Kun lähden kaupungille, kuljen pitkää reittiä. Tämä vangittu vesi on Vetokannaksen avo-ojan vaahtoa ja menee suoraan meren lahteen. Ei ollut edes filmirullan koteloa mukana, olisin ottanut näytteen ja pannut sen eteenpäin.
Johanna Sinisalon uusin kirja Linnunaivot käsittelee paljon ympäristökysymyksiä. Jonkun kirjan henkilön sanoin: jätteet ovat aina jonkun muun ongelma. Sellaiseen yksinkertaiseen kysymykseen, että voisinko tehdä tälle ojalle jotain, on vastauksena, että jos teen, toinen oja syntyy silmänräpäyksessä jonnekin muualle.
Sillä tavoin ongelmaa siirretään eikä se koskaan osu omalle kohdalle, oman firman kohdalle, oman kaupunginosan kohdalle. Se ei ole koskaan MINUN ongelmani. Minun olisi pitänyt mennä takaisin samana päivänä ja ottaa se vesinäyte.
Tutkiskelin puhelinluetteloa, mutta en löytänyt paikkaa jonne sen olisin kiikuttanut. Keväällä näin siinä lähellä kuolleita kaloja. Mätänivät jo.
En mennyt takaisin. Miksi missään ei kerrota minne voi ilmoittaa ympäristörikoksista? Jos ilmoittaisin, olisiko seuraus tuo, mitä epäilin: tulisi uusi avo-oja?
Lidia-parka. Hän herätti huomioni säntäämällä aikaisin iltapäivällä edes takaisin keittiön ikkunasta ovelle ja tuijotti välillä minua, kunnes älysin katsoa luhtikäytävälle. Sitä pitkin vilisti eestaas pikkuinen kissanpentu.
Lidia oli pari viikkoa sitten eläinlääkärillä saamassa rokotteen, kuukausi sterilisaation jälkeen. Rokotetta ei voi antaa heti antibioottikuurin jälkeen. Eläinlääkäri katsoi kissan hampaita ja totesi että ei Lidia ole vuoden tai vähän alle, vaan parivuotias vähintään.
Hänellä siis on saattanut olla pennut. Löysimme hänet harhailemasta korttelin pihalta. Kukaan ei kuitenkaan ilmoituksistamme huolimatta kaivannut häntä ja Palosaaren kissatalo on ääriään myöten täynnä. Niin meillä on nyt kaksi kissaa.
Oli tulla kolmas. Avasin oven, pentu tuli sisään muina kissoina.
Lidia ryntäsi tervehtimään pentua. Kyllä se tietää mikä on pentu. Pentu nimittäin sähisi ja kiljui oikein tarmokkaasti, mutta Lidia vain nuuhki ja nuoli sen otsaa.
Arvelimme että sähikäinen on juuri päässyt karkuun jostain. Niin oli. Kumarruin kaiteen yli katsomaan paria moottoripyöräilijää ja kysyin kissasta. Naapurustosta ryntäsi nuori, joka ei asu siellä, ja selitteli.
Emme olisi halunneet antaa kissaa siihen asuntoon. Sieltä kuuluu hirveä meteli, siellä on iso koira eikä sitä tiedä edes kenen siellä kuuluisi asua. Mutta ei ainakaan tämä ihminen, siis virallisesti.
Pidin puhuttelun, johon hän vain että meni perille. Eli ei mennyt perille. Jäin miettimään missä tuollaisia nuoria kasvaa. Olen huomannut viime aikoina kaksi erilaista selitystä. Joko hän ei ole saanut rakkautta ja hyväksyntää lapsena ja nuorena tai sitten hän on saanut kaiken mitä ikinä voi toivoa.
Ojensimme kuitenkin pennun varoituksin, että jos sitä näkyy ja jos kuulemme pennun kiljuvan niin sitten tulevat eläinsuojeluihmiset. Kissa ei ole lelu. Se ei varsinkaan ole kesälelu.
