31.12.17

Välipäivien loppu

Verho oli edessä, aivan ohut, mutta kuitenkin esti näkemästä töyhtöpään väriä. Ennen joulua tilhet olivat  tyhjäämässä suurin parvin kaupungin pihlajia marjoista. Tänä vuonna rastaat lähtivät pihlajanmarjoja syömättä. Joku väitti että pihlajissa on liikaa niitä mustia, pilaantuneita marjoja.

Liikuin hyvin hitaasti, ajattelin suorastaan olevani Pekinginoopperan näyttelijä (vai tanssija, laulaja?), keskityin. Mutta töyhtöpää vilkuili olkansa yli ees taas jo ennen kuin edes koskin verhoon. Että niillä osaa olla tarkat silmät. Toisaalta kaupungissa on todennäköisesti haukkoja, joten hyvät silmät ovat paras turva. Joku tuttu sanoi nähneensä merikotkan liitävän aivan ikkunansa editse. Ehkä se oli liioittelua. En usko että merikotka pääsisi laskeutumaan tämän korttelin keskelle ja sitten myös ylös saaliin kanssa. On sillä niin pitkät siivet kuitenkin. Tilhet varovat haukkoja.



Jos tämä olisi ollut joululoma, niin olisin nukkunut kyllä jo varastoon. Mutta kyllä tämä tavallaan oli. Koko syksy on kuulunut rakennustyömaiden meteliä, sitä myötä raskaat ajoneuvot ovat jyrisseet tuossa kadulla. Ja kaupunki on sen verran iso, että sillä on esikaupunkialueita. Me autottomat joudumme nielemään niiden omakotiasujien liikuntavälineiden päästöt keuhkoihimme. Pahinta on kyllä niissäkin ääni, siltä ei pääse pakoon. Keskellä kaupunkia on paljon kanjoneita, joissa äänet heijastuvat moninkertaisina kerrostalojen seiniltä.

Nyt oli mukavaa kulkea pitkin rantoja aivan rauhassa. Ei näkynyt ketään. Putusillan kohdalla olivat ne sorsat, jotka on totutettu ruokkimiseen. Lapsenlapset saivat kotiinsa kääntyneeltä tädiltä kokonaisen pullanmurukassin ja ruokkivat sorsia. Myös naakat tulivat osille, mutta eivät aivan sen sillan luo. Naakat eivät tahdo ihmisten luulevan niitä sorsiksi. Ne käyttäytyvät vähän niin kuin että ”selviämme kyllä yksinäänkin, mutta mitäs, kun ruokaa oikein heitetään, niin onhan tämä mukavaa”. Yleensä rannalla on yksi tai kaksi varista jotka tuntevat minut. Nyt lapset, heidän isänsä ja isoisänsä pitivät semmoista meteliä, että varikset eivät yrittäneet aloittaa keskustelua. Jos variksia ei tunne, luulee että ilman aikojaan ronkkuvat.

Olen 12-vuotiaasta asti ihmetellyt kuulevien aivan ilmiselvää kuuroutta. Sinä vuonna menetin kuulon toisesta korvasta sikotaudin jälkeen (ja nyt en käsitä lapsiaan rokottamattomien vanhempien vastuuttomuutta), ja opin nopeasti lukemaan huulilta. Jokainen variskin on yksilö eivätkä koulukaverini ymmärtäneet miksi aamuisin tervehdin sitä yhtä, joka oli lähellä Tulenheimon hevosaitausta. Kun puhuin sille, niin takaatulijat sanoivat että koulun kello soi aivan kohta. Siinä kapealla Kirkkoharjulle johtavalla tiellä oli yksi linja-autollinen koululaisia naapuripitäjästä ja naapurikylistä. Jos myöhästyi sai muistutuksen. Luokanvalvoja jotenkin tiesi milloin linja-auto oli myöhässä ja milloin ei. Jos muita lapsia ei ollut, sain muistutuksen aivan yksinäni. Variksen tervehtiminen ei ollut aivan samanlaista kuin koulukavereiden, joille sanottiin moro. Variksen täytyi aivan omassa tahdissaan antaa nyökytellä päätään ja heilauttaa pyrstöään, samalla kun se oli siinä oksalla nokka auki. Keikutuskin oli kieltä.

