Holtitonta menoa

En tehnyt mitään ihmeellistä, ajattelin omiani ja katsoin ulos ikkunaverhon läpi. Ei tuullut ollenkaan. Sadetta ei ole ollut viikkoihin, kuulemma merivesi on alhaalla, mutta en tiedä mikä merkitys sillä on. Joku vesijumppakaveri sanoi, että pohjan muta antaa linnuille ruokaa. Muuttolinnut ovat kyllä jo lähteneet täältä.

Sitten siinä vieressäni kiinanruusu alkoi yhtäkkiä heilua ja viuhtoa holtittomasti. Sillä ehkä oli jotain asiaa. Käänsin katseeni takaisin ulos ja takaisin sisälle: ei edelleenkään tuullut. Ikkunoiden raosta vetää lujaa, joten sisällä tietää heti jos ulkona tuulee. Kuului kova tömähdys. Kiinanruusu jatkoi sanatonta vaikeroimistaan, mutta sen ruukun juurelle oli pudonnut se syksyn viimeinen ruusu. En ollut ikinä nähnyt tai kuullut noin dramaattista viimeisen ruusun poistumista. En ole elävien kirjoissa, sanoi ruusu.

Olin kyllä sanaton, vaikka kiinanruusu sai puhaltamaan säikähdystä ulos aluksi. Kissa syöksyi sohvalta haistelemaan metelin aiheuttajaa, joksi se epäilemättä luuli hiirtä tai lintua. Tottahan se nyt tiesi että ruusu on ruusu.

Sohvapöydällä on yksi valkoinen, tavallinen ruusu joka teettelee avautumistaan, valkoisia ruusuja muistaakseni käytetään hautajaiskukkana, mutta nyt se tuli jostain onnitteluna. Ruusuruusu on tavattoman eteerinen, suorastaan runollinen.

Se sijaitsee Kari Virtasen suunnitteleman sohvapöydän päällä. Maljakon on omin käsin dreijannut vuoskymmenet sitten lappajärvinen Hemminki Ahola, vaasi on siis punasavea, tai oikeastaan siis puhdasta harmaata, joka poltettaessa muuttuu lämpötilasta riippuen mustaksi tai punaiseksi. Virtanen puolestaan asui niihin aikoihin Nurmossa. Asuin silloin Lappajärven naapuripitäjässä.

Kiinanruusun kuolema sai miettimään ankarasti suurehkon pensaan käyttäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että kukan kanta oli ollut jostain syystä tavallista tuhdimpi tapaus. Se taas saattoi johtua siitä, että kiinanruusulla oli hankala kesä. Toukokuussa oli lämpöaalto, joka vaihtui kesäkuussa viluun. Puska oli valmistellut kukintaansa, mutta se joutui perääntymään kiireesti. Ikkunoista ja ovista siis tuulee ja kiinanruusu on eteläaasialainen koristepensas, joten pensas rupesi kukkimaan vasta elokuun lopulla. Kiinanruusu ehkä se on alun perin jostain Vietnamin viidakosta, ainakin talossa ennen asunut vietnamilaisperhe tunsi pensaan heti. Heillä se oli ollut kaupungissa talon ympärillä kasvanut pensasaita, siis Vietnamissa.

Vietnamista muistutti Suomen ulkoministeri viime viikolla. Hänestä tuntui siltä että Syyriasta tulee Euroopalle uusi Vietnam, siis surun ja ahdistuksen kohde. En kiinanruusua katsellessani muistanut napalmia, vaikka pitäisi tietenkin.

Kuva Mickey O'Brien

Olen lukenut tiiviisti Siri Hustvedtin kirjaa Elää, ajatella, katsoa. Kirjassa on lyhyitä ja pitempiä tekstejä, joissa kirjailija käsittelee neurotieteitä ja taidehistoriaa (ainakin) ja miettii esimerkiksi migreenin syntyä. Kirja on oikeastaan sisarteos hänen vuonna 2011 suomeksi ilmestyneelle pitemmälle tekstille nimeltä Vapiseva nainen. Kummankin suomentaja on Kaisa Sivenius. Kieli merkitsee hyvin paljon, varsinkin kun se näissä teksteissä väistämättä on vähän väliä selitettävä tiedetermejä. Tätä kirjaa en lukenut englanniksi, koska on vähän kiire lukemisten kanssa. Tiedetermit ovat englanniksi melkein samoja kuin suomeksi, joskus kirjoitusasu saattaa häiritä.

