20.3.22

Pohjoisia ilmoja

Auringonpaisteinen aamu, oikea maaliskuun keli. Kävin viemässä linnuille talipalloja. Askeleet olivat jäätä, sopivia astuttavia. Pelloilla on varmaan täysi hankikanto. Kun käännyin pois, en osunut ihmisjälkeen, aika syvään, vaan sivuun. Se otti ja petti ja humpsahdin lumeen ja kaaduin melkein selälleni. En päässyt siitä ylös kuin olemalla polvillani muhkuraisen jään päällä.

Sain ennen hankikantoseikkailuani  luetuksi loppuun Niillas Holmbergin ensimmäisen proosakirjan. Olin ajatellut lukevani romaania, mutta sitten päätin että pitkää proosaa. Mutta tarina siinä on. Se alkaa jostain keskeltä ja lopussa tiedän että tarina, joka on muun muassa pojan ja tytön tarina, jatkuu. Nuorten ja vanhojen utsjokisten elämä kulkee laduillaan  ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta myös kohtaavat. Saattavat tietenkin erota myös, mutta kohtaamisissa on sähköä.  En tarkoita että ihmiset olisivat erityisen painokkaasti tunteidensa vallassa, mutta ei siitäkään tiedä. Tavallisia ihmisiä.

Tarinan kertoja Samu on semmoinen tapaus joka on ollut etelässä ja opiskellut. Koska kirjassa on paljon saamelaisia, niin tuohon on heti laitettava perään, että jos on paljon poroja, ei ehkä voi kuluttaa nuoruuden päiviään etelän yliopistoissa. Niin päähenkilö on tehnyt. Saamelainen Jouni tulee käymään kylässä ja etelän kävijä on kotona. Utsjoella vieraillaan  muutenkin paljon:
”Toissapäivänä hän sitten tuli taas käymään. Kuten aina, kahvia ei tarvinnut kuulemma varta vasten keittää, mutta jos olin juuri sattumoisin ollut aikeissa laittaa itselleni, niin saattaisihan hänkin siemaista. Yritin sitten avata keskustelu uuesta säästä, mutta tarkkakorvainen ystäväni harmistui heti huomattuaan, että myötäilin häntä käyttämällä hänen omia sanojaan, enkä muitten lailla puhunut ilmastonmuutoksesta.
   Se se kyllä muuttu - muuta häneltä ei herunut.”
(Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021, 455 s., s. 82)



Ei ole ainut kerta kun Holmberg selvin sanoin kuvaa kohtaamisen ihmisten välillä ja heistä tulee eläviä. Sellaisia on myös hänen runoissaan. Tärkeätä on se että kuvaamisen kohteet eivät ole koskaan yhdentekeviä. Jounia oli haastateltu radiossa.

Paljon muustakin on kyse. Seuraavalla sivulla heti:

”Aikansa kaarreltuaan hän sai selitettyä, että heikäläiset uskovat olentoon nimeltä guoržžu. Elle sanoi, ettei kalansaalista − oletan tämän pätevän mihin tahansa saaliiseen − saanut kuvata, koska silloin − tässä kohti Elle haki oikeaa sanaa − korttaa eli pilaa saaliin.
  Vai sellaista olette pelänneet, minä myhäilin, vaikka Elle taisikin puhua preesensissä. Hän jätti asian siihen ja käveli pois − ja kuinka ollakaan, kuvat jäivät poistamatta.”
(sama, s.83)

Hyvä ajatus tuoda kirjaan etelässäkin eläneitä ihmisiä, sitä paitsi koulutus on tärkeä asia. Saamelainen Jouni ei sanonut että etelästä tullut Samu oli väärässä. Hän reagoi siihen, että Samu matki Jounia sanamalla ”uuesta säästä” eikä ilmastonmuutoksesta. Ehkä Jouni oli reagoinut jotenkin niin, että ettäkö en näe kun ilmasto muuttuu?

