Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneella
asui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä oli
korkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsi
selälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Se
korkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautin
olkapäitäni ja menin omalle pihalle.
Pihan aidan läpi näki kyllä milloin
hieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitä
syystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Ne
todennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillä
hiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohta
kastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaan
vaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.
Kun muutettiin etelään Vaasantalosta,
en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutin
takaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen ja
kulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tulee
nuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamaton
tyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltä
ajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsena
Ruotsissa.
Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoa
olin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsun
kokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Se
sijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitä
maakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. Toimituskuntaa
Vaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, mutta
läheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.
Aina on ollut olemassa Vaasa ja
maakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.
Hotelli Astor oli hieno. Se oli
oikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonetta
muistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa,
koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoen
kautta.
En tuntenut kaupungista muuta kuin
Astorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meillä
oli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniin
paikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeni
väärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissa
paksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut,
kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat,
näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukalta
kuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.
Ei ollut puheessa yhtään eroa
verrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla ja
minä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti että
Astorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen ja
joka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimme
saaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassa
kulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse ja
puhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edes
lehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaan
Vaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiä
ja kirjakauppakin on täynnä krääsää.
Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksi
verrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivät
ruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy olla
peräisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaisten
osuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasan
ruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineet
rakentaa noin kauniin talon.
Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin.
Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle.
Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio tai
jäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienoja
taloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, että
emme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä,
joten se siitä.
Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaan
ensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväki
oli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemään
muuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkin
pyhäinhäväistykseltä.
Tinka tutki ruokalistaa päätään
pudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttua
ja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elää
herroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa,
”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”
Tässä on sitaatti Pirkko
Lindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa,
Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa,
joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitsee
asemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minä
kulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossa
klimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota en
kyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävän
viereiseen ojaan.
Koska kotonakin oli lähinnä
klimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanut
syömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus
50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eli
Katinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.
Tässä kaupungissa on vuosittain
kaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Siellä
käyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei ole
induktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaisten
pääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan.
Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hän
on hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissä
monessa paikassa.
Suurin osa kirjan tapahtumista on
Vaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässä
ensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuotta
sitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoi
että aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No,
kun asuin siellä lapsena.”.
Katsoin pitkää ja vaaleaa
kirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenut
joitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”,
kirjailija selvitti. Ahaa.
Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsena
näkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön,
jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansa
nimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän että
yritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynyt
olla erilainen kuin 80-luvulla.
Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän että
Vaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luen
kirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuva
lukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, että
Lindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomus
sodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elää
suhisee.
Tuntu on pikkukaupungin.
Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivat
tuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannut
takaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunut
kahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa,
niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.
Tämä on kaksikielinen kaupunki, mutta
en osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissa
opin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka.
Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Mutta
enimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuu
ottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainen
poikaystävä.
Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltä
oliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, joka
jollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. Takaisin
Helsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.
***
Tällä välin talvi epäröiden
yrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään,
mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolen
sinnikkäästi viikkoja.
Koskaan ei tiedä milloin kaatuu
matkalla uimahalliin.
Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?
Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.