Hustvedt kirjoittaa retkistään tieteen maailmaan. En ollut oivaltanut että hän on käyttänyt tiedettä hyväkseen kirjoittaessaan esimerkiksi Amerikkalainen elegia-romaaniaan, fiktion maailma kun poikkeaa kovasti humanistisen tai käyttäytymistieteellisen kirjan rakenteesta ja kielestä. Romaanin yksi henkilö on psykoanalyytikko-psykiatri Erik Davidsen, jonka kirjoittamiseksi Hustvedt on tutkinut paljon psykiatrien ei-kenenkään maata, aluetta joka on psykiatrin ja potilaan välillä:

Ajatus analyytikosta neutraalina hahmona on jo pitkään tuntunut minusta  virheelliseltä, mutta toisaalta samoin tuntuu myös ajatus tieteen objektiivisuudesta. Onko mahdollista tyhjentää ihminen kaikesta subjektiivisuudesta, olipa hän analyytikko tai laboratoriossaan häärivä tutkija? Laboratoriossakin tuloksia tulkitsee ihminen, eikä tulkintoja voi eristää tulkitsijan ajattelusta, kielestä ja kulttuurista. Ei ole olemassa mitään kolmatta persoonaa tai lintuperspektiiviä, joka olisi irrallaan ruumiillisesta läsnäolosta. Kokeet eivät ole vapaita ihmisen ennakkoluuloista, mutta kovissa tieteissä niitä voidaan kontrolloida ja toistaa yhä uudelleen. Sama ei päde analyyttisen ympäristön monisävyiseen ilmapiiriin. Alkuajoistaan asti psykoanalyysi on joutunut puolustautumaan sellaisia väitteitä vastaan, että analyytikon ja potilaan välillä molemmin puolin vaihdetut tulkintaehdotukset saastuttavat prosessin ja pilaavat analyysin pätevyyden.

Psykoanalyysi ja psykiatria ovat edelleen käytettyjä hoitomuotoja. Neurotieteet eivät ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole tulleet esiin jonkun käänteentekevän hoitoehdotuksen kanssa mikäli kyse on ihmisen mielen parantamisesta. En usko että käsitettä ”mieli” on toistaiseksi onnistuttu edes paikallistamaan johonkin tiettyyn osaan ihmisaivoista, sitä ei näe aivoskannerissa. Neurologeilla on paljon ehdotuksia aivojen rakenteesta ja paljon tiedetään, mutta tuskin kukaan rohkaistuu kertomaan mikä osa kuuluu minuuteen ja mieleen saati että onko sielua olemassa.

Hustvedt löytää kirjallisuudesta paljon esimerkkejä mielisairauksien kuvauksista ja niiden hoitoyrityksistä. Mutta Hustvedt ei luonut Erik Davidsenia kirjalliseksi hahmoksi, vaan ajatteli hänet veljekseen, jolla oli psykiatrin ammatti:

Muutin kokemustani, vaihdoin sukupuolta, kirjoitin eri äänellä ja löysin itsestäni lääkärin ja useita potilaita. Koska olin Erik, minulla oli fiktiivinen vastaanotto. Kertojani ja hänen hoitamiensa ihmisten välisistä istunnoista kirjoittaessani ammensin omista paikoistani, tiedetyistä ja ei-tiedetyistä.

Ei minua hämmästytä yhtään lukea kirjailijan kyky samaistua mielikuvitushenkilöihin. Kyllä kai mielikuvitus on olemassa kaikilla ihmisillä. Kaikki eivät vain kirjoita mielikuvitusolennoistaan. Kun luin tästä prosessista, rupesin yksinkertaisesti miettimään, että ehkä maailma olisi  terveempi ja onnellisempikin, jos ihmiset välillä menisivät mielikuvitusmaailmaansa ja eläisivät siellä. 