 On mahtanut olla silloin ensimmäiseksi kaunokirjoitusta ja sain aikaan melkein pelkästään suttua, joten ei ollut odotettavissa hyvää numeroa kuitenkaan. Sormeni olivat itsepäisesti aina väärässä asennossa. Jos tuli muistutuksia paljon, niin huolellisuusnumero laski. Pahempaa olisi ollut jos käytösnumero olisi laskenut.

Lapsenlapset ovat laihoja. Ne syövät hirveän paljon, mutta eivät liho. Kun olin pieni, kamalan laihat joutuivat terveydenhoitajan vastaanotolle jossa niiltä kysyttiin olivatko syöneet tuoresuolattuja kaloja. Jos eivät olleet niin sitten ne vain kasvoivat ja lihoivat ehkä myöhemmin Mutta ei silloin lihavia lapsia juuri ollutkaan. Kysyin lapsilta oliko heillä matoja, ne eivät käsittäneet kysymystä. Mistä sitä tietää millaisia tuoresuolauksia siellä kalatiskeillä on, minä sanoin. Yäk, ne sanoivat kun näytin lapamadon kuvaa.

Hiljaiset päivät ovat nyt luetut. Tänä iltana kaupungissa paukutellaan raketteja. Korttelin muurin yläpuolelle on nousemassa suuri täysikuu. Joku väitti sitä superkuuksi. En usko että semmoisia onkaan. Nyt se nimi on varmasti sen takia että tulee uusi vuosi huomenna. Ajan laskeminen on sopimuksenvarainen juttu. 

Tilhet ovat edelleen pihalla. Kauppamatkalla lehahtivat yhdestä puusta toiseen. Ne roikottavat hassusti siipiä sivuillaan, aivan kuin sanoisivat että mitäs tässä muutakaan voi. Ehkä jossain on vielä pihlajanmarjoja syötävänä. Sitten lähtevät etelään.

Mutta ei ole hirveästi vieläkään autoja, onneksi. Äitini kirjastosta minulla on muutama kirja jäljellä. Löysin yhden opuksen viime yönä (unettomana), moneen kertaan luetun tietenkin, mutta runot eivät vanhene. Tämä on vuodelta 1961, Aila Meriluoto, samaa ikäpolvea kuin äitini, joka ei ole enää ollut elävien kirjoissa 50 vuoteen:

Meri on silmä, katsoo kämmenelle,
laskee luomen, rävähtämätön, ei ilmaise.
Vain käden uurteet ristiin rastiin harhailleet,
eilispäivien kryptat, kokoontuvat verkkaan.

Talvi, naulanreikä, syöpyy kämmeneen.

(Ote runosta Kuroutuminen, kokoelmasta Portaat, WSOY 1961)

19.12.17

Varistaa


Siivouksen välttely alkaa mennä vaikeaksi. En saa kuunnelluksi radiota kuin puolella korvalla. Pitäisi tehdä jotain muuta. Tekeminen on muuta kuin kirjainten näpyttelyä. Vai onko?

Radiossa oli ohjelma. Oli kutsuttu ihmisiä studioon kertomaan millaiselta näyttää 100-vuotias Suomi. Päähäni syntyi viivettä ja sekaannusta, koska kuvia ei ollut. Kun katsoin ulos ja näin vastapäisen talon harmaan profiilin aamussa, joka ei valjennut lainkaan, lähetin toivomuksen, ihan vain ääneeni sanoen (keskustelen aina radion kanssa, joskus tuntuu tulevan vastauksiakin!), että joku mainitsisi arkkitehtuurin. Sillä tavalla olisi silmien edessä jotain, joka muistuttaisi ehkä omaakin ympäristöäni.