Juuri kielellisissä jutuissa minulle tulee mieleen se, että pohjoisessa, varsinkin vesistöjen varrella on aikojen myötä kulkenut kaikenlaisia ihmisiä. Se käsittääkseni on huomattu että Jäämeren rannan ihmisillä on keski- ja eteläeurooppalaista perimää. Ihmiset ovat purjehtineet tai kulkeneet pitkin rantoja tolkuttoman kauan. Ja miten Elle, nimihenkilö, reagoi kuvien ottamiseen rauduista! Mutta minkä takia tavallinen suomalainen sylkee matoon kun viskaa ongenkoukun veteen? Outo tapa.

Ehkä suomalaislapsi ei enää nyt niin tekisi? Kai paimentolaisilla oli/on tarve uskoa että eri elementeillä on jumaluuksia ihan vaikka vain ollakseen ja näkyäkseen. Miksi muuten ilmatkin oikuttelisivat?

Säiden armottomuus on selitettävä yliluonnollisilla jutuilla. Sitten tuossa vaiheessa tulee mieleen että mikä sitten olisi muuttanut säät? Että ennen ei olisi ilmasto mennyt tolkuttomuuksiin? Suomessa ihmiset ovat viimeksi kuolleet nälkään 1860-luvulla, jolloin vilja paleltui ja mätäni. Ajateltiinko silloin että joku jumala koettelee? Hän säät ja ilmat säätää?

Mahdollisesti ihmisiä oli jo silloin liikaa. Nyt sanotaan radiossa että Ukrainan sota tuo Eurooppaan ruokakriisin. Sana on erikoinen. Olen syntynyt viimeisen sodan jälkeen ja silloin oli maailmanlaajuinen pula. Ehkä nähdään mihin joudutaan vielä.

Sen verran saamea Holmbergin kirjassa on, että tajuan ettei se ole ainakaan suomalais-ugrilaista kieliryhmää. Käsittääkseni saamen muuttumista voi seurata aivan vain katsomalla paikannimiä kartalla. Voi olla että suomalaisten, jotka sysäsivät saamelaisia pohjoiseen, paikkojen ääntämys on ollut aivan väärä. Mutta minun pohjalaismökistäni neljä kilometriä etelään on järvi jonka nimi on Sapsalampi. Jostain luin että sapsa olisi saamea ja tarkoittaa muikkua. Ehkä ihmisten muuttamiset tänne ja ylös pohjoiseen tai pohjoisesta alas etelään joskus vielä saadaan selvitetyksi.

Hautalöytöjä meillä ei ole tarpeeksi niin että paikannimistö on tutkiminen on tarpeen. Sitten ovat tietysti DNA-tutkimukset, mutta se käsittääkseni tiedetään että ihmisissä on jälkiä aivan kaikkialta maailmasta. Kieli on tärkeä identiteetille.

Suomi on harvinainen kieli ja niin ovat myös saamen kielet, onkohan niitä nyt kaikkiaan kolme? Ei luulisi olevan varaa vieroksua toisiaan, sen verran vähän meitä ylipäänsä on täällä. Luin jostakin päin nettiä että Suomi nyt sattuu olemaan aika iso laituri Siperian kyljessä. Ajatus johtui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Pohjoisista poropaliskunnista muistan kuulleeni jo 1950-luvulla, että oli ongelmia Norjan sulkeutuneen rajan vuoksi. Jäämeren rannalla on Ruija ja siellä asuu kveenejä, mutta paljon muitakin. Rannan asukkailla ei ollut poroja, he olivat riippuvaisia kalasta. Sen sijaan poropaliskunnista etelämpänä oli kuljettu porojen kanssa kesäisin Jäämeren rannalle. Siihen tuli väliin raja, eivätkä porot ymmärtäneet rajaa. Kummankin puolen rajaa asui samoja ihmisiä, sukua toisilleen. Jostakin syystä vielä 30-luvullakaan poroista ei ollut haittaa, mutta sodan jälkeen oli.  

Holmberg käsittelee tämänhetkistä tilannetta sen rajan kanssa. Se tuntuu pahalta. Esimerkki oli kun Norjan rajavartijat ottivat Ellen koiran kiinni ja lähettivät sen karanteeniin jonnekin kauemmaksi. Meillä Suomen valtio ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen ILO:n sopimusartiklaa numero 169. Norjan valtio taas pitää lukua saamelaiskoirista? Kartasta katsoen kyllä sinne pitäisi mahtua ihmisiä ja heidän koiriaankin vaikka kuinka paljon.