Kuva Mickey O'Brien

Hustvedt käsittelee myös lapsen kielellistä kehitystä. Hän panee merkille kielen erilaisuuden ennen ja jälkeen luku- ja puhekyvyn. Olin itse vastahakoinen oppimaan lukemista. Minusta oli paljon hienompaa katsoa kirjoja, selata niitä ja kehittää itse tarinoita. Kun sitten koulu pakotti oppimaan kirjaimet, tavaamaan ja ymmärtämään luetun ja sanotun (ja suomi mukava koska se on niin foneettinen kieli), päänsisäinen tarinointini lopahti. 

Se lähti uudestaan liikkeelle vasta pitkän, sairaustalven (joku pahempi tartuntatauti raivosi) jälkeen. Perhe muutti muualle ja kavereille oli sitten kirjoitettava. Aloin kirjoittaa tarinoita kirjeisiin. 

Historiasarjoja kuunnellessa

Meillä on vessassa vaihtuva valokuvanäyttely. Kuvista suurin osa on postikortteja. Niissä näkyy aika, minkälaisia kuvakulmia on tahdottu näyttää, näyttelyn avajaiskutsukortin haipuva painojälki, mutta näkyy myös paikan henki ja lumo.

Hienoimmat kuvat tulevat tietysti maista joissa en ole koskaan ollut. Thaimaalaiset ystävät lähettivät raakasilkkihuivin ja valokuvan, jossa on pimeään kehystettynä buddhalaismunkki kädet yhdessä kumartuneena tervehdykseen. Tai sitten muutaman vuosikymmenen takainen tukkirekka lännen lokarin mailta: rekan ja sen perävaunun päällä makasi yksi ja ainoa jumalaton tukki. Olen ollut lännen mailla, mutta toivonut että ne julmetun isot puut saisivat vastakin taipua taittumatta myrskyissä, douglas-kuuset, hemlokit ja seetrit.

Yhtä katsomaan pysähdyn miltei joka päivä. Ei ole kovinkaan kauan kun ystävä lähetti Helsingistä postikortin, jossa ehkä 1940- tai -50-luvun korttia on käsitelty jollain oudolla tavalla. Voi olla että vain en tiedä mitä fotoshoppaus on. En ole ikinä ajatellut välinettä muuna kuin muistiinpanona, mikäli on kysymys dokumentoinnista. Mutta tässä kuvassa on kyllä jotain hienoa.

Juuri olin sen kortin saapumisen aikaan kuullut että jossain kauppatorilla pitäisi olla Romanovien vaakuna pylvään päässä. Sillä taitaa olla nimikin, obeliski. Kortti kuvaa talvipäivää aika kiukkuisen näköisessä pakkasessa Kolera-altaalta päin. Ajankohta-arvioni johtuu siitä, että kuorma-auto näyttää samalta kuin miltä kaikki kuorma-autot näyttivät lapsuudessani. Kuva on vanha, mutta se on hyvin silkoinen. Värit eivät ole teräviä, Kolera-allas on täynnä jäätyneitä kappaleita, reunat epäsymmetriset. Oli ollut ehkä nopea jäähtyminen talveen. Lunta ei ole paljon.

Kuuntelen radiosta historia-sarjoja. Niitä tulee vielä nyt ennen kuin kulttuuriohjelmia ruvetaan karsimaan Ylen radio 1:n ohjelmissa. Joka viikko maanantaina puolen päivän uutisten jälkeen. Näkyy radio mainostavan: kammottavat koleravaunut kolistelivat jatkuvasti pitkin Turun katuja vuonna 1831. Historiasarjassa on tautien historiaa. Ohjelmassa ei selitetty miksi Kolera-allas on senniminen. Mutta se tiedetään että jossain kalastusveneessä oli ollut koleraan sairastunut ihminen. Ehkä sairas oli vain kipattu siihen satama-altaaseen?