Saisin vahvistuksen siitä, että minulle on rakennettu ympäristö. Täällä ei ole asumiskäytössä kotia, siis nominatiivimuodossa kota, tuo oli monikon partitiivi, siis epämääräinen määrä niitä asumuksia, niin siis: tämä on talo ja ympäristössä näkyy muita taloja. Talossa on kotini. En ole saamelainen.

Saamelaisten identiteettiin voisi kuulua kota, mutta jutaaminen on jäänyt taakse ja vanhan elämäntavan esti viime sotien jälkeen valvotumpi Suomen raja. Porotokat eivät enää päässeet Norjan puolelle. Tilaan Oulussa ilmestyvää Kaltio-nimisen kulttuurilehteä ja sen vuoden viimeinen numero kertoo saamelaisista, myös historiasta

Talon katon yläpuolella on taivas, mutta se on niin pimeää täynnä että sen hahmosta tai väristä ei voi sanoa juuri mitään. Talon seinäkin on vain yksinkertaisesti vaalea. Vaalea ei ole väri.

Ajattelin tähän taloon muutettuani Dessaun Bauhausin ihmisiä ja avainsanaa: asumiskone. Sen ehkä keksi Le Corbusier, arkkitehti. Sitten ajattelin Fritz Langin Metropolista. Koneiden ja muun teknologian maailmassa voi päätyä vaikka mihin. Juuri Bauhaus suljettiin kun Hitler tuli valtaan. Jotain vaaraa kansallissosialistit vainusivat taidekoulusta olevan uudelle poliittiselle järjestelmälle. Käsittääkseni Dessaussa on nyt uudelleen Bauhaus, en tiedä onko talo se sama.


Poliittinen se päätös oli varmasti, koska asemakaavoja, tonttikauppoja ja rakennuslupia myöntää pieni joukko kaupunkien (tai taajamien, mitä ikinänsä ne ovatkin) viranomaisista. Viranomaiset jäävät äänestyksissä valittujen poliittisten henkilöiden varjoon: he tekevät vain työtä. Poliitikkojen pitäisi päättää, mutta tuskin he ymmärtävät asemakaavoista kovin paljoa. He viittaavat päätöksiä tehdessään varjossa oleviin, nimettömiin ja kasvottomiin ihmisiin. Niihin, jotka he ovat itse valinneet. Näiden byrokraattien toinen nimi on asiantuntija.

Pienestä piiristä seuraa kummallisia muutoksia ihmisten ympäristöissä. Ihmisiltä katoaa maamerkkejä tai jopa talo missä he asuvat. Esimerkiksi jos olisin kiinalainen niin en yrittäisikään kiintyä taloon, jota olen kutsunut kodikseni vuosikymmeniä. Mikään ei olisi pysyvää, eikä hajoamiseen tarvita maanjäristystä, dynamiitti riittää.

Kun ei saa kiintyä ympäristöönsä, niin ihmisen luonne alkaa muuttua. Siinä on jollain tavalla kysymys luottamuksesta. Ajattelen lastenkasvatusta. Missä perheet asuvat, missä on mukavaa, missä voi ottaa kengät jalasta ja kävellä sukkasillaan keittiöön, istua alas ja kysyä äidiltä, koska isä tulee? Jos olisin kiinalainen, olisin vielä ainut lapsi. Mitenkä minulle kerrottaisiin että katerpillarit tulevat huomenna? Mutta ehkä äiti ja isäkään eivät tiedä.

Meillä on mäen rinteessä matkalla tänne terävähuippuinen, kulmahammasta muistuttava talo osoittamassa kaupungin keskustaan päin. Tai kun katsoo tarkemmin kyllä se näyttää omituiselta portilta asemanpuistoon. Ei portinvartijoita, vain terävä kulma. Aseman toisella puolen on samanlainen kulmahammas, mutta peililasia, johon puisto epäskarpisti heijastuu. Siinä on asiantuntijoiden sanattomasti ilmaisema asia: älä luule että sinulle jää yhtä ainutta puuta ihailtavaksesi. Puita, puistoa tai metsää et kyllä ole ansainnut. Minkä muun takia luulet että hotelleissa on kulmahampaat?

