Taite

Taittelin papereita. Yläkerran työhuoneosasto on vaihteeksi räjähtänyt. Minun on hankittava muutama laatikko, ja pahvinen kelpaa, että saan papereita lajitelluksi aiheittain jonnekin. Ongelma on siinä että jokainen muistivihkokin tuntuu kuolemattomalta, kerta kaikkiaan. Jos ajattelen jotain nyt, niin samaa ajatusta olen ajatellut mielestäni kymmenen kertaa paremmin kymmenen vuotta sitten.

Sellainen on elämän kulku, vaikka nuoret ihmiset varmasti pitävät sellaista kehitystä mahdottomana. Haastattelemani n. 30-vuotiaat ihmisenalut miltei järkiään pelkäävät esimerkiksi kuolemaa. Minun on helppo muistivihoista nähdä, että en ole pelännyt kuolemaa oikeastaan ikinä, siis omalta kohdaltani. Mutta minä olen sodankäyneiden vanhempien lapsi ja lapsuudessa sota oli aivan lähellä, siitä puhuivat kaikki. Sitten oli pitkään sienenmuotoisen pommin varjo. On vieläkin jos siihen kohdistaa huomionsa.

Ehkä onnistuisin sijoittamaan muistivihkot johonkin yhteen laatikkoon, jossa olisi jonkinmoinen ajallinen järjestys? Minulla ei ole ajatuksia kuolemattomuudesta tältä osin muuten kuin ehkä lapsenlapsenlasten suhteen, mikäli yhteiskunta edelleen jatkuu ja nykylapset alkavat tuottaa omia lapsiaan ja niin edelleen. Mutta kolmas sukupolvi on jo hyvin kaukana. Horisontti pakenee.

Lukuisissa dystopioissa, joita olen eksynyt lueksimaan muutaman viime vuoden aikana aika paljon, oletetaan aivan ensimmäiseksi että nykymallista yhteiskuntaa ei enää ole olemassa. Yksi syy sen olemassaolemattomuuteen on sukupolvien välisten siteiden katkeaminen. Ei sitä kirjoissa sanota, mutta oletan sen syyksi.

Yhdessä muistivihkossa oli pitkä pätkä espanjalaisen kirjailijan (jonka nimi katosi päästä) mökkipitäjän kirjastosta hankitusta kirjasta nimeltä jotain sinne päin kuin Tokio ei muista meitä enää. Tai ehkä ei kaipaa enää. Tai ei välitä meistä. Mutta kaupunki oli Tokio.

Minulla ei ole sen kaupungin kanssa ollut koskaan mitään tekemistä, paitsi että tiedän mikä oli Edo-kausi ja tunnen ulkonaisesti sivellintekniikan ja osaan hiertää tussia. Riisipaperiakin meillä on.

Kirjassa käsiteltiin superhuumetta. Päähenkilö, joskus kaukana tulevaisuudessa, oli huumejakelija. Huume ei ilmeisesti ollut kielletty, tai sitten yhteiskunnat olivat muuttuneet sellaisiksi että kukaan ei oikein välittänyt olivatko huumeet kiellettyjä tai sallittuja. Sen muistan että oikeita lapsia ei näkynyt missään, eikä edes perheitä.

Huume oli semmoinen, että kun otti napin, niin kaikki muisti pyyhkiytyi pois. Seuraavan aamun, siis unien jälkeen, sai siis aloittaa n.k. puhtaalta pöydältä. Kirjailijan nimi oli Ray Loriga. Kirjassa kerrotaan syyt siihen, miksi muistinpyyhkimisnapit olivat niin suosittuja. En muista enää mitä ne syyt olivat, mutta voisi ehkä ajatella unohtavansa Norjan joukkomurhan tai Afrikan sarven tolkuttoman nälänhädän ja sen, että nyt Mogadishun niskan päällä oleva klaani ei suostu päästämään YK:n hätäapua paikalle. Se menee Keniaan, jonne tulee tuhansia nälkään kuolemaisillaan olevia ihmisiä päivittäin.

Että sellaisia olisi siis mukavaa pyyhkiä pois muistista! Olo olisi kuin silkkiä vain, keskellä hieman viilenevää kesää, viikonloppua, joka taittuu kohti elokuuta. Meillä on vettä vielä, vaikka tässä kaupungissa pohjavesi on paennut jo pois. Tai kaivon pitäisi olla niin syvä, ettei sellaiseen ole varmaan varaa.

Ajattelen tietysti, että hyvä omatunto on hyvän unen tae. Taas nukuin huonosti. Sillä ei ole mitään tekemistä omantunnon kanssa, koska minulla ei juuri ole tekemistä muiden ihmisten kanssa. Aivoni pyrkivät askartelemaan enemmän abstrakteissa asioissa. Huono uni johtuu siitä, että aivojen muistikennot alkavat olla kertakaikkiaan täynnä. Ainakin tuo kenno-teoria kuulostaa johdonmukaiselta. Tuskin se biologiaa kuitenkaan on.