Olisiko mahdollista toivoa että vanhemmat ja koulu opettaisivat elämistä rinnakkain eläinten kanssa? Voisiko yhteiskuntaopin tunnilla tulla tutuksi eläintensuojelulaki? Voisiko kaupunki valistaa lemmikkieläinten suhteen? Vai pitäisikö niiden pitäminen yksinkertaisesti kieltää muualla kuin maalla?
Mutta maalta meillä on paljon kokemusta kissavihaajista. Vaikka siellä kissat ovat oikeita hyötyeläimiä, pitävät hiiret, rotat ja myyrät pois tieltä.
Lidia on edelleen huolissaan ja kulkee eestaas asunnossa ja nuuskii pikkuisen tassunjälkiä. On sillä täytynyt olla pennut. Allu ei ole korvaansa lotkauttanut, kollinrontti.
Edit. 15.10.
William Blake: The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright/
In the foerests of the night,/
What immortla hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?//
In what distant deeps or skies/
Burnt the fire of thine eyes?/
On that wings dare he aspire?/
What the hand dare sieze the fire?//
And what shoulder,& what art,/
Could twist the sinews of thy heart?/
And when thy heart began to beat,
What dread hand?& what dread feet?//
What the hammer?what the chain?
In what furnace was thy brain?
what the anvil?what dread grasp/
Dare its deadly terrors clasp?//
When the stars threw down their spears,/
And water'd heaven with their tears,/
Did he smile his work to see?/
Did he who made the Lamb make thee?//
Tyger! Tyger! burning bright/
In the forests of the night,/
What immortal hand or eye,/
Dare frame thy fearful symmetry.//
(Songs of Experience)
Lisäyksenä vielä että Booker-palkinnon sai kirja nimeltä The White Tiger, kirjoittanut Arawind Adiga. Guardianin kirjallisuuskriitikko on ihmeissään.
No nyt on ollut kissoista puhetta Leonooran ja Keksin blogeissa ja täällä. Blogisiskolla juttua tiikeristä. Peräti ihmeellisiä ja kiehtovia olentoja ovat kissaeläimet. Kaikki eivät heitä ymmärrä.
VastaaPoistaWilliam Blakella on hieno runo joka alkaa Tyger, tyger burning bright.
VastaaPoistaKissat ovat älykkäitä yksinäisiä metsästäjiä. Ihminen huomasi viljavarastojensa ääressä jossain vaiheessa, että tuosta pedosta on hyötyä.
Mutta ihminen ei kiinny pelkästään paikkaan, niin kuin sanotaan, vaan myös ihmisiin. Sen takia noista pikkuisista orvoista on kissan ihminenkin huolissaan.
Luin juuri Weismanin kirjan Maailma ilman meitä. Upea tietokirja. Siinä asiallisen kiihkottomasti esitetään faktoja luontoon liittyen, kissoistakin. Kissat nimittäin tappavat vuosittain miljoonia, miljardeja (!) lintuja, sillä pienikokoisena ja huomaamattomana saalistajana kissa on linnulle epäreilu vastus. Ja tämä on ihmisen "ansiota": ihminrn on vienyt kissan mukanaan ekosysteemeihin, joihin se ei luonnostaan kuulu. Ei hyvä.
VastaaPoistaMutta kivojahan kissat muuten on.
Good old William Blake :) Pitääkin mennä katsomaan miten tuo runo jatkuu. Olen unohtanut.
VastaaPoistaMuistelen toistakin runoa jonka olen unohtanut:
A smiling young lady from Niger
(bla bla bla) ... tiger
ööö mitenkähän se meni?
Penjami! Kissa ei meidän noin 40 vuoden kokemuksemme mukaan oikein tykkää linnuista. Höyhenet ovat se hankala juttu.
