Kuolemanlinjalla

En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.

Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.

Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.

Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?

Tuttuja tapaamassa

Olen käynyt Tapiolassa viimeksi 1970-luvulla. Tuttava asui siellä ja lainasi vauvan hoitopöydän ja kehdon, joka ripustettiin roikkumaan nukkumalaverilta. Pritsi oli rakennettu sen verran hyvin, että tiesi että kehto vauvoineen päivineen ei tule alas eikä kukaan loukkaannu, ei ainakaan vauva.

Tapiolan keskustassa oli yllättäen yksi kustannustalo, Weilin & Göös. Vanha ja kunnianarvoisa todennäköisesti, koska talo on iso. Sitä en tiedä, oliko talossa myös paino.

Sitten kustannustalo lopetti. En muista milloin se lopetti, perheemme muutti pois Helsingistä maalle, jossa oli ystävällisempi ilmasto eli vähemmän saasteita. Lapsen sairastelu loppui kuin seinään. Helsinkiä tuli seuratuksi, mutta vähemmän intensiivisesti.

Se tuntuma on että W&G lopetti ennen näitä isompia lamoja. Silloin kustannustalot sulautuivat toisiinsa ja esimerkiksi Bonniers osti Tammen. Vasta aivan viime vuosina on ruvettu puhumaan kustannustalojen finanssikriisistä. En tiedä onko se todellinen vai ei. Yhtä hyvin voi olla kyse laajalle levinneestä välinpitämättömyydestä kulttuuria kohtaan.

Tapiolan muistan mukavana paikkana. Se oli rakennettu harvaksi ja se vaikutti aivan oikealta puistokaupunginosalta. Espoosta en tiennyt mitään, mutta Tapiolassa tuli käydyksi silloin tällöin kun asuttiin Lauttasaaressa. Siitä meni moottoritie Tapiolaan.

En tunnista enää koko paikkaa. En ole juuri kiinnittänyt huomiota Espooseen, koska sinne ei pääse junalla eikä metrolla, siis nopeasti. Auton käyttäminen tiiviisti asutulla seudulla jos silloin muinoin tuntui pröystäilyltä.

Nyt minulle selitettiin, että kaupunkirakentamisen on oltava tiivistä eikä sille siis voi mitään että Tapiola piti tiivistää. En edelleenkään vain käsitä sitä, miksi autoilla pitää tulla ihan joka paikkaan. Parkkiluolat saavat minut voimaan pahoin.

Nyt kumminkin menin Weilin & Göösin taloon. Sen nimi on Emma ja siellä sijaitsee mm. taidemuseo, mutta myös kellomuseo ja lelumuseo. Kun kuljeskelee eestaas, törmää mitä kummallisimpiin asioihin.

Lähellä pääsisäänkäyntiä oli esimerkiksi jonkun naisen tekemiä veistoksia puusäleistä. En muista kuka taiteilija oli, vai oliko hän ehkä puuseppä, mutta työ oli taidokasta. Ihmettelin siinä aikani, pienessä huoneessa ja pidin puun tuoksusta. Sen verran tiedän puusta, että jos siitä tekee jotain, niin puu täytyy kaataa näin maalis-huhtikuulla, ehkä jo helmikuulla, jolloin pihka ja terva alkavat nousta juurista kohti puun latvaa. Edit. 26.3.11 Teosten tekijä on kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä ja huomenna 27.3. hän esittelee WeeGee talon Galleria Aarnissa töitään klo 15-17.

Parin kuukauden päästä koivuissa on jo mahla.

Kuuntelin radiosta Emman johtajan Markku Valkosen juttelua uusista näyttelyistä. Olin päättänyt mennä ystäväni kanssa käymään siellä, koska kumpikin pidämme Joan Mirón töistä.

Tässä näyttelyssä oli pääosassa kuvanveisto. Olin tähän asti kiinnittänyt oikeastaan huomioni vain maalauksiin ja grafiikkaan. Nyt oli näyttelyyn hommattu mukaan myös suomalaisia kuvantekijöitä, jotka ovat saaneet inspiraationsa tältä espanjalaiselta taiteilijalta.

