24.10.19

Annan silmät II

Anna ei oikein nähnyt lukea enää, vaikka oli hänellä iso suurennuslasi. Kerran luulin, että Anna oli surullinen tai oli juuri itkenyt, kun pyyhki silmiä ja silloin Anna sanoi että kun sulla on nuoret silmät niin etsi se suurennuslasi kun hän ei löydä sitä. Löysin suurennuslasin kamarin kirjoituspöydältä ja vein. Ne toiset siinä kamarissa nyökkäsivät, vaikka rypistivät kulmiaan. Anna sanoi kun tulin takaisin, että hys. Ehkä  meillä oli salaisuus.  Kulmien rypistäminen johtui usein minusta. Mutta oli sunnuntai, oltiin isoäidin luona ja radiosta kuului jumalanpalvelus.

Tajusin sitten jonkun huomautuksesta että Anna ei näe hyvin koska on vanha. Niin vanhoja kuin Anna ei ollut muita siinä päässä pitäjää, kirkolla kuulemma oli ollut joskus. Annalla oli kirkkaat silmät, vaikka niistä joskus valui vesi. Mutta sitten veden läpi näki selvästi, kivet ja kaikki ja Annan silmissä oli pieniä hiekanjyvästen näköisiä niin kuin purojen pohjalla on.

Isopapan kylässä kuljettiin niin, että naisilla oli pitkät harmaat hameet ja pitkä huivi päässä, huivi oli musta. Olin kuullut niitä veisaamassa naapurissa. Livahdin sinne katsomaan kun tietä pitkin meni sunnuntai-iltapäivänä niitä pitkähameisia. Kyllästyin kuitenkin pian, koska ei siitä tullut mitään sen kummempaa. Suurin osa niistä naisista oli vanhoja ja heillä oli kimeät ja särisevät äänet. Muutama nuorempi nainen ja joku mies eivät muuttaneet niitä ääniä yhtään sen paremmiksi. Livahdin keittiöön ja siellä joku täti huomasi ja antoi minulle keksin. Täti antoi sitten vielä toisen, jonka panin takin taskuun.

Pihalla rupesi koira ulvomaan. Se suuntasi kuononsa kohti taivasta ja ulvoi. Se kuulosti samalta kuin se vanhojen naisten veisuu.  Toinen täti oli keittiössä isoisän luona ja kysyin siltä miksi ne ihmiset ovat naapurissa ja ulvovat. Täti hymyili, että niin he haluavat tehdä sunnuntai-iltapäivisin. Sitten täti antoi mehua lasillisen ja kiitti keksistä. Kertoi että isopappa oli sairas. Sanoin että pitää mennä katsomaan. Ei, sanoi täti, vietiin kaupunginsairaalaan.

En ollut koskaan ennen tuntenut ihmistä joka oli viety sairaalaan. Täti katsoi ja kysyi että mennäänkö huomenna katsomaan pappaa? Ajattelin että ne kimeä-ääniset naiset olivat jotenkin yhteydessä sairaalaan ja tiesin jo että siellä kuoltiin.

Ei menty sairaalaan. Isä tuli hakemaan kotiin. En olisi halunnut mennä kotiin. Kukaan ei halunnut minua sinne. Sen verran olin jo oppinut. Mutta isä sanoi että siellä on jotain minkä voisin haluta nähdä. Isää yleensä olin uskonut. Mentiin linja-autolla juna-asemalle ja sitten pitkän ajan kuluttua ja kun olin nukkunut suuren osan matkaa ylhäällä tavaratelineellä junavaunussa, oltiin kotona. Tavarateline oli kuin verkko, jota isä selvitteli järven rannalla. Olin istunut kivellä ja katsonut.

Asemalla odotti hevonen sieltä kodin kylästä ja siinä oli renki isosta talosta. Isä sanoi että ei sitä poikaa saanut rengiksi kutsua vaikka se olikin. Kun kysyin miksi, niin isä luuli että kysyin miksi ei saa, vaikka tarkoitin kysyä että mikä se poika sitten oli. Se oli päiväläinen, sanoi isä. Se päiväläinen juna-asemalla ei ollut se mitä halusin nähdä. En muista yhtään mitä siellä oli silloin. Ei semmoista jota olisin halunnut. Ehkä se oli se vauva, joka kiljui?

