19.12.21

Hämärää

Olen hyppinyt viime aikoina kirjojen väliä. On niin hämärää että ei näy mitään selvää linjaa niissä jutuissa. Tietysti saan ne mahtumaan omaan päähäni ja joku kirjoitti tottakai joulunaikaisista nostalgisesti. Asteita noissa muisteluissa on, aina  kova pakkanen. Silloin oli lapsuus. Nyt uhkasivat pakkasilla sääennusteessa.

Yritin ottaa valokuvan Lenni-kissasta, mutta useimmiten se käänsi päätään juuri kun kamerasta kuului klik. Ei tänään ole ollut muuta kuin hämärää. Kissa oli herätettävä tai muuten se nukkuu koko pimeän kauden. Se ei ole linssilude ja se sopii nuorelle kollikissalle oikein hyvin, ei sen tarvitse meillä asuessaan totella ainakaan kameraa.  Tulevat ensimmäiset talvipyhät juuri tämän kissan kanssa.




Pääsin juuri kuuntelemasta Ruben Stillerin ja hänen vieraidensa höpötystä  punaisista joulupukeista ja joulun ajan muistoista. Stillerillä oli muisto harmaasta joulupukista. Minä en ole nähnyt pienenä harmaata joulupukkia vaan semmoisen lampaanvillaisen. Se ei ollut harmaata vaan vaaleanruskeaa. Semmoista läikikästä. Käsitykseni mukaan suomalaiset lampaat ovat kumminkin olleet harmaita. Ehkä niissä on sekoitusta valkoisiin lampaisiin, vaikka en tiedä missä päin semmoisia on lähialueella ollut.  

Olen käynyt lapsena keräämässä kerppuja lampaille. En voi olla täysin varma siitä, mistä muistikuvani joulusta tulee,  mutta lampaat olivat harmaita. Kaiken järjen mukaan se  joulu oli vuonna 1947, jolloin olen ollut muuttamassa Mikkelistä Sukevalle ja välillä on pitänyt olla joulua jossain.  Paikka oli äidinäidin talo. Siellä oli olkia tuvan lattialla ja joulukuusi, jossa ei ollut kynttilöitä, vaan vöinä kaikkia eri maiden lippuja. Olkia ei ollut takan lähellä, ettei siitä lentäisi kipinöitä ja talo palaisi.

Jossain vaiheessa pitkää ja pimeää iltaa porstuassa alkoi kolista ja sieltä tulla könysi semmoinen vaalean lampaanvillainen otus.  Sillä oli päässään sarvet. Olin minä jo pukkejakin nähnyt, joidenkin vuohien laumassa oli myös pukkeja. Nykyään Gävlessä on olkipukkeja ja jostain syystä joku sytyttää niitä palamaan melkein joka joulu. Oli ollut muutama joulu ilman että niitä oli poltettu mutta tänä vuonna se on taas poltettu. Kai siitä on jäänyt jonkinlainen tukiranka. Mikä niitä siellä Gävlessä vaivaa? Siis ihmisiä?

Sillä lammaspässillä oli kävelysauva ja se kysyi kilttejä lapsia. Minä näin sen ja huusin että ”Isä!”.  Isä kysyi että onko sinun isäs kiltti lapsi? Muut aikuiset alkoivat puhua pälättää ja ihmettelivät minne se sun isäs on mennyt. Muistan lievän epävarmuuden tunteen, koska kyllä se oli isä. Olin tullut tuntemaan että  aikuiset touhuavat omituisia, niin en sitten ottanut osaa höpötykseen. Istuin isoäidin sylissä.

Kattohirressä oli suuri öljylamppu ja toisen hirren päässä oli joulukaktus, joka kukki. Siinä oli punaiset kukat. Nykyisessä joulukaktuksessani on vaaleanpunaiset kukat, häivähdyksiä samansävyisestä punaisesta, mutta tällä nykyisellä kaktuksella on kerroshameet päällään. Se näyttää aivan sifonkihameelta.

En pidä joulusta. Yksi tuntemani lapsi sanoi että joulu on hieno juhla kun Jeesus tuo lahjoja. Kirkon suunnasta tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Sillä isoäidin tupaan tulleella pässipukilla oli pärekori kädessä ja päreinen reppu selässä. En muista mitä lahjoja on ollut. Vuonna 1947 on ollut vielä sodanjälkeinen pula-aika. Sen tiedän että esimerkiksi suklaata tai marmeladia ei ole ollut.

Jossain kaupassa on voinut olla siirappinekkuja, mutta se edellytti sitä että kauppias on saanut jostain siirappia. Minulla oli kyllä aina villaiset sukat jalassa, joten todennäköisesti joku on kutonut minulle sukat.  En ole todennäköisesti ymmärtänyt käsitettä lahja. Ilman villasukkia olisi joka tapauksessa ollut kylmä.

Se lampaanvillainen isä hävisi siitä pian ja ruvettiin ison porukan kanssa syömään tuvan pöydän ääressä.  Minulla oli oma tuoli, sellainen kääntötuoli jonka sai istuimeksi ja sitten istuimeksi ja pöydäksi. Se istuin-pöytä oli matala, pelkkä istuin oli korkea. Siinä oli pyörät alla, ja kun se oli matala, joku aina työnsi minua paikasta toiseen. Osasin kyllä kävellä. Se istuin oli hyvä koska yletyin pöydälle. En muista mitä ruokaa on ollut.

Söin kyllä niihin aikoihin, lopetin syömisen vasta 10-vuotiaana. Aloitin sitten uudestaan muutama vuosi sitten, niin että siitä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Huono syöminen ei ole oikein hyvä luille, sanoivat kirurgit ja hoitajat joskus melkein kymmenen vuotta sitten. Niitä ei ollut sanomassa yhtään mitään silloin kun olin 10-vuotias.

Nyt ulkona sataa lunta. Ei ole yhtään niistä ihmisistä enää elossa jotka muistan siitä joulusta siinä isoäidin maalaistalossa.  Niistä joku olisi voinut väittää tuota kertomusta vastaan. Ei ole edes niitä, jotka muistaisivat miltä tuntuu matkata joulukirkkoon reellä tiukasti vällyihin pakattuna ja tähtitaivas pään yllä. Ne valaisivat tarpeeksi ja lumi. Matkaa kirkkoon oli melkein 10 kilometriä. Olen mitannut sen sitten kun sain auton, mutta siihen oli vielä matkaa. Kirkkoon piti lähteä suoraan unilta heränneenä.

Mutta vaikka en ole kuunnellut kuin Ruben Stilleriä, niin sekin oli tarpeeksi että muistin tähtitaivaan. Minulla on pöydän kulmalla satunnaisesta keskustelusta muistin tueksi Osip Mandelstamin kirja nimeltä Ajan kohinaa (saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit suom. Aarno Peromies lukuunottamatta ”Egyptiläistä postimerkki” -kertomusta, suom. Esa Adrian, Delfiini-sarja, Otava 1972). Tässä pieni ote tarinasta nimeltä ”Suomi”:


”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka. Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita. ”

5.12.21

Hiljaiseloa

On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.

Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt. 

 




Nyt  Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla.  Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.

En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli  Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.

Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.

Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi  Afganistanissa.  Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.

Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.

Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde.  Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille. 



Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.

Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.

En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.

Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan.  En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.

Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy.  Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.

Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.

Olen  ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.

Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.

En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä.  Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.

On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.

Nyt vasta,  yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.

Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.

Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni. 


Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.

21.11.21

Amerikkalaisuus Teemalla

Tälle viikolle sattui Ylen Teeman elokuvafestarit. Muutama elokuva on vielä jäljellä. Elokuvien määrä on joka vuosi vähentynyt. Kaikkia en ehtinyt nähdä, muutamia kyllä. Olen nähnyt niin paljon elokuvia ja ollut niin monessa elokuvakerhossa, että mieleen tulee koko ajan muita leffoja, joita olen nähnyt. En usko että tämänkertaisessa elokuvakokoelmassa on huonoja leffoja. Niitä on vielä nähtävissä myös Ylen Areenassa.

On tärkeää että meillä on elokuvia Areenassa ja Teemalla, siis hyviä. Niiden kautta ihmiset oppivat suunnistamaan myös muissa asioissa vähän kulttuurien ja kieltenkin mukaan.  Toivottavasti EU tajuaa minkä takia Helsingin Sanomat teki valituksen Yleisradion tuotannosta. Meillä oli paljon elokuvakerhoja ennen. En tiedä miksi ne loppuivat. Syytä elokuvien näkemiseen suurilta kankailta on edelleen. Ei taida Helsingin Sanomillakaan olla omaa elokuvateatteria.



Huomioni kiinnitti Clint Eastwoodin nuoruuden näyttelijäntyö naistenmiehenä väärällä puolella rintamaa USA:n sisällissodassa, nimeltään Korpraali McB, vuodelta 1971. Olen nähnyt yhden kerran syvää etelää kuvaavan elokuvan vuosia sitten, sen Tuulen viemää. Siinä oli ehkä jotain kohdallaankin. Tässä 1960-luvusta kertovassa leffassa oli sen sijaan Hollywood päätynyt käyttämään leffakäsiksessä tai romaanissa olevia kliseitä, etelän (konfederaatio) ja pohjoisen (tasavaltalaisten) erosta.

Tämä käsitteli miehiä ja naisia ja orjia. Tässä sisällissota oli jo ratkennut, mutta ihmiset eivät vielä käsittäneet tilanteen muuttumista. Tässä elokuvassa näytetään, miten nuoria tyttöjä koulutetaan sisäoppilaitoksessa: kristinusko on nuorten tyttöjen kasvatuksen perusta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että uskonnon ja vallan kytkös tuottaa omituisia ihmisiä. Miehet ovat raakalaisia muutenkin, koska on sisällissota, tosin kääntymässä etelälle tappioksi. Se on selitettävä tytöille. Todellisuus astuu näyttämölle nuoren miehen hahmossa.

Yhdysvaltain sisällissota oli oikeasti joskus 1860-luvulla. Tässä on ihmisille tullut mieleen että sisällissodasta on 100 vuotta, siksi on tehtävä leffa niistä taisteluista. On käytetty suljettua paikkaa, tyttöjen sisäoppilaitosta.

Siis näin: pohjoisvaltiolainen sotilas on haavoittunut ja raahataan sinne kouluun. Sillä lailla käärme pääsi paratiisiin ja sen ajaminen takaisin niille Louisianan (?) soille oli sitten jo täysmittaisen kaksinaismoraalin oppitunti kaikenikäisille naisille siinä oppilaitoksessa. Paikalla oli yksi musta henkilö, naispalvelija. Muita mustia palvelijoita ei näkynyt. Sen kokoinen kartano ei kyllä selviäisi ilman aikamoista palveluskuntaa. Missä on ajateltu mustan palvelusväen olevan? Ja tekemässä mitä?

Sitten on tietenkin myös yksi toinen, jossa sisällissodan teemoja on häivytetty vielä perusteellisemmin, Buster Keatonin Kenraali, tosihyvä leffa. Ehkä Buster Keatonin leffoja on vielä Areenassa, niitä tuli Teemalla vähän aikaa sitten. Tässä elokuvafestarissa näytettiin muita 1900-luvun alkupuolen elokuvia.

Kenraali on oikein perusteellinen tragikomedia. Mutta sotaan viittaa oikeastaan vain sotilaspuku, eli on tiedettävä millaisia univormuja etelävaltioiset pitävät verrattuna pohjoisvaltioiden sotilaisiin. Keatonin pitää vetää päälleen veturissa olevat vaatteet koska hän kulkee ilmeisesti rintaman läpi. En ole amerikkalainen, joten en tiedä.

Jo Tuulen viemää sai tämmöisen eurooppalaisen ihmisen silmät rävähtämään auki, mutta siellä ääneen pääsi myös musta palvelija, joka asettui taustaksi valkoiselle plantaasikuningattarelle. Verrattuna tähän kaksoisvalotukseen McB  jäi vaisuksi. Mustalle naispalvelijalle ei annettu tarpeeksi ilmaa kasvaa roolihenkilöksi. Mitähän amerikkalaiset me-too -ihmiset ajattelisivat Clint Eastwoodista valkoisen miesvallan edustajana? Nyt ei ehtinyt kasvaa täysmittaista draamaa, kun naiset salavihkaisesti ja päättäväisesti päätyivät miehen suhteen lopulliseen ratkaisuun.

Pystyin kyllä mielestäni aika hyvin näkemään kaksoismoraalin ja sitä mukaa tulevat valheellisen elämän rakennuspuut, joita tarvitsivat ne, joita ehkä edelleen kutsutaan nimellä ”southern belle”. Louisianassa ainakin puhutaan ranskaa. Televisiossa näytettiin sellainen amerikkalainen sarja kuin ”True detective”, joka sijoittui juuri sinne. Tiedä sitten mihin McB sijoittuu, etelään kuitenkin. Kliseet ovat siitä jännittävä juttu, että ne yleensä aina perustuvat jollain lailla todellisuuteen.

Ihmiset istuvat etelävaltiolaiseen maisemaan antamalla siihen viitteen: magnoliat riiputtavat oksiaan.  Sellaista on ulko-oven toisella puolen. Sisäpuoli on tylsä, ilman minkäänlaista intohimoa rakentunut interiööri. Eniten mieleen tulee ehdottomasti joku hotelli tai matkustajakoti. En ole amerikkalaisessa koskaan ollut, mutta elokuvista saa käsityksen standardista.