Minusta moni töistä vaikutti vähän liikaa plagiaatilta. Olen valmis uskomaan että suomalaistaiteilijat eivät ole sitä tarkoittaneet, siis plagioida, vaan he ovat innostuneet Mirón kuvamaailmasta. Minä olen todennäköisesti törmännyt siihen maailmaan joskus 1950-luvulla. En voi olla siitä varma, mutta voisin kuvitella että tämäntapaisia töitä on ollut jossakin Ateneumin kiertonäyttelyssä, siis varhaista modernia taidetta.

Kiersin yksinäni näyttelyä ja Emman kokoelmia ynnä Saastamoisen kokoelmaa pari tuntia. Sitten tuli ystäväni kameran kanssa ja saimme otetuksi kuvia. Sen jälkeen aloin miettiä, millä tavoin tulin nyt sukeltaneeksi modernismin maailmaan. En ollut aivan varma edes siitä keitä kaikkia olin tervehtinyt gallerioiden ja museoiden seiniltä, mutta paljon ja kaikenlaisia.

Tällainen kummallisuus oli yhdessä Emman nurkassa. Jonkun koneen kautta kävelijä tulee monistetuksi hidastetuin liikkein hopeanvärisessä monitorissa. Onkohan tämä nyt postmodernismia? Tuon pitäisi olla minun pääni ja käteni, mutta eivät ne kumminkaan ole. Mitä se sellainen on?

Kuva: Anita Konkka

Sunnuntaina kuuntelin Kai Niemisen kirjoittaman Radioateljee-ohjelman Japanista. Olisi ollut kummallista ellei sellaista olisi tehty ja lähetetty maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Ystäväni Seppo J. Tanninen (tuon sivupalkin blogista Seppo-Zen-Selällään) lähetti uuden runokirjansa. Lainaan siitä tähän yhden runon.

Tie

Yllättäen kesken hiljaisuuden

        kilahtaa tuulikellon vieno ääni.

Sydän vie harhaan, kuin epäkelpo paikannin;

        se johtaa jyrkänteen laelle,

        yllyttää myrkkyyn, ehdottaa pistoolia.

Nukahdan vaikeaan asentoon,

        pää seinää vasten työntyneenä.

Kysymykseen väärin vastannut munkki

        joutui syntymään 500 kertaa ketuksi.

Tuo munkin ketale, sanoo mestari Tong,

       500 makoisaa elämää kettuna.

Yön kaaos nostattaa rajuilman,

       salamat valaisevat puutarhaa.

Kaikki voisi olla toisinkin,

       mutta mikään ei koskaan ole.

(Seppo j Tanninen: Paluu. N.A.B. 2010)

Sama tarina ketuksi syntyneestä munkista oli myös Kai Niemisen tekstissä. Muistaakseni mestari käski sitten munkkeja mennä hautaamaan kuolleet munkit puutarhasta. Se saattaa olla tuo sama jossa salamoi.

Kirjaa saa ostaa vähän joka puolelta, mutta mikään kirjakauppa ei enää nykyään ole hyvin varustettu, joten kehotan tilaamaan sen.

Mutta taidematkasta lisää täällä.

Homo ludens

On tottakai väärin että lapsia ei tule tavatuksi useammasti ja niinkin että he olisivat terveitä. Mutta kun viruksia ja muita pöpöjä on mielettömästi. Lapsen työ on leikki, mutta samalla ympäristö pommittaa virushyökkäyksin kuin mikäkin nettihuligaani verkkoja ja niissä asuvia pieni kaloja.

Näiden kuvien ottamisaikaan Japaniin oli iskenyt maanjäristys. Yritin selittää mitä uutiskuvat tarkoittivat, mutta pienet lapset eivät voineet tietää mikä on maanjäristys saati sitten tsunami, joka on käsittääkseni japania.

Lasten työtä katsellessa tulin ajatelleeksi minkälaiseen tulevaisuuteen heitä voi/pitää kasvattaa/kouluttaa. Meillähän ei ole maanjäristyksiä, hurraa! Sitten ajattelin että maapallon navat ovat nyt siirtyneet. Sillä tulee olemaan vaikutus.