Oletan että kasvatuksen ydin on juuri tuossa. Emme ole ansainneet mitään hyvää vaikka olisimme tehneet aina työtä ja aina totelleet ja aina syöneet sen voileivän jonka äiti jätti lapun viereen: ”Ota kaapista maitoa ja pese astiat. Tulemme isän kanssa pian”. Sitä ennen ne talonmurskaajat tulevat. Enkä sitten enää näe heitä koskaan. Korkeat talot siirtyvät yö yöltä yhä lähemmäksi ja kun tulen koulusta, näen kaikkialla kuolleita lintuja. Lensivät päin peiliseinäistä hotellia. En ehtisi järjestää kavereiden kanssa linnuille hautajaisia, kun lakaisukoneet jo tulisivat.

Radiossa kerrottiin Helsingin tämän vuoden näyttelyistä. Kasarmintorin uusi Talvisota-patsas mainittiin jonkinlaisena suosituksena. En ole käynyt tänä vuonna Suomen pääkaupungissa. En ole käynyt muissakaan kaupungeissa, mökillä pääsin olemaan vähän yli viikon eikä se ollut näyttelytapahtuma. Täällä olen käynyt myös näyttelyissä. Pidin hirveän paljon Marjatta Hanhijoen näyttelystä, joka oli pikkuisessa Printmakers-galleriassa. Mutta taiteilija onkin melkein samanikäinen kuin minä, ehkä seinillä oli suurten ikäluokkien taidetta?



Mökillä piti haravoida ja pestä talon seinustan taolainen hääseremonia, joka on maataideteos ja meditaatiopaikka. Siinä on kaksi maasta ponnistavaa kiveä ja niitä yhdistävä köysi, hamppua, oletan, välissä on vanhoja sementtitiiliä maatumassa. Niistä syntyy toistensa lomiin kietoutuvat ympyrät. Minä en siivonnut, vaan sen hääseremonian tekijä tietenkin, olin dokumentoija. Nyt se on varmasti lumen alla jo, koska paikka ei ole tässä rannikolla. Täällä on satanut vettä ja räntää pitkin päivää. Katot ovat valkoisena, mutta reunoilta harmaa kattopelli näkyy.

Lumi sulaa nopeasti. Tässä pimeässä kaikki kissat ovat mustia, jos niitä olisi. Ehkä tuolla on vain pölykoiria, nurkissa? Aivan turhaa suunnitella suursiivousta ylihuomisen talvipäivänseisausta varten.

Tämä on uusi normaali että joka päivä ilma vaihtuu, eikä ihmispolo ja sen nivelet saa rauhoittua johonkin yhteen ilmanpaineeseen pitemmäksi aikaa. Uusi normaali liittyy ilmastonmuutoksen tuomaan säätyyppiin, joka ei ole enää yksi ja sama. Ei nähtävästi edes vahingossa.

Mökki on mökki ja sen sisältämä lämpö tulee lähinnä auringosta, jota ei juuri näkynyt ainakaan kahtena viimeisenä kesänä, kun olen päässyt käymään. Ajattelen lunta, jota siellä oli joskus niin, että ilman suksia ei päässyt pihaan. Silloin piti keväisinkin kahlata lumessa.

Siellä ei ole enää naapureita joilta voisin kysyä säiden muutoksista. Talon takana mäki ja sen mäen takana toinen mäki ja ne mäet viettävät alas järveen. Mökin ovi on pohjoiseen päin ja sieltä on yleensä tullut myrskyjä. En tiedä tuleeko edelleen.



Silloin kun pienviljelys alkoi loppua, ihmiset rupesivat hädissään hakkaamaan metsiään. Meilläkin järvi alkoi sitten tulvia. Ensimmäiseksi kuolivat näkinkengät, sitten aivan rannassa olevat koivut. Kukaan ei kertonut sitä, että joku oli alkanut myös kuivata vastarannan soita. Järven vesi muuttui tummemmaksi eikä sitä voinut enää käyttää edes perunoiden keittämiseen.