On Halla Helle sillä tavalla romaani että siinä on myös juoni. Sitä voi seurata. Useimmissa romaaneissa ei ehkä pysähdytä miettimään olevaisia niin pitkään kuin tässä. Mukana on identiteetin löytämisen keinoja. Ne voivat joutua hukkaan jos ihmisen elämä menee solmuun. Kirjassa mietitään psykoanalyysia ja vertaillaan sitä miten ihmisen mielen rakennetta on ajatellut Freud ja miten taas Jung. Päähenkilö Ellen koiran nimi on Jungelin poika, joka on kahdesta koirasta se koiras, naaras joutui karanteeniin.

Muistan joskus 1980-luvulla kuunnelleeni Angelin tyttöjä, jotka joikasivat radiossa usein. Taisi olla niin että Nils-Aslak Valkeapään jälkeen muutkin joikaajat tultiin tuntemaan. Valkeapää oli minulle oikeastaan ensimmäinen joikaaja jota oli levyjenkin verran kuunneltavissa.

Ihmisellä pitää olla yhteys eläimiin, koska se on itsekin eläin. Koirien elämää käsitellään tässä niin että ne ovat ihmisen kumppaneita. Niistä riippuu paljon. Koira pystyy suunnistamaan tunturisumussa, jossa ihminen ei oikein enää näe eikä kuulekaan. Sitä en tiedä miten on porojen laita. Osaavatko ne erehtymättä suunnistaa sumussa? Moottorikelkkaa koira tai poro tuskin oppii ajamaan.  Mutta tässä kirjassa koira pelastaa.

Holmberg kirjoittaa myös maisemia näkymään. Siitä huolimatta että kirja ei ole turistikamaa, haluan ottaa tähän mukaan ajomatkan jollaisella en ole ikinä ollut:
” Jos on Utsjoen ja Karigasniemen väli monta kertaa valittu Suomen kauneimmaksi tieosuudeksi, niin eipä kauhean kauaksi siitä voi jäädä tämäkään. Radiosta kuuluva saamenkielinen Dolly Parton-tulkinta folkkiviuluineen kuorruttaa maiseman entistä idyllisemmäksi siitäkin huolimatta, että My Tennessee Mountain Home sointuu saameksi Manne bilidit eatnamiid.” (Suom. Miksi pilaavat maita. s. 373)

Turismi tuo pohjoisen ihmisille rahaa mutta se syö myös saamelaisten maita, joita suomalaiset (ja ruotsalaiset ja norjalaiset) eivät koskaan antaneet heille takaisin. Sillä tavalla Holmberg kirjoittaa myös saamelaisten oikeuksista. Kolonisaatio oli/on myös Suomen Saamenmaalla niin kuin muuallakin kalottialueella. Näinä päivinä olen miettinyt sitäkin, miten mahtavat Petsamon ja Kuollan niemimaan saamelaiset voida näinä aikoina. He ovat Venäjän vallan alla.

Sellaista on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä, että voisiko pohjoisessa olla oikea valtio nimeltä Saamenmaa. En tiedä olisiko se mahdollinen. Ajattelen ennen kaikkea elinkeinoja, kaivoksia ja rautateitä ja muuta sellaista, mitä Suomen Lappiin ovat suunnitelleet, siis suomalaiset ja ulkomaiset kaivosjätit.

Kaivokset eivät tee hyvää luonnolle. Eikä porojen elämä niistä parane. Mutta ihmiskunta ei ehkä opi tulemaan toimeen ilman strategisia mineraalejaan. Jossain saamelaisia käsittelevässä dokumentissa näin kysymyksen: haluaako elinkeinoviranomainen sitten mieluummin kongolaisten tai ruandalaisten lasten kuolevan malmikiviä etsiessään?

7.3.22

Ketjuja


Tämänhetkinen elämäni ei ole mitenkään kummallista. Se on aivan tavallista. Minulla on linkkejä erilaisiin paikkoihin, vähän niin kuin itseni rakentamia tietotoimistoja, ihmisiä jotka osaavat kirjoittaa. Joitakin saatan tuntea, mutta esimerkiksi New York Times’ista tuskin ketään. On minulla sukua sielläpäin, niin että sillä tavalla voi olla tuttuja. Mutta en tiedä pikkuserkkujeni nimiä. Olen kadottanut heihin yhteyden, vaikka heitä on lähtenyt monessa sukupolvessa Amerikkaan.