Monta vuotta myöhemmin ymmärsin että olin valokuvannut noita juttuja päähäni. Tiesin kyllä jo silloin, siis kun päähän tuli niitä kuvia ja ihmisten puheita, että ne eivät lähde sieltä enää pois.  Aikuiset puhuivat joistain vanhoista ihmisistä että ne ovat hassahtaneet, mutta olen aika varma siitä, että ne vanhat vain katsoivat niitä tallennuksiaan.

Esimerkiksi Anna oli joskus kertonut millaista oli ennen kuin sitä päätykamaria oli rakennettu ja miten hän oli kulkenut pää kolmantena jalkana tuvasta navettaan tien yli ja takaisin. Kosketin Annan päätä, jossa ei ollut huivia, ja Anna ensin hymyili ja sitten rupesi nauramaan ääneen. Sitten Anna kysyi että miten hän muuten olisi päässyt nopeasti katsomaan miten vasikka jaksaa kun piti vielä hakea puita hellaan takaisin tullessa? Että pään on pakko olla kolmas jalka. Sanoin että sinä ajattelet sen matkan. 


Anna osasi ajatella. En muista mistä olin keksinyt ajatus-sanan, mutta se oli vähän niin kuin huone, jossa on asioita joita voi kutsua luokseen. Joku oli sanonut että ajattele nyt vähän, iso ihminen. En kyllä ollut mielestäni kovin iso.

Että Anna kulki pää kolmantena jalkana sopi oikein hyvin myös minun päässäni olevaan huoneeseen. Ymmärsin mitä Anna sanoi. Minä en olisi ylettynyt vielä kuorimaan perunoita siinä hellan vieressä, mutta katselin kun Anna kuori. Hän selitti mitä tekee. Minun pitäisi mennä hakemaan talon toisesta päästä vähän maitoa. Annalla oli pieni maitokannu, mutta siinä oli hyvä kahva, osasin kyllä tulla takaisin läikyttämättä maitoa. Sitten me syötäisiin kaksistaan perunakeittoa. Keittiössä täti antoi maitoa kannuun ja kysyi että jos antaisi vähän tilliä siihen keittoon. Mitä, minä kysyin. Täti käski maistaa. Ei se ollut tuttu maku, mutta ei se pahaakaan ollut.

Anna näytti miten saksilla leikataan tilli. Sakset olivat liian isot, en minä niillä saanut mitään leikatuksi. Olin nähnyt vähän aiemmin sen tädin leikkaavan lampaalta villaa niillä saksilla. Ei nuo ole sakset, sanoi Anna, ne on kerittimet. Osasin sanoa r-kirjaimen hyvin ja Anna ihmetteli että ei ollut huomannut että osaan.




Nyt minulla on kiusaus sanoa että sillä hetkellä opin, mutta kyllä se johtui siitä, että monissa lauluissa on r-kirjain. Olin kuunnellut niitä kimeä-äänisiä vanhoja naisia siellä isopapan naapuritalossa, mutta en muistanut miten ne veisuut menivät. Kuuntelin paljon laulua, tädit lauloivat ja isäkin mörisi, ihmisten puheenkin opin siitä miten ääni nousi ja laski. Kaikkia kirjaimia pystyi harjoittelemaan. Minulla oli hyvät hampaat, joiden väliin voi panna kielen ja sana muuttui.

R-kirjain oli siinä, mitä päiväläiset sanoivat hevosille kun sen piti pysähtyä. Sitä oli pitänyt harjoitella paljon, koska pian piti osata jo ajaa hevosella itsekin. Olin päässyt jo kerran pitelemään ohjaksia ja yritin käskeä Hulia pysähtymään, mutta se ei totellut. Täti minun takanani sanoi että ei kuules, Huli menee omaa tahtiaan. Täti sanoi että se voi joskus olla ilkeä. Miten, minä kysyin. No jos antaa sille leipää, niin se voi puraista, hän sanoi. Ei se sitä tarkoita, minä sanoin. Täti vähän ihmetteli ja sitten kun päästiin pihalle, niin antoi takin taskusta palan leipää ja sanoi että siinä, anna Hulille. Menin sen luo ja se otti hyvin varovasti leivän kädestäni niillä paksuilla huulillaan. Täti hymyili. Minä sanoin sille, että se tuntee minut.