Kiitos kysymästä, selkä on ollut viime aikoina kipeä. Olen harjoitellut päivittäin risti-istuntaa paperin, vesivärilehtiön ja siveltimen kanssa. Niitä on käytettävä lattiatasolla. Harjoittelen värejä. Kuviin on pitkä matka.

Luulen että värit lähtevät liikkeelle tästä hennosta muutoksen viitteestä. Syksy on jo parin kuukauden päästä. Seinät eivät huo'u niin kovaa kuumuutta enää kuin viime viikolla. Itse asiassa olin kiukkuinen kuin ampiainen eilen illalla kun sisälämpömittari kohosi taas 29 asteeseen klo yhdeksän illalla suunnilleen. Luulen alkavani ymmärtää ampiaista. Se raukka on elellyt täällä Pohjan perillä suuren sukunsa kanssa satoja vuosia ja eikös nyt sitten tule yhtäkkiä kovia helteitä. Tällaiseen sopeutuminen on rankkaa mille tahansa oliolle.

Ehkä ampiaisilla ei ole pesissään kunnon tuuletusta? Joka tapauksessa aikoihin ei ole satanut. Ampiaiset tulevat kohti ja purevat. Ehkä ne ovat lihansyöjiä ja saavat vetensä tuoreesta lihasta?

Yläkerran työpöydän vieressä näkyy olevan ampiaisen raato. On mukavaa etten astunut sen päälle kun se oli vielä elossa. Kerran astuin ja jalka turposi möhkäleeksi. Nurkasta löysin huopatöppösen joka kesäkuumalla oli älytön jalkine, mutta yhtenä päivänä jalka rupesi taas muistuttamaan jalkaa.

Olen edelleen kävelevä otus. Olisi hyvä ajatus että huopatöppösiä ruvettaisiin taas tekemään, jos/kun ilmasto alkaa muistuttaa yhä enemmän mannermaista, niin kuin se on viime vuodet ollut.

Initiaatio

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.

Aika menee läpi.

Tuuli vie meren.

(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.

En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.

Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.

Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.

Kuumaa

Alakerrassa oli lämmintä varjossa olevan mittarin mukaan 29 astetta. Se oli eilen. Edellispäivänä lukema oli 33 astetta. Ulkona ei ollut kuin 25 astetta, sehän on jotenkin kestettävissä. Nyt on satanut koko yön, mutta aurinkolämmitys (siis ihan vain ikkunoista) ilmeisesti tulee toimimaan sisällä, ulkona on enää 17 astetta. Vaihtelevaa, kuten ilmatieteenlaitos ilmoitti.

Eilen piti päästä siis ulos, ihan vain hengittääkseen. Olin unohtanut tärkeimmän. Maan pinta on suhteellisen täydellisesti peitetty asfaltilla. Se hohkaa lämpöä taatusti enemmän kuin sen toissapäiväisen sisälukeman verran. Virallinen ulkolukema olisi ollut sähkölaitoksen tornissa, mutta tunsin sulavani jo postiin ja apteekkiin päästyäni. Ja vielä piti raahustaa aurinkoa ja ihmisiä tungeksivalle torille.

Olen nähnyt kaksi elokuvaa hiljattain, joissa oleellinen asia on kuumuus.

Ensimmäinen oli Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri (1975), joka näytettiin viikonloppuna klo 2-4.15, suunnilleen. Siis keskellä yötä. En tiedä mistä esitysaika johtui, mutta ehkä illalla esitetyt muut elokuvat olivat kaupallisempia, joten me ei-kaupalliset, ei tallentavia bokseja omistamattomat olimme aivan vapaita valvomaan kerrankin hyvästä syystä puolen yötä.

Olen nähnyt elokuvan edellisen kerran vuosikymmenet sitten, todennäköisesti joskus 1970-luvulla. Se on merkittävä teos. Puhun tässä teoksesta ihan niin kuin sinfoniasta, sen vuoksi että jotkut auteurit ovat kyenneet merkkiteosten luomiseen myös elokuvina. Se ei ole helppoa, koska elokuvan tekeminen maksaa hirveästi rahaa.

Antonioni (29.9.1912-30.7.2007) kuoli samana päivänä kuin ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007). Elokuvan syvällisen uudistajasukupolven kuolema alkaa olla täydellinen. Onko heistä elossa enää Jean-Luc Godard?

Sitten sunnuntai-iltana sain ystävältä kuulla, että kaupungin elokuvateatterissa on, harvinaista kyllä, hyvä elokuva. Kun on vain yksi elokuvateatteri, niin useimmiten siellä menee pelkkää roskaa. KAVA (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) pudotti kaupungin pois arkiston maakuntaesityspaikoista.

Elokuva oli tämän vuoden Cannes'n elokuvajuhlilla esitetty Lars von Trierin (s. 30.4.1956) ohjaama Melancholia. Seurasin poikkeuksellisesti elokuvajuhlia, koska tahdoin nähdä, saako Aki Kaurismäki palkinnon. Ei saanut, mutta ei saanut myöskään tanskalainen von Trier, joka päin vastoin jostain natsivitseistään joutui persona non grata-porukkaan. Cannes on Etelä-Ranskaa, mutta en ole varma siitä, oliko alue Vichyn hallituksen alainen sodan aikaan.