Amerikkalaisen tragedian prototyypistä tulee mieleen kauhuleffa nimeltä Shine.  Kuva seinään ajaneesta elämäntavasta. Se on luonnottomuutta täynnä, kuvituksineen ne lapsikaksoset, jotka ovat mieltä vailla aivan yhtä lailla. Perheen äiti vain pelkää ja sitten sen päälle kiljuu. Muistin elokuvan ja ne kaksoset Teeman festareiden välillä nähtävistä videoista.

Paikkaa ei ole fyysisesti olemassa. Kun Kubrick teki Hohdon, kuvaan otettiin vain ulkopuolelta Mt. Hoodin rakennus, Timberline Lodge. Sisäkuvat eivät olleet sieltä. Todennäköisesti ne olivat Hollywoodin rakennelmia. Tässä tapauksessa ja muissakin: tuskin se päähenkilö olisi päässyt ison puurakennuksen ovesta sisälle niin helposti kuin tässä kävi. Mt. Hood on Kaskadi -vuoristossa ja tuliperäinen.  Sen juurella sijaitsee Portlandin suurkaupunki, joka tulee tuhoutumaan seuraavassa isommassa maanjäristyksessä. Niin kävi San Franciscolle. Olen myös kuullut että ei uusiakaan rakennuksia ole rakennettu ison maanjäristyksen kestäviksi.

Kun näin asiasta kertovan dokumenttielokuvan, ihmettelin miksi se kaupunki piti rakentaa tismalleen samaan paikkaan uudelleen. Mikä pakko siinä oli?


En ehtinyt katsoa kuin muutaman elokuvan. Näkemistäni paras oli tietysti ”Ilta Andren kanssa”, ohjaajana Ranskan Uuden aallon Louis Malle. En ollut nähnyt sitä kuin kerran aiemmin. Ei ollut myöskään huono USA:n nykytodellisuutta kuvaava ”Amerikkalainen utopia”, ohjaajana Spike Lee, musiikista vastaamassa David Byrne, josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan.

Luin sittemmin että hän on ollut rock-yhtyeessä nimeltä Talking Heads, jota en ollut kuunnellut koskaan ennen. Ehkä en kuullut sitä nytkään. Musiikki ja tanssi ja liike toimivat pätevästi niin kuin esimerkiksi Broadwayllä.  Utopia on semmoinen demokratia, jolloin poliisitkaan eivät voisi enää ampua mustia ihmisiä noin vain. Voisivat pidättää, mutta eivät tappaa.



6.11.21

Suomalaiset kirjailijat ja yksi saamelainen lavalla

6.11. eli pyhäinmiesten päivä. Ihmettelin lapsena miksi vain miehet ovat pyhiä. Jos naisetkin olisivat pyhiä, ja lapset heidän mukanaan (vaikka on heillä isätkin) vaikka vain siksi että he elävät jonkinlaista viattomuuden aikaa, vaikka siihen voi sisältyä kaikenlaista julmuutta ihan sinällään. Lapsella ei ole moraalia. Sillä se taitaa olla vasta jonkinlaisen ihmisyhteisön tuote. Vai onko? Onko lapsi kiltti vain palkkion toivossa?

Joka tapauksessa Suomessa on nyt sitten alkanut talviaika ja sen myötä tuli monen päivän matalapaine, pilvet roikkuivat matalalla ja välillä satoivat. Nyt pilvet repeilevät ensimmäistä kertaa mutta tuulee. Kohta varmaan sataa lunta. On kylmä sisälläkin. 




Edellinen viikonloppu sujui Helsingissä kirjamessuilla. Mutta vain sinne matkustavat pääsivät vaeltamaan missä tahansa. Minä katselin Helsingin Sanomien videoita, kaikkia en ole katsonut mutta tarpeeksi. Kun olen muutaman kerran ollut siellä kirjamessuilla kävelemässä, niin en osannut olla kateellinen hesalaisille. Kirjoista tietää kuitenkin parhaiten niin, että lukee niitä. Minusta parhaiten niihin pääsee sisään esseiden kautta, kritiikkikin voi olla hyvä. Esseet ovat harvinainen kirjallisuuden laji. Mutta oli muutama esseistikin läsnä.

Kirjailijoista yritetään kovasti rakentaa sellaista kuvaa, että he olisivat jonkinlaisia brändejä, joita on kuultava aivan sen takia että kirjailija on poikkeava henkilö, koska ei ole osannut jättää kirjaimia ja kirjoittamistaan sikseen sen jälkeen kun oppi kirjoittamaan ja lukemaan. Kirjailijat ovat epätavallisia henkilöitä. Sen sijaan rikkaat kovasti maalatut ja laitetut menestyjät eivät ole yhtä kiinnostava ilmiö, koska he eivät oikeastaan osaa muuta kuin ottaa omakuvia sellaisen puhelimen perään laitettavan kepin avulla.

Olin kerran kävelemässä Helsingin rannalla ja näin edessä aivan ilmeisesti suhteellisen nuoren ihmisen, joka heilautteli hiuksiaan tuulessa ja puhui. Rupesin katsomaan ympärilleni, ketään ei näkynyt. Säikähdin että ehkä joudun kohtaamaan jonkun mielenhäiriöön joutuneen ihmisen ja minun olisi osattava tehdä jotain. Sitten huomasin kepin ja puhelimen. Olen onneksi suhteellisen kuuro, joten en tiedä mitä tämä videobloggari  sanoi. Oli kyllä kirkas syyspäivä aivan niin kuin nytkin täällä pohjoisempana. Varsinkin nuoret ihmiset mielellään ottavat itsestään niitä eläviä kuvia, meikkaavat itsensä sellaiseksi kuin toivoisivat olevansa. Se ei edellytä erityisiä henkisiä kykyjä, ei tarvitse olla esimerkiksi näyttelijä.

En aio kysyä mitä niille koulussa nykyään oikein opetetaan. Mutta he tulivat mieleen, nämä videobloggarit, kun mietin kirjailijoita ja heidän haastattelijoitaan. Tulin ohjelmaa katsoessani siihen tulokseen että kyseessä oli aivan ilmeisesti kirjojen mainostus. Minusta mainonta on kirjojen suhteen hyvä koska kirjakritiikit ovat jatkuvasti vähentyneet. Oikeastaan kirjoista on aika vaikea saada tietoa enää, ennen oli paljon enemmän lehtiä ja niissä saattoi syntyä keskusteluakin kritiikeistä.

Tämä on tietysti jo vanha aihe ja liittyy esimerkiksi maakunnallisten lehtien kuolemaan.  Niistä monet olivat eri poliittisten puolueiden lehtiä ja silloin näkökulmat olivat erilaisia. Tosin kulttuurisivut olivat niitä, joita lukemalla saattoi päästä eroon poliittisesta puheesta. Poikkeuksiakin tietysti oli. Lehtien kuolemaa ennusti se, kun kulttuurin saamaa palstamäärää laskettiin alas.

Se tarkoitti lehdistön sivistystehtävän vähenemistä. Ja kun lehti asetti merkkimäärät tiukoiksi, kukaan ei pystynyt sanomaan oleellisia asioita esimerkiksi kirjoista. Esseet harvinaistuivat.

Olen ollut kaikenlaisten muiden töiden lisäksi senttari. Kuulun arvostelijoiden liittoon (SARV), joka puhuu kritiikeistä, ei senttauksista. Senttarit olivat köyhiä kirjoittajia, jotka rakastivat kirjallisuutta ja muita taiteita ja tahtoivat kaikkien rakastavan niitä. Monella senttarilla oli ihmisten onnellistuttamistehtävä, ajoittain onnistunutkin. Piti osata kirjoittaa, mutta palstan sentit oli tiedettävä eikä myöhemmin merkkien tullessa tietokoneiden aikaan merkkimäärää ei saanut saanut ylittää.  Kun lehdet kuolivat yksi toisensa jälkeen, senttareiden työpaikat vähenivät ja sitten taisivat jo kadota.

Vietin siis pari päivää katsoen nk. striimejä, hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta eli kirjailijan haastattelusta. Englanninkielisestä stream-sanasta (suom. virta) väännettiin suomalainen sana, joka tarkoittaa että digitaalisella videokameralla saadaan katselijoiden tietokoneisiin asti se keskustelu, jota käytiin Helsingin Messukeskuksessa.  Minusta fyysinen tila, siis Messukeskus oli hankala. Silloin kun olin siellä in corpore (lat.), jouduin kulkemaan osan ajasta kepin kanssa ja ihmisiä oli vaikea väistellä kun ne menivät puolijuoksua standiltä toiselle. Standi on koroke, joissa haastattelut tapahtuivat. En tiedä miksi nuo nimet ovat englantia.

En ole lukenut haastateltavien kirjoja, lukuunottamatta yhtä, jonka on suomentanut Kersti Juva. Häneltä ilmestyi kirja Tolkienin suomentamisesta (Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta, SKS 2021). Mutta en ole lukenut sitä suomennoksena vaan alkuperäisenä. Olen joutunut nuorempien sukupolvien inttämisen kohteeksi kun en ole ymmärtänyt mistä henkilöistä on kyse. Sen kyllä tiesin että kun Juva puhui haltijoista niin hän kirjoitti haltia. Minulle on sama mikä kirjoitusmuoto on, käsittääkseni on kyse Rivendellin asukkaista (englanniksi elf, monikko elves). En ole tehnyt vielä päätöstä Tolkien-suomennoksen lukemisesta, koska lukemattomia kirjoja on niin iso pino. Ehkä Juvan kirja kuuluu tietokirjallisuuden heimoon? Joka tapauksessa Juva on hauska ja terävä ihminen ainakin tämän haastattelun perusteella.

Muuta tietokirjallisuutta (jonka määritelmää on ehkä avarrettava vähitellen!) ovat kirjoittaneet Hanna-Reetta Schreck (Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia), Johanna Venhon Tove Jansson-opus nimeltä Syyskirja ja luonnon tulevaisuudesta kirjoittaneet Piia Elonen, Juha Kauppinen (jonka isä on blogiystäväni) ja Laura Ertimo. Esseitä ovat kirjoittaneet Suvi Auvinen, Olli Löytty ja Sylvia Hosseini. Näitä on sen verran paljon, että on otettava selvää onko tietokirjallisuus ehkä muuttunut akateemisesti kuivasta tutkielmakirjallisuudesta kaunokirjallisen esseen suuntaan, jossa kirjailijan minä saa olla läsnä.

Ei noista brändättyjä ihmisiä löydy mitenkään. Sitten omalakiseen tietokirjallisuuteen kuuluu myös Katja Ketun Ismo Alanko-elämänkerta. Ei Alankokaan mikään brändi ole vaan aivan oikea rokkari. Haastattelija löysi myös Jari Tervon, joka kirjoitti Mikael Agricola-elämänkerran nimellä ”Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa”.  Kirjailija oli löytänyt tuon tiedon pääskyistä. Ehkä se on ollut jossain SKS:n arkistossa.

Tässä eivät ole kaikki haastattelut. Niitä on katsottavissa Hesarin digipuolella, jos on lehden tilaaja. Luulen että tahdon ensimmäiseksi lukea Utsjoen saamelaisen Niillas Holmbergin romaanin ”Halla Helle”. Pidin runoilija Holmbergin teksteistä paljon, hänen musiikkiaan en ole tietääkseni vielä kuullut, mutta tiedän että hän on saamelais-aktivisti ja varmaan puuhaamassa totuuskomissiossa Suomen kolonialismia vastaan. Haastattelija Suvi Ahola lupasi tutkia saamelaisten kolonialisointia ja Niillas Holmberg taas jotain muuta. Hän tuskin perääntyy aktivismistaan. Vaikutti siltä että haastattelija ja upiuusi prosaisti olivat sopineet loppulauseesta, kummankin osapuolen, suomalaisen ja saamelaisen, etukäteen. Se tuli luontevasti ilman mitään erityistä brändäystä.


Ennen lukemisia ja kirjastovirkailijoiden hätyyttämistä on kyllä katsottava Ylen Areenasta dokumentti, joka kertoo nuorten saamelaisten kamppailusta oikeuksiensa puolesta: ”Eatnameamet - Hiljainen taistelumme”. Se kannattaa kaikkien ihmisten katsoa, koska saamelaiset taitavat olla Euroopan ainut jäljellä oleva alkuperäiskansa. Heillä ei ole täällä Euroopan pohjoisosassa, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioissa vähemmistöasemaa, joka heillä YK:n mukaan pitäisi olla. Totuuskomissioita ilmeisesti puuhataan myös Ruotsissa. Norjan tilanteesta en tiedä.

Katson usein saamenkieliset uutiset, Oddasat, uutisia saamenmaasta, mutta eivät taida päästä Venäjän puolelle raportoimaan. En ole tuosta kuitenkaan aivan varma. Ei kai koko Kuolan niemimaa ole sotilasaluetta? Vai onko? Entä entinen Petsamon alue, tulivatko kaikki koltat sieltä Suomen puolelle vai onko heitä vielä siellä?