VastaaPoistaEn tiedä tuota Weismanin kirjaa, mutta johonkin Pentti Linkola perusti sanomansa, kun hän telkkarissa sanoi että pelkästään Englannissa kissat tappavat miljooneja lintuja. Linkola piti saarnan vapaana liikkuvia kissoja vastaan.
Ehkä juuri lukemaasi kirjaan tuli vastaus aika pian sitten Scientific Americanilta, joka ilmoitti saman, mikä meillä oli kokemusperäistä tietoa: ei kissa erityisemmin tykkää linnuista.
Tutkimuksessa oli ollut jokin väärä otanta tai jotain. Lehti on kyllä säilytetty mutta se on Miehen hoteissa. Täytyy katsastella kunhan hän saapuu kotiin.
Kissat ovat hienoja otuksia, mutta olen oikeasti viime aikoina miettinyt sitä, että minkälaiseen ekologiseen rakoon ne tätä nykyä mahtuisivat.
Agraari-pienviljelys-Suomen aikaan kissa oli erittäin tarpeellinen otus, tienasi jokailtaisen lämpimän maitonsa moninkertaisesti.
Mutta lemmikkinä? Eikö se koe jopa olevansa joskus vanki, kun joutuu asumaan sisäkissana kaupungissa? MIKÄ on lemmikin funktio? Todennäköisesti ihmisten lohduttaja.
Rita, meillä on Tyger-runo jossain, mutta ks. edellä, en löydä mitään Miehen kätköistä!
Isoista kissoista moni on tällä hetkellä äärimmäisen uhanalainen, esimerkiksi Amurin tiikeri ja lumileopardi.
Kiinalaisten mielestä tiikeristä saa jotain uutetta, joka vaikuttaa miehen seksuaaliseen voimaan... Jotenkin olisi kivempi, jos nuo miltei 1½ miljardia ihmistä uskoisivat potenssilääkkeeksi paremmin poronsarvijauheen!
Mutta taljojen vuoksihan niitä pääasiassa metsästetään ja siis luksus-tuotteeksi.
Oijjoivoi. Meni tunti ennen kuin sain varsinaiseen tekstiin tuon Blaken runon.
VastaaPoistaBlogit ovat ihania, mutta niiden logiikka, ainakin editoinnin osalta, ei noudata minun pääni logiikkaa.
Nyt kumminkin Blaken Tyger-runon pitäisi olla tuolla itse tekstissä sen lisäksi että ilmiannoin että Booker-palkinnon voitti tänä syksynä sitten kirja nimeltä The White Tiger.
Vautsi! Kiitos, luen heti Blaken runon täällä ääneen itselleni, kunhan kirjaan sinulle tämän hauskan värssyn:
VastaaPoistaSmiling young lady from Niger
She rode on the back of a tiger
and after the ride
she wound up inside
with her smile on the face of the tiger :)
Tuo limerick (oletan että se on limerick) on minulla yhdessä vanhassa vihkossa jonne aikanaan keräsin kaikenlaista englanniksi. En meinannut vihkoa löytää mutta pakko se oli pöyhiä esiin kun sinäkin pistit Blaken tänne.
Onpa kaamea tarina! Ajatteles, Rita, olen aina kuvitellut että limerickit ovat vähän niin kuin lastenloruja. Joissa kukaan ei syö ketään...
VastaaPoistaTai sellaisia niin kuin Lewis Carrollin Allison Wonderland-runoissa.
Noh, en ole englannin MAISTERI enkä lisäksi tunne RUNOUTTA sillä tavoin, että voisin esimerkiksi ruveta väittelemään siitä!
Miks se kriitikko on ihmeissään??
VastaaPoistaKirjoitin just tiikereistä blogissani ja sit tulin tänne ja sinä kirjoitat tiikereistä!
Upea kissakuva!!!
No, se taisi ollakin Daily Telegraphin eikä Guardianin kriitikko, tuolla se on se pätkä Anita Konkan blogin sivupalkissa!