Koska en ole ikinä voinut olla mökissä läpi vuoden, niin en kuole siihen kaipaukseen, ehkä. Tästä talviolemisesta on tullut vain niin outoa. Ympärillä on nostokurkia ja räjäytystyömaita ja taloja rakennetaan niin että eristevillat nojuvat sateessa aitoihin kun niitä ei saada heti seiniin. Sitten ne ovat niitattuna seinissä talven räntä- ja vesisateissa. Sitten ihmiset alkavat valittaa päänsärkyä ja vuotavia silmiä.

Tässä työpöydällä on joskus valkoista pölyä. Räjäytykset saavat katon betonimaalin varisemaan alas. Mutta tuonne katonrajaan kiipeää entistä tarmokkaammin isoäitini tai tätini antama köynnös siinä toivossa, että katon rajassa oleva ikkuna avautuisi ja sieltä se voisi hypätä märkään, tuulessa huojuvaan koivuun. Kattoon on matkaa tästä neljä-viisi metriä, yläkerran parvesta muodostuu pitempi kulmahammas.

Hampaat ovat kyllä selvä symboli. Muistan serkkuni, joka yhdessä toisessa kaupungissa meni töihin keväällä, kun koulu oli loppunut ja todistukset annettu. Rakennuksilla oli töitä. Likan tehtävänä oli kärrätä ylös tavaraa kottikärryillä. Silloin ei tehty elementtitaloja, tiiletkin piti viedä ylös lankkuja pitkin. Häntä muistutettiin, että työssä on oltava silmät selässäkin ja jos ei olisi, ne olisi kasvatettava ja nopeasti.

Piti erityisesti katsoa, että ylhäältä ei varise kuivunutta laastia, laudanpätkiä, sahajauhoja tai pieniä nauloja, niin että alhaalla työtä tekevät eivät pudottaisi taakkojaan tai jopa horjahtaisi. Lankkutelineillä ei ollut kaiteita. Täti sitten soitti yhtenä päivänä ja sanoi että nyt se likka sen työnsä sitten lopetti. Oliko ollut pahalla päällä? Ei ollut. Mutta sieltä kolmannesta kerroksesta oli tullut lankkuja alas. No, minä kysyin. Se oli huutanut että varisee ja tulla tömähti alas. Siis putosi itse?

Olin matkalla Tukholmaan kesätöihin, mutta menin sitten lääninsairaalaan katsomaan serkkua ennen lähtöä. Se oli kipsissä ja siteissä ja yritti hymyillä. Käskin sen lopettaa ne pellehypyt ja tulla perässä Tukholmaan. Se lupasi, mutta ei tainnut vielä päästä sinä kesänä. Vein sille syksyllä Åhlensin alennusmyynnistä ostamani mekon. Vakuutin että ei sen koulussa ollut toista samanlaista. Sinne se jäi peilailemaan ja minä lähdin junalla eteenpäin.



6.12.17

Merkillistä VII

Kun on pimeää, niin lukeminen jatkuu aivan itsestään. Vieressä kukkii joulukaktus enkä useimmiten muista sanoa sille mitään. Se epäilemättä tarvitsisi myös musiikkia. Ehdin jo etsiä Mozartia sitä varten, mutta sitten jotain tapahtui ja Mozart jäi. Piti ehkä lähteä jonnekin tai puhelin soi. Häiriöt pitäisi muistaa eliminoida.