23.10.21

Iridiumista ja linnuista

Eteläisessä Suomessa asuvat ystävät ja kylänmiehet ja -naiset ovat tai ovat juuri lähdössä kuuntelemaan kirjailijoita. Katsoin Helsingin messukeskusta ja muistin miten hankalaa oli kepin tai keppien kanssa pääseminen noita suuria ja leveitä portaita alas. Silloin ei ollut vielä kulkutautia joka olisi pannut varomaan päin juoksevia ihmisiä. Oli heitä silti varottava: ei ollut erityisen mukava ajatus että olisin mennyt kumoon ja katkaissut toisenkin käteni.

Ajattelin eilen televisiota katsoessani että oikeastaan toimitan oikeata tehtävääni aivan vain täällä kotona. Toissapäivänä kävelin merenlahdella. Tarvitsin sitä sumua ja sateen alun vihmomista kasvoille, koska olin juuri kuunnellut Areenassa olevan Tiedeykkösen lähetyksen. Päässä humisi ja olo oli typertynyt: olin vain kuunnellut mitä tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten. Siinä kerrottiin silloisesta sukupuuttoaallosta joka alkoi sillä sekunnin murto-osalla kun se asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaalla. 



Se tiedemies siinä ohjelmassa puhui aitoa Pirkanmaan alueen murretta. On semmoinen olo kuin istuisin kokon ääressä juhannusjuhlilla Kolhossa. Se oli yksi niistä lukemattomista seurannäyttämöiden pitäjistä joista luin kun tein gradua 1990-luvun alussa. Kolhon jonkun kylän nuorisoseurannäyttämön sihteeri kirjoitti aivan hirmuisen kaunista käsialaa kokousselostuksissaan. Oli kyse siitä, että kolholaiset lähtevät esiintymään koko illan ohjelmalla Etelä-Pohjanmaalle.  Kolho on lähellä Mänttää jossa ovat ne Serlachiuksen museot.

Lisäksi Keurusselästä Ukonselkään ulottuvalla alueella on ehkä kaikkein suurin meteoriitti-/asteroidikraateri Suomessa. Paljon isompi kuin mitä Lappajärvi on. Ja se on aika vanha myös.

Iltamaporukat liikkuivat linja-autoilla, jonne saivat mahtumaan näytelmän lavasteet, orkesterin soittimet ja itsensä. On eletty sotien välistä aikaa, siis sisällissodan ja talvisodan välissä. Minulla on ollut sellainen käsitys että postiautoja lukuunottamatta ei niitä linja-autoja ole ollut. Mutta olipas. Niitä riitti jopa vuokrattavaksi.  Kun lapsena matkustin Vaasa-Virrat- bussilla Alavudelta Nurmoon, niin siinä tulee pitkä metsä ja suoalue, joka oli pohjustettu kuusipuin, siis kaivettu tulevan tien alle monttu ja siihen sitten puista pitkospuut. Sitten päälle hiekka ja soraa. Maantie kulkee rinnan rautatien kanssa, joka rakennettiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa.  Sydänmaan kohdalla oli pysäkki.

Maantien varressa on ensin maamiesseuran talo ja sitten Sydänmaan nuorisoseurantalo. Tiedän että äiti ja sen siskot kävivät käyneet nuorisoseurantalolla iltamissa siitä asti kun se talo on ollut olemassa. Useimmiten menivät polkupyörillä. Matkaa oli 20-30- kilometriä ja usein oli talvi, koska kesällä oli koko ajan oltava heinässä tai viljanpuinnissa. Lähempänä olisi ollut Kuivasmäen (lähellä Kuivasjärveä) lava, mutta sinne isoäiti ei halunnut tyttöjä päästää.  Oli turvallisempaa mennä iltamiin, jossa sentään oli runonlausuntaa, laulua, soittoa ja puhe ennen tanssia. Talossa asui siis nuorisoseura-väkeä.

Kuivasjärven lavan tietämillä kuvattiin osin Arto Mellerin näytelmään perustunut elokuva, jonka ohjaaja Matti Ijäs  kirjoitti yhdessä Mellerin kanssa. Tunnistin paikan koska olin kolunnut paikkoja lapsena. Silloin siellä oli vielä tansseja, en tiedä onko koko lavaa enää. Mutta tuskin siellä kovin paljon ihmisiäkään enää on. Minä olin siellä yhdessä kavereiden kanssa joskus 1950-luvulla. Leffan nimi oli muistaakseni Räpsy ja Dolly.

Joka tapauksessa Kolhon nuorisoseuran iltamat on vieraillut ainakin Sydänmaan nuorisoseuralla. Tietysti sitten Sydänmaalta mentiin kuukauden kahden päästä Kolhoon.

Tämä liittyy oleellisesti näihin radio-ohjelmiin. Silloin 65 miljoonaa vuotta sitten oli hiuskarvan varassa että ei koko maa-planeetta hajonnut. Se oli sen verran iso avaruusjärkäle. Löydön merkittävyys avautui siitä, että kun Jukatania ruvettiin kaivamaan (lentokone oli nähnyt viidakossa merkittävän laajan painauman), niin sieltä löytyi hyvin harvinaista metallia nimeltä iridium, alkuaine nro 77. Lähteeni tässä on Primo Levin kirja nimeltä The Periodic Table, joka on kyllä suomennettu, mutta se on jostain syystä meillä englanniksi. Siitä johtuu se, että en löydä hetikohta sitä Levin kirjasta. Englanninnos on julkaistu 1986.

Lukekaa itse! Primo Levi oli ennen Auschwitz-Birkenaun leirille joutumistaan kemisti. Takaisin päästyään hän alkoi kirjoittaa ja julkaisi kokonaisen tuotannon. Jos hän päätyy puhumaan iridiumista, niin lukijan on otettava huomioon, että opus ei ole tieteellinen teos vaan kaunokirjallisuutta. Mutta: koska Levi oli kemisti ja yliopistossa opiskellut lisäksi, on tietenkin selvää, että faktat ovat kohdallaan.

Olin kertakaikkiaan pöllämystyneessä tilassa kun sain sen tiedeohjelman kuunnelluksi. Täysin kunnollista pohjoishämäläistä kieltä puhuva tiedemies, siis Mikko Haaramo, jota haastatteli Mari Heikkilä, oli ulosanniltaan niin pätevä, ettei minulle tuottanut vaikeuksia tajuta mistä hän puhui. Olen käynyt keskikoulun ja vuoden verran lukiota Kangasalla, joten sitä kieltä olen tottunut ymmärtämään. Murteet ovat siitä hyvä puhumisen ja kirjoittamisen tapa, että ne eivät niin paljon muutu kuin yleiskieli, josta ei  kyllä kaikin ajoin saa selvää.

Sen lisäksi murteissa on omanlaisensa rytmi. Altistuin sille murteelle kansakoulun tokaluokkalaisena, joka oli hyvä ikä sekä muuttaa toiselle paikkakunnalle, että oppia ensimmäinen uusi kieli. Kävi kyllä sikäli ikävästi, että perheeni oli muuttanut siihen mennessä kahden tai kolmen murrealueen läpi ja kesäisin vielä oli yksi variantti eteläpohjalaista ympärillä, niin että enää ei hämäläismurre tarttunut. Tunnistan sen kyllä heti kun kuulen.

Meillä oli huono tuuri radion suhteen. Olimme onnistuneet säilyttämään kunnossa läpi useamman muuton stereo-järjestelmän, jossa tehtiin vielä korjaus muutama vuosi sitten, kun yllättäen vuokranantaja ilmoitti toimeenpanijan suulla, että radiopistoke lakkaa olemasta. Tiesin heti mitä se merkitsee. Vuokranantaja on halunnut rakentaa kestävän talon ja on rakentanut sen teräksestä ja betonista. Sen takia tavallinen antenniradio ei täällä kuulu. Sen takia seinässä oli myös radiopistoke. Joku oli rakentajissa tai vuokrantajissa ymmärtänyt että asukkaat tulevat asumaan Faradayn häkissä.


Vasta muutama vuosi sitten meidät pantiin kaikki Suomessa asuvat verolle niin, että Yleisradio, valtiollinen yhtiömme, ottaa yhden prosentin veroa siitä, että saamme kuunnella radiota ja katsella televisiota. Nyt sitten jonkun palveluntuottajan neronleimauksen vuoksi menetimme radion. Yle ei ole mikä tahansa eikä varsinkaan mainosrahoitteinen yhtiö. Se perustettiin kulttuurin ja tieteen ja kaikenlaisten uutisten kertomiseksi. Meidät pudotettiin siitä sitten pois.

Protesti ei tuottanut tulosta. Palveluntarjoaja, siis kaupallinen yhtiö, tajusi että irroittamalla radioantennin seinästä se pystyy myymään yhä enemmän voittoa tuottavia kanavia, joissa mainostetaan tietenkin sitä samaa palveluntuottajaa. Tässä ei välttämättä olisi käynyt yhtään paremmin vaikka olisimme asuneet omistusasunnossa. Olisi pitänyt tietää mikä määrä metallia seinissä on. Vaikka minä olisin istunut yötä päivää vahtimassa hienon omistustusasunnon valmistumista, en olisi osannut laskea mikä määrä metallia seinissä estää radiosignaalin tulon stereoihin. Rakentajat kun ovat niitä jotka osaavat rakentaa.

Silloin kun tämä vuokrakasarmi (joka on viihtyisä ja kaunis!) rakennettiin, jossakin oli vielä olemassa rakennusmestareita, jotka tiesivät mikä on Faradayn häkki. Ei siitä ole kuin vähän yli 20 vuotta. Ilmeisesti koulutus on lipsunut fysiikassa tai kemiassa. Tähän eräässä keskustelussa joku sanoi että rakennusmestareiden koulutus on lopetettu.

Ehkä olisi syytä ottaa se linja uudelleen tämän maan ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Kysymys ei ole pelkästään tittelistä vaan rakentamisen tasosta.

Silloin kun ei ollut vielä pandemiaa, hyppäsin Helsingissä vähän väliä. Oli minulla asiaakin: joskus olin teatterissa, joskus taas kirjamessuilla. Pandemia on edistänyt nivelten rikkoutumista; se etenee säteittäin. Kulkutauti esti vesijumpan yli vuodeksi ja nyt kun yritän mennä taaksepäin ja saada selän pysymään paikoillaan ja estää polvia lukkiutumasta ja jalkapöytää niksahtelemasta, vaikuttaa siltä, että edessä on pitkä korjausjakso. Onneksi meillä on uimahalli ja siellä hyviä jumppareita.

Keskellä pandemiaa joku kaupallinen yritys vie minulta radion. Tietysti ihmiset ihmettelevät miksi en sitten tyydy tietokoneen kuuntelemiseen. Tyytyisin jos se olisi analoginen, niin kuin Ylen radio 1 on. Kuulen kyllä. Minulla on kuulokojeisiin sopiva induktiosilmukka. Mutta se ei ole sama asia kuin kulkea keskellä äänipatsasta, jossa kaiuttimien kautta kuuluvat äänet jatkuvasti vähän eri suunnista. Ja tietenkin joskus epämääräisestä suunnasta. Sehän on aika normaalia kuulemista, eikö?

Se Mikko Haaramo Tiedeykkösessä ei ruvennut huutamaan niin kuin monet ihmiset radiostudioissa erehtyvät tekemään. Ei. Siitä ihmisestä kuului perehtyminen sukupuuttoihin, tieto iridiumista, ja mannerlaattojen liikkeestä. Melleri oli runoilija joka messusi että ”mantereet liikkuvat yössä”, mutta Haaramo innostui iridiumista ja nestemäisistä kivipisaroista. Se kuului. Hänen kuvauksensa siitä asteroidin törmäämisestä maapalloon oli kertakaikkisen kaikenkattava.


Ohjelma sai minut sinä aamuna ohjelman loputtua horjahtelemaan ylös ja ulos meren rantaan. Siellä oli semmoinen ilma joka ei osannut päättää olisiko sumuinen vai sateinen. Tulin kotiin perusteellisesti kastuneena.

Sorsat ja yksi nokikana olivat ainoat olennot liikkeellä. Mutta minä menin varta vasten tapaamaan noita tuttaviani jotka säästyivät sukupuutolta, viimeisiä dinosauruksia.  Niin? Niiden jäljelle jääneet sukulaiset ovat täällä: linnut! Niitä olivat nokikanapari ja sorsia, jotka kerjäsivät ruokaa. Ei nokikanapari kyllä. Se ui äkkiä piiloon.

10.10.21

Lauantaina on vapaata

Viime viikolla jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Onko noita nobelisteja liikaa englanninkielisiä? Nytkin palkinnon sai Sansibarista kotoisin oleva kirjailija Abdulrazak Gurnah. Hänen ensimmäinen kielensä oli kyllä ollut suahili. Mutta hän joutui pakenemaan saareltaan Englantiin 18-vuotiaana, kun siellä syntyi taisteluita, jotka liittyivät Tansanian syntyyn. Ilmeisesti silloin Sansibar tuli osaksi Tansaniaa, jota siihen asti oli kutsuttu nimellä Tanganjika.