Kerroin isommalle lapselle paikasta jossa asuimme kun heidän isänsä oli pieni. Siellä oli lähellä kalkkikaivos. Kaivoksesta löytyi yllättäen suuren männyn oksan sirpale, onkalosta, ja siinä oli valtavan isot hampaan jäljet. Otus on ollut jättiläismajava. Koska sellaisia on ollut, likka kysyi. Sanoin ajan, ehkä noin 250 000 vuotta sitten, ehkä enemmän. Silloin joka tapauksessa pohjoisnapa, jossa amerikkalaiset väittävät joulupukin sijaitsevan, oli eri paikassa kuin nyt ja täällä oli paljon lämpimämpää. Oikein paljon lämpimämpää, minä sanoin. Oikein kuumaa, kysyi likka. Vielä kuumempaa, minä sanoin.

Rupesin miettimään miten ihmeessä koulu osaa kertoa mitään tulevaisuudesta. Ei sitä pysty ennustamaan. Aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Sitä minä en lapsille sanonut että tässä voi käydä aika ikävästi vielä. Siis ikävästi ihmiselle. Koska jos sen sanoisi lapselle, sitten pitäisi vastata kysymyksiin muista ihmisistä, kavereista, isovanhemmista, tädeistä, kummitädeistä ja -sedistä, äidistä ja isästä. Kaikista. Mikä on iso määrä ihmisiä?

Sitten ajattelin että eikös kasvatuksen tarkoitus ole kaikenlaiseen elämään. Filosofoiva isäni kyllä sanoi että mikään ei ole varmaa ja kaiken lisäksi kaikki virtaa. Sen lisäksi se sanoi jonkun Göötten sanoneen että kyllästyttävää on kaikkinainen harmaa teoria. Sitten äiti sanoi toisesta huoneesta että turhuuksien turhuus ja ne kumpikin rupesivat nauramaan.

Vanhemmat tuntuivat olevan suhteellisen luottavaisia elämäänsä. 1950-luvulla tulevaisuus oli jossain määrin vielä ennakoitavissa. Oli suhteellisen varmaa että uutta sotaa ei tule, ainakaan pian. Ne sanoivat että uutta sotaa ei tule, mutta mistään muusta ei puhuttu kuin sodasta.

Joka tapauksessa vanhemmalla likalla oli toinen käsi kipsissä ja kipeä ja kutiseva kuin mitä. Käskin likan sanoa käsivartensa iholle että lopeta kutiseminen ja heti. Kuulemma loppui. Mutta kädelle tiuskimista tulee jatkumaan vielä 3 viikkoa.

Nuorempi oli toipumassa keuhkokuumeesta. Leikki väsytti ja joskus oli pakko nukkua. Antaisin vaikka mitä, jos pystyisin kurkkaamaan noihin uniin. Lapsuuden unet olivat rajattomia ja sitä paitsi jatkuivat valveen aikana.

Edit 17.3.2011: P.s. Sain viimeinkin katsotuksi läpi lehtiä, blogeja, kirjoja, eli kaikkea sellaista missä puhuttiin/kirjoitettiin Japanin katastrofin merkityksistä. Nyt on sellainen tunne, että ehkä jotain on tapahtumassa. Tarkoitan asenneilmapiiriä ja sitä varsinkin täällä lännessä. Kuuntelin äsken Risto Isomäen ja STUKin Lehtisen (valitan, en muista etunimeä, mutta se ei ollut Lasse) Radio YLE 1:n Ajankohtaisesta ykkösestä. Siis uusinta tältä päivältä. Mieleen jäi STUKin vakuutus siitä että Suomen ydinreaktorit tarkistetaan ja se Isomäen puheesta, että Loviisan reaktoreihin voi vaikuttaa katastrofaalisesti esimerkiksi suuren myrskyn nostama tulva. Sitten katsoin YLEn blogeja ja tältä päivältä oli aina luotettavan ja paljon lukevan Jertta Blomqvistin kolumni. Tältä päivältä ja vaikka kyseessä on ”vain” Zizek, niin vaikuttaa siltä että siitä löytyy paljon asiaa. Joka tapauksessa vaaleihin ei ole paljon aikaa ja siksi energiapolitiikka on hyvin tärkeä asia. Ennen kaikkea lasten ja lastenlasten vuoksi.

Miinusta vai plussaa, mutta 5C?

Nyt on sentään tuoretta valoa.

Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.

Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla.  En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.

Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.

Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.

Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.

Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.

Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.

Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.

Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.

Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.

Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.

Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.

On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.