Nyt kun luen, musiikki ei soi ja puhelin on mykistetty:
Kertovaa ei-taiteellista tekstiä voidaan tarkastella syntagmaattisten rakenteiden hierarkiana. Foneemien, morfologis-kieliopillisten, lauseenjäsenten, lauseiden ja lauseen ulkoisten yhteyksien konsekvenssin lainalaisuuksia voidaan tutkia joka erityistapauksessa omana itsenäisenä ongelmanaan. Samalla kun jokainen alempi taso suhteessa sitä seuraavaan ylempään näyttää muodolliselta, niin ylempi esiintyy sen sisältönä. Niinpä jos tarkastelemme tekstin morfeemien ketjua, foneemirakenne näyttäytyy meille puhtaasti muodollisena rakenteena, jonka sisältönä on kieliopillisesti merkitsevien elementtien sijoittuminen tekstissä. Ei-taiteellistyyppisen juonirakenteen fonologisten, kieliopillisten, leksikaalisten ja syntaktisten (lauseen rajoissa) järjestysten koko summa osoittautuu muodolliseksi. Sisältönä eli merkityksisenä viestien lause- tai lausetta suurempien kokonaisuuksien (”superlauseiden”) konsekvenssi.

Heti kun siirrymme taiteelliseen kerrontaan niin nämä lainalaisuudet joutuvat syrjään. (Juri Lotman: Merkkien maailma, 1989)



Olen lukenut tämän kirjan silloin kun se ilmestyi. Siitä on aikaa. Lotmanissa kiinnosti se, että hän oli Tarton yliopiston tutkijoita. Tunsin sitten 90-luvulla Tampereen yliopistolla joitakin filologeja, yksi esimerkiksi oli slaavilaisen kielitieteen opiskelija. Sattui osumaan samaan kimppakämppään jossain Pyynikin kieppeillä.

Muistan tavailleeni foneemeja ja syntakseja hänen teksteistään. Koska en päässyt olemaan yliopistossa pitempiä jaksoja, keskustelut jäivät satunnaisiksi. Mutta kun olin Pyynikin laitoksella opiskelemassa aikuiskasvatusta, niin tulin tavanneeksi monia käännöskurssien opiskelijoita. Se nuoriso oli kirkassilmäistä ja selväjärkistä, ehdottomasti.

Tuossa sitaatissa on säännöistä poikkeus: lainalaisuudet lakkaavat kun taide tulee sisällöksi. Kun luen mitä tahansa tekstiä, en kykene samaan aikaan mittaamaan sitä. Ehkä mittaihmiset ovatkin useimmiten eri porukkaa kuin ne jotka ensimmäistä kertaa lukevat tekstiä? Mutta kun tiedän että alkunsa semiotiikka on saanut kielitieteellisistä pohdinnoista, niin voin ottaa selvää foneemeista.

Tuskin kukaan tulisi kieltämään minua osallistumista luentoihin, ellei ovella ole kerberoksia. Mutta ehkä koko Pyynikin rakennus on jo purettu? Mitenkähän kävi sen käännöstyön laitoksen? Yliopistot ovat olleet järjestyksen kourissa. Toivottavasti eivät joutuneet lopettamaan. Se ehti saada aikaan muutamia minusta aika hyviä yhteiskäännöksiä, oli ehkä joskus kymmenenkin opiskelijaa tekemässä työtä. Kuuntelin aina välillä sen porukan keskusteluja.

Olisi hyvä että yliopistoissa olisi eri-ikäisiä opiskelijoita. Kenelle tahansa tekisi hyvää päivittää tietojaan eri alueilta ja nimenomaan yliopistoissa. Ne ovat todella hieno keksintö, yliopistot. Niille toivon hyvää elämää ja runsaita resursseja, koska opiskelijat pyrkivät parhaimpaansa, kriittiseen ajatteluun. Olisi hyvä jos mahdollisimman moni jatkaisi tutkijana ja pystyisi käyttämään niitä kirjastoja. Se edellyttäisi sitä, että ihminen pystyisi elämään ja asumaan yliopistopaikkakunnalla. Kaikki eivät pysty.

Asia on niin, että ei-taiteellisessa kerronnassa ilmaisun ja sisällön tasojen organisaatio rakentuu siten, että ensin mainittu automatisoituu äärimmilleen: se ei välitä informaatiota ja toteuttaa aiemmin tunnettuja lainalaisuuksia. Edellytetään, että venäjäksi kertomusta kuunteleva saadessaan informaatiota tietyistä tapahtumista ei saa mitään informaatiota itse kielestä. Viestin kieli on annettu kommunikaatioon osallisille aiemmin. Sen käyttö on siinä määrin automatisoitunut, kun sitä käytetään virheettömästi, että se on absoluuttisen huomaamatonta ja informaation kannalta ”läpinäkyvää”.