Wikipediasta löytyy tietoa Tansanian kehityksestä: vuonna 1964 maa oli liittovaltio, johon kuului entinen Tanganjika ja Sansibar, nimeksi tuli Tansania. Sansibarin väestö on suurelta osin arabeja, kauppiaita, jotka tulivat luoneeksi kaupan kielen, suahilin. Gurnah’n kirjoja varmasti ruvetaan suomentamaan pian. Sen verran hänen kirjoistaan tiedän, että niissä käydään läpi maan kolonialistista historiaa. Mahtaako Afrikan itärannikolla olla suahilinkielistä kirjallisuutta?

Englanniksi kirjoittavalla on edelleen ehkä parhaimmat julkaisukanavat. Afrikasta suomennettu on todennäköisesti suurin osa englanninkielistä.  New York Rewiev of Books kertoi Gurnah’n tuotannosta: kirjailija käyttää paljon Sansibarin historiaa ja puhuu kolonialismin taakasta.  



Kaksikielisiä kirjoittajia ei välttämättä ole kaikkialla. Pitäisi olla niin, maissa olisi myös kääntäjäkoulutusta esimerkiksi kielten opiskelun yhteydessä. En tiedä onko näin esimerkiksi Suomessa. Hyvää käännöskirjallisuutta tulee parhaiten niin, että kääntäjä kääntää äidinkielelleen.

Sitten on tämä britti, Ian McEwan, en tiedä onko olemassa skottikeltiksi kirjoittavia ihmisiä, nimi on skottilainen. Walesin kelttiä kyllä opiskellaan koulussakin. Nämä kaksi silmiinosunutta kirjaa, Torakka ja Saturday, eivät tunnu olevan erityisesti skottilaisia aiheiltaan. En ole siitä saarivaltiosta kotoisin, enkä tiedä mitä siellä ajatellaan kielen ja identiteetin yhteydestä. Britanniassa on osavaltioina Englanti, Skotlanti ja Wales, lisäksi on pieni osa pohjois-Irlantia. Mutta jos ihminen alkaa kirjoittaa kirjoja niin kannattaa varmasti valita englanti. Sille avautuvat hetikohta maailmanmarkkinat, jos ovat ylipäänsä avautuakseen.

Kun kirjan nimi on Saturday, kertomus alkaa lauantaita vasten yötä ja päättyy hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna. McEwan on rakentanut romaanin perinteisesti: on tapahtuma ja sitten joku menee pieleen eli teesi ja antiteesi. Sellaisen romaanin veto on yksinkertaisesti siinä, onnistuuko päähenkilön yritys päivän viemiseksi loppuun. Päähenkilö on neurokirurgi, mikä tarkoittaa eräänlaista riippumattomuutta. Mutta talo ja tavarat eivät ole pääosassa.

En tiedä sairaaloista muuten yhtään mitään paitsi sen, että niissä on hierarkia. Se taas on välttämätön sen takia, että neurokirurgia on hyvin vaikea alue ja vaatii suht. häiriöttömän tilan. Sen takia työtä tekee tiimi, joka on hitsautunut yhteen tietämään mitä on odotettavissa ja milloin. Kysymys on millisekunneista ja millimetrien pienen pienistä paloista. Olen nähnyt kuvia kirugiasta, jossa kirurgi katsoo leikkausaluetta mikroskoopin läpi. En tiedä kuinka kauan työn oppiminen kestää, mutta eiköhän siihen kymmenen vuotta mene, että ihminen uskaltaa päästää itsensä pitelemään sitä veistä, itsenäisesti. Juuri sen takia siinä on oltava tiimi, sen takia osasto ja koko sairaala on hierarkinen.

Kirjan lopulla kirjailija kiittää asiantuntijoita, jotka ovat kertoneet leikkauksista. Kirja on tietenkin fiktiota. Perjantaina kirurgiselle oli lähetetty kiireellisenä tapauksena nuori nainen, jonka näkökyky yllättäen meni. Kun Perowne oli leikkaajana, hän vielä vapaapäivänään lauantaina tarkistaa miten potilas voi. Vielä lauantaiyönä hän käy katsomassa miten potilas jaksaa.

Myös kirurgin vaimo on ollut hänen potilaansa. Kun luin tuon selityksen suhteen alusta ja että pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, jotka ovat alussa elämänsä rakentamisessa, tulin ynnänneeksi kirurgin iän: kyllä hän on selvästi yli 50-vuotias. Ellei hän ole ollut huippuhyvä ja nopea opiskelija. Kaikki  ovat nähneet pandemian aikaan kuvituskuvia sairaaloiden teho-osastoilta. Vuodet vierivät nopeasti jos on semmoisella osastolla töissä: on tiedettävä kaikki uusin mitä on tiedettävissä. Sen lisäksi käsien on oltava vakaat, koska virheitä ei saa sattua. Sitten ovat vielä kaikki koneet jotka ovat siinä ympärillä tekemässä tilasta vaikeaa. Silti koneilla on funktionsa.

Kun luen mitä tahansa  brittiläistä kirjallisuutta, melkein ensimmäiseksi mieleeni tulee, että se kuvaa luokkayhteiskunta. Sillä ei enää ole siirtomaita, mutta varmasti on vanhenevia sotilaita, joilla niilläkin on hierarkiansa. Siirtomaat saivat vapautensa vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Kirjan neurokirurgi tuntuu olevan rationaalinen. Mutta hän kärsii unettomuudesta. Kirjan kannessa on postirakennuksen torni ja sen takana kulkee tulipallo. Tulipallo päätyy olemaan jotain selvempää päivän mittaan: lentokone ja sitten vielä tarkemmin venäläinen lentokone, jossa on ilmeisesti tsetseenejä. Uutiset Heathrown lentokentältä ovat asiaankuuluvan epämääräisiä. Päivään mahtuu myös toinen ulkomaita koskeva uutinen: britit ovat lupautuneet tulemaan armeijoineen päivineen mukaan jenkkien yritykseen syöstä Saddam Hussein vallasta. Sitten on valtava rauhanmielenosoitus, joka sekoittaa Lontoon sen päivän liikenteen.

Mielenosoitus ja liikenteen ruuhkautuminen saavat aikaan myös selvän käänteen rauhallisessa päivässä, johon on siihen asti kuulunut vain kirurgin selvä suunnitelma vapaapäivästä. Hän oli matkalla pelaamaan ystäviensä kanssa squashia.

Päähenkilö on hermostunut, vaikka pääsi irti uhkailijoista, jotka olivat suuttuneet autonsa peilin rikkoutumisesta. Koko lopun päivän nyrkinisku rintakehään tuntuu kirurgin olossa, mahtava mustelma ja kipu. Kolari oli ensimmäinen kohtaus jolloin putosin pahemmin kärryiltä. En ymmärtänyt miten kirurgin ohjaama auto oli onnistunut vahingoittamaan ohitettavaa autoa. Ja miksi en käsittänyt: Lontoossahan on vasemmanpuoleinen liikenne.

Itse en ole äkkiä kysyttynä koskaan ymmärtänyt  missä on vasen ja missä oikea. En hahmota myöskään karttoja. Aivoissani on sillä kohtaa tyhjää tai aivosolut ovat vaihtaneet paikkaa. Siksi en tiedä mitä siinä kohtauksessa tapahtuu.

Peilin rikkoutumisesta suuttuneet kolme tyyppiä olivat jonkinlaisia rikollisia, eivät kuitenkaan halunneet poliisia paikalle. Edessä kulkeva tie on mielenosoittajia täynnä. Yksi kilpi jota marssijat kantavat sanoo ykskantaan: ”Not in my name!”. Brittien ei olisi tarvinnut liittyä liittoumaan vai mikä se olikin, kansan nimissä. Peilinsä rikkoneiden mielenlaatu ilmeni niin, että kun johtaja tulee kirurgin eteen, niin se ottaa tupakka-askin taskustaan ja kysyy ”Palaako?”.

Kirurgille se tarkoittaa tunnistettavuutta: noiden kanssa ei pärjää normaaleilla tavoilla. Kirurgi pääsee livahtamaan pois ja hänen squash-kaverinsa ovat vielä paikalla. Kirurgi päätyy suuttumaan syyttömille kavereilleen. Ja taisi hävitä myös. Mutta en ymmärrä squashistakaan yhtään mitään.

Lauantai etenee. Lapset ovat tulossa kylään ja vaimo on vielä töissä. Pitkin matkaa autolla mielenosoitusta väistellen kirurgi on näkevinään sen punaisen uhkaajien auton kannoillaan. Se ei ole tärkeää, koska hän tietää miten olla ja mennä. Luvassa on hyvä päivällinen lasten kanssa. Sitä ennen on tavattava dementikko-äiti ja haettava parempaa ruokaa kaupasta ja muistettava mitä viiniä voi juoda sen tai tämän ruokalajin kanssa.

Draama on rakennettu ja kertomuksen henkilöt on esitelty. Kirja on useista kohtauksista nivottu kokonaisuus, joka on johdonmukaisesti rakennettu. Rauhanmarsseissa marssineena ihmisenä muistan oikein hyvin Irakin invaasion. Joku oli ilmoittanut George W.  Bushille että Saddam piilottelee jossain joukkotuhoaseita. Meillä Suomessa muisteltiin Irakin kanssa kauppasopimuksia, rahantuloa. Se kauppa taisi loppua. Irak ei ole varmaan lähellekään selvinnyt senkertaisesta sodasta, vieläkään.

McEwan kertoo parissa kohtauksessa neurokirurgin työstä. Kirurgi miettii miltä aivot näyttävät, hän kuvittelee että ne näyttävät amerikkalaiselta esikaupunkialueelta ylhäältä nähtynä. Olen niitäkin nähnyt enkä käsitä vertauskuvaa. Ehkä hän ajattelee kortteleita aivolohkoina? Mutta kun hän on päästänyt tuon vertauskuvan sivuilleen, McEwan, kirurgia juuri noin kuvattuna ole olemassa, tuosta vertauskuvasta on vaikea päästä eroon.

Siis millä lailla esikaupunki? Tarkoittaako hän, että esikaupunkeihin ja niiden kortteleihin ohjaavat tiet ovat esimerkiksi verisuonia? Aivoissahan on paljon verta, koska aivot tarvitsevat ruokaa ja koska aivot kuljettavat veren mukana hermosoluille energiaa. Hermosolut kuljettavat toisia reittejä sitten tietoa siitä, mitä pitää pystyä tekemään ja milloin. Sitten siellä on myös aivonestettä ja lohkot ovat jonkinlaista hyytynyttä aivonestettä ja aivosoluja.

Ehkä. En ole tuosta nyt aivan varma, mutta ajatuskin amerikkalaisesta esikaupungista saa väristyksiä kulkemaan selkäpiissä.

Tuntuisi kamalalta kantaa pääkuorensa sisällä esikaupunkia. Niin että koska olen suomalainen niin minulla on Hervanta tai Huutoniemi tai Espoo ollut mallina aivoilleni? Esikaupungit ovat autoille suunniteltuja epäpaikkoja. Ne eivät liity toisiinsa. Kaikkien kaupunkien lähellä on ennen ollut kyliä ja pitäjiä, mutta ei niissä ole tarvinnut koko aikaa käydä kylässä.

On riittänyt kun on ollut kerran kuussa vaikka  markkinat jossain lähikaupungissa, että kaupunkien väki on saanut ruokaa. Ehkä se ei oikein ole hyvä vertauskuva. Elämä olisi aneemista, jos yhteys ei olisi edes vähän vilkkaampaa.  Elämä on tosin ennen ollut selvästi hitaampaa ja mietteliäämpää.

Romaanin käännekohdassa ennen loppua McEwan käyttää runoilija Matthew Arnoldin (1867) kirjoittamaa runoa nimeltä Dover Beach. Siinä on tämmöinen ajatus keskellä runoa:

”Sophocles long ago
Heard it on the Aegean, and brought
Into his mind the turbid ebb and flow
Of human misery; we
Find also in the sound a thought,
Hearing it by this distant northern sea.”




25.9.21

Kafkamaista

Aamulla oli pakko istua maksamaan perintäfirman laskua, vaikka vielä mielessä on tiedeohjelman kertomus Amerikkojen valtaamisesta. Radion kanssa on kivaa herätä. Eikä sen ohjelma saa olla turhanpäiväinen. Inhoan laskuja koska niissä on numeroita. Ne pahukset vähän väliä vaihtavat paikkaansa vaikka katsoisin kuinka tarkkaan ja pitäisin niitä sormella kiinni.

Sain juuri luetuksi  brittikirjailija Ian McEwanin pienen satiiriromaanin, jonka ensilehdellä lukee:
”Tämä pienoisromaani on sepitettä. Nimet ja henkilöt ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhtäläisyydet oikeiden torakoiden, niin elävien kuin kuolleiden, kanssa ovat sattumaa.”



Kirjailijan nimen ääntäminen on vaikeaa. Olen päätynyt siihen että se äännetään Jan Mäkuuän. Tai sukunimi ehkä Mäkuuen. Hän taitaa olla skotti syntyperältään. Kirjan nimi on Torakka. Käsittääkseni niistä inhottavista ja haisevista elukoista kirjoitti myös Franz Kafka novellissaan Muodonmuutos.  Se julkaistiin koulun äidinkielenopetukseen tarkoitetuissa (maailmankirjallisuuden?) mestarinovelleissa, muistaakseni, mutta kirja on juuri nyt poisjuossut, niin että en voi tarkistaa nimeä. On se novelli voinut olla vaikka Hiilisangolla ratsastaja tai Maalaislääkäri. Oppikoulun käyneet ihmiset muistavat sen 1950-60-luvulta.