Kolera oli pandemia ja aiheutti Venäjän suuriruhtinaanmaassa paniikkia mutta ihmiset myös oppivat suojautumaan. Ajattelin ohjelman päätyttyä, että kun ihmiset eivät osaa nähdä tulevaisuuteen, niin kukaan ei arvannut että nälkävuodet olivat vain vähän yli 30 vuoden päässä. Ihmisten maailma on hirveän hauras.

Nyt kerätään rahaa Haitin hirmumyrskyn uhreille. Maassa leviää kolera. Nyt tautiin on olemassa lääkkeitä ja varsinkin on olemassa rokote, joka suojaisi ainakin lapsia. Olkaa ystävällisiä ja lähettäkää rahaa! Suomi ei tee enää velvollisuuttaan valtiona köyhiä maita kohtaan, niin että yksityisten ja varakkaampien ihmisten pitäisi auttaa aivan itse ilman erillistä pyyntöäkin.

Radio on pääasiallinen oppimisympäristöni nykyään. Lehdet eivät useimmiten onnistu laajentamaan tietämystäni, pikemminkin ne onnistuvat sen supistamisessa. En tiedä mitä lehdistölle tapahtui. Kannatan lämpimästi Yleisradiota. Se on paras mahdollinen joukkotiedotusväline ja sen soisi pysyvän. Vastustakaa pyrkimyksiä vähentää radion (samoin esimerkiksi television Teema-kanavan) ohjelmistoa!

Nyt on keskiviikko ja puolenpäivän lähetyksessä tuli asiaa kirjallisuudesta. Toimittaja Juha Kulmanen oli löytänyt vanhan ääninauhan Eino Leino-seuran kokouksesta vuodelta 1980. Sen lisäksi hänellä oli haastattelu kirjailija Harri Sirolan esikoisteoksesta Abiturientti.

On käsittämätöntä että tuosta ajasta on jo melkein 40 vuotta. Ajan kulun tunnistaa hyvin esimerkiksi ihmisten tavasta puhua. Pidin tavattomasti kirjailijoiden täsmällisestä ja artikuloidusta puhetavasta. Erno Paasilinna taisi olla ensimmäisenä äänessä. Artikulointi ei tässä tarkoita juhlapuhetta vaan sitä, että väite tulisi mahdollisimman hyvin esille, että syntyisi keskustelua argumenteista. Ja niitä tuntui lentävän. Pienessä nauhanpätkäyksessä oli oikeasti elämää. Nyt jos pannaan mikrofoni ihmisten nenän alle, sieltä tulee parhaimmillaan vain änkytystä.

Kokousnauhasta ei saanut selvää siitä kuka puhui milloinkin, mutta äänessä olivat myös Arto Melleri ja Kai Laitinen. Mellerin äänen muistan ja vaikka hän epäilemättä edusti jo silloin jonkinlaista boheemia kirjailijoiden joukossa, hän puhui hyvää ja selkeää suomea.

Asioita oli iloinen joukko. Miksi ihmiset keskittyvät sanamagiaan, miksi he eivät oikeasti puhu, kysyi joku. Kirjallisuuden merkitys on siinä että työtä tehdään kauan, vasta myöhemmin nähdään kenen tekstit jäävät elämään, sanoi ehkä Kai Laitinen. Ja eikö kukaan nyt muuta keksi kuin mennä kuuntelemaan Bottalle Hassisen konetta, joku ihmettelee. Joku muu väittää että punk-bändit soittavat kaikki samalla tavalla. Sitten edelleen joku toistaa ettei kirjallisuudesta tarvitse olla huolissaan. Joku vakuuttaa menevänsä viimeistään nyt sienen alle pitämään sadetta.

Sitten joku kannattaa Anja Kaurasen ajatusta kirjailijoiden markkinointikykyjen kouluttamisesta. Kauranen kuuluu henkäisevän ”kiitos”, mutta en ole varma tästäkään äänestä. Siis ohjelmassa puhuivat miehet, vasta siinä loppupuolella oli hento naisäänen kiitos. Huh.