Lähdin Annan luo sanomaan hyvästejä. Anna oli pakannut sokerikon ja hopealusikan sanomalehtipaperiin ja antoi minulle käteen. Että pidät sitten huolta, et päästä laukkuasi putoamaan. En päästänyt.  Nyt kun kirjoitan tätä, en käsitä minne se sokerikko ja lusikka olivat joutuneet. Lusikassa oli pieniä reikiä, jotka olivat tähden muotoisia. Varmaan joku pihisti sitten vuosia myöhemmin opiskelijakämpästä. Siellä se minulla oli. Kuljetin sitä siihen asti mukanani, kun se eräänä päivänä ei enää ollut siellä alivuokralaiskämpässä. Siinä keittiön pöydällä, vahaliinan päällä.





Olin miettinyt pään olemista kolmantena pyöränä.  Kun kerroin tädille siitä juoksemisesta pää kolmantena jalkana, niin hän selitti minulle että Anna tarkoitti menneensä väkkäränä. Nyökkäsin. Se vielä kysyi erikseen että tiesinkö mikä on väkkärä ja sanoin nähneeni sen kotona naapurin pojalla ja oli ollut vappu. Se oli vähän niin kuin lappalaisten neljän tuulen lakki. Sellaisten lakkien kuvia olin nähnyt lehdissä. Ja tiesikö täti että minulla oli poronnahkatossut kotona?  Täti oli kuullut että minun kotonani lattia ja seinät olivat hatarat ja ikkunoista tuuli sisään.






Siinä mentiin aikamme, kotona. Halusin aina Annan luokse, mutta koko aikaa en päässyt olemaan. Isä ja äiti sanoivat että Anna on jo vanha, vanhoille ei pidä mennä vaivaksi. Äidillä oli vauva ja minun piti olla pikkupiikana. Mutta ajattelin että jos pääsen sieltä vielä tädin, isoäidin ja Annan luo, niin sitten lähden jo reellä hevosella kiertämään järven. Huli osasi senkin tien, siellä oli se hiekkakuoppa.

17.10.19

Annan silmät

I
Onkohan silmissä niin että ruskea sisältyy jollain lailla vihreään, miten ne värit sekoittuvat? Ja sitten: mistä minun tummansiniset silmäni ovat peräisin? En muista kellään olleen tämänvärisiä silmiä, tässä tai toisessa suvussa. Annan silmiä en kyllä en onnistu saamaan silmieni eteen enää. Ehkä näen hänestä unta ja muistan sitten. Mutta sen muistan että hänellä oli kuparinruskeat hiukset yli 90-vuotiaana, no, on hän ollut vähintään 94-vuotias, kun kampasin hänen hiuksiaan, niin kuin joka sunnuntai kun olin siellä.  Hiukset olivat kiharat ja silkkiset.

Olin 4-5-vuotias silloin. Kyllä hän katsoi minua. Mutta minkävärisillä silmillä?  Onko silmien värin periytyminen sattuma vai välttämättömyys? Miksi katseeseen sisältyy väri? Silmiin kiinnittyy katse sen takia, että niissä näkyy senhetkinen tila. Terävä katse on erilainen kuin uninen. Ehkä näen hänestä unta joka ei olisi mustavalkoinen niin kuin se valokuva. Siinä hän on nuori, mies on vanhempi ja keskellä on oikea isoäitini pikkutyttönä.




Muistan Annasta  hiljaisuuden joka siinä kamarissa oli. Siellä ei edes pörissyt yksikään kärpänen. Ei tuntunut yhtään pahalta. Sain mennä hänen luokseen ja olla aivan vain hiljaa. Katsoin pienen ruokapöydän ja lipaston pöytäliinoja, ei sellaisia ollut muualla, ohutta kangasta, hienoa ja valkoista. Ei puhuttu paljon, vähän kysymyksiä ja vastauksia. En minä ollut välttämättä se kysyjä. Haluatko hopeateetä, hän kysyi. Oleminen hänen vieressään siinä sängyllä oli täysin vaivatonta. Sitä ennen ja sen jälkeen ei ollut ketään niin mutkatonta ja selvää.

En  kuullut kenenkään väittävän että isoäiti olisi ollut höpsähtänyt tai että pää oli pyörällä.  Lapsena en olisi tiennyt mitä tarkoittaa olla höpsähtänyt. Ja: jos hän olisi ollut, sekin olisi ollut täysin normaali asiaintila. Annasta olin varma. Sitten vielä: olin ainoa joka kutsui häntä Annaksi. Muille hän oli isoäiti tai äiti. Oikeasti hän oli vielä vanhempaa sukupolvea.