En löydä oppikirjaa myöskään kustannusluettelosta, joissa pitäisi olla Kafkan tuotantoa. Kafkaa käsittelevä wikisivusto kertoo että Torakka on tarkoitettu pienoisromaaniksi. Sellainen on myös McEwanin kirja.
Se oppikoulun kirja tulee piilostaan sitten, kun en enää tarvitse sitä. Nyt se pysyy pois silmistäni. Muistan että kirja ei ole kauhean paksu. Muodonmuutos on voitu julkaistu erillisenä romaanina, mutta sen nimi ei siis ollut Torakka.


Joka tapauksessa McEwan kirjoittaa vauhdikkaasti. Tässä on brittipoliitikon Amerikan matkasta lyhyt selostus, joka kyllä tuntuu aika todelta. Sellaiseksi olen tottunut ajattelemaan maailman mahtavien välisen tutustumiskierroksen:
”Muuan miellyttävä miekkonen oli vaatimalla vaatinut häntä vierailemaan puolen miljoonan hehtaarin ranchillaan Idahossa. Viisi minuuttia myöhemmin toinen oli kutsunut hänet  sotaa edeltävän ajan kartanoonsa Lousianaan. Nämä anteliaat ja ystävälliset herrat tapasivat suhtautua kielteisesti keskusteluun ilmastonmuutoksesta sekä kansainvälisistä järjestöistä kuten YK:sta, NATOsta ja EU:sta. Jim oli ollut heidän joukossaan kuin kotonaan. Oli väistämätöntä. Että he kiinnostuivat myös brittien reversalismi-projektista ja päätyivät sen rahoittajiksi, vaikka monet katsoivatkin, että reversalismi sopi paremmin Britannian kaltaiseen pieneen maahan kuin Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä Tupper saisi heidät muuttamaan mielensä. Viime aikoina mukaan oli usein kutsuttu saman ajatusmaailman kannattajiksi tiedettyjä Englannin parlamentin jäseniä. Mutta tällä kertaa pikaisesti järjestetty seminaari oli omistettu kokonaan käänteisvirtataloudelle.”

Tupperin etunimi on Archie ja hän käyttää kokouspaikkanaan omistamaansa hotellia Washingtonissa. Pienoisromaani on Otavan kustantamana ja Jaakko Kankaanpään suomentamana 2019. Amerikkalaispoliitikko, joka omista hotelleja, tuntuu jostain syystä aika tutulta tapaukselta. Tupperware? Amerikkalaiskodin rouvien kutsut, joissa myydään muoviastioita?

Sitten katsoin onko pienimmässä kirjahyllyssäni, siis lukemattomien kirjojen, McEwania. Oli, jopa kaksi kirjaa. Aloin eilen vähän jo unisena lukea hänen romaaniaan nimeltä Saturday. Torakasta tuli  mielikuva tarkasta kirjailijasta.  Ja kun tuossa englanninkielisessä ollaan neurokirurgin pään sisällä, niin tarkkuus korostuu. Onneksi minulla on paksu sanakirja hyllyssä. Sitä ei tarvinnut ostaa, se löytyi roskiksesta vuosia sitten.

Kansi on värikäs: pimeässä näkyy valaistu ikkuna ja korkea torni. Tornin takana lentää pyrstötähti.  Ne ovat oikealta nimeltään meteoriitteja tai asteroideja. Sellainen tappoi jonnekin Meksikon Jukatanin niemimaalle osuessaan maailmasta dinosaurukset ja ihmiset(kin) saivat sitten vuorollaan mahdollisuuden elää ja lisääntyä. Ihminen korotti itsensä Viisaaksi Ihmiseksi ja on sen verran tyhmä viisaudessaan, että on nyt hassaamassa elinmahdollisuutensa. Hyvää esimakua antaa tämänkertainen pandemia. Kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin ja kuolevat mieluummin, ei kukaan ole turvassa. Niiltä ihmisiltä jää jälkeen esimerkiksi kaikenlaista tekemätöntä työtä ja orpolapsia.

Kirjan kannessa on mainoksia kirjasta: The No. 1 bestseller ja ’Dazzling…profound and urgent’.  Minun on sitten lähitulevaisuudessa mietittävä millä lailla ajankohtainen.  McEwan tosin julkaisi kirjan jo vuonna 2005.  Kyllä silloinkin maailmaa kiersivät erilaiset virukset.

Kun asuin vuonna 1969 New Yorkissa pari kuukautta, en voinut välttyä tapaamasta torakoita. Ne napsahtelivat katoista ihmisten niskaan kun valot sammutettiin. Niitä oli yhtä lailla äidin serkun huoneistossa joka sijaitsi Riverside Driven ja 119. kadun kulmassa, ellei se ollut 109. katu.  Se ei ollut slummia.

Luettuani McEwanin Torakan jäin miettimään kuinka paljon Lontoon taloissa on torakoita. Kirjan kertomus keskittyy brittien ja amerikkalaisten yhteisiin intresseihin sen saman Tupperin valtakaudella. Torakat käyvät osin feromoneilla, enkä oikein pystynyt käsittämään millä tavalla, mutta minulla ei ole muutenkaan kokemusta valtaapitävien tavoista. Lopussa vaikutti siltä että torakat elivät yhtenä laumana sen takia, että voivat syödä toisiaan sitten kun ne liiskaantuivat kadulle jouduttuaan autojen alle. Harvinaisen yököttävää touhua.

Kirjojen suhteen minusta on tulossa ankarasti valikoiva. En kykene enää lukemaan esimerkiksi amerikkalaista kirjallisuutta suomeksi, ellei suomennos ole hyvä. Sen takia yritän löytää englanninkielisiä kirjoja. Sitten jään toivomaan että kielitaito on ennallaan eikä dementia odota nurkan takana.

Se lasku joka piti maksaa, oli nimeltään muistutuslasku ja tuli joltain perintäfirmalta. Sairaanhoitopiiri ensin korottaa laskunsa kaksinkertaiseksi ja sitten ei viitsi itse lähettää muistutuslaskuja. Itse ne ovat tehneet ne aiemmin. Laskuja ei saa panna väärään paikkaan, muuten tulee äkkiä korkoa korolle.

Sairaala alkaa muistuttaa silhuetiltaan Manhattania, jossa oli jäänyt parempia investointiaikoja odottamaan esimerkiksi Lower East Siden vuokrakasarmialue, sekin kämppä Dannyn luona jossa torakat napsahtelivat sängyn peitteelle pimeässä.  Tiilitalot, joiden seinustalla kiipeävät paloportaat, on jo purettu. Siitä ei ollut kovin pitkä satamaan jonne laivat aikoinaan rantautuivat. Isoisieni  aikaisesta siirtolaisbuumista oli aikaa jo, toinen oli lähtenyt lapsuusperheensä kanssa 1870-luvulla, toinen taas 1900-luvun alussa.

Suomen maaseudulla ihmisillä oli ajolähtö, koska täällä vain vanhin poika saattoi periä talon.  Tulirokko- ja tuhkarokko-epidemioita oli kaikkialla ja kurkkumätää ja lavantautia, niistä kamaluuksista huolimatta lapsia syntyi liikaa. Ei ollut rokotuksiakaan.




9.9.21

Yleisradio ja yleiset kirjastot

Ajattelen lukeneeni kirjan joka jollain tavalla etsi nimeä. En tarkoita sitä, että nimen etsiminen johtuisi siitä, että Touko Kauppinen kirjoitti esikoiskirjan. Eikä nimen hakeminen johdu siitäkään että luin sitä pieniä palasia silloin tällöin, lukeminen kesti, vaikka kirja oli ohut. Minua ei häirinnyt sekään että kirja ei kuulunut oikein mihinkään kategoriaan.

Päinvastoin. Luulen että se oli tarkoitus: olla kuulumatta kategorioihin. Sellainen se ei ole mitenkään tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä oli pätkissä ilmiselvää nikottelua. En oikein osaa mitään lajeja, eikä minun tarvitsekaan. Kirja voi olla niinku-kirja myös. Se ei tarkoita epämääräisyyttä, vaan sitä, että se voi olla omiaan aloittamaan prosesseja lukijan päässä. Sanoista on tarkoituskin tulla mielikuvia.



Kun aloitin Häikäisevien lukemisen oli omassa päässäni jonkinmoinen muutos. Useimmiten muutoksissa on kysymys ilmojen muuttumisesta ja sellaiseen tottuminen on vaikeata. Keväästä asti lämpötilatkin ovat menneet ylösalas koko ajan. Sijoitin siis maiseman sillalle, lähelle vesiä ja metsään ja minusta niistä oikein mainittiinkin.

Mutta sekään ei vielä saanut minua kuin harhailemaan jonkin aikaa pois kirjan lähettyviltä. Tietysti minulla on myös jatkuvasti paheneva nivelrikko eikä lääkäriin pääse, koska maassa on edelleen pandemia. Olen joutunut viimeisten vuosien aikaan kertomaan toistuvasti ihmisille joiden mielestä ilmaston muuttumisesta olisi pitänyt ilmoittaa paljon aikaisemmin, että kyllä minä siitä olen puhunut jo 1960-luvulla. Mutta kuka senttaria uskoisi.

Kauppisen Teoksen kustantama Häikäisevät on aika uusi kirja, se tuli käteeni kaupungin kirjastosta, jossa on hyviä kirjastonhoitajia. Tämä taisi olla uutuuksien hyllyssä, mutta ei niiden, joiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Koska nykyään julkaistaan kovasti harvoin kirja-arvosteluja, muistan aika hyvin kirjat, joista on jotain mainittu.

Kirjassa oli aivan selvästi kerrottuna miten ihmisten väliset suhteet muuttuvat kun ilmasto muuttuu.  Tosin ilmat ovat aina mitä sattuu, joten en oikeastaan voi yhdistää kirjaa maailmanlopun tilanteeseen. Tässä ihmiset tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan toistensa ajatukset ja kiipeämään toistensa päihin. Keskellä mustaa järveä tai merenlahtea soutajan päähän kaivautuminen oli kyllä aika tavalla riskaabelia. 


Olisi voinut tulla vaikka pahempikin trombi ja siinä sitä sitten olisi taas oltu. Nämäkin kaverukset olivat sen verran nuoria, että niiden päätä ei paljon palellut. Sellaisista saa lukea lehdissä. Päättömässä menossa täytyy olla aina todella skarppi.

Illansuussa eilen oli isompi uutinen se, että onneksi lähettivät Helsingin Musiikkitalosta livenä uuden RSO:n kapellimestarin ohjaaman konsertti. Kuuntelin koko konsertin. Mietin kuunnellessani, osaisinko sanoa että uusi ylikapellimestari on nero tai muuten vain hirveän hyvä. Näin lopun konsertista televisiosta (radiosta se tuli livenä) ja kapellimestari Nicholas Collon on nuori ja muistaakseni skotti. Hänellä on kihara pörrötukka, mutta hän ei ehkä ole sellaisesta kärsinyt niin kuin minä kärsin noin nuorena. 


Viimeisenä numerona oli Stravinskin Petruška. Luulin tähän asti että Petruška on Prokofjevin, mutta joka tapauksessa siinä minusta selvästi jolkotteli susi. Kauppisen kirjassakin on Hukka vähän väliä, omana lukunaan. Kirjan Hukka esiintyy paikoin, aika säännöllisin välein, mutta jotenkin Stravinski teki siitä merkittävämmän.  En muista kuka tai mikä se Stravinskin Petruška oli, mutta kovaa vauhtia se meni kun oli kiire.

En pidä mitenkään outona sitä että kuulen värejä ja näen musiikkia. Se kuuluu aivotoimintaani ja on kuulunut aina. Synesteetikko ei ole mitenkään harvinainen otus. Sain sen Hukan samoin kuin ne kaksi poikaa, päähenkilöt, liikkumaan musiikin tahtiin. Siinäkään ei ollut mitään outoa että kumpikaan ei erityisemmin hämmästynyt siitä, miten se toinen, joka kiipesi kivelle ja hävisi, oli sitten jossakin puiden alla, kuusen turvassa, nukkumassa. Kun minä olin lapsi 1950-luvulla sellaisia nukahtelemisia näytti tapahtuvan ihmisten keskellä aivan normaalisti. Metsät olivat vielä metsiä ja siitäkin johtui se, että ihmiset osasivat käpertyä kallionkoloon nukkumaan kun sadekin alkoi uhata.

Nyt semmoinen voisi olla vaarallista. Kirjassa se poika ei tainnut koko aikaa nukkua, vaan pojat tapasivat toisensa kadun vastakkaista puolta kulkiessaan. Mutta muuten kyllä ne pojat kulkivat niin nopeasti ja lujaa ja varsinkin etsiessään Sannaa, että harva siinä kyydissä olisi pysynyt mukana.