Euroopassa ollaan edelleen varpaillaan natsi-yhteyksien kanssa. Se vaikutelma on jäänyt, että Ranska ei suorittanut yhtä perusteellista kollaboraattoreiden puhdistusta kuin minkä Saksa joutui tekemään.

Melancholia-elokuvan tekijän oma tuotantoyhtiö on nimeltään Zentropa (melkein yhtä hyvä nimi kuin Kaurismäkien & Co Villealfa!). Von Trierin ensimmäinen menestys oli elokuva Breaking the Waves, toinen tunnettu leffa oli pienemmän elokuvaentusiasti-luokan (mikäli sellaista ylipäänsä on!) elokuva Dogville. Ohjaaja ystävineen perusti käsivarakameraheiluntaan ja improvisaatioon perustuvan dogma 95-ryhmän, joka kaiketi on vielä olemassa.

Elokuvilla on mielessäni yhteys, siis Antonionin ja von Trierin uusimman leffan välillä. Valkokankaalta aistii kuumuuden. Kummassakaan ihminen ei pääse pakoon kohtaloaan. Kohtalo on tässä tapauksessa oikea sana eikä liioittelua.

Antonionin leffassa puhutaan yhden ihmisen leikkautumisesta ulos elämästä. Reportteri tietää olevansa tarpeeton. Minä ajattelin Pohjois-Afrikkaan sijoitetun leffan ajan ensiksi Albert Camus'n Algeria-esseitä, jotka pitää jälleen kaivaa esiin. Toiseksi tuli etsimättä mieleen tämänhetken Pohjois-Afrikka, pakolaisongelma, käsittämätön köyhyys ja Euroopan julmuus ja kovakorvaisuus sen edessä. Ei tarvitse kaivaa esiin TV-uutisten Sudan-kuvia, Välimeren eteläosa riittää. Ja se tieto, että suurin osa pakolaisia joutuu pakenemaan jo itse hätää kärsiviiin köyhiin naapurimaihin.

Mitä silloin tapahtuu reportterille, joka tietää tekevänsä televisiostudiolle valheellisia raportteja? Reportterilta ei odoteta tutkivaa journalismia tai muuta sankaruutta. Mutta lopulta hän ei enää jaksa välittää. Jos ei välitä, kuolee. Toisaalta: jos välittää, kuolee myös. Journalismi on aika tappava ammatti. Vuosittain reporttereita kuolee paljon. Suuri osa ammutaan tai räjäytetään.

Toinen elokuva, tanskalaisleffa, on hankalampi ajateltava. Otin käteeni leffan nähtyäni Timo Aarnialan grafiikkakirjan nimeltä Kuolemantanssi (WSOY 2006). Pyydän lukijaa ottamaan esiin sivun 20! Siinä on pätevästi kuvattu Melancholian sanoma. Aarniala kuoli viime vuonna.

Takakannessa Aki Kaurismäki sanoo: Timo Aarnialalla on Suomen kaunein viiva ja hän piirtää voimakkaita kuvia.

Melancholia on täynnä kauniita kuvia. Se ottaa pois ihmisten niskasta ne suuret synnit, jotka näyttävät nyt johtavan maapallon tuhoon. Jos tuho tuleekin ulkoapäin, avaruudesta, kahden planeetan kuolemantanssina, kukaan ei pääse pakoon eikä universumissa luultavasti ole sitten enää ainuttakaan sivilisaatiota.

Kaikki kuolevat.

En ole katsonut Melancholian trailereita ennen enkä jälkeenpäin. Odotan että elokuva näkyy muutaman vuoden kuluttua uudestaan televisiossa, varmaan kesällä kello kaksi yöllä.

Kumpaakin elokuvaa suosittelen, jos on kiinnostunut kuvasta, jos on kiinnostunut tarinasta, jos tuntee tai ei juuri tällä hetkellä tunne eksistentiaalista tuskaa. Kirjoitin myös tästä aiheesta täällä vähän aikaa sitten. Hassua kyllä, tässäkin on kyse tanskalaisesta kulttuurista. Mutta eikös Tanska kuulu pohjoismaihin niin kuin Suomikin? Ovat naapurustoa? Meillä on samanlainen kulttuuri?

Joka tapauksessa kumpikin elokuva kuvaa arkipäivän surrealismia. Sellainen näkyy erityisen selvästi kuoleman kuvissa, joita yleensä hyvinkin tehokkaasti piilotellaan.

(Tässä olevat kuvat johtuvat tolkuttomasta kuumuudesta, joten niiden yhteys tekstiin on väistämätön. Ne saa klikkaamalla isoiksi niin kuin aina.)

Nimen antamisesta

Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.

Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.

Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.

Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.

Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.

Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.

”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)

Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.

Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.

Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.

Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.

Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.

Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.

Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.

Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien