23.10.21

Iridiumista ja linnuista

Eteläisessä Suomessa asuvat ystävät ja kylänmiehet ja -naiset ovat tai ovat juuri lähdössä kuuntelemaan kirjailijoita. Katsoin Helsingin messukeskusta ja muistin miten hankalaa oli kepin tai keppien kanssa pääseminen noita suuria ja leveitä portaita alas. Silloin ei ollut vielä kulkutautia joka olisi pannut varomaan päin juoksevia ihmisiä. Oli heitä silti varottava: ei ollut erityisen mukava ajatus että olisin mennyt kumoon ja katkaissut toisenkin käteni.

Ajattelin eilen televisiota katsoessani että oikeastaan toimitan oikeata tehtävääni aivan vain täällä kotona. Toissapäivänä kävelin merenlahdella. Tarvitsin sitä sumua ja sateen alun vihmomista kasvoille, koska olin juuri kuunnellut Areenassa olevan Tiedeykkösen lähetyksen. Päässä humisi ja olo oli typertynyt: olin vain kuunnellut mitä tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten. Siinä kerrottiin silloisesta sukupuuttoaallosta joka alkoi sillä sekunnin murto-osalla kun se asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaalla. 



Se tiedemies siinä ohjelmassa puhui aitoa Pirkanmaan alueen murretta. On semmoinen olo kuin istuisin kokon ääressä juhannusjuhlilla Kolhossa. Se oli yksi niistä lukemattomista seurannäyttämöiden pitäjistä joista luin kun tein gradua 1990-luvun alussa. Kolhon jonkun kylän nuorisoseurannäyttämön sihteeri kirjoitti aivan hirmuisen kaunista käsialaa kokousselostuksissaan. Oli kyse siitä, että kolholaiset lähtevät esiintymään koko illan ohjelmalla Etelä-Pohjanmaalle.  Kolho on lähellä Mänttää jossa ovat ne Serlachiuksen museot.

Lisäksi Keurusselästä Ukonselkään ulottuvalla alueella on ehkä kaikkein suurin meteoriitti-/asteroidikraateri Suomessa. Paljon isompi kuin mitä Lappajärvi on. Ja se on aika vanha myös.

Iltamaporukat liikkuivat linja-autoilla, jonne saivat mahtumaan näytelmän lavasteet, orkesterin soittimet ja itsensä. On eletty sotien välistä aikaa, siis sisällissodan ja talvisodan välissä. Minulla on ollut sellainen käsitys että postiautoja lukuunottamatta ei niitä linja-autoja ole ollut. Mutta olipas. Niitä riitti jopa vuokrattavaksi.  Kun lapsena matkustin Vaasa-Virrat- bussilla Alavudelta Nurmoon, niin siinä tulee pitkä metsä ja suoalue, joka oli pohjustettu kuusipuin, siis kaivettu tulevan tien alle monttu ja siihen sitten puista pitkospuut. Sitten päälle hiekka ja soraa. Maantie kulkee rinnan rautatien kanssa, joka rakennettiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa.  Sydänmaan kohdalla oli pysäkki.

Maantien varressa on ensin maamiesseuran talo ja sitten Sydänmaan nuorisoseurantalo. Tiedän että äiti ja sen siskot kävivät käyneet nuorisoseurantalolla iltamissa siitä asti kun se talo on ollut olemassa. Useimmiten menivät polkupyörillä. Matkaa oli 20-30- kilometriä ja usein oli talvi, koska kesällä oli koko ajan oltava heinässä tai viljanpuinnissa. Lähempänä olisi ollut Kuivasmäen (lähellä Kuivasjärveä) lava, mutta sinne isoäiti ei halunnut tyttöjä päästää.  Oli turvallisempaa mennä iltamiin, jossa sentään oli runonlausuntaa, laulua, soittoa ja puhe ennen tanssia. Talossa asui siis nuorisoseura-väkeä.

Kuivasjärven lavan tietämillä kuvattiin osin Arto Mellerin näytelmään perustunut elokuva, jonka ohjaaja Matti Ijäs  kirjoitti yhdessä Mellerin kanssa. Tunnistin paikan koska olin kolunnut paikkoja lapsena. Silloin siellä oli vielä tansseja, en tiedä onko koko lavaa enää. Mutta tuskin siellä kovin paljon ihmisiäkään enää on. Minä olin siellä yhdessä kavereiden kanssa joskus 1950-luvulla. Leffan nimi oli muistaakseni Räpsy ja Dolly.

Joka tapauksessa Kolhon nuorisoseuran iltamat on vieraillut ainakin Sydänmaan nuorisoseuralla. Tietysti sitten Sydänmaalta mentiin kuukauden kahden päästä Kolhoon.

Tämä liittyy oleellisesti näihin radio-ohjelmiin. Silloin 65 miljoonaa vuotta sitten oli hiuskarvan varassa että ei koko maa-planeetta hajonnut. Se oli sen verran iso avaruusjärkäle. Löydön merkittävyys avautui siitä, että kun Jukatania ruvettiin kaivamaan (lentokone oli nähnyt viidakossa merkittävän laajan painauman), niin sieltä löytyi hyvin harvinaista metallia nimeltä iridium, alkuaine nro 77. Lähteeni tässä on Primo Levin kirja nimeltä The Periodic Table, joka on kyllä suomennettu, mutta se on jostain syystä meillä englanniksi. Siitä johtuu se, että en löydä hetikohta sitä Levin kirjasta. Englanninnos on julkaistu 1986.

Lukekaa itse! Primo Levi oli ennen Auschwitz-Birkenaun leirille joutumistaan kemisti. Takaisin päästyään hän alkoi kirjoittaa ja julkaisi kokonaisen tuotannon. Jos hän päätyy puhumaan iridiumista, niin lukijan on otettava huomioon, että opus ei ole tieteellinen teos vaan kaunokirjallisuutta. Mutta: koska Levi oli kemisti ja yliopistossa opiskellut lisäksi, on tietenkin selvää, että faktat ovat kohdallaan.

Olin kertakaikkiaan pöllämystyneessä tilassa kun sain sen tiedeohjelman kuunnelluksi. Täysin kunnollista pohjoishämäläistä kieltä puhuva tiedemies, siis Mikko Haaramo, jota haastatteli Mari Heikkilä, oli ulosanniltaan niin pätevä, ettei minulle tuottanut vaikeuksia tajuta mistä hän puhui. Olen käynyt keskikoulun ja vuoden verran lukiota Kangasalla, joten sitä kieltä olen tottunut ymmärtämään. Murteet ovat siitä hyvä puhumisen ja kirjoittamisen tapa, että ne eivät niin paljon muutu kuin yleiskieli, josta ei  kyllä kaikin ajoin saa selvää.

Sen lisäksi murteissa on omanlaisensa rytmi. Altistuin sille murteelle kansakoulun tokaluokkalaisena, joka oli hyvä ikä sekä muuttaa toiselle paikkakunnalle, että oppia ensimmäinen uusi kieli. Kävi kyllä sikäli ikävästi, että perheeni oli muuttanut siihen mennessä kahden tai kolmen murrealueen läpi ja kesäisin vielä oli yksi variantti eteläpohjalaista ympärillä, niin että enää ei hämäläismurre tarttunut. Tunnistan sen kyllä heti kun kuulen.

Meillä oli huono tuuri radion suhteen. Olimme onnistuneet säilyttämään kunnossa läpi useamman muuton stereo-järjestelmän, jossa tehtiin vielä korjaus muutama vuosi sitten, kun yllättäen vuokranantaja ilmoitti toimeenpanijan suulla, että radiopistoke lakkaa olemasta. Tiesin heti mitä se merkitsee. Vuokranantaja on halunnut rakentaa kestävän talon ja on rakentanut sen teräksestä ja betonista. Sen takia tavallinen antenniradio ei täällä kuulu. Sen takia seinässä oli myös radiopistoke. Joku oli rakentajissa tai vuokrantajissa ymmärtänyt että asukkaat tulevat asumaan Faradayn häkissä.


Vasta muutama vuosi sitten meidät pantiin kaikki Suomessa asuvat verolle niin, että Yleisradio, valtiollinen yhtiömme, ottaa yhden prosentin veroa siitä, että saamme kuunnella radiota ja katsella televisiota. Nyt sitten jonkun palveluntuottajan neronleimauksen vuoksi menetimme radion. Yle ei ole mikä tahansa eikä varsinkaan mainosrahoitteinen yhtiö. Se perustettiin kulttuurin ja tieteen ja kaikenlaisten uutisten kertomiseksi. Meidät pudotettiin siitä sitten pois.

Protesti ei tuottanut tulosta. Palveluntarjoaja, siis kaupallinen yhtiö, tajusi että irroittamalla radioantennin seinästä se pystyy myymään yhä enemmän voittoa tuottavia kanavia, joissa mainostetaan tietenkin sitä samaa palveluntuottajaa. Tässä ei välttämättä olisi käynyt yhtään paremmin vaikka olisimme asuneet omistusasunnossa. Olisi pitänyt tietää mikä määrä metallia seinissä on. Vaikka minä olisin istunut yötä päivää vahtimassa hienon omistustusasunnon valmistumista, en olisi osannut laskea mikä määrä metallia seinissä estää radiosignaalin tulon stereoihin. Rakentajat kun ovat niitä jotka osaavat rakentaa.

Silloin kun tämä vuokrakasarmi (joka on viihtyisä ja kaunis!) rakennettiin, jossakin oli vielä olemassa rakennusmestareita, jotka tiesivät mikä on Faradayn häkki. Ei siitä ole kuin vähän yli 20 vuotta. Ilmeisesti koulutus on lipsunut fysiikassa tai kemiassa. Tähän eräässä keskustelussa joku sanoi että rakennusmestareiden koulutus on lopetettu.

Ehkä olisi syytä ottaa se linja uudelleen tämän maan ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Kysymys ei ole pelkästään tittelistä vaan rakentamisen tasosta.

Silloin kun ei ollut vielä pandemiaa, hyppäsin Helsingissä vähän väliä. Oli minulla asiaakin: joskus olin teatterissa, joskus taas kirjamessuilla. Pandemia on edistänyt nivelten rikkoutumista; se etenee säteittäin. Kulkutauti esti vesijumpan yli vuodeksi ja nyt kun yritän mennä taaksepäin ja saada selän pysymään paikoillaan ja estää polvia lukkiutumasta ja jalkapöytää niksahtelemasta, vaikuttaa siltä, että edessä on pitkä korjausjakso. Onneksi meillä on uimahalli ja siellä hyviä jumppareita.

Keskellä pandemiaa joku kaupallinen yritys vie minulta radion. Tietysti ihmiset ihmettelevät miksi en sitten tyydy tietokoneen kuuntelemiseen. Tyytyisin jos se olisi analoginen, niin kuin Ylen radio 1 on. Kuulen kyllä. Minulla on kuulokojeisiin sopiva induktiosilmukka. Mutta se ei ole sama asia kuin kulkea keskellä äänipatsasta, jossa kaiuttimien kautta kuuluvat äänet jatkuvasti vähän eri suunnista. Ja tietenkin joskus epämääräisestä suunnasta. Sehän on aika normaalia kuulemista, eikö?

Se Mikko Haaramo Tiedeykkösessä ei ruvennut huutamaan niin kuin monet ihmiset radiostudioissa erehtyvät tekemään. Ei. Siitä ihmisestä kuului perehtyminen sukupuuttoihin, tieto iridiumista, ja mannerlaattojen liikkeestä. Melleri oli runoilija joka messusi että ”mantereet liikkuvat yössä”, mutta Haaramo innostui iridiumista ja nestemäisistä kivipisaroista. Se kuului. Hänen kuvauksensa siitä asteroidin törmäämisestä maapalloon oli kertakaikkisen kaikenkattava.


Ohjelma sai minut sinä aamuna ohjelman loputtua horjahtelemaan ylös ja ulos meren rantaan. Siellä oli semmoinen ilma joka ei osannut päättää olisiko sumuinen vai sateinen. Tulin kotiin perusteellisesti kastuneena.

Sorsat ja yksi nokikana olivat ainoat olennot liikkeellä. Mutta minä menin varta vasten tapaamaan noita tuttaviani jotka säästyivät sukupuutolta, viimeisiä dinosauruksia.  Niin? Niiden jäljelle jääneet sukulaiset ovat täällä: linnut! Niitä olivat nokikanapari ja sorsia, jotka kerjäsivät ruokaa. Ei nokikanapari kyllä. Se ui äkkiä piiloon.

10.10.21

Lauantaina on vapaata

Viime viikolla jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Onko noita nobelisteja liikaa englanninkielisiä? Nytkin palkinnon sai Sansibarista kotoisin oleva kirjailija Abdulrazak Gurnah. Hänen ensimmäinen kielensä oli kyllä ollut suahili. Mutta hän joutui pakenemaan saareltaan Englantiin 18-vuotiaana, kun siellä syntyi taisteluita, jotka liittyivät Tansanian syntyyn. Ilmeisesti silloin Sansibar tuli osaksi Tansaniaa, jota siihen asti oli kutsuttu nimellä Tanganjika.

Wikipediasta löytyy tietoa Tansanian kehityksestä: vuonna 1964 maa oli liittovaltio, johon kuului entinen Tanganjika ja Sansibar, nimeksi tuli Tansania. Sansibarin väestö on suurelta osin arabeja, kauppiaita, jotka tulivat luoneeksi kaupan kielen, suahilin. Gurnah’n kirjoja varmasti ruvetaan suomentamaan pian. Sen verran hänen kirjoistaan tiedän, että niissä käydään läpi maan kolonialistista historiaa. Mahtaako Afrikan itärannikolla olla suahilinkielistä kirjallisuutta?

Englanniksi kirjoittavalla on edelleen ehkä parhaimmat julkaisukanavat. Afrikasta suomennettu on todennäköisesti suurin osa englanninkielistä.  New York Rewiev of Books kertoi Gurnah’n tuotannosta: kirjailija käyttää paljon Sansibarin historiaa ja puhuu kolonialismin taakasta.  



Kaksikielisiä kirjoittajia ei välttämättä ole kaikkialla. Pitäisi olla niin, maissa olisi myös kääntäjäkoulutusta esimerkiksi kielten opiskelun yhteydessä. En tiedä onko näin esimerkiksi Suomessa. Hyvää käännöskirjallisuutta tulee parhaiten niin, että kääntäjä kääntää äidinkielelleen.

Sitten on tämä britti, Ian McEwan, en tiedä onko olemassa skottikeltiksi kirjoittavia ihmisiä, nimi on skottilainen. Walesin kelttiä kyllä opiskellaan koulussakin. Nämä kaksi silmiinosunutta kirjaa, Torakka ja Saturday, eivät tunnu olevan erityisesti skottilaisia aiheiltaan. En ole siitä saarivaltiosta kotoisin, enkä tiedä mitä siellä ajatellaan kielen ja identiteetin yhteydestä. Britanniassa on osavaltioina Englanti, Skotlanti ja Wales, lisäksi on pieni osa pohjois-Irlantia. Mutta jos ihminen alkaa kirjoittaa kirjoja niin kannattaa varmasti valita englanti. Sille avautuvat hetikohta maailmanmarkkinat, jos ovat ylipäänsä avautuakseen.

Kun kirjan nimi on Saturday, kertomus alkaa lauantaita vasten yötä ja päättyy hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna. McEwan on rakentanut romaanin perinteisesti: on tapahtuma ja sitten joku menee pieleen eli teesi ja antiteesi. Sellaisen romaanin veto on yksinkertaisesti siinä, onnistuuko päähenkilön yritys päivän viemiseksi loppuun. Päähenkilö on neurokirurgi, mikä tarkoittaa eräänlaista riippumattomuutta. Mutta talo ja tavarat eivät ole pääosassa.

En tiedä sairaaloista muuten yhtään mitään paitsi sen, että niissä on hierarkia. Se taas on välttämätön sen takia, että neurokirurgia on hyvin vaikea alue ja vaatii suht. häiriöttömän tilan. Sen takia työtä tekee tiimi, joka on hitsautunut yhteen tietämään mitä on odotettavissa ja milloin. Kysymys on millisekunneista ja millimetrien pienen pienistä paloista. Olen nähnyt kuvia kirugiasta, jossa kirurgi katsoo leikkausaluetta mikroskoopin läpi. En tiedä kuinka kauan työn oppiminen kestää, mutta eiköhän siihen kymmenen vuotta mene, että ihminen uskaltaa päästää itsensä pitelemään sitä veistä, itsenäisesti. Juuri sen takia siinä on oltava tiimi, sen takia osasto ja koko sairaala on hierarkinen.

Kirjan lopulla kirjailija kiittää asiantuntijoita, jotka ovat kertoneet leikkauksista. Kirja on tietenkin fiktiota. Perjantaina kirurgiselle oli lähetetty kiireellisenä tapauksena nuori nainen, jonka näkökyky yllättäen meni. Kun Perowne oli leikkaajana, hän vielä vapaapäivänään lauantaina tarkistaa miten potilas voi. Vielä lauantaiyönä hän käy katsomassa miten potilas jaksaa.

Myös kirurgin vaimo on ollut hänen potilaansa. Kun luin tuon selityksen suhteen alusta ja että pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, jotka ovat alussa elämänsä rakentamisessa, tulin ynnänneeksi kirurgin iän: kyllä hän on selvästi yli 50-vuotias. Ellei hän ole ollut huippuhyvä ja nopea opiskelija. Kaikki  ovat nähneet pandemian aikaan kuvituskuvia sairaaloiden teho-osastoilta. Vuodet vierivät nopeasti jos on semmoisella osastolla töissä: on tiedettävä kaikki uusin mitä on tiedettävissä. Sen lisäksi käsien on oltava vakaat, koska virheitä ei saa sattua. Sitten ovat vielä kaikki koneet jotka ovat siinä ympärillä tekemässä tilasta vaikeaa. Silti koneilla on funktionsa.

Kun luen mitä tahansa  brittiläistä kirjallisuutta, melkein ensimmäiseksi mieleeni tulee, että se kuvaa luokkayhteiskunta. Sillä ei enää ole siirtomaita, mutta varmasti on vanhenevia sotilaita, joilla niilläkin on hierarkiansa. Siirtomaat saivat vapautensa vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Kirjan neurokirurgi tuntuu olevan rationaalinen. Mutta hän kärsii unettomuudesta. Kirjan kannessa on postirakennuksen torni ja sen takana kulkee tulipallo. Tulipallo päätyy olemaan jotain selvempää päivän mittaan: lentokone ja sitten vielä tarkemmin venäläinen lentokone, jossa on ilmeisesti tsetseenejä. Uutiset Heathrown lentokentältä ovat asiaankuuluvan epämääräisiä. Päivään mahtuu myös toinen ulkomaita koskeva uutinen: britit ovat lupautuneet tulemaan armeijoineen päivineen mukaan jenkkien yritykseen syöstä Saddam Hussein vallasta. Sitten on valtava rauhanmielenosoitus, joka sekoittaa Lontoon sen päivän liikenteen.

Mielenosoitus ja liikenteen ruuhkautuminen saavat aikaan myös selvän käänteen rauhallisessa päivässä, johon on siihen asti kuulunut vain kirurgin selvä suunnitelma vapaapäivästä. Hän oli matkalla pelaamaan ystäviensä kanssa squashia.

Päähenkilö on hermostunut, vaikka pääsi irti uhkailijoista, jotka olivat suuttuneet autonsa peilin rikkoutumisesta. Koko lopun päivän nyrkinisku rintakehään tuntuu kirurgin olossa, mahtava mustelma ja kipu. Kolari oli ensimmäinen kohtaus jolloin putosin pahemmin kärryiltä. En ymmärtänyt miten kirurgin ohjaama auto oli onnistunut vahingoittamaan ohitettavaa autoa. Ja miksi en käsittänyt: Lontoossahan on vasemmanpuoleinen liikenne.

Itse en ole äkkiä kysyttynä koskaan ymmärtänyt  missä on vasen ja missä oikea. En hahmota myöskään karttoja. Aivoissani on sillä kohtaa tyhjää tai aivosolut ovat vaihtaneet paikkaa. Siksi en tiedä mitä siinä kohtauksessa tapahtuu.

Peilin rikkoutumisesta suuttuneet kolme tyyppiä olivat jonkinlaisia rikollisia, eivät kuitenkaan halunneet poliisia paikalle. Edessä kulkeva tie on mielenosoittajia täynnä. Yksi kilpi jota marssijat kantavat sanoo ykskantaan: ”Not in my name!”. Brittien ei olisi tarvinnut liittyä liittoumaan vai mikä se olikin, kansan nimissä. Peilinsä rikkoneiden mielenlaatu ilmeni niin, että kun johtaja tulee kirurgin eteen, niin se ottaa tupakka-askin taskustaan ja kysyy ”Palaako?”.

Kirurgille se tarkoittaa tunnistettavuutta: noiden kanssa ei pärjää normaaleilla tavoilla. Kirurgi pääsee livahtamaan pois ja hänen squash-kaverinsa ovat vielä paikalla. Kirurgi päätyy suuttumaan syyttömille kavereilleen. Ja taisi hävitä myös. Mutta en ymmärrä squashistakaan yhtään mitään.

Lauantai etenee. Lapset ovat tulossa kylään ja vaimo on vielä töissä. Pitkin matkaa autolla mielenosoitusta väistellen kirurgi on näkevinään sen punaisen uhkaajien auton kannoillaan. Se ei ole tärkeää, koska hän tietää miten olla ja mennä. Luvassa on hyvä päivällinen lasten kanssa. Sitä ennen on tavattava dementikko-äiti ja haettava parempaa ruokaa kaupasta ja muistettava mitä viiniä voi juoda sen tai tämän ruokalajin kanssa.

Draama on rakennettu ja kertomuksen henkilöt on esitelty. Kirja on useista kohtauksista nivottu kokonaisuus, joka on johdonmukaisesti rakennettu. Rauhanmarsseissa marssineena ihmisenä muistan oikein hyvin Irakin invaasion. Joku oli ilmoittanut George W.  Bushille että Saddam piilottelee jossain joukkotuhoaseita. Meillä Suomessa muisteltiin Irakin kanssa kauppasopimuksia, rahantuloa. Se kauppa taisi loppua. Irak ei ole varmaan lähellekään selvinnyt senkertaisesta sodasta, vieläkään.

McEwan kertoo parissa kohtauksessa neurokirurgin työstä. Kirurgi miettii miltä aivot näyttävät, hän kuvittelee että ne näyttävät amerikkalaiselta esikaupunkialueelta ylhäältä nähtynä. Olen niitäkin nähnyt enkä käsitä vertauskuvaa. Ehkä hän ajattelee kortteleita aivolohkoina? Mutta kun hän on päästänyt tuon vertauskuvan sivuilleen, McEwan, kirurgia juuri noin kuvattuna ole olemassa, tuosta vertauskuvasta on vaikea päästä eroon.

Siis millä lailla esikaupunki? Tarkoittaako hän, että esikaupunkeihin ja niiden kortteleihin ohjaavat tiet ovat esimerkiksi verisuonia? Aivoissahan on paljon verta, koska aivot tarvitsevat ruokaa ja koska aivot kuljettavat veren mukana hermosoluille energiaa. Hermosolut kuljettavat toisia reittejä sitten tietoa siitä, mitä pitää pystyä tekemään ja milloin. Sitten siellä on myös aivonestettä ja lohkot ovat jonkinlaista hyytynyttä aivonestettä ja aivosoluja.

Ehkä. En ole tuosta nyt aivan varma, mutta ajatuskin amerikkalaisesta esikaupungista saa väristyksiä kulkemaan selkäpiissä.

Tuntuisi kamalalta kantaa pääkuorensa sisällä esikaupunkia. Niin että koska olen suomalainen niin minulla on Hervanta tai Huutoniemi tai Espoo ollut mallina aivoilleni? Esikaupungit ovat autoille suunniteltuja epäpaikkoja. Ne eivät liity toisiinsa. Kaikkien kaupunkien lähellä on ennen ollut kyliä ja pitäjiä, mutta ei niissä ole tarvinnut koko aikaa käydä kylässä.

On riittänyt kun on ollut kerran kuussa vaikka  markkinat jossain lähikaupungissa, että kaupunkien väki on saanut ruokaa. Ehkä se ei oikein ole hyvä vertauskuva. Elämä olisi aneemista, jos yhteys ei olisi edes vähän vilkkaampaa.  Elämä on tosin ennen ollut selvästi hitaampaa ja mietteliäämpää.

Romaanin käännekohdassa ennen loppua McEwan käyttää runoilija Matthew Arnoldin (1867) kirjoittamaa runoa nimeltä Dover Beach. Siinä on tämmöinen ajatus keskellä runoa:

”Sophocles long ago
Heard it on the Aegean, and brought
Into his mind the turbid ebb and flow
Of human misery; we
Find also in the sound a thought,
Hearing it by this distant northern sea.”




25.9.21

Kafkamaista

Aamulla oli pakko istua maksamaan perintäfirman laskua, vaikka vielä mielessä on tiedeohjelman kertomus Amerikkojen valtaamisesta. Radion kanssa on kivaa herätä. Eikä sen ohjelma saa olla turhanpäiväinen. Inhoan laskuja koska niissä on numeroita. Ne pahukset vähän väliä vaihtavat paikkaansa vaikka katsoisin kuinka tarkkaan ja pitäisin niitä sormella kiinni.

Sain juuri luetuksi  brittikirjailija Ian McEwanin pienen satiiriromaanin, jonka ensilehdellä lukee:
”Tämä pienoisromaani on sepitettä. Nimet ja henkilöt ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhtäläisyydet oikeiden torakoiden, niin elävien kuin kuolleiden, kanssa ovat sattumaa.”



Kirjailijan nimen ääntäminen on vaikeaa. Olen päätynyt siihen että se äännetään Jan Mäkuuän. Tai sukunimi ehkä Mäkuuen. Hän taitaa olla skotti syntyperältään. Kirjan nimi on Torakka. Käsittääkseni niistä inhottavista ja haisevista elukoista kirjoitti myös Franz Kafka novellissaan Muodonmuutos.  Se julkaistiin koulun äidinkielenopetukseen tarkoitetuissa (maailmankirjallisuuden?) mestarinovelleissa, muistaakseni, mutta kirja on juuri nyt poisjuossut, niin että en voi tarkistaa nimeä. On se novelli voinut olla vaikka Hiilisangolla ratsastaja tai Maalaislääkäri. Oppikoulun käyneet ihmiset muistavat sen 1950-60-luvulta.

En löydä oppikirjaa myöskään kustannusluettelosta, joissa pitäisi olla Kafkan tuotantoa. Kafkaa käsittelevä wikisivusto kertoo että Torakka on tarkoitettu pienoisromaaniksi. Sellainen on myös McEwanin kirja.
Se oppikoulun kirja tulee piilostaan sitten, kun en enää tarvitse sitä. Nyt se pysyy pois silmistäni. Muistan että kirja ei ole kauhean paksu. Muodonmuutos on voitu julkaistu erillisenä romaanina, mutta sen nimi ei siis ollut Torakka.


Joka tapauksessa McEwan kirjoittaa vauhdikkaasti. Tässä on brittipoliitikon Amerikan matkasta lyhyt selostus, joka kyllä tuntuu aika todelta. Sellaiseksi olen tottunut ajattelemaan maailman mahtavien välisen tutustumiskierroksen:
”Muuan miellyttävä miekkonen oli vaatimalla vaatinut häntä vierailemaan puolen miljoonan hehtaarin ranchillaan Idahossa. Viisi minuuttia myöhemmin toinen oli kutsunut hänet  sotaa edeltävän ajan kartanoonsa Lousianaan. Nämä anteliaat ja ystävälliset herrat tapasivat suhtautua kielteisesti keskusteluun ilmastonmuutoksesta sekä kansainvälisistä järjestöistä kuten YK:sta, NATOsta ja EU:sta. Jim oli ollut heidän joukossaan kuin kotonaan. Oli väistämätöntä. Että he kiinnostuivat myös brittien reversalismi-projektista ja päätyivät sen rahoittajiksi, vaikka monet katsoivatkin, että reversalismi sopi paremmin Britannian kaltaiseen pieneen maahan kuin Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä Tupper saisi heidät muuttamaan mielensä. Viime aikoina mukaan oli usein kutsuttu saman ajatusmaailman kannattajiksi tiedettyjä Englannin parlamentin jäseniä. Mutta tällä kertaa pikaisesti järjestetty seminaari oli omistettu kokonaan käänteisvirtataloudelle.”

Tupperin etunimi on Archie ja hän käyttää kokouspaikkanaan omistamaansa hotellia Washingtonissa. Pienoisromaani on Otavan kustantamana ja Jaakko Kankaanpään suomentamana 2019. Amerikkalaispoliitikko, joka omista hotelleja, tuntuu jostain syystä aika tutulta tapaukselta. Tupperware? Amerikkalaiskodin rouvien kutsut, joissa myydään muoviastioita?

Sitten katsoin onko pienimmässä kirjahyllyssäni, siis lukemattomien kirjojen, McEwania. Oli, jopa kaksi kirjaa. Aloin eilen vähän jo unisena lukea hänen romaaniaan nimeltä Saturday. Torakasta tuli  mielikuva tarkasta kirjailijasta.  Ja kun tuossa englanninkielisessä ollaan neurokirurgin pään sisällä, niin tarkkuus korostuu. Onneksi minulla on paksu sanakirja hyllyssä. Sitä ei tarvinnut ostaa, se löytyi roskiksesta vuosia sitten.

Kansi on värikäs: pimeässä näkyy valaistu ikkuna ja korkea torni. Tornin takana lentää pyrstötähti.  Ne ovat oikealta nimeltään meteoriitteja tai asteroideja. Sellainen tappoi jonnekin Meksikon Jukatanin niemimaalle osuessaan maailmasta dinosaurukset ja ihmiset(kin) saivat sitten vuorollaan mahdollisuuden elää ja lisääntyä. Ihminen korotti itsensä Viisaaksi Ihmiseksi ja on sen verran tyhmä viisaudessaan, että on nyt hassaamassa elinmahdollisuutensa. Hyvää esimakua antaa tämänkertainen pandemia. Kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin ja kuolevat mieluummin, ei kukaan ole turvassa. Niiltä ihmisiltä jää jälkeen esimerkiksi kaikenlaista tekemätöntä työtä ja orpolapsia.

Kirjan kannessa on mainoksia kirjasta: The No. 1 bestseller ja ’Dazzling…profound and urgent’.  Minun on sitten lähitulevaisuudessa mietittävä millä lailla ajankohtainen.  McEwan tosin julkaisi kirjan jo vuonna 2005.  Kyllä silloinkin maailmaa kiersivät erilaiset virukset.

Kun asuin vuonna 1969 New Yorkissa pari kuukautta, en voinut välttyä tapaamasta torakoita. Ne napsahtelivat katoista ihmisten niskaan kun valot sammutettiin. Niitä oli yhtä lailla äidin serkun huoneistossa joka sijaitsi Riverside Driven ja 119. kadun kulmassa, ellei se ollut 109. katu.  Se ei ollut slummia.

Luettuani McEwanin Torakan jäin miettimään kuinka paljon Lontoon taloissa on torakoita. Kirjan kertomus keskittyy brittien ja amerikkalaisten yhteisiin intresseihin sen saman Tupperin valtakaudella. Torakat käyvät osin feromoneilla, enkä oikein pystynyt käsittämään millä tavalla, mutta minulla ei ole muutenkaan kokemusta valtaapitävien tavoista. Lopussa vaikutti siltä että torakat elivät yhtenä laumana sen takia, että voivat syödä toisiaan sitten kun ne liiskaantuivat kadulle jouduttuaan autojen alle. Harvinaisen yököttävää touhua.

Kirjojen suhteen minusta on tulossa ankarasti valikoiva. En kykene enää lukemaan esimerkiksi amerikkalaista kirjallisuutta suomeksi, ellei suomennos ole hyvä. Sen takia yritän löytää englanninkielisiä kirjoja. Sitten jään toivomaan että kielitaito on ennallaan eikä dementia odota nurkan takana.

Se lasku joka piti maksaa, oli nimeltään muistutuslasku ja tuli joltain perintäfirmalta. Sairaanhoitopiiri ensin korottaa laskunsa kaksinkertaiseksi ja sitten ei viitsi itse lähettää muistutuslaskuja. Itse ne ovat tehneet ne aiemmin. Laskuja ei saa panna väärään paikkaan, muuten tulee äkkiä korkoa korolle.

Sairaala alkaa muistuttaa silhuetiltaan Manhattania, jossa oli jäänyt parempia investointiaikoja odottamaan esimerkiksi Lower East Siden vuokrakasarmialue, sekin kämppä Dannyn luona jossa torakat napsahtelivat sängyn peitteelle pimeässä.  Tiilitalot, joiden seinustalla kiipeävät paloportaat, on jo purettu. Siitä ei ollut kovin pitkä satamaan jonne laivat aikoinaan rantautuivat. Isoisieni  aikaisesta siirtolaisbuumista oli aikaa jo, toinen oli lähtenyt lapsuusperheensä kanssa 1870-luvulla, toinen taas 1900-luvun alussa.

Suomen maaseudulla ihmisillä oli ajolähtö, koska täällä vain vanhin poika saattoi periä talon.  Tulirokko- ja tuhkarokko-epidemioita oli kaikkialla ja kurkkumätää ja lavantautia, niistä kamaluuksista huolimatta lapsia syntyi liikaa. Ei ollut rokotuksiakaan.




9.9.21

Yleisradio ja yleiset kirjastot

Ajattelen lukeneeni kirjan joka jollain tavalla etsi nimeä. En tarkoita sitä, että nimen etsiminen johtuisi siitä, että Touko Kauppinen kirjoitti esikoiskirjan. Eikä nimen hakeminen johdu siitäkään että luin sitä pieniä palasia silloin tällöin, lukeminen kesti, vaikka kirja oli ohut. Minua ei häirinnyt sekään että kirja ei kuulunut oikein mihinkään kategoriaan.

Päinvastoin. Luulen että se oli tarkoitus: olla kuulumatta kategorioihin. Sellainen se ei ole mitenkään tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä oli pätkissä ilmiselvää nikottelua. En oikein osaa mitään lajeja, eikä minun tarvitsekaan. Kirja voi olla niinku-kirja myös. Se ei tarkoita epämääräisyyttä, vaan sitä, että se voi olla omiaan aloittamaan prosesseja lukijan päässä. Sanoista on tarkoituskin tulla mielikuvia.



Kun aloitin Häikäisevien lukemisen oli omassa päässäni jonkinmoinen muutos. Useimmiten muutoksissa on kysymys ilmojen muuttumisesta ja sellaiseen tottuminen on vaikeata. Keväästä asti lämpötilatkin ovat menneet ylösalas koko ajan. Sijoitin siis maiseman sillalle, lähelle vesiä ja metsään ja minusta niistä oikein mainittiinkin.

Mutta sekään ei vielä saanut minua kuin harhailemaan jonkin aikaa pois kirjan lähettyviltä. Tietysti minulla on myös jatkuvasti paheneva nivelrikko eikä lääkäriin pääse, koska maassa on edelleen pandemia. Olen joutunut viimeisten vuosien aikaan kertomaan toistuvasti ihmisille joiden mielestä ilmaston muuttumisesta olisi pitänyt ilmoittaa paljon aikaisemmin, että kyllä minä siitä olen puhunut jo 1960-luvulla. Mutta kuka senttaria uskoisi.

Kauppisen Teoksen kustantama Häikäisevät on aika uusi kirja, se tuli käteeni kaupungin kirjastosta, jossa on hyviä kirjastonhoitajia. Tämä taisi olla uutuuksien hyllyssä, mutta ei niiden, joiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Koska nykyään julkaistaan kovasti harvoin kirja-arvosteluja, muistan aika hyvin kirjat, joista on jotain mainittu.

Kirjassa oli aivan selvästi kerrottuna miten ihmisten väliset suhteet muuttuvat kun ilmasto muuttuu.  Tosin ilmat ovat aina mitä sattuu, joten en oikeastaan voi yhdistää kirjaa maailmanlopun tilanteeseen. Tässä ihmiset tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan toistensa ajatukset ja kiipeämään toistensa päihin. Keskellä mustaa järveä tai merenlahtea soutajan päähän kaivautuminen oli kyllä aika tavalla riskaabelia. 


Olisi voinut tulla vaikka pahempikin trombi ja siinä sitä sitten olisi taas oltu. Nämäkin kaverukset olivat sen verran nuoria, että niiden päätä ei paljon palellut. Sellaisista saa lukea lehdissä. Päättömässä menossa täytyy olla aina todella skarppi.

Illansuussa eilen oli isompi uutinen se, että onneksi lähettivät Helsingin Musiikkitalosta livenä uuden RSO:n kapellimestarin ohjaaman konsertti. Kuuntelin koko konsertin. Mietin kuunnellessani, osaisinko sanoa että uusi ylikapellimestari on nero tai muuten vain hirveän hyvä. Näin lopun konsertista televisiosta (radiosta se tuli livenä) ja kapellimestari Nicholas Collon on nuori ja muistaakseni skotti. Hänellä on kihara pörrötukka, mutta hän ei ehkä ole sellaisesta kärsinyt niin kuin minä kärsin noin nuorena. 


Viimeisenä numerona oli Stravinskin Petruška. Luulin tähän asti että Petruška on Prokofjevin, mutta joka tapauksessa siinä minusta selvästi jolkotteli susi. Kauppisen kirjassakin on Hukka vähän väliä, omana lukunaan. Kirjan Hukka esiintyy paikoin, aika säännöllisin välein, mutta jotenkin Stravinski teki siitä merkittävämmän.  En muista kuka tai mikä se Stravinskin Petruška oli, mutta kovaa vauhtia se meni kun oli kiire.

En pidä mitenkään outona sitä että kuulen värejä ja näen musiikkia. Se kuuluu aivotoimintaani ja on kuulunut aina. Synesteetikko ei ole mitenkään harvinainen otus. Sain sen Hukan samoin kuin ne kaksi poikaa, päähenkilöt, liikkumaan musiikin tahtiin. Siinäkään ei ollut mitään outoa että kumpikaan ei erityisemmin hämmästynyt siitä, miten se toinen, joka kiipesi kivelle ja hävisi, oli sitten jossakin puiden alla, kuusen turvassa, nukkumassa. Kun minä olin lapsi 1950-luvulla sellaisia nukahtelemisia näytti tapahtuvan ihmisten keskellä aivan normaalisti. Metsät olivat vielä metsiä ja siitäkin johtui se, että ihmiset osasivat käpertyä kallionkoloon nukkumaan kun sadekin alkoi uhata.

Nyt semmoinen voisi olla vaarallista. Kirjassa se poika ei tainnut koko aikaa nukkua, vaan pojat tapasivat toisensa kadun vastakkaista puolta kulkiessaan. Mutta muuten kyllä ne pojat kulkivat niin nopeasti ja lujaa ja varsinkin etsiessään Sannaa, että harva siinä kyydissä olisi pysynyt mukana.

Tulin kyllä ajatelleeksi trombia, kun ne olivat siinä veneessä matkalla saareen. Trombeja ei ollut kun olin itse pieni. Olen nuorena juossut karkuun nousuvettä meren rannalla. En ollut huomannut että toiset olivat menneet jo lähelle metsää taaksepäin, polulle.  Nousuvesi voi olla voimakas jos on nousemassa myrsky samaan aikaan.

Joka tapauksessa: Stravinski on kyllä muutenkin kuvilla säveltäjä. Ei harvinaisen voimakas musiikki- ja lukuelämys ollut poikkeus. Kuka tahansa voi järjestää sellaisen itselleen. Siis: kotona voi järjestää huimia taide-elämyksiä ihan vain kahden kulttuuri-instituution voimin: kirjastosta saa kirjoja ja YLE on Yleisradio, meidän tänään 95-vuotias laitoksemme.  Saatiin aivan ilmeisesti hyvä ylikapellimestari radion sinfoniaorkesteriin. Yleisradiolle kiitos ja sitä myötä Suomelle että ymmärtää kirjastojenkin merkityksen!

Milloinkahan yleiset kirjastot tulivat Suomeen? Kai kuitenkin ennen vuotta 1926, jolloin radio aloitti?


28.8.21

Hiekanjyviä

Kuuntelin keskipäivän uutisten jälkeen kaksi ajankohtaisohjelmaa. Reportaasit olivat samaa joka kuului uutisissa. Mikään ei ole muuttunut. Yhdysvaltain johtamalla liittoumalla oli tarkoitus tehdä Afganistanista demokratia tai ainakin  jonkinlainen maallinen yhteiskunta, joka toimii. Lännestä (?) Afganistanissa on ollut tuon allaolevan kirjoituksen jälkeen kaksi valloittajaa, jotka joutuivat lähtemään pois: Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, Neuvostoliiton sotimista kesti 10 vuotta ja Yhdysvaltain 20 vuotta. 



Ei sieltä heimoyhteiskunta kadonnut. Nyt on tietysti puolin ja toisin kysymys sitten enää kostamisesta ja kostojen rankaisuista. Kabulista on yritetty evakuoida eri valtioiden kansalaisia ja liittouman avustajia, mutta sitten Isis tuli ja toteutti pari itsemurhapommitusta. Siihen USA sitten vastasi lennokkipommituksella ja väitti saaneensa kohteen tapetuksi.

Tuossa on jossakin kohden kyllä virhe. Jos pommitukset olivat itsemurhapommituksia, niin aaveitako siellä on ajettu takaa niiden droonien avulla?

 



Tämä ei lopu eikä oikeita muutoksia ole lähellä. Oma presidenttimme ilmoitti, että pakolaisia vastustava osa Suomen ihmisistä ei tarkoita sitä, että kyse olisi vihasta, vaan kysymys on ollut koko ajan yrityksestä keskustella. Mutta ehkä pakolaisuudelle on olemassa kansainvälisesti määriteltyjä kriteereitä?


Olen kuunnellut radiosta tänä aamuna Afganistanista pakenevia naisia, sellaisia, jotka ovat osuneet mikrofonin eteen. Kuulin äänistä, että ne naiset pelkäsivät. He lähtivät pelon vuoksi, kyse on ollut kaikkien ihmisoikeuksien menettämisestä, siitä, että seuraavaksi kivitetään. Niinhän edellisen taleban-hallinnon aikaan  kävi, kun heimopäälliköt syyttivät naisia aviorikoksista. Syytöksiä edelsi sharia-istunto, jossa ei ollut naisia.

En tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Vaikka Suomessakaan ei ole naisten ja miesten välillä vielä läheskään täyttä tasa-arvoa, niin ei täällä sentään ole ketään kivitetty. Naiset saavat käydä töissä. Minulla ei ole kokemusta tuonkaltaisesta pelosta. Olen ainoastaan lukenut sellaisesta. Kertomuksia kivityksistä on Suomessakin tunnetussa teoksessa, Raamatun Vanhassa testamentissa. Sitä kirjaa käytetään ainakin oheislukemistona myös suomalaisissa kouluissa, joita ylläpitää Suomen valtio. Mutta ei täällä saa ihmisiä kivittää kuoliaaksi millään perusteella. Ehkä se olisi tasa-arvon alaraja?

Minulla on yksi kirja, jota usein käytän kun haluan tietää jotain erilaisista ihmisistä, elinpiireistä; sellaisista maista joita en tunne ja joihin en ole itse aivan heti lähdössäkään. Oikeastaan se on vain yksi niistä kirjoista, koska jo lapsuuskotona luin historiankirjoja. Ne saattoivat olla myös romaaneja, mutta kyllä Grimbergin Kansojen historiakin herätti mielikuvitukseni jo lapsena.

Luin Sven Lindqvistin kirjasta ”Myytti Wu Tao Tzusta” arvostelun joskus vuonna 1968. Kirja oli juuri ilmestynyt. Tiesin kuka se kirjailija oli. Nykyään on helppo löytää ihmisestä myös elämänkerta, ainakin lyhyt sellainen (ks. esim. Guardian/2019). Hän matkusti lomillaan Pekingistä, jossa hän toimi sekä Ruotsin suurlähetystössä että opiskeli yliopistossa. Hän kuoli vasta kaksi vuotta sitten.

Jo silloin kirjan ilmestyessä kiinnitin huomioni lyhyeen kappaleeseen jossa Lindqvist kertoo matkastaan Intian kautta Afganistaniin. En tiennyt siitä maasta mitään. Se ei ollut erityisesti missään uutisissa:


”Väitetään että ulkomainen matkailija voi joutua ammuskelun kohteeksi Afganistanissa. Mitään sellaista vaaraa ei Intiassa ole. Mutta minä olen mieluummin itse peloissani kuin näen toisten ryömivän.


Englantilaiset toivat rauhan ja järjestyksen Intiaan. He loivat tietyn oikeusturvan. Mutta siihen sisältyi myös tilanomistajan, koronkiskurin ja kauppiaan oikeus sortaa. Se teki massat avuttomiksi niiden käsissä, joilla on taloudellinen ja sosiaalinen yliote.


Aseet ja hurja päättäväinen halu käyttää niitä pelastivat afganistanilaiset joutumasta brittiläisen imperiumin hallinnon alamaisiksi. Ja vain aseet ja päättäväisyys takaavat esidemokraattisessa, esiorganisatorisessa yhteiskunnassa sen, että kansan näkökohdat jossain määrin otetaan huomioon.


Minä olen pasifisti. Mutta nähtyäni pelon, mielettömän kauhun intialaisten silmissä, luonnottoman alistuvuuden, samalla kertaa pöyhkeilevän ja häpeilevän, ja ennen kaikkea sen mikä ihmisissä on pakotettu kuuliaiseksi, nöyryytetty, murrettu − käytyäni Intiassa olen iloinen nähdessäni aseistettuja talonpoikia.” (suom. Brita Polttila, s. 124)

Tuosta Lindqvistin  matkasta on kauan. En edelleenkään ymmärrä. Olen viikon aikana lukenut kirjahyllystäni löytyviä teoksia joilla voisi olla yhtymäkohtia Afganistanin kriisiin. Yksi on V.S. Naipaulin paksu teos nimeltä Islamin äärillä (suom. Arto Häilä, Otava 2003) ja toinen, ehkä vähän henkilökohtaisempi on Jari Lindholmin Kalašnikov cocktail (WSOY 1990). 


Koulun uskonnon tunneilta tiedän suunnilleen miten yksi olemassaolevista ilmoitususkonnoista levisi. Lindqvist matkusti Intiasta Afganistaniin, Lindholm vain sivuaa Afganistania ja V.S. Naipaul kirjoittaa nimenomaan islamin ääristä. Ehkä hän ajatteli että Afganistan on keskellä. Kaikki nämä kirjat ovat katkelmallisia, niissä on valtavasti anekdootteja, detaljeja. Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta on ehkä kokoaan isompi.

Kun Afganistania on yritetty valloittaa niin ei Neuvostoliitto sen paremmin kuin USA:kaan onnistunut siinä. Neuvostoliitto yritti kymmenen vuotta, USA 20. Näillä asemahdeilla oli erilaisia syitä yrittää sitä. Olen lukenut paljon muutakin kirjallisuutta, joka käsittelee uskonnollisia järjestelmiä, siis jonkinmoisia teokratioita, eikä niistä oikein saa selvää.


Yhteistä näille tuntuu olevan fanaattisuus, joka lähtee siitä, että juuri oman heimon tai kuningaskunnan ihmiset ovat oikeassa ja siinä on kyse jumaluuksista ja heidän papistoistaan. Muistelen että Mika Waltari sanoi jossain historiallisessa (?) kirjassaan että ”näin on ja tulee aina olemaan”. Siihen nähtävästi liittyy se että toiset ja naapurikansat nimenomaan ovat väärässä. Valta asettuu sitten ratkaisemaan kysymyksen oikeasta ja väärästä.

 


Muistan hyvin kun kävin kerran Firenzessä näyttelyssä jossa aiheena olivat Mesopotamian arkeologiset löydökset. Mutta kun sen alueen kulttuuri on vaikuttanut maailmaan jo 3000-luvulla eaa., niin en osaa sanoa mikä sen vaikutus meihin on ollut. Sieltä ovat peräisin nuolenpää-kirjoituksella tehdyt savitaulut ja Assur Bani-Bal, joka oli historiantunneilla kuvattu mahtava hirviökuningas, lainlaatija jonka asiana oli perustaa oikeus: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Niilläkin on ollut joku absoluuttinen jumaluus. Se näyttely oli hurja. Sen mainoksessa oli kuva puolittain rikkoutuneesta sotilaan kypärästä. En tiedä mistä se oli tehty, varmaan kuparista. En aivan täysin pystynyt latinan pohjalta ymmärtämään mitä näin. Paljon siinä näyttelyssä oli kirjoitettua tietoa.

Nyt en kyllä ole ymmärtänyt sitäkään, että maiden johtajat tuntuvat puhuvan Assur Bani-Balin termein. Koko viikon on itketty että EU ei ole ollut Kabulissa mukana. Kun olen katsonut television uutisia, olen ihmetellyt miten Eurooppa olisi muka siihen kaaokseen mahtunut. Olisiko se kenties selvittänyt sen ja pelastanut kaikki? Suomihan kyllä oli siellä, mutta ei joutunut itsemurhapommittajan tielle. 


Sitten ajattelen sitä että Assur Bani-Balilla ei ollut käytettävissään nykyaikaista tuhokoneistoa. Sitä voisi ehkä jo ruveta purkamaan kaikkien hyvinvoinnin nimissä, kun ihmisten alullesaattama ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa.

14.8.21

Euripides ja Nietzsche

Kun herään painajaisiin siitä, miten hirveäksi on Seinäjoki ja sitä myötä lapsuuskotimaisemani muuttunut, niin ei tässäkään kaupungissa kannata oikein muuta kuin lukea mitä kaikkea ovat saaneet aikaan vanhassa Kreikassa. Luen edelleen Bakkantteja (The Bacchae, tr. William Arrowsmith), mutta  myös Friedrich Nietzschen Tragedian syntyä (suom. Jarkko S. Tuusvuori). 


Muutoksia on aina. Mutta lapsuuskotini sijaitsi viihtyisässä puukauppalassa. Sen nimi oli silloinkin Seinäjoki. Vuodet olivat 1950-53. Kurakauppalaksi kutsuttiin, mutta kyllä se oli ennen muuta lasten kauppala.



Käsittääkseni on kyseenalaistettu onko tämä ylipäänsä Euripideen teksti. Tässä kuitenkin ovat tarpeelliset tiedot näytelmästä:
Henkilöt:
Dionysos (nimeltään myös Bromios, Evios ja Bacchos)
Kuoro Aasian bakkantit (siis Dionysoksen seuraajat)
Teiresias (mm. Noita)
Kadmos (lohikäärme joka kylvää hampaita maahan Theebassa, ainakin Kreikassa)
Pentheos (Boiotian Theeban kuningas)
Lähetti
Sanansaattaja 1 ja 2.
Agave (Pentheoksen äiti, yksi bakkanteista)
Koryfaos (kuoron johtaja)


Paikka Aasian Theeban kuninkaallinen palatsi, sen edustalla, vasemmalta menee tie Kithaironiin , oikealta kaupunkiin. Orkesterikorokkeen keskellä köynnöksin peitetty Semelen hauta, joka edelleen savuaa, Semele on Dionysoksen äiti, Dionysos saapuu. Hän vaikuttaa pehmeältä, jopa naiselliselta, puku on kauriinnahkaa, kantaa seppelettä päässään, pitkät vaaleat hiukset putoavat selkään asti. Hänellä on näytelmän ajan hymyilevä maski päässään.

Ensimmäisenä tästä henkilöstä tulee mieleen, että mitä tarkoittavat vaaleat hiukset? Ainakin Italiassa vaalea on ruskeahiuksinen ihminen ja heitä on ehkä enemmän Pohjois-Italiassa. Antiikin englanninkielisen sanakirjan kannessa näytti olevan kuva Dionysoksesta. Oikeiden nimien löytäminen on ongelma. Yksi henkilö on ehdottomasti Kadmos, joka tahtoi Boiotian Theeban kuninkaaksi. Boiotian helleenit ajattelivat kuuluneen Aasiaan.

Kuoro kertoo aluksi Dionysoksen historian. Ja: Dionysos ei kuulunut olympolaisiin jumaliin ennen kuin myöhemmän pronssikauden aikaan, mutta siitäkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Nykyinen kuningas on Pentheos, (ks. Alkestis), joka ei välitä Dionysoksen jumaluudesta. Syy on ennen kaikkea se, että Dionysoksen palvojat ovat naisia. Tässä kuoro kertoo asemasodasta: jos Theeban miehet yrittävät pakottaa naiseni alas vuorilta, niin minä marssitan paikalle bakkanttini ja valloitan paikan uudelleen. Äänessä on siis Bacchos. Käsitän asian niin, että Bacchos on tehnyt bakkanteistaan sotilaita.
Sitaatti:
”Like it or not, this city must learn it’s lesson:
It lacks initiation in my mysteries;
That I shall vindicate my mother Semele
And stand revealed top mortal eyes as the god
She bore to Zeus.”
Säkeet 38-40

Tämä on siis Dionysoksen omaa uhoa. Hän ajoi naiset kodeistaan ja kiukkuisina aivan kaikelle. Naisten vangitsemiset johtuvat uudesta kuninkaasta nimeltä Pentheos, joka ei hyväksy Dionysosta ja kutsuu bakkantteja mainadeiksi, suomeksi heitä taidetaan kutsua raivottariksi. Myytit kulkevat ryppäinä, kerroksina ajassa. Tässä on jonkinlainen siirtymä vanhasta uskosta uuteen. Mainadit olivat naissotureita, joiden tarkoitus oli vallata Aasian seutuja Dionysokselle ja Pan-jumalalle. Ja sitten: naisilla oli huiluja ja symbaaleja ja he tanssivat, tottakai. Niin ja rumpuja myös, he eivät olleet hiljaisia pyhiinvaeltajia.

Näytelmässä seuraa kohtaus jossa kuoro huutaa Bacchoksen kunniaa. Tästä kehittyy jonkinmoinen kulttikohtaus, kerrataan syyt miksi Dionysoksen jumaluus olisi tunnustettava. Jo aiemmin on sanottu että bakkantit  ovat hulluja, kaistapäitä. Bacchos kehottaa seuraajiaan tanssimaan ja laulamaan ja kulkemaan seuraavaan paikkaan, koska Boiotian Theebassa Dionysosta ei oteta todesta.

Näytelmässä mainitaan titaaneja jotka ovat Dionysoksen tukijoita, ehkä: Rhea, esimerkiksi. Hän on Uranuksen ja Gaian tytär, Kronoksen vaimo ja joskus häntä kutsutaan nimellä Kybele. Rhealla on pyhä rumpu.

Teiresiaksen on sanottu olevan sokea ja vanha. Tässä sanailua Kadmoksen ja Teiresiaan välillä:
Kadmos:
Are we the only men who will dance for Bacchus?
Teiresias:
They are all blind. Only we can see.

 
Ehkä eletään siis aikaa jolloin ainoastaan muutamat vanhat noidat ja lohikäärmeet ja naiset kykenevät näkemään ja ehkä ymmärtämään näkemäänsä. Sitten Kadmos näkee Pentheoksen tulevan- Kuningasta on kyllä varoitettu hämäräperäisistä kulkijoista. Pentheos selittää omaa kantaansa. Naiset kuvittelevat olevansa Bacchoksen papittaria, mutta itse asiassa tietysti ihailevat Afroditeä. Pentheoksen oma äiti Agave on bakkanttien mukana. Heidät on ehdottomasti saatava kiinni, että häiriö loppuu. Vaikuttaa siltä että Pentheoksen mielestä olisi parempi että naiset palvoisivat Kyproksen Afroditea.

Melkein kaikissa tragedioissa sodista syytetään jumalia. Ateenan jumalatar on Pallas Athene ja esimerkiksi Troijan on Apollon ja Afrodite. Kreikkalaiset kirjailijat tuntuvat tienneen että isojakin kulttuurisia järistyksiä on tapahtunut menneisyydessä. Dionysoksen jumaluuden häviäminen saattaa tarkoittaa sitä, että se kuuluu vanhempaan myyttikerrostumaan. Jos sitten alkuperäiset titaanit kuten Uranus ja Gaia, olisivat olleet dionyysisten palvontamenojen esi-isiä ja äitejä niin ehkä he helleenien mielestä sitten asettuvat vanhempaan myyttiketjuun. Aasiassahan he tiesivät monien vanhojen myyttien olevan edelleen elossa.

En totisesti tiedä ovatko naissotilaiden esiinmarssitus ja ilmiselvä naisten kapina todellisia tapahtumia, mutta se kyllä tiedetään, että kreikkalaisten yhteiskunnassa naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ylipäänsä ei kai ole mahdotonta, että ihmisillä on tarinoita jotka ovat kulkeneet perheissä, suvuissa ja maakunnissa aina ja ikuisesti? Miksi sitä paitsi

Näytelmän mittaan tulee koko ajan tietoa kaikenlaisesta, mitä on ilmaantunut bakkanttien tuomana. Yhtenä esimerkkinä Dithyrambos:
”Dithyrambus, come!
Enter my male womb.
I name you Bacchus and to Thebes
Proclaim you by that name.”


Dithyrambos-sanan merkitystä ei tiedetä, kreikkaa se ei ole. Mutta runomittahan se on. Korintin Arion kehitti runomitan 7. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä eaa. Sen toi ilmeisesti Ateenaan Hermionen Lasos ja siitä tuli kilpailulaji vuoden 509 eaa. Dionysian festivaaleilla. Dityrambi-kuoro ei käyttänyt maskeja, se lauloi ja tanssi näyttämöllä. Tässä tuli selitys Dionysia-festivaaleille. Se olikin omistettu Dionysokselle runokilpailun vuoksi! Ja ilmeisesti kyse on ollut runokuoroista. Niissä taas kuoronjohtajan tehtävä on ollut tärkeä. Tottakai! Tässäkin näytelmässä on kuoronjohtaja keskustelemassa kuoron kanssa.

Olen lukenut Friedrich Nietschen Tragedian syntyä pitkin matkan, koska olin lukenut kirjan jo vuonna 1965 kirjallisuuden appron tenttiin ja muistan hyvin että nuoren Nietzschen teksti tuntui hienolta, vaikka toisaalta hän on hirveän kiivas väitteissään. Tässä siis Euripideestä vähän:

”Elämänsä illassa Euripides itse esitti aikalaisilleen myytin muodossa mitä selkeimmin kysymyksen oman tendenssinsä arvosta ja merkityksestä. Tarvitaanko lopultakaan dionyysisyyttä? Eikö se pitäisi väkivalloin juuria helleenisestä maaperästä? Taatusti, vastaa meille runoilija, jos se vain olisi mahdollista: mutta Dionysos- jumala on liian mahtava; ymmärryksekkäinkin vastustaja – kuten Penteus näytelmässä Bakkhantit – joutuu pahaa aavistamatta hänen lumoukseensa ja liikkuu siitä pitäen sen kohtalokkaassa vallassa. Kahden vanhan jäärän, Kadmuksen ja Teiresiaksen, arvostelma näyttää olevan sama kuin ukkoutuneen runoilijan oma arvostelma: älykkäimmän yksilön pohdiskelu ei kumoa vanhaa kansanperinnettä, ikuisesti sikiävää Dionysoksen palvontaa, vaan sen avulla käy päinsä osoittaa noille ihmeellisille voimille vähintäänkin diplomaattisen varovaista osanottoa: missä nyt tietenkin saattaa aina sattua, että jumala ei ihastukaan haaleasta suopeudesta ja muuttaa moiset diplomaatit – kuten Kadmuksen – lohikäärmeiksi. Tämän kertoo meille runoilija, joka koko pitkän elämänsä vastusti Dionysosta sankarillisin voimainponnistuksin – ja joka lopulta glorifioi Dionysoksen vastustajan ja katkaisi oman lentoratansa itsemurhaan, kuten huimaantunut, joka vain päästääkseen häiritsevästä, kestämättömäksi yltyvästä kurimuksesta heittäytyy alas tornista. Bakkanttitragedia on vastalause Euripideen oman pyrinnön toteutettavuutta vastaan; ah, ja se oli jo toteutettu! ” (s. 95)


Onhan tuossa vastalausetta kerrakseen. En oikein vain käsitä mistä Nietsche päätyi noin jyrkkään käsitykseen.  Kyllä kai voi olla että hän vain on omien demoniensa liikuttelema ja siitä johtuu kaikki? Ei aavistustakaan.


Muuten: terveisiä Sodankylästä. Olin häissä, joissa epäilemättä oli jossain määrin dionyysisen juhlan tuntua. Mutta en usko nähneeni jotakuta aivan oikeaa bakkanttia. Eikä papinkaan puhe kuulostanut Dionysoksen puheelta. 


Oltiin talomuseon vieressä. Katselin pienen maatalon seinällä olevaa öljylamppua. Meillä oli sellainen mökillä aina, kun olin lapsi. Lamppu on siellä vieläkin, mutta nyt energia tulee auringosta. Sitä on riittänyt tänä kesänä.

1.8.21

Tikankolo

Arkhilokhosta on ehkä suomentanutkin joku. Mutta en yritä itse ruveta suomentajaksi. Runossa on oltava paljon eksaktimpi kuin proosan suomentamisessa. Siinä käy aivoissakin aivan erilainen kuhina.

Runon on avauduttava mahdollisimman selvästi ja niin että suuntia on paljon. Ei saa ottaa vain yhtä ja tyytyä siihen. Pitää ehkä suomentaessaan miettiä kaikkia niitä joita on viime aikoina ajatellut, niitä tuntemiaan.

Olen lukenut aamulla uutisia myrskyistä ja pandemiasta ja epätietoisista ihmisistä jotka kulkevat sormi suussa tai hypistellen maskia. Arkhilokhos eli 500-luvulla eaa, näin on ollut aina:

121
Grief and fasting in anguish
Strike city street and dinner table.
We complain, we dream, we blame.
This sea-cyclone calamity,
This storm-wave pounding our hearts
− with hiss and thunder together
It climbed to knock flat
With an orchard of foam on top −
Has mauled us and choked us with hurt.
What are backbones if not ramrods?
The gods toughen us, Perikles,
To stand this pain. Fortune, misfortune;
Misfortune, fortune. Grit your teeth.
Not all of us need to be women.

(Carmina Archilochi. The fragment of Archilochos. Tr. by Guy Davenport. University of California Press, 1964)

En vain tajua mitä tarkoittaa tuo viimeinen viittaus naisiin: ei meidän kaikkien tarvitse olla naisia. Naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ehkä Arkhilokhos oli sitä sorttia uljas soturi ja runoilija, että ei kumarrellut edes Pallas Athenea, Ateenan jumalatarta? Hän ei ottanut tosissaan edes uhrauksia ennen taisteluita, mutta ehkä miehet narskuttavat hampaitaan ja naiset itkevät?




Etsin aamulla jotakin tiettyä paperia laatikosta. Olen eri aikoina järjestänyt laatikoita erilaisiin tarpeisiin, en ole kirjoittanut laatikon sisäseinään sisäpintaan ”koulukeittiö”, ”kasvatusoppi”, niin kuin Pappa oli kirjoittanut. Tämä on sieltä sukutalosta peräisin, Papan aikoinaan hankkima kolmiosainen kirjahylly-laatikosto.  

Tarpeet muuttuvat. Aivan alimpana on käyttämättömiä kirjekuoria, niihin on harvoin tarvetta enää. Ylimmäisenä oli kirje tädiltäni, Papan tyttäreltä, joka kertoi että ei ole ajatellut ympärillään olevaa kaaosta mitenkään minusta johtuvaksi. En muista yhtään mistä kaaoksesta oli kysymys. Sen muistan hyvin että talon hella ei vetänyt, ei sitten millään. Sitä oli jatkunut kauan. Nuohous oli ollut kunnan tehtävä, sitten nuohoojat olivat vähentyneet ja sitten siitä tuli maksullista ja se piti tilata. Täti oli jo vanha eikä jaksanut pitää lukua siitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitten tehnyt. Hellaa minun piti sitten vain savustaa kunnes se viimein suostui lämmittämään vähän vettä ja keittiö lämpeni.

Olin ollut yötä kangaspuu-huoneessa ja heräsin aamulla hirveään meteliin. Niin kuin olisi pään sisällä räjäytelty. Kun heräsin kunnolla, huomasin että pääni on kyllä koossa eikä siinä ollut enempää reikiä kuin ennenkään. Juoksin ulos. Siellä oli käpytikka tai ehkä se harmaatikka ylhäällä, näki minut ja lensi nopeasti pois. Se oli tehnyt ammottavan reiän aivan ikkunan alle.

Täti oli herkkäuninen ja heräsi oven avaamiseeni. Että mitä minä meluan. Sanoin että nyt on kyllä paha juttu. Tikka oli hakemassa ikkunalaudan alta ruokaa. Se tietää kyllä onko sitä vai ei. Kun avattiin ikkuna, reikä kyllä näkyi mutta ei aivan ulotettu siihen, se oli räystäästä vähän alaspäin. Lautojen alla olivat tietenkin hirret. Hirret puolestaan olivat suurimmalta osin peräisin edellisestä talosta, joka oli purettu vuonna 1947, jolloin isoisä ja hänen isänsä kuolivat. Mamma tuli asumaan siihen. Sitten kun hän kuoli, se oli meidän kaikkien kesätalo.

Kun pidin tarpeeksi meteliä siitä tikankolosta ja muusta, joku sen nuohoojan sitten tilasi ja maksoi. Viimeksi kun olin siellä yötä ja yksin, viikon verran, hella veti kyllä. Marjojen syömisestä tuli vatsa kipeäksi. Maassa oli kuuraa. Piti juosta nopeasti pesulle saunaan, jonka katto oli romahtanut kauan sitten. Sehän oli olemassa jo kauan ennen sitä taloa. Isä siihen teki uuden katon vuonna 1963. Ehkä siihen oli jäänyt saumaukseen aukko?

Nyt tädin ikäpolvi, myös veljet, sisar ja serkut ovat kuolleet. Viimeksi siellä kesiä olleet eivät keränneet edes marjoja pensaista. Ne hehkuivat kypsyyttään ja punaisuuttaan, mutta ei ymmärtämättömyydelle mitään saa.  Me tädin kanssa kerättiin niitä marjoja ja keitettiin hilloja ja mehuja vuosikausia.

Vadelmapensaat oli tuotu sodan jälkeen Paukkulasta uuteen taloon kauas Pohjanmaalle. Keskellä siellä oltiin silti jollain lailla, koska sisaruksia oli. Tädin nuorempi veli ja poikakin kävi vähän aikaa lähellä olevaa kansakoulua.

Kirje on vuodelta 1993. En ollut silloin siellä öitä kuin joskus vähän myöhemmin syksyllä, mutta päiväseltään kävin ja kuljettiin kaupoissa ja asioilla hänen kanssaan, laitettiin sapuskaa. Täti oli siellä huhtikuusta syyskuun tai lokakuun loppuun. Kangaspuuhuoneesta en muista oliko siellä joku kutonut mattoa tai muuta. Ehkä Mamma joskus kauan sitten.  Mutta tädin kanssa paukuteltiin mattoja, kun naapuritalossa oli kesällä vanhassatuvassa kansalaisopiston piiri. Täti osasi tehdä kauniita mattoja. Minä en osannut. Hän sanoi joskus että vuosi 1945 oli vuosi 0. Sen jälkeen käsityötaito ja -taide oli ottanut ja kuollut. Hän kuljetti johonkin museoon joskus - siihen aikaan kulki vielä linja-autoja ja maallakin pääsi paikasta toiseen. Rupesin tajuamaan mitä on ollut ennen.

Varmaan tikka oli löytänyt monta muutakin hyvää paikkaa hakata. Poikasilleen se niitä hyönteisiä kaivoi. Entisen navetan takana oli vanha haavikko, jossa tikoilla oli pesäkoloja vaikka kuinka paljon. Jos se talomme on purettu, niin sitten tikat ovat menettäneet pesimäalueen. Samoin on laita, jos talo on myyty, koska rahallahan ne talot ostetaan ja sitten maalataan tikankolo umpeen. Sitten sen voi vaikka myydä uudestaan.

Siitä talosta ei voi puhua sen jälkeen kun sen henki kuoli. Talot ovat kylmiä ja mielenkiinnottomia sen jälkeen kun ne menettävät sen ihmisen, joka niillä tienoilla oli ollut lapsesta saakka. Tai ne ihmiset, jos niistä oli perheeksi ja kodiksi asti. Satuin vain aamulla löytämään sen hengen kirjoittaman kirjeen. Oli onni että hän oli siellä silloin, jo silloin kun olin aivan pieni.

17.7.21

Sartren paarmat

Löydän koko ajan lisää kirjoja, joissa on aiheena antiikin kulttuuri. Monia olen lukenut jo paljon aikaisemmin, joskus 20-vuotiaana. Senikäinen ei ymmärrä kovin paljon vielä edellisistä kulttuureista. Saattaa tietää, mutta historiankirjojen tiedot eivät ole vielä ymmärtämistä. Tottakai ihmiset viihtyvät paljon paremmin helpon knoppitiedon parissa kuin kahlaavat kokonaisia kirjoja ihan vaikka vain ihmiskunnan menneisyydestä. Minä tarvitsin antiikin näytelmiä, ne oli luettava tentteihin.

Vaikka meillä kuinka on hengenvaarallinen pandemia niskassa ja koko ihmiskuntaa uhkaa ilmaston muuttuminen ja aivan itseaiheutettu tietenkin, niin silti nopeat voitot ovat tavoiteltuja. Meillä on kaivettava turvetta ja hakattava metsät pois. Ihmiset eivät opi. 




Luen päivittäin myös sanomalehtiä, myös englanninkielisiä, yritän löytää näkökulmia milloin mihinkin ongelmaan. Vuosi sitten tuntui pahalta Kreikan saaren pakolaisleiri. Olen tämän vuoden aikana ihmetellyt tavatonta antiikin Kreikan väkivaltaisuutta. Olisi ollut paljon helpompaa katsoa mistä nyt on kysymys. Väkivaltaa on aina.

Mikään ei ole muuttunut. Pahempi maailman tilanne on nyt: aseet ovat paljon tappavampia. Troija ilmeisesti tuhottiin ja poltettiin, mutta se oli paikallinen ongelma. Tappokoneisto oli vähemmän tehokas kuitenkin. Sitä paitsi vain pienillä osilla kunkin pikkuvaltion väestä oli vapaus menetettävänään. Ne olivat orjayhteiskuntia.

Olen miettinyt koko ajan kreikkalaisia jumalia ja niiden pikkumaisuutta ja julmuutta. Sain juuri luetuksi Jean-Paul Sartren näytelmän nimeltä Kärpäset, sen englanninkielisen version. Kärpäset olivat uusi maanvaiva Argoksessa, jossa Elektra on alistettu palatsinpiian asemaan ja Aigistos ja Klytaimnestra olivat vallassa. Orestes oli lähtenyt maanpakoon.

Tämä on vain yksi esimerkki kaikista löydöistäni joita olen tämän kevään ja kesän aikana tehnyt. Tämä ei ole Sofokleen Elektra. Kärpäset ovat jotain muuta kuin tavallisia kesän paarmoja. Mutta Sartren näytelmän perustarina on sama asia kuin muissakin antiikin tragedioissa: kysymys vastuusta. Sofokles esittää tietysti saman kysymyksen kuin Sartrekin: koska on tapahtunut murha ja kuninkaan lapset ovat vailla suojaa kun kuningas vaihtuu: onko lapsilla oikeus tappaa vallananastajat?  Ja vielä enemmän: koska Orestes osaa miekan käytön, nauttiiko hän vastustajiensa tappamisesta? Mitä Elektra-sisko siihen sanoo?

Seremoniamestarina ja ohjaajana toimii itse Zeus. Kun Elektra ja Orestes miettivät mitä tehdä, he pyytävät yksinkertaisesti Zeusta iskemään palatsiin salamalla. Zeus väittää että jumalilla ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa. Tässä siis esitetään että ihmisten asioihin sekaantuvilla jumalilla on omia sääntöjään. Suurin osa jumalista tuntuu näytelmissä kyllä toimivan aivan vain oikkujensa mukaan, olen siitä varma.

Ajattelin ensin, että Sartre halusi nostaa esiin semmoisen kysymyksen että jospas helleenien kulttuuri on ollut sillä lailla saranakohdassa, että sieltä pitää osoittaa joku muu kuin mielivalta syylliseksi ihmisten elämän surkeuksiin. Että ehkä Sartre ajatteli yhteiskuntafilosofiaansa sillä tavalla, että se ei olekaan sattumanvarainen prosessi, vaan että jossakin on olemassa periaatteita ja moraalisia säädöksiä joiden mukaan pitäisi elää vaikka olisi mikä.

Ehkä Sartre puhuu salavihkaa katolisen kirkon puolesta: jospa se ohjaa ihmiset uskomaan muuhun kuin julmaan ja kostavaan jumalaan ja sillä lailla ihmiskunta pelastuu? Siinä oli pitkä jakso jossa sisar ja veli miettivät murhiensa oikeutusta. Zeuksen sääntö oli yksinkertainen: hän ei voi asettua jonkin yksittäisen ihmisen puolelle ja tehdä ihmetöitä, vaan hänet on määrätty toimimaan siellä sivussa. Että ihmisten on ratkaistava omat ongelmansa itse.

En ole lukenut Sartren filosofisia opuksia, niin että tietäisin mihin hän asettaa säännöt esimerkiksi väkivallasta. Ei tietenkään riitä, että hän ilmoittaa ettei Zeus iske salamalla Argoksen palatsiin. Tässä on mukana myös muita yliluonnollisia otuksia kuin Zeus, nimittäin ne kärpäset. Sartre oikeastaan luo sellaisen yhteisön kuvan jossa on ylijumala ja sitten sen touhukkaat apulaiset. Kamalia paarmoja ne ovatkin. Oikeasti ne ovat tietenkin raivottaria. En ole vielä saanut selvää siitä, mitä sääntöjä ja kenen luvalla raivottaret noudattavat.

On tullut selväksi ajat sitten, että ne olympolaiset tekevät mitä lystäävät eivätkä tunnu olevan vastuussa millekään taholle. Silti nimenomaan niille jumalille on annettava jopa uhrilahjoja. Tapettava varsinkin nuoria ihmisiä jumalten alttareille. Niitä kutsutaan uhrilahjoiksi.

Sartren näytelmän perusjuttu on tässä tappamisen oikeutus. Argoksen asukkaat ovat onnettomia. On vaikea sanoa mistä se johtuu. Totta on että Agamemnon on tapettu pois ja kuninkaan lasten oikeudet ovat lakanneet. Mutta sitten on Klytaimnestra, joka on entisen kuninkaan vaimo. Vaimoilla ei ole kansalaisoikeuksia. Voiko ihmisellä, joka ei voi valita elämäänsä ja suuntaansa olla omaa moraalia, jonka puutteesta häntä pitäisi rangaista?

Tuo on yksi ydin joka näissä tragedioissa on. Jean-Paul Sartre oli eksistentialisti. Tässä näytelmässä hän selvästi asettuu kyllä jonkinmoisen emansipaation kannalle. Ettei tässä olisi mukana myös psykologiaa? Elektra vihasi tulenpalavasti äitiään eikä sellainen vihasuhde ole ehkä kovin harvinainen vaikka ei jumalallisia vaikutuksia mistään päin tulisikaan. On kyllä olemassa jumalatar, joka oli nuorten tyttöjen ja lasten suojelija: Artemis. Hän on myös metsästäjä. Siltä vaikutti että Artemis oli sitä mieltä että tyttöjen piti harjoittaa ruumistaan ja kehittyä voimakkaaksi, koska sillä tavalla nainen oppi ottamaan oman paikkansa.

Mutta naiset eivät olleet vapaita kansalaisia.  Sartre näkyy julkaisseen (?) Kärpäset vuonna 1943, tästä kirjasta ei käy ilmi milloin on ollut ensiesitys. Oliko Ranskassa teatteriesityksiä Saksan miehityksen aikaan? Voisin kuvitella että hän on ollut saksalaisten silmälläpidon alainen.

Argoksen kaupungin tilanne on kuvattu niin, että ainakin minun mieleeni nousee kuvia Ranskan vastarintaliikkeen ajalta. Ihmiset pelkäävät varsinkin vieraita ihmisiä. Orestes yrittää kysyä kaupunkilaisilta miten palatsissa menee ja ihmiset sulkevat kiireesti ovensa. Zeus sitten alkaa vähitellen kertoa, että palatsissa on ongelmia. Mutta tuskin Sartre oli ajatellut että kyseeseen tulisi pelkkä palatsivallankumous. Uskoiko hän vallankumoukseen miehitetyssä maassa?

Kärpäset surisivat ympäriinsä joka tapauksessa. Oliko Oresteen ja Elektran ainut mahdollisuus tappaa hallitsijapari? Sartre ja Sofokles sen ovat tietenkin päättäneet aiemmin, ne kirjailijat.

Kärpäset, ne äänekkäät paarmat, varmaan symboloivat Gestapoa. Sehän oli miehityksestä vastaava virasto.


Pandemian aikaan olen huomannut miten tarpeellinen oma kirjasto on. Kirjasto ei vuosi sitten tainnut olla edes auki. En ole katsonut mikä juuri nyt on tilanne.  Oma kirjasto on tietenkin tarpeen muulloinkin, varsinkin käsikirjasto. Aina tulee kysymyksiä joihin täytyy saada vastaus.

Minulla on pieni runohylly ja sen alimmilla hyllyillä on draama. Tragedian kirjoittajia kutsuttiin runoilijoiksi. Runohyllyllä on piileksinyt varmaan vuodesta 1990 runo-opus nimeltä Kreikkalaisia iltoja (Pekka Piirto, WSOY 1990):
”kun Anaksagoras kauan sitten kuusiemenineen ja kuukivineen ajettiin
maanpakoon en nähnyt Melippos pieni poika kuun kirkastuvan”


4.7.21

Naamioinnin taito

Ei ole minun itsenäisyyspäiväni. Se on muutaman muun, jotka tunnen. Vaikka en ole varma tunnenko näinä aikoina ketään. En juuri puhu kenenkään kanssa. Se voi johtua siitä että olen kuukausikaupalla olen ollut pää kiinni noissa kreikkalaisissa.

Ne eivät kuitenkaan häviä ikinä. Muistan kyllä oikein hyvin että koulun mielestä minua sivistetään aivan vain minua itseäni varten. Nyt ei ollut enää kyse kansakunnan tilasta. Ne opettajat tulivat selvästi toisesta maailmasta, siitä sotaa edeltäneestä. Monet heistä oli opetettu jäykkään kuuliaisuuteen, mutta oli siinä kyllä paljon muutakin, vanhaa Eurooppaa. Pahimmista jutuista ei puhuttu historian tunnillakaan. Ei puhuttu, vaikka oli antisemitismistä ja juutalaisten tappamisista uutisia myös lehdissä. Menin oppikouluun 1955, silloin oli vasta kymmenen vuotta sodan päättymisestä.



Pahinta olivat aamuhartaudet. En muista enää kuka jyrisi sellaista, että Suomi on selviytynyt ja se rinnastuu Israeliin koska sekin selviytyi ja sen vuoksi suomalaiset ovat valittu kansa. En muista keskustelleeni siitä aamunavauksesta kenenkään kanssa. Minusta sen avauksen päättelyketju ei toiminut.

Pian sen jälkeen tuli oikein taotuksi päähäni: tytöt eivät voi koskaan oppia matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa. Opettaja katsoi suoraan tyttöjen suuntaan ja minä uskoin. Meitä silti raahattiin kemian luokkaan tekemään kokeita. Opettaja oli varmasti vihainen siitä, että sen oli pakko sietää meitä luokkahuoneessaan, mutta ei voinut mitään sille että koulua johdettiin opetushallituksesta, niin että ei yksittäinen opettaja voinut oppimäärille mitään. Pojista tulisi kuitenkin uusien urien aukojia.

Vähän myöhemmin tuli säännönmukaisia pyörtymisiä aamunavauksissa. Oppilaita kuljetettiin muiden ohi ja päitä viistäen ulos jumppasalista. Ne olivat aivan oikeasti tajuttomia. Aamunavaukset olivat pakollisia koska kaikki kuuluivat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Oli sellaisia muutama koulussa jotka uskonnon vuoksi eivät tulleet kouluun lauantaisin.

Itsenäisyyspäiväna oli lauluna siniristilippumme. Muistan joskus kyselleeni lipusta piirustuksenopelta. Tarkoitukseni oli tietysti kysyä, että minkä takia lippua pitää palvoa. Olin lukenut että alkuasukkailla oli esineitä, joita palvotaan mutta ei meillä. Minusta niitä oli selvästi. Raamattua piti lukea uskontotunnilla ja siellä esiteltiin kultainen vasikka.

Olin silloin tällöin lomalla isoäidin luona. Navetassa oli vasikoita, kanoja, muutama lammas ja tietysti navettakissoja, jotka söivät hiiret pois. Tätini lauloi aina lehmiä lypsäessään ja ne lypsivät hyvin. Minä ruokin kanat ja kävin hakemassa heiniä lehmille. Silitin vasikoita, jotka tulivat lähelle ja puskivat kättäni. Tajusivat että en ole aikuinen.

Eläinten kanssa oli kivaa. Saatoin kertoa sitten loman jälkeen koulutovereille että ei näkynyt kultaisia vasikoita vaikka täti lauloi aarioita ja sillä on kaunis ääni. Elämä oli sillä tavalla hankalaa että en voinut oikein uskoa mihinkään muuhun kuin omiin silmiini. Kasvaminen on aina ankaraa työtä.

Esimerkiksi buddhalaiset hymyilevät sitä että kirkoissa istuu ihmisiä palvomassa kolmipäistä jumalaa. Eivät ne ole pahantahtoisia. Hinduillakin on Shiva jolla on monta kättä ja taitaa olla jalkojakin. Mutta se tanssii. Tanssi oli jotain jonka ymmärsin. Olin aina joskus elokuvissa ja välillä projektori meni rikki. Ihmiset rupesivat nykimään. Siinä näkyi miten jalat ja kädet liikkuvat aivan vain kun kävelee, ei tarvitse edes juosta. Konehuoneen ihminen nosti katseensa kirjasta jota oli lukemassa ja havahtui nostamaan filmin kelalleen ja ihmisten kävelystä tuli tavallista.

Useimmista jutuista pystyin puhumaan isän kanssa. Minun ei tarvinnut välittää niistä ukoista pilvien päällä, koska niiden olemassaolosta ei ole mitään havaintoja. Joku kaveri väitti nähneensä enkelin, mutta sillä oli kova kuume ja kohta se rahdattiin sairaalaan.  Maailma oli vähän aikaa aivan jengoillaan.

Olen ollut umpisukkeluksissa kreikkalaisten kanssa. En ole ollut fiktiivisissä maailmoissa, en paossa, vain lukenut Euripideen näytelmiä. Hyvien suomentajien opus! Hyvyys määrittyy niin, että heidän suomensa ei asetu poikkiteloin, kun yritän ymmärtää monimutkaisia suhteita eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisen kukoistuksen aikana.  Jumalat asettuvat paikoilleen ihmisten kuvana ja ihmiset vetoavat niihin hulluihin minkä kerkiävät.
Kreikkalaisen tragedian maailma on aika selvä kuva ihmisistä, eikä se oleellisin osin poikkea lainkaan meidän maailmastamme joka on vielä olemassa hellekesän 2021 aikana, ulkona on varmasti jo 30 astetta lämmintä, varjossa.

Luin Länsimaiden perikadon (Osvald Spengler) ja Raamatun ylioppilaskesänä 1965. Olin Ruotsissa tiskaamassa astioita. En lukenut sinä kesänä mitään muuta. Olin 19-vuotias, elokuussa täytin 20, mutta sitten olin jo Tampereella etsimässä asuntoa opiskelutalveksi. Menin opiskelemaan Draamastudioon. Sinä syksynä teatterihistorian luentosarjassa käytiin läpi ne kreikkalaiset. Nyt keväällä luin uudelleen osia Nietzschen Tragedian synnystä ja muistin sen kirjan. Oli siinä ymmärtämistä, mutta Nietzsche oli hauska.

Minulla on lisää noita kreikkalaisia. Ne ovat englanniksi, mutta ovat helppoa kieltä. Olen lukenut myös Otto Mannisen Medeian (WSOY 1949). Siinä Imettäjä selittää mistä kaikki alkaa:
”Jos Argo-laivaa päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht’ ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Peliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess’ ollut apu altis Iasonin:
siit’ onni korkein koituukin ja siunaus,
ett’ epäsopu miest’ ei naisest’ erota.”


Alakerran työpöydällä on myös Apollonius of Rhodes’n opus The Voyage of Argo. The Argonautica, siis Rhodoksen Apollonioksen kertomus Argon retkestä. Sitä olen aloittanut jo vuosia sitten. Kirjojen kanssa käy usein niin, että vanhemmat jäävät odottamaan uusien kirjojen varjoon.

Ei ole kauan siitä kun Teemalla oli Euripideen Medeia, italialaisena tuotantona ja 1960-70 -lukulaisesti esitettynä mutta kuitenkin Kreikassa. En muista miten suomennos oli tehty, minusta se ei ollut tuo Otto Mannisen suomennos. Medeiana oli sen ajan italialainen filmitähti Gina Lollobrigida, aika räikeästi maskeerattuna. Olisipa käytetty antiikin kreikkalaisia maskeja! Olisi voinut olla parempi lopputulos.

Naamiot kertovat antiikista joskus enemmän kuin itse tekstit. Helleenit eivät yrittäneet näyttää arkaaista todellisuutta: tekstithän ovat selvästi ihmisten puhumia, ihmisten ongelmista. Ne ovat olleet mielentilan tai yhteiskunnallisen aseman kuvaajia. Olen nähnyt kuvia maskeista, etruskitaiteilijat ovat maalanneet niitä naamioita esimerkiksi maljakoihin. Roomassa on suuri etruskimuseo, jossa olisin halunnut viettää koko päivän. Ainakin silloin se sijaitsi Villa Giuliassa.

Olin aika hämmästynyt törmätessäni etruskeihin Euripides-opuksen viimeisessä näytelmässä Rhesos. Ehkä heiltä olisi saatavissa koko näyttämökuvasto? Siis antiikin teatterin? Oliko heillä itsellään teatteria? Kyllä he ovat ainakin teatterista pitäneet, koska niitä näyttelijöitä vaaseissa ja maljakoissa on.

Rhesos ei ollut Euripideen kirjoittama. Etruskit olivat troijalaisten puolella sotimassa, kun taas kreikkalaiset olivat yksin piirittämässä sitä samaa Troijaa. Niistä on löydetty viitteitä, että olisivat asuneet Aasian puoleisella rannalla, siis etruskit. Siellä Aasian puolella olisi viitteitä etruskin kielestä vieläkin.


Kun ajattelee historian tutkimuksen vaikeuksia, niin harmittaa, että aina ovat sodat tuhonneet kaiken. Se Troijakin piti niin kertakaikkiaan polttaa, ettei siitä jäänyt mitään.

Se leffa ei ollut huono, se italialainen Medeia. Mutta jännittävästi nämä tekstit tuovat mieleen teatterin ritualistisen taustan. Uhrilehto oli usein tapahtumapaikkana. Jumalat vaihtelivat mutta ne halusivat uhrinsa. Aivan ilmeisesti jumalat, eli papit, ovat tarvinneet ihmisuhreja. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi?





18.6.21

Euripides VIII

Rhesos, suom. Tua Korhonen

Euripideen näytelmänä antiikin aikana ja pitkälle uudelle ajalle asti pidetyn Rhesoksen ajoitus on epävarma. Ensiesitys oli mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomennos pohjautuu J. Digglen alkukieliseen editioon. Suomennoksessa sulkujen sisällä olevat näyttämöohjeet ovat tulkintoja.

Ehkä mielenkiintoisin hahmo rooliluettelossa on paimen, ilmeisesti Troijan alamainen, paimentaa karjaa (mitä? Lampaita, lehmiä, hevosia?) Ida-vuorella, ja tuo sanan joukkojen kulkemisesta Troijan valtiaalle, Hektorille. Senhän kaikki tietävät että hän, Paris-Aleksandros on Troijan prinssi. Hän se vei Helenan Spartasta. Menelaos suuttui siitä, mutta koska kyse oli jumalien asettamasta kauneuskilpailuista, niin ehkä maallinen Spartan kuningas ei voinut tehdä asialle mitään? Eikö Hektor tunne häntä, veljeään?

Aivan alussa olevat kreikkalaisen draaman esittelyesseet mainitsevat tästä kyllä, että ei taida olla Euripideen käsialaa.  Se mainitaan teatterifestivaalien ohjelmistossa myöhään, vasta 300-luvulla eaa., lisäksi se on aika lyhyt. Euripideen näytelmät ovat suhteellisen pitkiä. On tutkittu kielen ja tyylin piirteitä, joista päätellään lisää. Jotkut löydetyt Rhesos-käsikirjoitukset ovat teatteriryhmien merkinnöin varustettuja.



Alun tilanne on Troijan sodan loppunäyttämö. Troijalaiset ovat muurien takana, takanaan tasanko, edessä on sitten ranta, jossa ovat kreikkalaisten sotalaivat ja leiri. On yö. Siinä on yksi lisäpiirre, minkä perusteella tutkijat arvelevat, että ei ole klassikoiden näytelmä. Yötä voi olla aika vaikea tuoda näyttämölle. Rooleja on paljon, mistä voi päätellä, että näyttelijät eivät ole voineet olla muutama kerrallaan näyttämöllä. Henkilöt ovat ilmeisesti menneet omia aikojaan, kuoron johtamana, alas näyttämöltä katsomon editse ja vaihtaneet naamion tai vaatteet tai molemmat.

Yövartio herättää Hektorin:
Yövartio (laulaa)

Kreikkalaisleirissä merkkitulet, Hektor,
ovat palaneet läpi yön, laivojen telakkaköydet
hohtavat soihtujen valossa!
Nyt yöllä on koko Kreikan armeija ryhmittynyt
päällikkönsä Agamemnonin teltan luo.
− Ovat saapuneet käskyjä kuulemaan.
Koskaan ei meren takaa
tullut kreikkalaisarmeija ole ollut näin levoton.
− Siksi minä pelkään mitä on tuleva,
Siksi olen tullut luoksesi,
tuon tämän sanoman.
Älä sinä minulle lausu moitteen sanaa.


Hektor tekee sen minkä voi yön pimeydessä: on asetettava vakooja tarkistamaan vihollinen siellä rannalla. Dolon-niminen troijalainen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Tässä kohden viite kertoo, että ei sotilaan nimi suotta ole Dolōn, joka viittaa sanaan dolos eli juoni. Vakooja on jo miettinyt juonen, jolla voi hämätä kreikkalaiset: hän naamioituu sudeksi ja kulkee ihmisten nähden neljällä jalalla mutta muuten kahdella. Tua Korhosen essee näytelmän lopuksi on nimeltään ”Uni hevosilla ratsastavista susista”, runollinen otsikko kertomukseen Troijan viimeisistä päivistä.

Troijalainen paimen saapuu paikalle ja selvittää Hektorille millaisina hän näki Traakian joukot, jotka ovat tulossa auttamaan Hektorin sodassa. Hän siis on jo nähnyt Rhesoksen, joka johtaa näitä joukkoja. Paimen kertoo täsmällisesti siitä, minkälaisia joukot ovat:
 

Saatuani vastauksen kysymykseeni
jäin vielä paikalle ja sain nähdä
    Rhesoksen kuin jumalan
seisovan traakialaishevosten vetämissä vaunuissa.
Kultainen kääty kiersi kimojen iestäkannattelevaa kaulaa
ja hevoset kimalsivat lunta kirkkaampina.
Samoin sädehti pakotettu kulta kevyen kilven keskellä Rhesoksen olkapäillä.
Pronssinen gorgonpää, samanlainen kuin Athenen vuohennahkakilvessä,
tuijotti molempien hevosten päitsistä,
joiden monet kellot kalisivat pelottavin sävelin.


Viitteessä selitetään elävät gorgot: niiden katse kivettää ihmisen, joka sattuu osumaan katseen tielle. Paimen oli utelias. Hän vain tahtoi tietää millä asialla Rhesos joukkoineen liikkui. Gorgoista kyllä löytää selityksiä antiikkia käsittelevistä kirjoista. Traakia, Rhesoksen kotimaa, on vähän toista maata kuin Troija, jota kreikkalaiset piirittivät.

Hektor kuulustelee Rhesosta. Toinen sota oli sitonut Traakiaa: skyytit hyökkäsivät. Rhesos kertoi ottaneensa skyyttilapset panttivangeiksi että pääsi lähtemään Troijaan.

Tässä näytelmässä puhutaan vähän pitempään Mustanmeren ihmisistä. Ehkä yhteinen asia raja-alueille on ollut hevosten kasvattaminen ja vaihtaminen. Kreikkalaisetkin koristelevat hevosiaan, mutta tässä näytelmässä traakialaisten ovat erityisiä. Rhesos puhkeaa kehumaan itseään sotapäällikkönä Hektorille:
 

Hyvitykseksi pitkästä poissaolostani lupaan seuraavaa
(Adrasteia sallikoon sanani):
kun olemme vapauttaneet Troijan vihollisista
ja olet valinnut osan saaliista jumalille annettavaksi,
minä mielin purjehtia kanssasi kreikkalaisten maille
tarkoituksena valloittaa keihääni avulla koko Kreikka,
niin että kreikkalaiset saavat oppia, mitä kärsiminen on.


Tässä voi arvella että tolkuton itsekehu on jumalten mielestä tylsää ja sen takia kiellettyä, mutta koska Rhesos on hyvä ystävä Zeun tyttären Adrasteian kanssa, niin hänelle moinen sallitaan. Hektor toppuuttelee Rhesoksen ideoita. Sitten sotatoverukset alkavat jo miettiä kuka kreikkalaisista on vaikein voitettava. Mainitaan Diomedes ja Aias, mutta Odysseus on viekas ja julkea roisto. Päätetään vetäytyä puoliksi levolle. Hektor antaa yövartiolle tehtäväksi vartioida leiriä ja ottaa vastaan vakooja Dolon, jonka pitäisi pian jo tulla.

Näytelmä etenee kuin seikkailuelokuva. Kreikkalaisten vakoojat, Odysseus ja Diomedes, ilmestyvät.  Ja heidät nähdessään Athene ilmestyy myös ja kertoo kreikkalaisille mitä heidän pitää tehdä. Athene pyytää vakoojia tappamaan Rhesoksen ja lupaa saalista:

- -
Ne näkyvät helposti pimeässäkin,
loistavat kuin joutsenen siipi joen tummaa vettä vasten.
Ota hengiltä hevosten omistaja ja vie kimot upeana saaliina leiriisi;
missään ei ole niitä kauniimpia.


Ateenalaisten jumalatarkin pitää hevosia aivan ainutlaatuisina yksilöinä. Ehkä traakialaiset ovat olleet hevoskasvatuksen ja -jalostuksen töissä tunnettuja. Muistaakseni Herakles jo tuolla Alkestiissa puhui Traakian hevosista. Jotain niissä on. Olisiko Mustanmeren rannikon ihmisillä ollut jonkinlainen toteemieläin-järjestelmä? Ainakin heillä oli vanha uskonto, se orfilaisuus? En ole ikinä ollut hevoshullu. Hevoset olivat työjuhtia eivätkä haisseet bensalta tai pitäneet meteliä. Tämmöinen jumalatar Athenenkin ilmaisema ihastus kyllä herätti huomiota. Ehkä hevoset oli koulutettu sotaeläimiksi? Ja sotaeläimiä koristeltiin?

Yövartio saa kiinni Odysseuksen ja Diomedeen. Odysseuksen lisänimi on Monineuvo: hän selvittää heidät kiipelistä ja ihan vain kertomalla tunnussanan. Foibos! Kun Athene muuntautui Afroditeksi Pariksen nähdessään, viitteessä kerrotaan kaupunkien jumalista. Troijan jumalia ovat Apollon ja Afrodite, Ateenan taas Athene, Hera ja Poseidon. Runoilija ja laulaja Orfeus on Rhesoksen serkku - ja kultti-jumala. Sitten jo tuleekin vaununajaja ilmoittamaan Rhesoksen kuolemasta. Hän kertoo unestaan:

Näin tai olin näkevinäni hoidokkini, hevoset
(vaunuissa seisten niitä ajan Rhesoksen rinnalla),
mutta sudet istuivat hevosten lautasilla ajaen niitä eteenpäin,
piiskasivat hevosten pitkäkarvaista nahkaa hännillään;
hevoset hirnuivat kiihtyneesti puuskuttaen
ja pudistelivat harjojaan peloissaan.
Minä havahduin puolustamaan kimoja villipetoja vastaan:
pelottava uneni siis herätti minut.


Hän oli kuullut jotain ja kutonut kuulemastaan unen. Rhesos oli kuollut. Troijalaiset tajuavat: vihollisen vakoojat yllättivät. Rhesoksen äiti, Runotar, ilmestyy ”yläilmoihin” kuollut Rhesos sylissään. Runotar laulaa kohtalostaan. Tässä kohtaa niin kuin monta kertaa aiemminkin ihmettelen: miten nämä jumalat ja jumalattaret saadaan yläilmoihin? Runotar syyttää suoraan Athenea poikansa surmasta. Hän lupaa että Ateena ei enää toista laulajaa saa. Edellinen oli ollut laulaja Musaios, joka oli ollut Apollonin opissa − ja runottarien.

Rhesos ei tietenkään kuole lopullisesti, koska hän on syntynyt jumal-ihmiseksi, hän rupeaa elämään Pangaion vuoren sisällä jossa tunnustetaan Bakkhos-jumalaa. Traakiassa on jo Orfeus. Runotar päättää valituslaulunsa:
 

Voi kuolevaisten huolia, kun tekevät lapsia.
Ne teistä, jotka päädyitte lapsettomuuteen,
ei osanne ole huono:
ette tehneet lapsia − ette myöskään joudu hautaamaan heitä.


Sitten onkin jo näytelmä ohi. Niin kuin moni muukin näytelmä, tämäkin loppuu yhtäkkiä, töksähtäen. Tiedonjyvänen vielä tulee: Hektor alkaa esittää määräyksiä ja käskee hyökkäykseen. Joukkojen on odoteltava etruskien torvien ääntä merkiksi. Mutta sellaista ovat arkeologit ja/tai kielitieteilijät esittäneet, että etruskit olisivat tulleet Italian niemimaalle Välimeren Aasian puoleiselta rannalta. 



Tua Korhonen kirjoittaa tähän viimeiseksi suomentajan esseen nimeltä ”Uni hevosilla ratsastavista susista”. Hän vahvistaa että Rhesos ei ole Euripideen näytelmä. Sen lisäksi on erittäin harvinaista, että jumala/jumalat muuttuvat toisiksi, niin kuin tässä Athene muuttuu Afroditeksi. Näyttämöllä on ollut kiirettä, kun henkilöitä on muutenkin paljon ja tässä vielä jumalasta tulee aivan toinen jumala. Ehkä jossain museossa on naamioita, joissa on ollut erilaisia olympolaisia jumalia. Tässä näytelmässä tulevat uusina, vähempiarvoisina jumalina, muusat eli runottaret, sitten taitaa olla niin että jokikin on jumalallinen kun se on saattanut Runottaren raskaaksi. Niin ainakin kävi Rhesoksen äidille.

Täydelliset roolimuutokset ovat olleet tavallisempia komedioissa. Näyttämörakenteita ja kuvia pitää miettiä. Mutta jos lukija tahtoo tietää näistä hahmoista enemmän, niin alkuperäisiä tarinoita löytyy Iliaasta. Esimerkiksi Athene/Afrodite ks. Ilias 10.274-295, 507-714; nuo kirja- ja säemerkinnät ovat standardeja, joten jos kotona ei ole Iliasta suomeksi, mutta englanniksi, latinaksi tai miksi tahansa muuksi kieleksi on, niin merkinnät toimivat. Täydellisiä klassikoita!   

Jumalat taitavat olla silmänkääntäjiä. Roolitus on hankalaa: näyttelijöitä on tarvittu ainakin neljä lisää. Sitten pitää miettiä ovatko nämä oikeita ihmisiä. Arkeologit ovat kaivaneet jäännöksiä paikalta jossa Troijan kerrotaan olleen. Se on oikeasti tuhoutunut. Näiden näytelmien ensiesityksistä on noin tuhat vuotta taaksepäin siihen, kun Troija paloi ja sen ihmiset joutuivat kuka minnekin. Sitten mietin, miten mahtoi Ida-vuorten paimenelle käydä. Hän olisi elellyt siellä suunnilleen 3500 vuotta sitten. Paimenten asumukset ovat tainneet olla kevytrakenteisia, niistä ehkä ei ole enää jälkiä. Mutta jos löytyisi muinainen kalmisto?

Tällä kertaa suomentaja ei siteerannut runoa esseensä alkuun. Luin Euripides-opuksen ohessa Friedrich Nietzschen teosta Tragedian synty, joten tähän loppuun voi ottaa pienen sitaatin siitä:

”Tai asettaa eteensä olympolaisuuden loistava uniluoma. Tuo suunnaton epäluulo luonnon titaanimahteja kohtaan, tuo kaiken tiedon yläpuolelle armotta valtaistuimensa asettava Moira, suuren ihmisystävän Prometheuksen korppikotka, viisaan Oidipuksen kauhukohtalo, Atreidien sukuviha, joka pakotti Oresteen äidinmurhaan, sanalla sanoen koko tuo metsäjumalan filosofia myyttisine esimerkkeineen, joka hävitti olemattomiin raskasmieliset etruskit – kaiken tämän kreikkalaiset yhä uudelleen päihittivät olympolaisten aina kätketyn ja katseelta vetäytyvän välimaailman avulla.”
(Suom. Jarkko S. Tuusvuori, 23°45 niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja)

5.6.21

Euripides VII

 

Andromakhe, suomennos Liisa Kaski
”Ensiesitys vuoden 425 eaa. tienoilla, mahdollisesti Ateenan ulkopuolella. Suomennos perustuu Philip. T. Stevensin ja James Digglen toimittamiin kreikankielisisiin editioihin. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Alussa Andromakhe esittelee itsensä. Paikka on ”Theeba, kilikialaisten kaupunki, Aasian maan kruunu”, maa on nimeltään Fthia. Niin kuin muidenkin Euripideen näytelmien alussa, niin tässäkin on lyhyt suorasanainen esitys näytelmän alkutilanteesta. Andromakhe on Troijan sodan leski, hänen puolisonsa oli Hektor, joka tapettiin ja perheen poika Astyanaks heitettiin alas muurilta.

Paikka on siis Fthia, ei aavistustakaan miten se äännetään. Mutta kaupunki on siis Aasian Theeba, helleeneillä on omansa. Andromakhe on paennut Neoptolemoksen talosta nuoren vaimon Hermionen uhkailuja merenjumalatar Thetiksen temppeliin. Merenjumala taas on Poseidon. Tästä ja muistakin Troijan sotaa käsittelevistä teksteistä olen käsittänyt niin että Poseidon hoitaa merenkulun ja kalastajien asioita mutta Thetis taas on enemmänkin pienempien paikkojen ja esimerkiksi saaristolaisten suojelusjumalatar. Kullakin paikkakunnalla on oma perinteinen suojelusjumalansa tai -jumalattarensa.



Andromakheen pitkä monologi selvittää hänen tilanteensa. Neoptolemos on mennyt Delfoihin selvittämään kiukutteluaan Apollon Arvuuttajaa kohtaan, sillä välin Neoptolemoksen vihitty vaimo, Spartan Menealoksen tytär Hermione on kutsunut Spartasta isänsä auttamaan häntä pääsemään eroon Andromakheesta, jolla on Neoptolemoksen kanssa lapsi. Talon tilanne on tulehtunut koska Andromakheella on lapsi mutta Hermioneella ei. Niinpä laillinen valtiatar, Hermione, on päättänyt että Andromakheesta, jalkavaimosta, on päästävä eroon ja lapsesta myös, että hänestä tulisi myös äiti. Andromakhe on siis pelkästään sotasaalista.

Andromakhe lähettää palvelijattarensa viemään viestiä Peleukselle, Neoptolemoksen isoisälle. Isä, Akhilleus, kaatui Troijassa, kun hän helleenien joukossa oli sitä valtaamassa. Andromakhe laulaa siinä Thetiksen alttarilla:

Korkeaan Troijaan toi Paris morsiamen sijaan
                           tuhon
Kun makuukammioonsa toi kumppanikseen Helenan
jonka vuoksi, oi Troija, keihäin ja liekein sinut valloitti
tuhatlaivainen Ares, Hellaan kiivas joukko.
Ja minulta vei miehen.
                       Muurien ympäri hevosin Hektoria kiskoi
Akhilleus, aaltoisan Thetiksen poika.
Minut talutettiin häähuoneestani meren rantaan
ja hartioilleni heitin kuin hunnun kauhean
                                                            orjuuden.
Kyyneleet
             kymmenet
                           laskivat
                                      poskia pitkin.
Kun jätin kaupungin, vuoteen ja mieheni tomuun.
Miksi, oi miksi piti kurjan
                 vielä nähdä päivän kirkas valo
          Hermioneen orjana?


Tämä laulu on tärkeä ja viitteessä kerrotaan miksi. Se vaikuttaa olevan harvinainen laulun runojalaksi: eleginen distikhon, joka perustuu daktyylisen heksametrin ja pentametrin vaihteluun. On mahdollista että Euripides käytti tällaista ensimmäistä kertaa. Tuli luoneeksi valituslaulun mitan.
 
Nyt on muistettava, että Hermione on Meneleaoksen ja Helenan tytär ajalta ennen kuin Helena löysi Pariksen Ida-vuorten rinteiltä paimenesta. Siinä oli kyse maailman kauneimman naisen tittelistä. Paris antoi sen Helenalle omenan muodossa. Vai oliko se toisin päin? Mutta kauneuskilpailuista oli joka tapauksessa kyse. Oliko niin että Helenan piti puraista omenaa? Siinä tapauksessa se kuulostaa samankaltaiselta jutulta kuin se Raamatun Eevan ja Aatamin seikkailu paratiisissa ja käärmeen viettelys.

Seuraa herkullinen sanailu Hermioneen ja Andromakheen välillä. Tämä on sitä osastoa Euripideeltä, josta Aristoteles taatusti oli vihainen: ottaa nyt puheeksi naisten välinen mustasukkaisuus ja tuoda arvokkaaseen tragediaan mustasukkaisen vaimon ja jalkavaimon välinen riita! Tämä ei ole ainut kerta kun naisten väliseen epäsopuun puututaan tässä näytelmässä. Hermione naureskelee että vai että luotat vielä siihen Akhilleuksen poikaan. Andromakhe on omaksunut saman patriarkaatin käsityksen naisten kamaluudesta kuin jotakuinkin kaikki:

”Luotan, niin. Kummallista: kesyttömiä käärmeitäkin
vastaan joku jumala antoi kuolevaisille lääkkeet
mutta siihen mikä on tuhoisampi tulta ja kyytä
ei ole rohtoa keksinyt vielä kukaan. Naisen pahuus!
Millainen onnettomuus me olemme ihmiskunnalle!”

Sitten kun Menelaos (Hermionen isä) löytää Andromakheen ja Neoptolemoksen lapsen, joka oli viety piiloon, ja Menelaos julmistelee senkun kerkiää, Andromakhe vastaa Menelaoksen omakehuun:

” Voi maine, maine! Lukemattomat kuolevaiset, joista
syntyessään ei ole mihinkään, sinä turvotat suuruuteen.
Jos kunnia on totuudesta peräisin, minä onnittelen −
mutta valheen suomalla maineella ei ole mitään arvoa. Vain
sattumalta voi sellainen ihminen joskus vaikuttaa järkevältä.”

Mutta ehkä, koska on nainen ja joutunut orjaksi, niin hän ei sano tuota ääneensä. Ei hän pelkää Menelaosta, mutta nähtävästi tahtoo sanoa itsekseen sanansa maineesta. Tässä kuuluu nyt Spartan ja Ateenan välinen sota. Menelaos oli Spartan kuningas. Tässä Andromakhe ja Menelaos keskustelevat siitä, minkälaisista ansioista ihminen voi ruveta kehumaan maineellaan. Viitteessä käytetään sanontaa ”naiseva riita” eli gynaikeia eris. En tiedä miten muuten tuo olisi voitu suomentaa, mutta viitteessä kerrotaan tarkoitettavan tätä erityisesti Hermionen ja Andromakheen välistä riitaa tai riitaa jossa taistellaan naisesta tai naisen vuoksi, niin kuin Troijan sodan alkusyy oli Helenan ja Pariksen liitto.

Liisa Kaski miettii viitteessä, että ehkä Menelaos oli itse naismainen ottaessaan naisten jutut vakavasti. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että naisten ja miesten väliset suhteet ovat aivan yhtä huojuvalla pohjalla kuin ne ovat nykyisinkin. On muistettava, että naiset ja lapset olivat talon vapaiden miesten omaisuutta ja siinä kaikki. Kun sitä ajattelee, niin aika pienellä huutamisella hirveät epäoikeudenmukaisuudet ratkaistaan.

Onhan tässä näkyvissä myös naisten keskeinen eriarvoisuus. Andromakhe on ylimyssukua ja/tai sellaiseen naitu, mutta kun hän on orja, talon nuorempi nainen, Hermione, saa vallan hänen ylitseen, koska Troijan Hektorin vaimoa ei enää ole. Silti Hermionesta saa Euripideen käsittelyssä sellaisen kuvan, että hän on nuori eikä ehkä sen takia kaikesta Spartan kuninkaan tyttären statuksestaan huolimatta ole aivan vakavasti otettava. Näissä näytelmissä ei niputeta yhteen oikeudettomia naisia luonteeltaan samankaltaisina olioina.

Andromakhe on sen verran Hermionea vanhempi, että voi asettua vastustamaan myös vaimon osan saaneen tytön isääkin, aivan riippumatta hänen kuninkuudestaan. Vaikka naisista tässä puhutaan lievästi hulluina olioina, ei myöskään Menelaosta säästetä. Ikä on yksi asia muiden joukossa, joka näkyy ihmisten käytöksessä, kuten Kuoro kertoo:

”Pitelemätön on vanhusten heimo,
Vaikea sen äkäisyyttä torjua.”

Menelaos häipyy, koska näkee ettei selviä Peleuksesta. Peleus vie mennessään sitten Andromakheen ja lapsen, pois turvaan. Taloon jää vain nuori Hermione, joka yrittää tappaa itsensä, mutta palvelijat ehtivät estää hölmöilyn. Sitten paikalle osuu Orestes, joka on Hermionen ensimmäinen sulhanen, kunnes Menelaos keksi Neoptolemoksen. Tässä pyörityksessä on luettava tekstin jokainen repliikki, koska itkun ja valituksen keskellä uusia ihmisiä tulee paikalle.

Kun Orestes on tässä eräänlainen deus ex machina, on suositeltavaa että lukijat hankkivat oheisaineistokseen Oresteian, joka Kirsti Simonsuuri on suomentanut (Love, 1991). Tragedioiden miehet ovat kaikkialle ehtineitä sankareita, joten heistä on riittänyt moniin tarinoihin. Naiset tekevät hölmöjä asioita aivan samalla tavalla, mutta eivät sentään valtaa kokonaisia maita ja polta esimerkiksi Troijaa poroksi. Tässä tarinassa on siten vielä juonimassa Orestes, joka onnistuukin sitten saamaan Neoptolemoksen hengiltä.

Asialla on väkijoukko joka sekavana röykkiönä tungeksii Delfoin temppeliin kivet kädessään. Tässä tapahtuu
ihme: pyhäkön uumenista kantautuu ääni, joka saa joukkion palaamaan takaisin. Olen ollut sellaisessa temppelissä. Se oli keskellä luolaa oleva pylväs ja pylväässä syvennys. Siihen syvennykseen kun puhui niin ääni kaikui toiseen kerrokseen asti. Tässä merenjumalatar Thetis sitten vielä kertoo, että syy Neoptolemoksen kuolemaan oli Pallas Athenen tahto.  

Jumalat nähtävästi eri käänteissä seisovat siinä keskellä käännettä ja tienhaaraa. Pitävät ehkä käsiään koholla ja kääntelevät peukaloitaan ylös ja alas. Nyt, koska tragedian tapahtumapaikka oli Fthia, niin viimeisimmäksi asioita hoitaa sitten saarelaisten jumalatar, jonka Neoptolemoksen isoisä Peleus kyllä tuntee oikein hyvin nuoruudestaan. Sitä suhdetta kun katsoo aleneviin sukupolviin, niin Andromakheen lapsikin on jumalattaren sukua, Thetiksen lapsia. Vanhapari saa toisensa jälleen.

 

Liisa Kaski: Naisen osa.
On lainattava tähän Kasken esseen tiivistystä näytelmän maailmasta:
”Lyyristen laulujaksojen perusteella näytelmän ytimessä on siis yhtäältä sodan syttymiseen johtanut yksittäisten ihmisten valintojen summa, jumalten leikki ja sattuma, toisaalta sodan mukanaan tuoma liittojen ja perheiden hajoaminen ja kokonaisten sukujen sammuminen. Ei ole väliä puhutaanko Troijan sodasta, peloponnesolaissodasta vai oman aikamme aodista, tulos näyttää aina samalta. 420-luvun Ateenaa puhuttanut aihe on traagisen tunnistettava kaikkina aikoina.”

Kaski kertoo miten se kauneuskilpailu käytiin. En tiedä oliko Hermes kilpailun alullepanija, mutta hän vie Heran, Athenen ja Afroditen Pariksen eteen. Afrodite onnistuu lahjomaan Pariksen, palkkioksi Paris saisi maailman kauneimman naisen Helenan. Helena on valitettavasti naimisissa Spartan kuninkaan Menelaoksen kanssa. Siitä sopasta syttyy sitten Troijan sota, jossa Priamoksen kuningassuku menettää kaiken. Troija poltetaan. Andromakhe päätyy orjaksi Fthiaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että kauneuskilpailuita typerämpää eivät ihmiset enää voi keksiä. Kun niistä voi käytä jopa sotia!

Kasken mielestä Euripides saattaa kirjoittaa spartalaistyttöjen vapaasta kasvatuksesta, kun esimerkkeinä ovat Helena ja Hermione. Jään miettimään oliko myös Ateenassa mietitty naisten koulutusta ja sivistystä? Hehän eivät olleet vapaita kansalaisia. Ei Euripides ollut erityisen naisvastainen kuitenkaan. Naiskuvan vertailuksi Kaski tarjoaa Sofokleen Elektraa. Se on ehdottoman hämmentävä. Olen lukenut sen muutama vuosi sitten, mutta Elektran käyttämä kieli, hänen ehdottomuutensa ja korkea etiikkansa ovat kyllä samankaltaisia kuin Andromakheen. Mutta kumpikin nainen osaa myös olla kiukkua ja raivoa täynnä.

Voiko oraakkelin suomentaa sanalla arvuuttaja? Olin aina kuvitellut että Delfoissa istuu ennustaja. Mutta tietenkään ennustaja ei esitä ennustustaan suoraviivaisesti, vaan kuulijalle jää tehtäväksi ymmärtäminen, arvoituksen ratkaisu. Nyt sitten nuo viimeisimmät asiat saavat miettimään, ainakin minut, oliko mahdollista että Troijan sota oikeasti käytiin. Tässä näytelmässä Thetis kertoo, että Epeirosin (Epiroksen) maan Khaoniaan tulee kuninkaaksi Helenos ja Helenoksen myötä Andromakhe ja hänen poikansa pääsevät takaisin palatsiin. Troija ei siis lopullisesti tuhoudu. Peleus ja Thetis puolestaan jatkavat yhteiseloaan ikuisesti.
 
Kaski kirjoittaa sitten missä kaikkialla Andromakhea on esitetty. Yksi näytelmän uusista kirjoittajista on ranskalainen Racine. Elokuvaohjaaja Jacques Rivette ohjasi vuonna 1969 Elokuvan nimeltä Hullu rakkaus (L’amour fou). Se on nähtävissä netissä ja siinä kerrotaan Andromakheen näytelmän ohjaamisesta. Hullu rakkaus on hyvin 60-lukulainen, mutta siinä on jotain tavattoman kaunista ja kiehtovaa. En ollut nähnyt leffaa aiemmin, vaikka todennäköisesti se on näytetty Tampereen Kinopalatsissa samoin kuin kaikki muutkin uuden aallon elokuva 1960-luvulla. En ollut vuonna 1969 Suomessa. Elokuva on nelituntinen ja pysyi mielestäni hyvin kasassa.

Esseensä alussa Liisa Kaski esittää runositaatin:
Ajattelen sinua, Andromakhe, joka putosit
   suuren puolisosi käsivarsilta ja päädyit
  pöyhkeän Pyrrhoksen orjakarjaksi − joka
  tyhjän haudan äärellä vavisten kyyhötät,
Hektorin leski − ja nyt, ah!  − Helenoksen vaimo!

Charles Baudelaire, Pahan kukat (Suom. Antti Nylén 2011, alkuteos Les Fleurs de Mal, 1861)