Tulin kyllä ajatelleeksi trombia, kun ne olivat siinä veneessä matkalla saareen. Trombeja ei ollut kun olin itse pieni. Olen nuorena juossut karkuun nousuvettä meren rannalla. En ollut huomannut että toiset olivat menneet jo lähelle metsää taaksepäin, polulle.  Nousuvesi voi olla voimakas jos on nousemassa myrsky samaan aikaan.

Joka tapauksessa: Stravinski on kyllä muutenkin kuvilla säveltäjä. Ei harvinaisen voimakas musiikki- ja lukuelämys ollut poikkeus. Kuka tahansa voi järjestää sellaisen itselleen. Siis: kotona voi järjestää huimia taide-elämyksiä ihan vain kahden kulttuuri-instituution voimin: kirjastosta saa kirjoja ja YLE on Yleisradio, meidän tänään 95-vuotias laitoksemme.  Saatiin aivan ilmeisesti hyvä ylikapellimestari radion sinfoniaorkesteriin. Yleisradiolle kiitos ja sitä myötä Suomelle että ymmärtää kirjastojenkin merkityksen!

Milloinkahan yleiset kirjastot tulivat Suomeen? Kai kuitenkin ennen vuotta 1926, jolloin radio aloitti?


28.8.21

Hiekanjyviä

Kuuntelin keskipäivän uutisten jälkeen kaksi ajankohtaisohjelmaa. Reportaasit olivat samaa joka kuului uutisissa. Mikään ei ole muuttunut. Yhdysvaltain johtamalla liittoumalla oli tarkoitus tehdä Afganistanista demokratia tai ainakin  jonkinlainen maallinen yhteiskunta, joka toimii. Lännestä (?) Afganistanissa on ollut tuon allaolevan kirjoituksen jälkeen kaksi valloittajaa, jotka joutuivat lähtemään pois: Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, Neuvostoliiton sotimista kesti 10 vuotta ja Yhdysvaltain 20 vuotta. 



Ei sieltä heimoyhteiskunta kadonnut. Nyt on tietysti puolin ja toisin kysymys sitten enää kostamisesta ja kostojen rankaisuista. Kabulista on yritetty evakuoida eri valtioiden kansalaisia ja liittouman avustajia, mutta sitten Isis tuli ja toteutti pari itsemurhapommitusta. Siihen USA sitten vastasi lennokkipommituksella ja väitti saaneensa kohteen tapetuksi.

Tuossa on jossakin kohden kyllä virhe. Jos pommitukset olivat itsemurhapommituksia, niin aaveitako siellä on ajettu takaa niiden droonien avulla?

 



Tämä ei lopu eikä oikeita muutoksia ole lähellä. Oma presidenttimme ilmoitti, että pakolaisia vastustava osa Suomen ihmisistä ei tarkoita sitä, että kyse olisi vihasta, vaan kysymys on ollut koko ajan yrityksestä keskustella. Mutta ehkä pakolaisuudelle on olemassa kansainvälisesti määriteltyjä kriteereitä?


Olen kuunnellut radiosta tänä aamuna Afganistanista pakenevia naisia, sellaisia, jotka ovat osuneet mikrofonin eteen. Kuulin äänistä, että ne naiset pelkäsivät. He lähtivät pelon vuoksi, kyse on ollut kaikkien ihmisoikeuksien menettämisestä, siitä, että seuraavaksi kivitetään. Niinhän edellisen taleban-hallinnon aikaan  kävi, kun heimopäälliköt syyttivät naisia aviorikoksista. Syytöksiä edelsi sharia-istunto, jossa ei ollut naisia.

En tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Vaikka Suomessakaan ei ole naisten ja miesten välillä vielä läheskään täyttä tasa-arvoa, niin ei täällä sentään ole ketään kivitetty. Naiset saavat käydä töissä. Minulla ei ole kokemusta tuonkaltaisesta pelosta. Olen ainoastaan lukenut sellaisesta. Kertomuksia kivityksistä on Suomessakin tunnetussa teoksessa, Raamatun Vanhassa testamentissa. Sitä kirjaa käytetään ainakin oheislukemistona myös suomalaisissa kouluissa, joita ylläpitää Suomen valtio. Mutta ei täällä saa ihmisiä kivittää kuoliaaksi millään perusteella. Ehkä se olisi tasa-arvon alaraja?

Minulla on yksi kirja, jota usein käytän kun haluan tietää jotain erilaisista ihmisistä, elinpiireistä; sellaisista maista joita en tunne ja joihin en ole itse aivan heti lähdössäkään. Oikeastaan se on vain yksi niistä kirjoista, koska jo lapsuuskotona luin historiankirjoja. Ne saattoivat olla myös romaaneja, mutta kyllä Grimbergin Kansojen historiakin herätti mielikuvitukseni jo lapsena.

Luin Sven Lindqvistin kirjasta ”Myytti Wu Tao Tzusta” arvostelun joskus vuonna 1968. Kirja oli juuri ilmestynyt. Tiesin kuka se kirjailija oli. Nykyään on helppo löytää ihmisestä myös elämänkerta, ainakin lyhyt sellainen (ks. esim. Guardian/2019). Hän matkusti lomillaan Pekingistä, jossa hän toimi sekä Ruotsin suurlähetystössä että opiskeli yliopistossa. Hän kuoli vasta kaksi vuotta sitten.

Jo silloin kirjan ilmestyessä kiinnitin huomioni lyhyeen kappaleeseen jossa Lindqvist kertoo matkastaan Intian kautta Afganistaniin. En tiennyt siitä maasta mitään. Se ei ollut erityisesti missään uutisissa:


”Väitetään että ulkomainen matkailija voi joutua ammuskelun kohteeksi Afganistanissa. Mitään sellaista vaaraa ei Intiassa ole. Mutta minä olen mieluummin itse peloissani kuin näen toisten ryömivän.


Englantilaiset toivat rauhan ja järjestyksen Intiaan. He loivat tietyn oikeusturvan. Mutta siihen sisältyi myös tilanomistajan, koronkiskurin ja kauppiaan oikeus sortaa. Se teki massat avuttomiksi niiden käsissä, joilla on taloudellinen ja sosiaalinen yliote.


Aseet ja hurja päättäväinen halu käyttää niitä pelastivat afganistanilaiset joutumasta brittiläisen imperiumin hallinnon alamaisiksi. Ja vain aseet ja päättäväisyys takaavat esidemokraattisessa, esiorganisatorisessa yhteiskunnassa sen, että kansan näkökohdat jossain määrin otetaan huomioon.


Minä olen pasifisti. Mutta nähtyäni pelon, mielettömän kauhun intialaisten silmissä, luonnottoman alistuvuuden, samalla kertaa pöyhkeilevän ja häpeilevän, ja ennen kaikkea sen mikä ihmisissä on pakotettu kuuliaiseksi, nöyryytetty, murrettu − käytyäni Intiassa olen iloinen nähdessäni aseistettuja talonpoikia.” (suom. Brita Polttila, s. 124)

Tuosta Lindqvistin  matkasta on kauan. En edelleenkään ymmärrä. Olen viikon aikana lukenut kirjahyllystäni löytyviä teoksia joilla voisi olla yhtymäkohtia Afganistanin kriisiin. Yksi on V.S. Naipaulin paksu teos nimeltä Islamin äärillä (suom. Arto Häilä, Otava 2003) ja toinen, ehkä vähän henkilökohtaisempi on Jari Lindholmin Kalašnikov cocktail (WSOY 1990). 


Koulun uskonnon tunneilta tiedän suunnilleen miten yksi olemassaolevista ilmoitususkonnoista levisi. Lindqvist matkusti Intiasta Afganistaniin, Lindholm vain sivuaa Afganistania ja V.S. Naipaul kirjoittaa nimenomaan islamin ääristä. Ehkä hän ajatteli että Afganistan on keskellä. Kaikki nämä kirjat ovat katkelmallisia, niissä on valtavasti anekdootteja, detaljeja. Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta on ehkä kokoaan isompi.

Kun Afganistania on yritetty valloittaa niin ei Neuvostoliitto sen paremmin kuin USA:kaan onnistunut siinä. Neuvostoliitto yritti kymmenen vuotta, USA 20. Näillä asemahdeilla oli erilaisia syitä yrittää sitä. Olen lukenut paljon muutakin kirjallisuutta, joka käsittelee uskonnollisia järjestelmiä, siis jonkinmoisia teokratioita, eikä niistä oikein saa selvää.


Yhteistä näille tuntuu olevan fanaattisuus, joka lähtee siitä, että juuri oman heimon tai kuningaskunnan ihmiset ovat oikeassa ja siinä on kyse jumaluuksista ja heidän papistoistaan. Muistelen että Mika Waltari sanoi jossain historiallisessa (?) kirjassaan että ”näin on ja tulee aina olemaan”. Siihen nähtävästi liittyy se että toiset ja naapurikansat nimenomaan ovat väärässä. Valta asettuu sitten ratkaisemaan kysymyksen oikeasta ja väärästä.

 


Muistan hyvin kun kävin kerran Firenzessä näyttelyssä jossa aiheena olivat Mesopotamian arkeologiset löydökset. Mutta kun sen alueen kulttuuri on vaikuttanut maailmaan jo 3000-luvulla eaa., niin en osaa sanoa mikä sen vaikutus meihin on ollut. Sieltä ovat peräisin nuolenpää-kirjoituksella tehdyt savitaulut ja Assur Bani-Bal, joka oli historiantunneilla kuvattu mahtava hirviökuningas, lainlaatija jonka asiana oli perustaa oikeus: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Niilläkin on ollut joku absoluuttinen jumaluus. Se näyttely oli hurja. Sen mainoksessa oli kuva puolittain rikkoutuneesta sotilaan kypärästä. En tiedä mistä se oli tehty, varmaan kuparista. En aivan täysin pystynyt latinan pohjalta ymmärtämään mitä näin. Paljon siinä näyttelyssä oli kirjoitettua tietoa.

Nyt en kyllä ole ymmärtänyt sitäkään, että maiden johtajat tuntuvat puhuvan Assur Bani-Balin termein. Koko viikon on itketty että EU ei ole ollut Kabulissa mukana. Kun olen katsonut television uutisia, olen ihmetellyt miten Eurooppa olisi muka siihen kaaokseen mahtunut. Olisiko se kenties selvittänyt sen ja pelastanut kaikki? Suomihan kyllä oli siellä, mutta ei joutunut itsemurhapommittajan tielle. 


Sitten ajattelen sitä että Assur Bani-Balilla ei ollut käytettävissään nykyaikaista tuhokoneistoa. Sitä voisi ehkä jo ruveta purkamaan kaikkien hyvinvoinnin nimissä, kun ihmisten alullesaattama ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa.

14.8.21

Euripides ja Nietzsche

Kun herään painajaisiin siitä, miten hirveäksi on Seinäjoki ja sitä myötä lapsuuskotimaisemani muuttunut, niin ei tässäkään kaupungissa kannata oikein muuta kuin lukea mitä kaikkea ovat saaneet aikaan vanhassa Kreikassa. Luen edelleen Bakkantteja (The Bacchae, tr. William Arrowsmith), mutta  myös Friedrich Nietzschen Tragedian syntyä (suom. Jarkko S. Tuusvuori). 


Muutoksia on aina. Mutta lapsuuskotini sijaitsi viihtyisässä puukauppalassa. Sen nimi oli silloinkin Seinäjoki. Vuodet olivat 1950-53. Kurakauppalaksi kutsuttiin, mutta kyllä se oli ennen muuta lasten kauppala.



Käsittääkseni on kyseenalaistettu onko tämä ylipäänsä Euripideen teksti. Tässä kuitenkin ovat tarpeelliset tiedot näytelmästä:
Henkilöt:
Dionysos (nimeltään myös Bromios, Evios ja Bacchos)
Kuoro Aasian bakkantit (siis Dionysoksen seuraajat)
Teiresias (mm. Noita)
Kadmos (lohikäärme joka kylvää hampaita maahan Theebassa, ainakin Kreikassa)
Pentheos (Boiotian Theeban kuningas)
Lähetti
Sanansaattaja 1 ja 2.
Agave (Pentheoksen äiti, yksi bakkanteista)
Koryfaos (kuoron johtaja)


Paikka Aasian Theeban kuninkaallinen palatsi, sen edustalla, vasemmalta menee tie Kithaironiin , oikealta kaupunkiin. Orkesterikorokkeen keskellä köynnöksin peitetty Semelen hauta, joka edelleen savuaa, Semele on Dionysoksen äiti, Dionysos saapuu. Hän vaikuttaa pehmeältä, jopa naiselliselta, puku on kauriinnahkaa, kantaa seppelettä päässään, pitkät vaaleat hiukset putoavat selkään asti. Hänellä on näytelmän ajan hymyilevä maski päässään.

Ensimmäisenä tästä henkilöstä tulee mieleen, että mitä tarkoittavat vaaleat hiukset? Ainakin Italiassa vaalea on ruskeahiuksinen ihminen ja heitä on ehkä enemmän Pohjois-Italiassa. Antiikin englanninkielisen sanakirjan kannessa näytti olevan kuva Dionysoksesta. Oikeiden nimien löytäminen on ongelma. Yksi henkilö on ehdottomasti Kadmos, joka tahtoi Boiotian Theeban kuninkaaksi. Boiotian helleenit ajattelivat kuuluneen Aasiaan.