Taiteellisessa viestissä sitä vastoin kieli välittää informaatiota. Tekstin eri organisaatiolajin valinta on välittömästi merkityksinen välitettävän informaation määrälle.” (Juri Lotman: Merkkien maailma)


Kun pääsin tähän kohtaan rupesin nopeasti selaamaan seuraavia kappaleita. Totta kai: sitten Lotman käy läpi näytelmiä ja niiden esityksiä, sitten muuta kaunokirjallisuutta, koska hän oli Tarton yliopiston venäjän kirjallisuuden professori. Lotman käyttää viittauksia, jotka ovat kunkin kappaleen lopussa.

Tietenkin ne viittaavat venäläisiin teksteihin ja Lotman oli aloittanut työnsä Pietarissa, ellei se ollut jo Leningrad? Ajattelen Roman Jacobsonia, joka oli Lotmanin kaveri. Sitten ajattelen Lennart Meriä, joka oli myös Lotmanin kaveri ja saattamassa häntä hautaan. Muistan televisiosta Merin vakavan hahmon: ”Kuoli ihminen päätä pitempi muita”. Merihän oli kansatieteilijä ja dokumentaristi, totta kai ensimmäinen uudelleenitsenäistyneen Viron presidentti oli sivistynyt ihminen.



Sitten tuli mieleeni Oscar Parland (kirjassa Tieto ja eläytyminen, WSOY 1991) ja hänen kaksi esseetään enostaan Vasilius Sesemannista. Pitemmässä esseessään Parland esittelee enonsa filosofian perusperiaatteita. Harmittaa, ettei Vasilius Sesemannin tuotantoa ole tämän enempää suomennettu ollenkaan. Sesemannista on netissä tietoja, englanniksi näkyy käännetyn jotain. Filosofi päätyi sitten Stalinin vainoissa Siperiaan, pääsi pois kyllä jo kuuden vuoden päästä, mutta ei takaisin Kaunasin yliopistoon, vaan Vilnaan.

Ylipäänsä Oscar Parlandin kirja on erittäin tärkeä, otan sen ja luen osia siitä vähän väliä. Kun useimmat siinä mainitut ihmiset ja kirjailija itse ovat jo kuolleet, ei voi enää ottaa ja soittaa kysyäkseen että entä se, tai se käsite ja mitä oltiin mieltä siitä toisesta ajattelijasta.

Sesemann joutui tuosta suvusta ehkä pahiten heitellyksi. En voi kuvitella suurempaa tuhlausta kuin tiedemiesten ja taiteilijoiden heittäminen vankileirille. Väheksyntää on varmaan kaikkialla, mutta siperialainen vankileiri on kyllä jotain pahempaa.

Siinä tähdätään ihmisen tappamiseen. Ihmisen tappamisella tavoitellaan hänen elämäntyönsä tappamista. Se ei onnistunut edes Sesemannin tapauksessa, hänen elämäntyönsä on edelleen olemassa. Jos ei Kaunasissa niin sitten Vilnassa. Ja osa myös Helsingissä. Joskus tulee sitten aika että saadaan tutkijoita ja suomentajia, toivottavasti. Kaikki eivät lue venäjää, saksaa, viroa tai edes englantia.

Nyt ei näytä hyvältä, isommat humanistiset hankkeet eivät etene. Mutta jo se, että näitä kielitieteestä ja filosofiasta ponnistelleita tutkijoita on ollut Euroopassa tarkoittaa sitä, että se tie on tuttu monelle muullekin. Ennen on ollut diktaattoreita jotka tahtoivat pysäyttää tutkijoiden julkaisuja tai lopettaa virkoja vähintään. Nyt olisi aika miettiä tutkimuksen tilaa tässä Euroopassa, tänä aikana.