hänelle olisi jäänyt omasta kotitalostaan mieleen se, että pimeinä kuukausina on tehtävä puhdetöitä. Koska hän tahtoi ennen kaikkea lukea ja kirjoittaa, hän tarvitsi kotiinsa jykevän kirjahyllyn josta saa kannen lasketuksi alas kirjoitusalustalta.

Kun sain tämän hänelle rakennetusta talosta, vetolaatikoissa oli vielä nimet niille papereille, jotka kuuluvat mihinkin laatikkoon. Käsiala oli kaunista ja täsmällistä. Opetussuunnitelmat ja niiden luonnokset olivat eri laatikoissa. Sitten olivat kuitit. Yhdessä laatikossa luki kassa.

Missään ei ollut lukkoa. Hänen johtamassaan koulussa ei ehkä ollut varkaita lainkaan. Oppilaat olivat tasaisen köyhää maalaisnuorisoa. Ehkä heidän arvomaailmaansa ei kuulunut varkaus?

Asiakirjoja ei laatikoissa enää ollut. Isoisän arkisto oli siirretty isoihin pahvilaatikoihin. Niistä ne piti siirrettämän Maakunta-arkistoon, mutta en tiedä tapahtuiko ikinä niin. Siinä talossa asuvat muut ihmiset.

Vanhat kuittivihkot, joihin on täydellisellä käsialalla merkitty vuoden tapahtumat, ovat kyllä aarteita. Kukaan ei osaa enää tehdä sellaisia. Ihmisillä ei ole enää edes käsialaa.

Kyllä sitä saa surra.

Jään synty. Kiteet ovat jo rannalla.

24.12.11

Jouluruno

Sitaatteja Harry Martinsonin Aniarasta, kuvia omasta kamerastani. Parasta joulua mitä voi löytää.

24
Myös voimattomuus hyökkää tavallaan
ja herjaa aikoja ja avaruutta.
Vaan pelkkää oikeudenmukaisuutta
jo moni näkee tässä matkassaan.
Me itse itsellemme lain luimme
kun tänne sarkofagiin sulkeuduimme.
Siis elävältä omaa peijaisjuhlaa
saa viettää kunnes ylpeytensä tuhlaa.


Ja vuosituhannen tai myriadin päästä
aurinko jokin jossain etäinen
vain nielee pienen koin kuin lampun liekki
syysaikaan ammoin maassa Doriksen.
Ei jatka enää Aniara matkaa,
vain syvää untaan kansa siinä jatkaa
ja nopea on muutos viimeinen.



25
Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
                   Aniara avaruuden taa.

(suom. Aila Meriluoto, WSOY Neljäs painos 1974)



18.12.11

Hieno paikka



Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneella asui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä oli korkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsi selälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Se korkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautin olkapäitäni ja menin omalle pihalle.

Pihan aidan läpi näki kyllä milloin hieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitä syystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Ne todennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillä hiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohta kastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaan vaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.

Kun muutettiin etelään Vaasantalosta, en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutin takaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen ja kulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tulee nuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamaton tyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltä ajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsena Ruotsissa.

Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoa olin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsun kokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Se sijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitä maakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. Toimituskuntaa Vaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, mutta läheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.

Aina on ollut olemassa Vaasa ja maakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.

Hotelli Astor oli hieno. Se oli oikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonetta muistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa, koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoen kautta.

En tuntenut kaupungista muuta kuin Astorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meillä oli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniin paikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeni väärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissa paksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut, kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukalta kuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.

Ei ollut puheessa yhtään eroa verrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla ja minä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti että Astorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen ja joka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassa kulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse ja puhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edes lehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaan Vaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiä ja kirjakauppakin on täynnä krääsää.

Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksi verrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivät ruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy olla peräisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaisten osuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasan ruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineet rakentaa noin kauniin talon.

Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin. Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle. Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio tai jäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienoja taloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, että emme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä, joten se siitä.

Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaan ensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväki oli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemään muuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkin pyhäinhäväistykseltä.

Tinka tutki ruokalistaa päätään pudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttua ja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elää herroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa, ”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”

Tässä on sitaatti Pirkko Lindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa, Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa, joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitsee asemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minä kulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossa klimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota en kyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävän viereiseen ojaan.

Koska kotonakin oli lähinnä klimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanut syömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus 50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eli Katinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.

Tässä kaupungissa on vuosittain kaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Siellä käyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei ole induktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaisten pääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan. Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hän on hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissä monessa paikassa.

Suurin osa kirjan tapahtumista on Vaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässä ensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuotta sitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoi että aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No, kun asuin siellä lapsena.”.

Katsoin pitkää ja vaaleaa kirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenut joitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”, kirjailija selvitti. Ahaa.

Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsena näkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön, jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansa nimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän että yritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynyt olla erilainen kuin 80-luvulla.

Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän että Vaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luen kirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuva lukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, että Lindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomus sodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elää suhisee.

Tuntu on pikkukaupungin. Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivat tuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannut takaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunut kahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa, niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.

Tämä on kaksikielinen kaupunki, mutta en osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissa opin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka. Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuu ottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainen poikaystävä.

Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltä oliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, joka jollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. Takaisin Helsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.

***
Tällä välin talvi epäröiden yrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään, mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolen sinnikkäästi viikkoja.

Koskaan ei tiedä milloin kaatuu matkalla uimahalliin.


        Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?





Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.



7.12.11

Jouluna syötiin talviomenoita



Olen käynyt sivistysoppikoulua ja sivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitä nykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovien ulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeen ammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki, jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta 15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisi tulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovat ihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollut millainen tahansa.
Maisa tekee sound checkin juhlasalissa


Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoi paljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä peräti kahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaan oppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa, mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varren työläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun. Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, ne maksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaan kulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme (kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964. Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljon kavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokin este. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enää elossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää. Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipan perheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meillä oli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimia puutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäin kauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihin jouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaista kohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistä kertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarha oli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialan kartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi on Pikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tulee uusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.
Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona


Meidän koulumme kohtaloa ei vielä tiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten en saanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. En ole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963. Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenut matikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen menin kielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia ei nykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinka paljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70 niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolan puutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaan joku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, mutta eivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanut sinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottavia palikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen että jos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekin meistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkona silloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana. Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullut Kaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyt tielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin se kuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätä näkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitä onko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki että Kirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennyt konkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olin lapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja. Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua On pyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä, kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikka en osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulun laulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulo kummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muiden kuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuori nainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.
Pihan myrskyiset männyt


Mutta koulun edessä oli tie entiseen kotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistan hyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkä muistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä on Ateneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiä omakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa. Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisin käynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä, mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näytti minulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonka kohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siis aivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjan veli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade ja huuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka, mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luonto loisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, ne eivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tulee näistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyt tai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajan kulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se sama ihminen kuin lapsena ja nuorena.
"Vaan oisinpa uljas kotka...", maakuntalaulusta tuttu Vesijärvi, kyläläisten uimaranta