Kuoro kertoo aluksi Dionysoksen historian. Ja: Dionysos ei kuulunut olympolaisiin jumaliin ennen kuin myöhemmän pronssikauden aikaan, mutta siitäkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Nykyinen kuningas on Pentheos, (ks. Alkestis), joka ei välitä Dionysoksen jumaluudesta. Syy on ennen kaikkea se, että Dionysoksen palvojat ovat naisia. Tässä kuoro kertoo asemasodasta: jos Theeban miehet yrittävät pakottaa naiseni alas vuorilta, niin minä marssitan paikalle bakkanttini ja valloitan paikan uudelleen. Äänessä on siis Bacchos. Käsitän asian niin, että Bacchos on tehnyt bakkanteistaan sotilaita.
Sitaatti:
”Like it or not, this city must learn it’s lesson:
It lacks initiation in my mysteries;
That I shall vindicate my mother Semele
And stand revealed top mortal eyes as the god
She bore to Zeus.”
Säkeet 38-40

Tämä on siis Dionysoksen omaa uhoa. Hän ajoi naiset kodeistaan ja kiukkuisina aivan kaikelle. Naisten vangitsemiset johtuvat uudesta kuninkaasta nimeltä Pentheos, joka ei hyväksy Dionysosta ja kutsuu bakkantteja mainadeiksi, suomeksi heitä taidetaan kutsua raivottariksi. Myytit kulkevat ryppäinä, kerroksina ajassa. Tässä on jonkinlainen siirtymä vanhasta uskosta uuteen. Mainadit olivat naissotureita, joiden tarkoitus oli vallata Aasian seutuja Dionysokselle ja Pan-jumalalle. Ja sitten: naisilla oli huiluja ja symbaaleja ja he tanssivat, tottakai. Niin ja rumpuja myös, he eivät olleet hiljaisia pyhiinvaeltajia.

Näytelmässä seuraa kohtaus jossa kuoro huutaa Bacchoksen kunniaa. Tästä kehittyy jonkinmoinen kulttikohtaus, kerrataan syyt miksi Dionysoksen jumaluus olisi tunnustettava. Jo aiemmin on sanottu että bakkantit  ovat hulluja, kaistapäitä. Bacchos kehottaa seuraajiaan tanssimaan ja laulamaan ja kulkemaan seuraavaan paikkaan, koska Boiotian Theebassa Dionysosta ei oteta todesta.

Näytelmässä mainitaan titaaneja jotka ovat Dionysoksen tukijoita, ehkä: Rhea, esimerkiksi. Hän on Uranuksen ja Gaian tytär, Kronoksen vaimo ja joskus häntä kutsutaan nimellä Kybele. Rhealla on pyhä rumpu.

Teiresiaksen on sanottu olevan sokea ja vanha. Tässä sanailua Kadmoksen ja Teiresiaan välillä:
Kadmos:
Are we the only men who will dance for Bacchus?
Teiresias:
They are all blind. Only we can see.

 
Ehkä eletään siis aikaa jolloin ainoastaan muutamat vanhat noidat ja lohikäärmeet ja naiset kykenevät näkemään ja ehkä ymmärtämään näkemäänsä. Sitten Kadmos näkee Pentheoksen tulevan- Kuningasta on kyllä varoitettu hämäräperäisistä kulkijoista. Pentheos selittää omaa kantaansa. Naiset kuvittelevat olevansa Bacchoksen papittaria, mutta itse asiassa tietysti ihailevat Afroditeä. Pentheoksen oma äiti Agave on bakkanttien mukana. Heidät on ehdottomasti saatava kiinni, että häiriö loppuu. Vaikuttaa siltä että Pentheoksen mielestä olisi parempi että naiset palvoisivat Kyproksen Afroditea.

Melkein kaikissa tragedioissa sodista syytetään jumalia. Ateenan jumalatar on Pallas Athene ja esimerkiksi Troijan on Apollon ja Afrodite. Kreikkalaiset kirjailijat tuntuvat tienneen että isojakin kulttuurisia järistyksiä on tapahtunut menneisyydessä. Dionysoksen jumaluuden häviäminen saattaa tarkoittaa sitä, että se kuuluu vanhempaan myyttikerrostumaan. Jos sitten alkuperäiset titaanit kuten Uranus ja Gaia, olisivat olleet dionyysisten palvontamenojen esi-isiä ja äitejä niin ehkä he helleenien mielestä sitten asettuvat vanhempaan myyttiketjuun. Aasiassahan he tiesivät monien vanhojen myyttien olevan edelleen elossa.

En totisesti tiedä ovatko naissotilaiden esiinmarssitus ja ilmiselvä naisten kapina todellisia tapahtumia, mutta se kyllä tiedetään, että kreikkalaisten yhteiskunnassa naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ylipäänsä ei kai ole mahdotonta, että ihmisillä on tarinoita jotka ovat kulkeneet perheissä, suvuissa ja maakunnissa aina ja ikuisesti? Miksi sitä paitsi

Näytelmän mittaan tulee koko ajan tietoa kaikenlaisesta, mitä on ilmaantunut bakkanttien tuomana. Yhtenä esimerkkinä Dithyrambos:
”Dithyrambus, come!
Enter my male womb.
I name you Bacchus and to Thebes
Proclaim you by that name.”


Dithyrambos-sanan merkitystä ei tiedetä, kreikkaa se ei ole. Mutta runomittahan se on. Korintin Arion kehitti runomitan 7. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä eaa. Sen toi ilmeisesti Ateenaan Hermionen Lasos ja siitä tuli kilpailulaji vuoden 509 eaa. Dionysian festivaaleilla. Dityrambi-kuoro ei käyttänyt maskeja, se lauloi ja tanssi näyttämöllä. Tässä tuli selitys Dionysia-festivaaleille. Se olikin omistettu Dionysokselle runokilpailun vuoksi! Ja ilmeisesti kyse on ollut runokuoroista. Niissä taas kuoronjohtajan tehtävä on ollut tärkeä. Tottakai! Tässäkin näytelmässä on kuoronjohtaja keskustelemassa kuoron kanssa.

Olen lukenut Friedrich Nietschen Tragedian syntyä pitkin matkan, koska olin lukenut kirjan jo vuonna 1965 kirjallisuuden appron tenttiin ja muistan hyvin että nuoren Nietzschen teksti tuntui hienolta, vaikka toisaalta hän on hirveän kiivas väitteissään. Tässä siis Euripideestä vähän:

”Elämänsä illassa Euripides itse esitti aikalaisilleen myytin muodossa mitä selkeimmin kysymyksen oman tendenssinsä arvosta ja merkityksestä. Tarvitaanko lopultakaan dionyysisyyttä? Eikö se pitäisi väkivalloin juuria helleenisestä maaperästä? Taatusti, vastaa meille runoilija, jos se vain olisi mahdollista: mutta Dionysos- jumala on liian mahtava; ymmärryksekkäinkin vastustaja – kuten Penteus näytelmässä Bakkhantit – joutuu pahaa aavistamatta hänen lumoukseensa ja liikkuu siitä pitäen sen kohtalokkaassa vallassa. Kahden vanhan jäärän, Kadmuksen ja Teiresiaksen, arvostelma näyttää olevan sama kuin ukkoutuneen runoilijan oma arvostelma: älykkäimmän yksilön pohdiskelu ei kumoa vanhaa kansanperinnettä, ikuisesti sikiävää Dionysoksen palvontaa, vaan sen avulla käy päinsä osoittaa noille ihmeellisille voimille vähintäänkin diplomaattisen varovaista osanottoa: missä nyt tietenkin saattaa aina sattua, että jumala ei ihastukaan haaleasta suopeudesta ja muuttaa moiset diplomaatit – kuten Kadmuksen – lohikäärmeiksi. Tämän kertoo meille runoilija, joka koko pitkän elämänsä vastusti Dionysosta sankarillisin voimainponnistuksin – ja joka lopulta glorifioi Dionysoksen vastustajan ja katkaisi oman lentoratansa itsemurhaan, kuten huimaantunut, joka vain päästääkseen häiritsevästä, kestämättömäksi yltyvästä kurimuksesta heittäytyy alas tornista. Bakkanttitragedia on vastalause Euripideen oman pyrinnön toteutettavuutta vastaan; ah, ja se oli jo toteutettu! ” (s. 95)


Onhan tuossa vastalausetta kerrakseen. En oikein vain käsitä mistä Nietsche päätyi noin jyrkkään käsitykseen.  Kyllä kai voi olla että hän vain on omien demoniensa liikuttelema ja siitä johtuu kaikki? Ei aavistustakaan.


Muuten: terveisiä Sodankylästä. Olin häissä, joissa epäilemättä oli jossain määrin dionyysisen juhlan tuntua. Mutta en usko nähneeni jotakuta aivan oikeaa bakkanttia. Eikä papinkaan puhe kuulostanut Dionysoksen puheelta. 


Oltiin talomuseon vieressä. Katselin pienen maatalon seinällä olevaa öljylamppua. Meillä oli sellainen mökillä aina, kun olin lapsi. Lamppu on siellä vieläkin, mutta nyt energia tulee auringosta. Sitä on riittänyt tänä kesänä.

1.8.21

Tikankolo

Arkhilokhosta on ehkä suomentanutkin joku. Mutta en yritä itse ruveta suomentajaksi. Runossa on oltava paljon eksaktimpi kuin proosan suomentamisessa. Siinä käy aivoissakin aivan erilainen kuhina.

Runon on avauduttava mahdollisimman selvästi ja niin että suuntia on paljon. Ei saa ottaa vain yhtä ja tyytyä siihen. Pitää ehkä suomentaessaan miettiä kaikkia niitä joita on viime aikoina ajatellut, niitä tuntemiaan.

Olen lukenut aamulla uutisia myrskyistä ja pandemiasta ja epätietoisista ihmisistä jotka kulkevat sormi suussa tai hypistellen maskia. Arkhilokhos eli 500-luvulla eaa, näin on ollut aina:

121
Grief and fasting in anguish
Strike city street and dinner table.
We complain, we dream, we blame.
This sea-cyclone calamity,
This storm-wave pounding our hearts
− with hiss and thunder together
It climbed to knock flat
With an orchard of foam on top −
Has mauled us and choked us with hurt.
What are backbones if not ramrods?
The gods toughen us, Perikles,
To stand this pain. Fortune, misfortune;
Misfortune, fortune. Grit your teeth.
Not all of us need to be women.

(Carmina Archilochi. The fragment of Archilochos. Tr. by Guy Davenport. University of California Press, 1964)

En vain tajua mitä tarkoittaa tuo viimeinen viittaus naisiin: ei meidän kaikkien tarvitse olla naisia. Naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ehkä Arkhilokhos oli sitä sorttia uljas soturi ja runoilija, että ei kumarrellut edes Pallas Athenea, Ateenan jumalatarta? Hän ei ottanut tosissaan edes uhrauksia ennen taisteluita, mutta ehkä miehet narskuttavat hampaitaan ja naiset itkevät?




Etsin aamulla jotakin tiettyä paperia laatikosta. Olen eri aikoina järjestänyt laatikoita erilaisiin tarpeisiin, en ole kirjoittanut laatikon sisäseinään sisäpintaan ”koulukeittiö”, ”kasvatusoppi”, niin kuin Pappa oli kirjoittanut. Tämä on sieltä sukutalosta peräisin, Papan aikoinaan hankkima kolmiosainen kirjahylly-laatikosto.  

Tarpeet muuttuvat. Aivan alimpana on käyttämättömiä kirjekuoria, niihin on harvoin tarvetta enää. Ylimmäisenä oli kirje tädiltäni, Papan tyttäreltä, joka kertoi että ei ole ajatellut ympärillään olevaa kaaosta mitenkään minusta johtuvaksi. En muista yhtään mistä kaaoksesta oli kysymys. Sen muistan hyvin että talon hella ei vetänyt, ei sitten millään. Sitä oli jatkunut kauan. Nuohous oli ollut kunnan tehtävä, sitten nuohoojat olivat vähentyneet ja sitten siitä tuli maksullista ja se piti tilata. Täti oli jo vanha eikä jaksanut pitää lukua siitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitten tehnyt. Hellaa minun piti sitten vain savustaa kunnes se viimein suostui lämmittämään vähän vettä ja keittiö lämpeni.

Olin ollut yötä kangaspuu-huoneessa ja heräsin aamulla hirveään meteliin. Niin kuin olisi pään sisällä räjäytelty. Kun heräsin kunnolla, huomasin että pääni on kyllä koossa eikä siinä ollut enempää reikiä kuin ennenkään. Juoksin ulos. Siellä oli käpytikka tai ehkä se harmaatikka ylhäällä, näki minut ja lensi nopeasti pois. Se oli tehnyt ammottavan reiän aivan ikkunan alle.

Täti oli herkkäuninen ja heräsi oven avaamiseeni. Että mitä minä meluan. Sanoin että nyt on kyllä paha juttu. Tikka oli hakemassa ikkunalaudan alta ruokaa. Se tietää kyllä onko sitä vai ei. Kun avattiin ikkuna, reikä kyllä näkyi mutta ei aivan ulotettu siihen, se oli räystäästä vähän alaspäin. Lautojen alla olivat tietenkin hirret. Hirret puolestaan olivat suurimmalta osin peräisin edellisestä talosta, joka oli purettu vuonna 1947, jolloin isoisä ja hänen isänsä kuolivat. Mamma tuli asumaan siihen. Sitten kun hän kuoli, se oli meidän kaikkien kesätalo.