VastaaPoistaNo, motkotti että esikoiskirjailija ja kirja on liian helppolukuinen ja helpostisulava ja sitten kun toimittaja vielä oli itse nimestä päätellen Pakistanista tai Intiasta, ehkä siirtolainen, niin tuntui omituiselta se täydellinen lyttäys.
En ole tietenkään itse kirjaa vielä nähnytkään, mutta kiinnostus heräsi. Niin moni intialainen on viime vuosina saanut Bookerin, viimeksi Kiran Desai, josta tykkään oikein paljon, sitten aiemmin Arundhati Roy, joka on todella upea.
Olen joskus tuntenut omantunnon pistoksia siitä, että Maija on totaalinen sisäkissa, eläimen pitäisi voida ulkoilla. Maija ei halua. Olemme luoneet ulkoelämää pelkäävän olennon.
VastaaPoista(Olen antanut sen itsekkäästi itselleni anteeksi, niin paljon iloa ja lohtua Maijasta on. Se raukka ei tiedä olevansa elävä pehmolelu. )
Sari, tiedät että kissa kommunikoi ihmisten kanssa. Se ei ole pelkkä pehmolelu mitenkään.
VastaaPoistaMutta usein navettakissat eivät tulleet edes silitettäväksi. En usko että ne olivat ihan kesyjä. Mutta toisaalta tekivät kaiken mitä ihmiset toivoivat ja olivat todennäköisesti tietoisia funktiostaan.
Lidia-raukka on kipeänä, jonkinmoinen vatsaflunssa, se ei kykene syömään. Mutta Allulle puhkesi haava samalla ikeneeseen ja se valuu verta vähän väliä, mutta ei tunnu olevan kovin kipeä, syö ja kehrää.
Kipeä viikonloppu siis.
Kiitos Ripsa kommentistasi. Vastasin siihen omassa laatikossani.
VastaaPoistaTämä on testi, sillä jälleen olen näemmä kadottanut taivaan tuuliin sinulle aiemmin lähettämäni kommentin.
Joko Lidia osoittaa enemmän tervehtymisen merkkejä?
Minusta runosi ja muuten vain runolliset kommenttisi ovat olleet oikeasti hienoja! Sinulla on sellainen sanojen taju, että semmoinen puuttuu kyllä minulta täysin.
VastaaPoistaKyllä näitä kommentteja joskus häipyy. Yksi syyllinen voi olla esimerkiksi Google. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se on keksinyt panna sähköpostin roskapostiin, vaikka siinä ei olisi mitään spämmiin viittaavaa.
Yritän katsoa joka kerta myös spämmit.
Lidialla on hepatiittia vastaava maksatulehdus. Ongelmallista on, että nyt vaikuttaa siltä, että Allu alkaa lopettaa syömisensä myös. Se voi olla tarttuvaa.
Eläinlääkärin mielestä todennäköisin tartunnan lähde oli tuo pikkupentu, joka ilmeisesti ehti raapaista Lidiaa, se sähikäinen.
Lidialla on siis antibioottikuuri, ja jos se ei tänä iltana ala syödä, sitä pitää alkaa syöttää spruutalla ja sen jälkeen eläinlääkäriltä tulee erityisruokaa.
Toivon kovasti että Allu ei sairastu ja joudutaan viemään se sitten samalla kertaa lääkäriin. Sille ei saa antaa nyt kuitenkaan insuliinia, koska nyt sillä on jo shokin vaara lähellä.
Lidia näyttää kykenevän nukkumaan nyt suhteellisen rentoutuneesti, että täytyy vain toivoa.
Nämä tämmöiset kissan hepatiitit ovat paha juttu, koska ne leviävät tiiviisti asutulla alueella nopeasti ja niitä on sekä virus- että bakteeriperäisiä kantoja.
No kaikkea sitä voi tapahtua. Että se oli niinkin vakavaa. No, olen täällä hengessä mukana.