Välistä puuttuu muisto isoisästä, joka kuoli kun olin 2-vuotias. Mutta muistan hänen isänsä, joka oli silloin 100-vuotias. Se oli siis ikäpolvea joka oli syntynyt joskus 1850-luvulla. Noissa tapauksissa siis Isopappa 1847 ja Anna  taas 1855. Kumpikin on elänyt läpi 1860-luvun nälkävuodet. En tiedä miten he sattuivat jäämään henkiin. Anna oli kyllä isosta talosta, mutta isoisä ei. Nämä olivat isovanhempien vanhempia. Kun nämä tulevat mieleen pitää olla tarkka.

Anna antoi minulle sokerikon ja hopealusikan. Ne ovat hävinneet. Paljon muutakin on hävinnyt.  Isopapasta muistan silmälasit jotka sain ottaa käsiin. Niissä oli sangat jotka taipuivat.  Hänestä piirretty kuva oli poissa kun kävin viimeksi, se on toisessa pitäjässä kuin missä Anna asui. Poissa on myös Könninkello, joka ei enää käynyt. On minulla kirjoja sieltä kirjahyllystä. Se on tärkeintä.



Jotkut uskonnolliset jutut osuvat oikeaan, niin kuin kerjäläismunkistot tai  muuten vain kaikinpuolisesti  aineellisesti köyhä elämä. Ajattelin typeriä ja ahneita ihmisiä, joista kuulin kertomuksia. Isoisän naapuritalossa oli vanhaisäntä, jolla oli kirjoituspöytä ja siinä kansioita. Joskus kurkistin mitä niissä oli, viivoja ja sarakkeita. Täti siellä sanoi että ei saa häiritä. Isoisän talossa sanottiin että manttaalejaan lukee. Mutta oli sielläkin kirjahylly.  En olisi voinut kuvitella että kukaan siitä talosta olisi asunut ja elellyt Annan kanssa. En tiedä olivatko he ikinä tavanneet.

Joku Annassa veti puoleensa, sanoivat että pitkällä iällä on salaisuus.  Ehkä hän rauhallisesti odotti että mies kuolisi pois, sitten odotti yhtä rauhallisesti sitä että hänelle varataan oma nurkka ja kamari jompaan kumpaan kahdesta talosta. Hän sai oman oven ja omat portaat. Hänellä oli oma pieni hella, kaunis kuin koru, krumeluureja uunin ovessa ja kiemuraisia kirjaimia.

Annalla oli ollut kaikkiaan kuusi lasta, mutta vain kaksi säilyi hengissä. Lapset tappoi todennäköisesti kurkkumätä tai tulirokko, aina sanottiin että tuli tauti ja tappoi. En tiedä oliko siinä pitäjässä kulkutautisairaalaa, vain isoimmissa pitäjissä taisi olla.  Kävikö lääkäri edes lapsia katsomassa?  Mahtoiko pitäjässä olla lääkäriäkään, silloin joskus 1880-luvulla? Silloin ei ollut nälänhätää enää. Edellisen sukupolven lapsista oli mennyt moni nälkään. Anna ehkä ajatteli, että hän odottaa rauhassa ja katsoo miten hän saa olla vanhuutensa, ainakin sen loppuajan. Taloissa ja siinä kylässä oli kyllä elämää. Nuoria rupesi lähtemään niillä main Etelä-Suomen kaupunkeihin. Anna osasi lukea ja kirjoittaa.

Kun kampasin hänen pitkää, tummanruskeaa ja kiharaa tukkaansa, olin kyllä aivan hiljaa, sillä Anna kuunteli radiosta jumalanpalvelusta. Olin perinyt häneltä kiharat hiukset, ne olivat hypänneet kahden polven yli minun päähäni. Ehkä nämä ovat niitä satunnaismutaatioita, sanon nyt. Joku geeni vetää hiukset kiharaan.

Annan hiljaisuudessa oli jotain. Tuskin ihminen tottuu ikinä semmoiseen että lapsi kuolee. Tai että heitä kuolee monta.  En edes tiedä olivatko ne kuolleet lapset tyttöjä vai poikia. Ehkä joku heistä oli ollut vähän saman näköinen kuin minä. Mutta olin sillä hetkellä ainut lapsi niissä kahdessa talossa. En ollut siellä aina, mutta pääsin sinne kun äiti ja isä tarvitsivat rauhaa.