Kun pidin tarpeeksi meteliä siitä tikankolosta ja muusta, joku sen nuohoojan sitten tilasi ja maksoi. Viimeksi kun olin siellä yötä ja yksin, viikon verran, hella veti kyllä. Marjojen syömisestä tuli vatsa kipeäksi. Maassa oli kuuraa. Piti juosta nopeasti pesulle saunaan, jonka katto oli romahtanut kauan sitten. Sehän oli olemassa jo kauan ennen sitä taloa. Isä siihen teki uuden katon vuonna 1963. Ehkä siihen oli jäänyt saumaukseen aukko?

Nyt tädin ikäpolvi, myös veljet, sisar ja serkut ovat kuolleet. Viimeksi siellä kesiä olleet eivät keränneet edes marjoja pensaista. Ne hehkuivat kypsyyttään ja punaisuuttaan, mutta ei ymmärtämättömyydelle mitään saa.  Me tädin kanssa kerättiin niitä marjoja ja keitettiin hilloja ja mehuja vuosikausia.

Vadelmapensaat oli tuotu sodan jälkeen Paukkulasta uuteen taloon kauas Pohjanmaalle. Keskellä siellä oltiin silti jollain lailla, koska sisaruksia oli. Tädin nuorempi veli ja poikakin kävi vähän aikaa lähellä olevaa kansakoulua.

Kirje on vuodelta 1993. En ollut silloin siellä öitä kuin joskus vähän myöhemmin syksyllä, mutta päiväseltään kävin ja kuljettiin kaupoissa ja asioilla hänen kanssaan, laitettiin sapuskaa. Täti oli siellä huhtikuusta syyskuun tai lokakuun loppuun. Kangaspuuhuoneesta en muista oliko siellä joku kutonut mattoa tai muuta. Ehkä Mamma joskus kauan sitten.  Mutta tädin kanssa paukuteltiin mattoja, kun naapuritalossa oli kesällä vanhassatuvassa kansalaisopiston piiri. Täti osasi tehdä kauniita mattoja. Minä en osannut. Hän sanoi joskus että vuosi 1945 oli vuosi 0. Sen jälkeen käsityötaito ja -taide oli ottanut ja kuollut. Hän kuljetti johonkin museoon joskus - siihen aikaan kulki vielä linja-autoja ja maallakin pääsi paikasta toiseen. Rupesin tajuamaan mitä on ollut ennen.

Varmaan tikka oli löytänyt monta muutakin hyvää paikkaa hakata. Poikasilleen se niitä hyönteisiä kaivoi. Entisen navetan takana oli vanha haavikko, jossa tikoilla oli pesäkoloja vaikka kuinka paljon. Jos se talomme on purettu, niin sitten tikat ovat menettäneet pesimäalueen. Samoin on laita, jos talo on myyty, koska rahallahan ne talot ostetaan ja sitten maalataan tikankolo umpeen. Sitten sen voi vaikka myydä uudestaan.

Siitä talosta ei voi puhua sen jälkeen kun sen henki kuoli. Talot ovat kylmiä ja mielenkiinnottomia sen jälkeen kun ne menettävät sen ihmisen, joka niillä tienoilla oli ollut lapsesta saakka. Tai ne ihmiset, jos niistä oli perheeksi ja kodiksi asti. Satuin vain aamulla löytämään sen hengen kirjoittaman kirjeen. Oli onni että hän oli siellä silloin, jo silloin kun olin aivan pieni.

17.7.21

Sartren paarmat

Löydän koko ajan lisää kirjoja, joissa on aiheena antiikin kulttuuri. Monia olen lukenut jo paljon aikaisemmin, joskus 20-vuotiaana. Senikäinen ei ymmärrä kovin paljon vielä edellisistä kulttuureista. Saattaa tietää, mutta historiankirjojen tiedot eivät ole vielä ymmärtämistä. Tottakai ihmiset viihtyvät paljon paremmin helpon knoppitiedon parissa kuin kahlaavat kokonaisia kirjoja ihan vaikka vain ihmiskunnan menneisyydestä. Minä tarvitsin antiikin näytelmiä, ne oli luettava tentteihin.

Vaikka meillä kuinka on hengenvaarallinen pandemia niskassa ja koko ihmiskuntaa uhkaa ilmaston muuttuminen ja aivan itseaiheutettu tietenkin, niin silti nopeat voitot ovat tavoiteltuja. Meillä on kaivettava turvetta ja hakattava metsät pois. Ihmiset eivät opi. 




Luen päivittäin myös sanomalehtiä, myös englanninkielisiä, yritän löytää näkökulmia milloin mihinkin ongelmaan. Vuosi sitten tuntui pahalta Kreikan saaren pakolaisleiri. Olen tämän vuoden aikana ihmetellyt tavatonta antiikin Kreikan väkivaltaisuutta. Olisi ollut paljon helpompaa katsoa mistä nyt on kysymys. Väkivaltaa on aina.

Mikään ei ole muuttunut. Pahempi maailman tilanne on nyt: aseet ovat paljon tappavampia. Troija ilmeisesti tuhottiin ja poltettiin, mutta se oli paikallinen ongelma. Tappokoneisto oli vähemmän tehokas kuitenkin. Sitä paitsi vain pienillä osilla kunkin pikkuvaltion väestä oli vapaus menetettävänään. Ne olivat orjayhteiskuntia.

Olen miettinyt koko ajan kreikkalaisia jumalia ja niiden pikkumaisuutta ja julmuutta. Sain juuri luetuksi Jean-Paul Sartren näytelmän nimeltä Kärpäset, sen englanninkielisen version. Kärpäset olivat uusi maanvaiva Argoksessa, jossa Elektra on alistettu palatsinpiian asemaan ja Aigistos ja Klytaimnestra olivat vallassa. Orestes oli lähtenyt maanpakoon.

Tämä on vain yksi esimerkki kaikista löydöistäni joita olen tämän kevään ja kesän aikana tehnyt. Tämä ei ole Sofokleen Elektra. Kärpäset ovat jotain muuta kuin tavallisia kesän paarmoja. Mutta Sartren näytelmän perustarina on sama asia kuin muissakin antiikin tragedioissa: kysymys vastuusta. Sofokles esittää tietysti saman kysymyksen kuin Sartrekin: koska on tapahtunut murha ja kuninkaan lapset ovat vailla suojaa kun kuningas vaihtuu: onko lapsilla oikeus tappaa vallananastajat?  Ja vielä enemmän: koska Orestes osaa miekan käytön, nauttiiko hän vastustajiensa tappamisesta? Mitä Elektra-sisko siihen sanoo?

Seremoniamestarina ja ohjaajana toimii itse Zeus. Kun Elektra ja Orestes miettivät mitä tehdä, he pyytävät yksinkertaisesti Zeusta iskemään palatsiin salamalla. Zeus väittää että jumalilla ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa. Tässä siis esitetään että ihmisten asioihin sekaantuvilla jumalilla on omia sääntöjään. Suurin osa jumalista tuntuu näytelmissä kyllä toimivan aivan vain oikkujensa mukaan, olen siitä varma.

Ajattelin ensin, että Sartre halusi nostaa esiin semmoisen kysymyksen että jospas helleenien kulttuuri on ollut sillä lailla saranakohdassa, että sieltä pitää osoittaa joku muu kuin mielivalta syylliseksi ihmisten elämän surkeuksiin. Että ehkä Sartre ajatteli yhteiskuntafilosofiaansa sillä tavalla, että se ei olekaan sattumanvarainen prosessi, vaan että jossakin on olemassa periaatteita ja moraalisia säädöksiä joiden mukaan pitäisi elää vaikka olisi mikä.

Ehkä Sartre puhuu salavihkaa katolisen kirkon puolesta: jospa se ohjaa ihmiset uskomaan muuhun kuin julmaan ja kostavaan jumalaan ja sillä lailla ihmiskunta pelastuu? Siinä oli pitkä jakso jossa sisar ja veli miettivät murhiensa oikeutusta. Zeuksen sääntö oli yksinkertainen: hän ei voi asettua jonkin yksittäisen ihmisen puolelle ja tehdä ihmetöitä, vaan hänet on määrätty toimimaan siellä sivussa. Että ihmisten on ratkaistava omat ongelmansa itse.

En ole lukenut Sartren filosofisia opuksia, niin että tietäisin mihin hän asettaa säännöt esimerkiksi väkivallasta. Ei tietenkään riitä, että hän ilmoittaa ettei Zeus iske salamalla Argoksen palatsiin. Tässä on mukana myös muita yliluonnollisia otuksia kuin Zeus, nimittäin ne kärpäset. Sartre oikeastaan luo sellaisen yhteisön kuvan jossa on ylijumala ja sitten sen touhukkaat apulaiset. Kamalia paarmoja ne ovatkin. Oikeasti ne ovat tietenkin raivottaria. En ole vielä saanut selvää siitä, mitä sääntöjä ja kenen luvalla raivottaret noudattavat.

On tullut selväksi ajat sitten, että ne olympolaiset tekevät mitä lystäävät eivätkä tunnu olevan vastuussa millekään taholle. Silti nimenomaan niille jumalille on annettava jopa uhrilahjoja. Tapettava varsinkin nuoria ihmisiä jumalten alttareille. Niitä kutsutaan uhrilahjoiksi.

Sartren näytelmän perusjuttu on tässä tappamisen oikeutus. Argoksen asukkaat ovat onnettomia. On vaikea sanoa mistä se johtuu. Totta on että Agamemnon on tapettu pois ja kuninkaan lasten oikeudet ovat lakanneet. Mutta sitten on Klytaimnestra, joka on entisen kuninkaan vaimo. Vaimoilla ei ole kansalaisoikeuksia. Voiko ihmisellä, joka ei voi valita elämäänsä ja suuntaansa olla omaa moraalia, jonka puutteesta häntä pitäisi rangaista?

Tuo on yksi ydin joka näissä tragedioissa on. Jean-Paul Sartre oli eksistentialisti. Tässä näytelmässä hän selvästi asettuu kyllä jonkinmoisen emansipaation kannalle. Ettei tässä olisi mukana myös psykologiaa? Elektra vihasi tulenpalavasti äitiään eikä sellainen vihasuhde ole ehkä kovin harvinainen vaikka ei jumalallisia vaikutuksia mistään päin tulisikaan. On kyllä olemassa jumalatar, joka oli nuorten tyttöjen ja lasten suojelija: Artemis. Hän on myös metsästäjä. Siltä vaikutti että Artemis oli sitä mieltä että tyttöjen piti harjoittaa ruumistaan ja kehittyä voimakkaaksi, koska sillä tavalla nainen oppi ottamaan oman paikkansa.

Mutta naiset eivät olleet vapaita kansalaisia.  Sartre näkyy julkaisseen (?) Kärpäset vuonna 1943, tästä kirjasta ei käy ilmi milloin on ollut ensiesitys. Oliko Ranskassa teatteriesityksiä Saksan miehityksen aikaan? Voisin kuvitella että hän on ollut saksalaisten silmälläpidon alainen.

Argoksen kaupungin tilanne on kuvattu niin, että ainakin minun mieleeni nousee kuvia Ranskan vastarintaliikkeen ajalta. Ihmiset pelkäävät varsinkin vieraita ihmisiä. Orestes yrittää kysyä kaupunkilaisilta miten palatsissa menee ja ihmiset sulkevat kiireesti ovensa. Zeus sitten alkaa vähitellen kertoa, että palatsissa on ongelmia. Mutta tuskin Sartre oli ajatellut että kyseeseen tulisi pelkkä palatsivallankumous. Uskoiko hän vallankumoukseen miehitetyssä maassa?

Kärpäset surisivat ympäriinsä joka tapauksessa. Oliko Oresteen ja Elektran ainut mahdollisuus tappaa hallitsijapari? Sartre ja Sofokles sen ovat tietenkin päättäneet aiemmin, ne kirjailijat.

Kärpäset, ne äänekkäät paarmat, varmaan symboloivat Gestapoa. Sehän oli miehityksestä vastaava virasto.


Pandemian aikaan olen huomannut miten tarpeellinen oma kirjasto on. Kirjasto ei vuosi sitten tainnut olla edes auki. En ole katsonut mikä juuri nyt on tilanne.  Oma kirjasto on tietenkin tarpeen muulloinkin, varsinkin käsikirjasto. Aina tulee kysymyksiä joihin täytyy saada vastaus.

Minulla on pieni runohylly ja sen alimmilla hyllyillä on draama. Tragedian kirjoittajia kutsuttiin runoilijoiksi. Runohyllyllä on piileksinyt varmaan vuodesta 1990 runo-opus nimeltä Kreikkalaisia iltoja (Pekka Piirto, WSOY 1990):
”kun Anaksagoras kauan sitten kuusiemenineen ja kuukivineen ajettiin
maanpakoon en nähnyt Melippos pieni poika kuun kirkastuvan”