VastaaPoistaJäi sanomatta: Kirjoitat tärkeistä aiheista. Eläinten kaltoin kohtelu on hirviömäistä. Onneksi ainakin todistettavista tapauksista voi tehdä ilmoituksen viranomaisille.
VastaaPoistaYmpäristön pilaaminen onkin sitten jo eri juttu. Tavallaan syyllistymme siihen kaikki, joka iikka, joka päivä.
Tosin toinen jättää pienemmät törky jalanjäljet kuin toinen. Eräs ilta vertailtiin niitä jossakin tv:ohjelmassa.
Mitä enemmän kojeita ja laitteita, ja mitä enemmän on rahaa käytettävissä kulutukseen, sitä suuremman alan nuo tuhon jäljet jättävät planeetan pinnalta peittävät.
Täällä sataa, ja on juuri syksyn pimein aika.
Olisi hienoa nähdä livenä tämä runokuva tuolla pimeydessä:
Tyger! Tyger! burning bright/
In the forests of the night,/
Ei silti "oikeana" tulena, vaan turkin oranssina hehkuna.
No, tiikeri voi olla/on allegoria myös toisenlaisillekin metamorfooseille. :)
Jääköön mielen kuvaksi.
Mutta hieno runo kerta kaikkiaan.
Noora, eläinlääkärin kanssa puhuttiin tuosta kissanpennusta (joka siis ehkä on sairas) ja siitä ihmisen pennusta (joka aivan eittämättä on sairas) ja hän totesi että on raskasta kun selvästi kumpaakin pitäisi hoitaa.
VastaaPoistaKukaan ei hoida kumpaakaan.
Vasta nyt viimeisen 10 vuoden aikana meillä kissat ovat olleet kaupungissa ja alttiina kaikenlaisille hankaluuksille. Vasta tämän kissahepatiitin myötä olen ymmärtänyt, että vaikka ihmisen mittapuilla on hyvä, että asutaan tiiviisti, siis ekologisempaa, varsinkin kun tämä antaa mahdollisuuden roskisdyykkaukseen, jota pidän ehdottomasti ekologisena, tämä voi olla esimerkiksi kissoille tuhoisaa.
Täällä sade juuri taukosi. On lämmintä näin myöhäissyksyksi.
Sano rakkaat terveiseni Merille ja Kaleville. Sinua ja Kalevia en ole livenä nähnytkään!
Sanon ja vien.
VastaaPoistaLuulin, että olet tavannut molemmat livenä.
Tiedä vaikka tapaisimme kaikki vielä muinakin kuin kirjain/ajatus-ja kuvapersoonina.
Olen joskus pohtinut tykönäni sitä, paljonko oikeastaan mielikuvamme muuttuvat, kun kuulee äänen, puhetavan, näkee eleet ja ilmeet, kun "kirjallinen" ja kuvallinen persoonamme saa joka tapauksessa uusia ulottuvuuksia, Arkielämässä-livenä käyskennellessä saattavat nuo tärkeät ominaisuudet: sisäinen olemuksemme, ajatuksemme, näkemyksemme asioista ja elämästä ylipäätään jäädä ulkoisten tekijöiden taakse piiloon.
Onhan siinä eroa, nähdä joku livenä ja sitten taas kirjallisena ihmisenä.
VastaaPoistaOnneksi kaikille meille on luonnollista kirjoittaminen. Ilman kirjoittamisen tarvetta tuskin olisimme tavanneet näin virtuaalisestikaan.
Ilmeet ja eleet tottakai muuttavat ihmistä. Minähän olen puolet työelämästäni opettanut ihmisiä ilmaisemaan itseään fyysisesti: äänellä, liikkeellä, eleillä ja ilmeillä. Ja onneksi aivan tavallisia ihmisiä, ei ammattilaisia.
Siinä työssä oli palkitsevinta nähdä miten ihmiset ilahtuivat kyvystään ilmaista itseään kokonaisina, karvoineen päivineen.