Ovien paiskomista harjoitettiin ahkerasti siellä isän ja äidin perustamassa kodissa. Kumpikin niistä paiskoivat ovia. Jos minä paiskoin ovia, siitä hyvästä minua lyötiin tai tukistettiin. Äiti kysyi että keneen tuosta on tuommoinen tullut ja kihara tukka vielä. Isällä oli kiharatukkainen pikkuveli. Mutta se oli mukava poika enkä ymmärtänyt mitä vikaa sen tukassa oli. Kun kotona oli rauhallista, kerroin että kampasin Annan hiuksia sunnuntaiaamuisin.  Äiti ei pitänyt ajatuksesta. Sanoin että Annalla oli kihara tukka. Isä sanoi että niin oli hänen veljelläänkin.  Äidin suu meni viivaksi ja isä katsoi minua ja veti oman suunsa vinoon hymyyn.

Sitten muutaman vuoden päästä turnipsipellolla ja heinätöissä kuuntelin kun päivämiehet, järven toiselta puolen isosta talosta olevat työmiehet, kertoivat juttuja niistä kylistä ja niistä taloista. Ne vähän minua vanhemmat päiväläiset tiesivät kaiken mitä siinä päässä pitäjää tapahtui. Yksi niistä päiväläisistä ei tullut jonain kesänä töihin ja kertoivat, että pääsi naapuripitäjän nauhatehtaalle palkkatöihin.

Kävin silloin koulua, mutta enkä tiennyt miksi jotkut käyvät päivätöissä mutta jotkut taas palkkatöissä. Kuuntelin vain. Rupesin hitaasti ymmärtämään että ne pojat ja muutama tyttö olivat minun ikäisiäni., ehkä ihan vähän vanhempia. Mutta ei heille annettu mahdollisuutta käydä koulua, niin isä kertoi. Olisi pitänyt mennä kouluun naapuripitäjään ja kotona olisi työtä vaikka kuinka.  Ehkä päiväläinen säästi aikaa ja rahaa kun sai työstä ruuan heinäntekopäiviksi.  Päiväläisten kotitalo oli järven toisella puolella. Anna kysyi kuinka monta oli ollut syömässä heinätöiden jälkeen. Osasin laskea. Anna sanoi että sinun sukulaisias ovat.

Se tehtaasta työn saanut meni sitten tekniseen kouluun Tampereelle. Yksi toinen pääsi Jyväskylään opettajaseminaariin, yksi jäi pitämään taloa, mutta se ei oikein osannut pitää sitä taloa vaan tuli myyneeksi sen. Anna kysyi joskus hiekkakuopasta että oliko ollut kuormia sementtitehtaaseen. En minä sellaista ymmärtänyt. Kysyin miksi talossa eikä siinä koko kylässä ollut sähköjä, mutta siinä naapurikylässä oli. Olin minä sähkölamppuja nähnyt muualla, kotonakin oli.

Anna pyysi katsomaan. Otti seinältä naulasta öljylampun, asetti pöydälle, kiersi kuvun irti, pyysi minua antamaan sakset pöydän laatikosta ja sanoi kiitos ja käski katsoa. Lampun kieli oli musta. Anna kiersi nupista kieltä esille ja leikkasi sen mustan irti melkein kokonaan. Se kieli syöttää tuosta pohjasta öljyä, katsopas. Olin minä ennenkin nähnyt tädin ja isoäidin tekevän sen, mutta Anna teki hitaasti.  Hain tulitikut hellan vierestä.



Yhtäkkiä eräänä aamuna


No niin. Anna ja minä istuttiin pöydän ääressä ja syötiin leipää ja kastettiin sitä hopeateehen. Anna sanoi sen ”No niin.”  ja tarkoitti sitä, että mitä sinä sähköllä. Annalla oli siinä valossa pienet ja kirkkaat silmät.  On omituista että en vieläkään näe hänen silmiensä väriä. Oli sadepäivä ja sellaisena sai polttaa lamppua päivälläkin. Annan kamarissa oli kaksi ikkunaa, toinen tielle ja toinen puutarhaan. Ikkunan alla kukkivat leijonankidat. Kysyin niiden nimestä ja Anna käski katsoa seuraavan kerran kun kissa haukottelee, että eikö ollut samannäköinen kuin tuo kukka.






tilhet tulivat!
 
 Leijonat ja kissat ovat sukua, Anna kertoi. Sinulla se on oikea leijonanharja tukaksi, Anna hymyili. Silmät sillä menivät sirrilleen. Sitten hän meni sängylle pitkäkseen ja sanoi että menepäs etsimään kissaa, pitää ottaa nokkaunet.  Menin portaita alas ja tien yli navettaan. Tiesin missä kissat pitivät sadetta. Siinä navetan viereisessä ladossa.