Tavallaan elän toisissa todellisuuksissa. Mutta kun katsoo vähän tarkemmin niin ei se sitä olekaan. Aamulla avasin New York Timesin ja osuin aivan varoittamatta W.H. Audeniin. Meillä on hänen lyhyiden runojensa kirja täällä kotona: Collected Shorter Poems 1927-1957. NYT’issä julkaistu runo menee näin:


Musée des Beaux Arts
About suffering they were never wrong,
The old Masters: how well they understood
Its human position; how it takes place
While someone else is eating or opening a window or just walking
      dully along;
How, when the aged are reverently, passionately waiting
For miraculous birth, there always must be
Children who did not specially want it to happen, skating
On a pond at the edge of the wood:
They never forgot
That even the dreadful martyrdom must run its course
Anyhow in a corner, some untidy spot
Where dogs go on with their doggy life and the torturer’s
       horse
Scratches its innocent behind on a tree.

In Brughel’s Icarus, for instance: how everything turns away
Quite leisurely from the disaster; the ploughman may
Have heard the splash, the forsaken cry,
But for him it was not an important failure; the sun shone
As it had to on the white legs disappearing unto the green
Water; and the expensive delicate ship that must have seen
Something amazing, a boy falling out of the sky,
Had somewhere to get to and sailed calmly on. 
 




Olo jatkuu vähän outona. Todellisuus on nyrjähtänyt niin että kirjoista on yritettävä löytää oikeat asiat.  Tiedän kyllä milloin olen oikeilla jäljillä. Tuo W.H. Audenin runo oli yksi osumista.

Voi olla että tarvitaan muutenkin enemmän startteja. Tässä tulee ongelmaksi se, että kun Ukrainan sota on käynnissä, niin olo on niin kehno ja huomaamaton: sitä voi tuijottaa jotakin blogia eikä tajua vähään aikaa lukemaansa. Niin että sitten seuraava linkki:  ja tiedän että moni  muu löytää noita myös. Tuo löytyy Ville Ropposen blogista. Jostain syystä linkkien luominen on hankalaa. Ehkä kulttuuristen selitysten tarve on kasvanut ja sen takia siinä suunnassa netissä on ruuhkaa?

Mutta parasta tällä erää on kuitenkin Niillas Holmbergin lukeminen. Se on sillä lailla kirjoittava ihminen, että lukiessa − siis runoja myös − on sellainen tunne kuin olisi  jossain muualla. Se tulee selvästi luonnon ja maiseman läheisyydestä. Holmberg on jossain päin Lappia, käsittääkseni aika lailla pohjoisessa.  
Kielestä tulee esimerkkejä: leppä, leppyä, muuttua lepäksi eli leppääntyä. Lepästä saa punaista väriä. Mutta mikä on sisna?

Holmberg on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa nimeltä Halla Helle. Siinä on nuoria saamelaisia ja suomalaisia aikuisia hakemassa identiteettiä. Se tapahtuu esimerkiksi  määrittelemällä mitä on kolonisaatio.  Sen jyrkkyys ja julmuus ja pahantahtoisuus vaihtelevat maasta ja maanosasta toiseen. Mutta se on olemassaoleva tapa reagoida eroihin ihmisryhmästä toiseen. Kolonisaatio vaikuttaa pahasti sekä tekijöihin että kohteisiin.

Nyt kun television äänissä kuuluu räjähdyksiä ja pahoja puheita koska on sota, Lapin maisemat ja saamelaisuuden etsiminen ja selittäminen tuntuu helpottavalta. Tietenkin tarina on minusta kaukana. Mutta se on selvä ja konstailematon kertomus ja siksi luonnollinen. Kirjasta puhuminen tuntuu tautologiselta varmasti vain sen takia, että en ole itse siellä lähellä enkä voi tietää miltä esimerkiksi kamala kylmyys keskellä tunturimaisemaa tuntuu. Sellaista aavistan, että ihmiset ja eläimet ovat toisiaan lähellä, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon. Aivan kuin he eivät olisi vieraantuneet todellisuudesta. Onko se sitten yleisempää täällä etelässä?