Lopulta kerrotaan kuolematon viisaus siitä, että vain kesyt linnut kaipaavat. Ne villit lentävät. Tämä on sitaatti jostain kirjasta. Sitaatti tuntuu tutulta. Kerron toisaalla muunlaisesta puheesta, joka on myös suomea, mutta ei niin hyvin artikuloitua kuin tässä satunnaisessa ääninauhassa vuodelta 1980.

Olla kuvassa

Kuvataidenäyttelystä kotiintullessa on aina virittynyt ja hyvä olo. Hyvä olo saattaa olla ehdollistuneena minuun, koska minut on altistettu kuvataiteelle isommassa määrin ainakin 8-vuotiaasta asti. Perheeni ei ollut varakas, isä oli historian ja latinan vanhempi lehtori, äiti senttasi lehtiin kulttuurijuttuja eli ei ansainnut kuin pennosia ja kolme lasta olivat kaikki alaikäisiä.

Isä joutui tekemään kahta työtä, päivisin opetusta koulussa ja iltaisin kansalaisopistolla. Äiti halusi kumppanin matkoilleen Kangasalta Tampereelle, joten se olin minä, vanhin lapsista. Olisin mennyt mieluummin yksin, mutta kun äiti oli se pääsylippu. Lapsuuden ja nuoruuden käyntien jälkeen tiesin sitten että menen löytämään ne paikat jossa haluan käydä aivan yksin. Oma perhe on saanut jossain määrin periaatteesta tinkimään, mutta aina on ollut tilanne, jossa minä olen ollut hyötymässä kumppanista.

Se kumppani suhisi esimerkiksi korvaani suunnilleen jokaisen teoksen tiedot Uffizzin galleriassa Firenzessä. Se oli välttämätöntä, koska en ollut opiskellut taidehistoriaa. Tuo toinen ihminen on.

Työhuoneesta puuttuu nyt yksi romppu. Ei ole edes kovin kauan siitä, kun jonkun siivouspuuskan yhteydessä näin sen. Panin sen varmaan talteen, koska aavistin että tarvitsen sitä joskus. Se on Antti Maasalon, kuvanveistäjän ja kaikenlaisen muun median mestarin, minulle antama romppu joskus vuosia sitten.

Antilla on iso oma näyttely Pohjanmaan museolla. Se on täynnä valoa ja liikettä. Näyttely on kyllä auki vielä kauan, mutta ei ole mitään järkeä siinä, että yrittäisin mennä ottamaan kuvia niistä töistä, koska en ole Antti Maasalo, joka aivan varmasti tuntee työnsä parhaiten itse. Oltiin avajaisissa viikko sitten.

En muista sitä varmaa tallepaikkaa sille rompulle. Se ei ole kävellyt tiehensä tietenkään, eikä kissa ole leikkinyt sillä kissaa ja hiirtä. Siihen se levy olisi vähän liian kömpelö. Kissa tuli sitten tuohon, koska rupesin kirjoittamaan siitä. Olen ollut huomaavinani, että aina kun aktiivisesti ajattelen Lidia-kissaa, se tulee tuohon tapittamaan isoilla silmillään. Se nuolaisi sormiani, jotka ovat näppäimillä, ihana otus.

Kissan ja minun sanaton suhde, suhteemme joka on jatkunut jo vuosia, ei ole mitenkään telepaattinen tai muuten tieteen käsityksiä vastaamaton. Kysymys on siitä, että Lidia on kymmenentuhatkertaisesti (vähintään) tarkempi huomioitsija kuin minä. Kun ajattelin kissaa, korvani ja silmäni terästäytyivät, koska mietin missä se katti luuhaa. Että sen pitäisi olla tässä jo. Selkäkin suoristuu ajatuksista.