Näitä merkintöjä on lapuilla ja lipuilla aivan muistakin asioista. Joku ystävä kirjoitti jostakusta tyypistä että se on saber-rattling josta tuli mieleen saber tooth tiger. Mutta sanahan tarkoittaa suomeksi samaa: sapelin kalistelua. Loppujen lopuksi tästä ei voi sanoa juuri muuta kuin että Holmberg on kirjailija joka on tullut esiin ja aika tavalla omillaan.  Tekee mieli sanoa että se on harvinaista.

Ja: Vasili Grossmanista kertoo Martha Gessenin veli Keith, kirjailijatoimittajia kumpikin, Venäjältä kotoisin, nykyisin USA:ssa asuvia:
”As Grossman, sick and despairing, was writing this, a new generation gathered at the Polytechnic Institute, listening to poetry and sighing over the dreamy young Yevtushenko. They wore the convictions that had cost Grossman his friends and his career the way they wore the latest Polish jackets. And when the time came for them to sign their letters and join the great Soviet bourgeoisie, they mostly did.” (New Yorker, 6.3. 2022)

En muista kuulleeni termiä suuri Neuvosto-porvaristo, mutta tarkoitetaanko tällä nyt pikkuporvaristoa vai oligarkkeja? Ehkä niiden aika tuli myöhemmin, 1970-luvulla? Luin Vasili Grossmanin kirjan Elämä ja kohtalo ehkä parikymmentä vuotta sitten keskellä pitempää omaa aikaa mökillä. Mukana oli kirjoituskone ja paljon paperia. Kirjasto mökkikunnassa oli hyvä, koska ihmiset pelkäsivät paksuja kirjoja joihin ei ollut varsinkaan kesällä aikaa paneutua.  

Tässä tietysti suomalaisille kuunneltavaa vielä  erittäin selväsanaisessa muodossa. Kuuluu tuossa historiassa olevan myös Vladimir Nabokovin englanniksi kääntämä The Song of Igor’s Campaign. Ilmeisesti Igor asusti jossain Novgorodin tienoilla. Mutta Igor-ruhtinaan Novgorod ei ole sama kuin nykyinen Novgorod, vaan vähän sivussa. Pikkuruhtinaat tarvitsivat hoveja kauppateillä Konstantinopolin suuntaan. Igor vaikuttaa lähinnä sotaisalta heimokuninkaalta. Liittoutui milloin kenenkin kanssa.

Tietenkin olen tullut miettineeksi itäistä ihmistä enemmänkin. Tämänhetkistä silmitöntä tuhoamista en ymmärrä ollenkaan. Esimerkiksi Vasili Grossman on paitsi hieno kirjailija, hän on myös Stalingradin viimeisten päivien ajan todistaja, joka sai maksaa siitä, että oli osunut paikalle.  Tai ei ehkä siitä paikasta tullut sitä hänen henkilökohtaista tuhoaan vaan siitä, että hän tiesi haluavansa kirjoittamalla kertoa tarinan. Tuossa kirjassa kulkee kokonainen maa, se muuttuu toiseksi sodassa ja ihmiset voivat jo arvata että siitä ei koskaan täysin toivu.

 

On huomautettava tässä vielä se, että vaikuttaa kirjoitusohjelma toimivan oikein hyvin. En tiedä mikä siinä ennen on ollut. Ehkä vain hitaus. Aurinkokin vaikuttaa hitaalta, kevät on kalpea. Nyt kun on jo toinen päivä niin en ole varma siitä miten osaan sijoittaa tekstiä. Siis luoda linkkiä. 

Tämä osa kulkemisestani siellä täällä lukemassa on etsimistä. Sota taustaäänenä ei ole minun ikäpolvelleni mitenkään outo kokemus, mutta kun ne äänet tulevat Euroopasta se tuntuu pahalta. Muuta siitä ei voi sanoa, koska en kykene kuvaamaan sitä. Sodan keskelle en ole sentään joutunut koskaan.