Kissa puraisi. Kohta se pitää heittää työpöydältä pois ja sillä on vaihteeksi syytä loukkaantua. Mutta Antti Maasalon näyttely sopi erittäin hyvin syksyyn. Joillakin ihmisillä on kirkasvalolamppu aamiaispöydällä, minulle riittää se että kissa on vieressä ja hyrrää ja ikkunasta näkyy tuulessa lentäviä lehtiä.

Syksyn lehdissä on fluoresoivia värejä. Vai mikä se sana on, sellaisia jotka hohtavat pimeässä? Ja myös kissojen silmät välähtelevät vaikka ei olisi valoja päällä, hämärässä.

Antti Maasalo kertoi ennen tätä näyttelyä oman näyttelyn viimeksi vuonna 1970 Helsingin Taidehallissa. Mutta hän elää ja tekee työtä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Koska tämä perhe on asunut siellä myös, oli selvää että joskus tavattaisiin. Jonkun näyttelyn avajaisissa sitten varmaan. Ehkä se oli se näyttely jossa soitti elektronisen musiikin kokoonpano nimeltä Neum. Paikka oli Ilmajoki tai Seinäjoki. Neumissa soittivat ainakin Esa Kotilainen ja Otto Romanowski, nyt avajaisissa kuullun selityksen mukaan mukana on joskus ollut myös Erkki Kurenniemi. Nyt musiikkia soitti Otto Romanowski, yksin, mutta syntesisaattori voi olla kokonainen orkesteri. Se musiikki on lisä mihin tahansa näyttelyyn, koska on mahdollista kävellä sen (epä)tahdissa ympäri tilaa ja antaa itsensä sulautua kuviin ja ääniin aivan yksin, omien aistiensa viemänä, omassa tajunnassaan. En yritä selittää näyttelyä, mutta tiedän (kokemuksesta) että liikkuvat värit ja niille annettu muoto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, että ne uppoavat aivojen kuvamuistiin. Kuvia kannattaa käydä katsomassa aivan itse!

Antin töitä on ollut ympäri maailmaa suomalaisessa Dimensio-ryhmässä. Olen sattunut myös sen ryhmän näyttelyyn/näyttelyihin siellä sun täällä. Olen ollut tietoinen Maasalon Antin olemassaolosta ennen kuin tapasin hänet itsensä ja huomasin että asutaan naapuripitäjässä. Ensimmäiseksi sain ällistellä hänen taloaan, joka jo 1980-luvulla oli sähköistetty ja lämmitetty tuuli- ja aurinkovoimalla. Antti hymyili kun kysyin millaista on asuminen: no jos kestät 12-13-asteen lämpötilaa sisällä niin täydellistä. Siinä oli edelläkävijä!

Kun näen hänen töitään jossain (niitä on eri paikkakunnilla kadunkulmissa ja puistoissa) ja mikä hienoa, myös lasten leikkipuistoissa, kiipeily- ja leikkivälineitä, usein tunnistan ne. Onneksi Antti Maasalon töiden kuvia on myös netissä. Ja onneksi niitä on paljon ulkona, puistoissa ja hienointa on että niitä on paljon lasten leikkipuistoissa, saisi olla paljon enemmän.

Meillä on hallitus joka leikkaa koulutuksesta kaikilta ikäryhmiltä. Yksi leikkausten kohteista on kuitenkin ollut jo vuosia musiikki ja kuvataide. Lapseni jo joutui maalla koulua käydessään tilanteeseen, jossa oli valittava musiikin ja kuvataiteen välillä. Koululautakunnalle oli itsestään selvää se, että opettaja oli epäpätevä kummallakin osa-alueella. Sattui olemaan seminaarin käynyt (?) opettaja, jolta puuttui tunteja.

Siksi on hyvä että taidetta on edes jossain myös aivan tavallisen ohikulkijan katseltavana. Ihastukseni kohde tänä syksynä on joissakin Suomen kaupungeissa tapahtunut katutaiteen invaasio. Se osui onnellisesti myös Vaasaan, jossa palolaitoksen torni sai hienon kuvan katseltavaksi vaikka ihan aamulla matkallaan

pääterveysasemalla. Nämä ovat oikeiden taitelijoiden tekemiä kuvia.