Uniteorian lisälehti

Tulin takaisin varhaislapsuuden maisemiin joskus 1970-80-lukujen taitteessa. En ole erityisen nostalginen, mutta tiesin maalla asumisen olevan suhteellisen halpaa. Olin ruvennut kaipaamaan metsiä ja niissä kasvavia marjoja ja aurinkoisten ojanpientareiden mansikkapaikkoja, joita tiesin olevan vielä olemassa.

Sitä paitsi pieni mökki ja savusauna olivat maalla pienen järven rannalla. Ajattelin lihavia lahnoja, joita voisin taas savustaa saunaa lämmittäessäni tulipesässä.

Mutta kirkonkylän takaa oli ilmestynyt pienviljelijä joka tahtoi tehdä turpeella sen oikean tilinsä. Kyläläiset sanoivat että ei niin pienen tilan viljelijältä mene paljon veroja eli turvebisnes kannatti. Isännät eivät olleet ymmärtäneet että turve on suomalainen luonnonmateriaali, jonka takia muutetaan vanha junanratakin koska elinkeinot ovat muuttumassa joka tapauksessa. Se pitäjä alkoi tehdä kuolemaa ja järven vesi muuttui puuroksi.

Olin ollut ehkä liian kauan poissa. Isän saunan seinälle jättämä lahnaverkko oli täynnä oravien tekemiä reikiä. Mutta ruuhi se vasta huonossa kunnossa olikin. Se kieltäytyi enää turpoamassa talven ravistuneisuudestaan vanhaan kuntoonsa. Laskin että olin ollut poissa jo 15 vuotta. Käsittämätöntä miten nopeasti kaikki rapistuu. Entropia on yksi maailmankaikkeuden laeista.

Kun alettiin olla mökillä pitempiä aikoja tuli ensimmäinen isompi sadekesä. Sekin oli yllätys: tuli tulva. Maasto oli mäkistä ja metsänomistajille oli opetettu aukkohakkaamisen ja metsäaurauksen siunauksellisuus. Kerran näin kylätien varrella lapsia puuntaimien istutustyössä. Lapset eivät suostuneet puhumaan mitään. Siihen tuli opettaja joka kertoi että projekti kuuluu ympäristöoppiin.

Sama kansakoulunopettaja kertoi myöhemmin, että hirviä on päätetty ruveta harventamaan, koska ne söivät taimet suuhunsa. Sinä syksyllä kuulin sitten vähän enemmänkin rytinää ja ryskettä puolukkametsällä. Lähdin pois äkkiä kun tajusin että hirvet ne ryskäsivät. Isot sarvipäät kalauttelivat sarvia toisiaan vasten. Onneksi olin jonkin verran sivussa taistelurinteestä.

Lähdin siitä sitten metsäpolkua pitkin isoäidin luo. Isoäiti hymyili ja kertoi että on hyvä kun alan oppia miten maalla eletään. Yritin väittää vastaan: ei kaikki edistys ole hyväksi. Isoäiti käski mennä hakemaan tuolta puutarhan kauimmaisesta laidasta kaneliomenoita. On aika tehdä omenahilloa ja olen selvästi joutilas niihin töihin.

Pian ensimmäisten aukkohakkuiden jälkeen isoäiti sitten alkoi valittaa että selkään sattuu. Täti soitti perään ja kertoi että ei niistä lääkkeistä ollut mihinkään. Isoäiti oli ruvennut levottomaksi ja puhunut sekavia, metsäyhdistyksestä ja suurista aukoista. Sitten hän vähitellen vähensi puhumista, kunnes hän vain istui siinä puuhellan vieressä ja katseli ikkunasta ulos. Hänestä alkoi tulla pikkuinen mummo. Lähdin katsomaan toista tätiä toisessa talossa ja sain hänet estetyksi talon polttamisyrityksestä. Naapuri oli järjestänyt vanhaan hormiin öljylämmittimen. Ei ehkä tullut kertoneeksi että ei öljyä saa lisätä silloin kun lämmittimessä palaa pilottiliekki.

Ymmärsin, että en käsittänyt mistä olin ehtinyt oppia pilottiliekin ja tajunnut lisäksi että lämmitysöljy eli löpö kaasuuntuu savuhormissa ja talo räjähtää ilmaan ennemmin tai myöhemmin. Menin puhuttamaan naapuria, joka kertoi että täti oli vaatinut sellaista lämmitintä, koska kylän yhdessä talossa on sellainen ja toimii hyvin eikä tarvitse palella. Pudistin päätäni.

Oli pakko käydä vähän väliä sen tädin luona ja vahtia lämmitintä. Vein hänelle muutaman ison villapaidan ja flanelliset välihousut, jotka löysin kirpparilta. Vanhat ihmiset alkoivat olla vanhoja. Ei heillä aivan hirveästi ollut vikaa päässä, mutta sen verran että oli katsottava perään. Hälytin muutaman serkun lapsen ja järjestettiin vahtivuorot. Tilapäinen rauha vallitsi viikon parin ajan ja sitten täti lähti onneksi talveksi siskonsa luokse kaupunkiin.

Kysäisin nyt vasta äskettäin medisiinari-kaverilta muistisairauksista. Niitähän on monenlaisia, mutta aivoissa tapahtuu jotain, joka saa pinnalle kerääntymään amyloidi-plakkia, joka sitten estää muistamisen. Aivoissa ei ole enää tilaa.

Syvän unen aikaan aivojen soluvälitila tuplaantuu, tulee tilaa. Valtimosyke sitten tekee sen, että aivo/selkäydinneste alkaa hölskyä ja kuona irtautuu ja päätyy suonistoon, sieltä sitten imusuoniin ja munuaisten kautta ulos. Raskaat ajatukset huuhtoutuvat pois. Teorian mukaan kaikkien ihmisten aivojen viemäriosasto ei toimi ja sitten alkaa plakkia kertyä aivoihin.

Ajattelin yhtä vanhaa sukulaista, joka ei kestänyt enää elämänsä kolmatta sotaa, siis Suomessa, ja alkoi kadottaa muistiaan. Hänen lapsensa kyllä päättelivät vuosikymmeniä myöhemmin, että joku Alzheimerin tapainen hänellä oli. Ehkä hän ei sotien vuoksi saanut enää nukutuksi?

Sitä paikkakuntaa venäläiset pommittivat sodan aikana. Vähemmästäkin ihminen sairastuu. Hän oli aina ollut rauhantahtoinen ihminen, eikä kestänyt tilannetta kun ihmiset alkavat ratkoa ongelmiaan väkivalloin.

Että jos on niin, että kun ei kestä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, niin se vie ensin unen ja sen jälkeen menee järkikin vielä. Kun unessa ei tulekaan syvää vaihetta ja aivoihin alkaa tulla plakkia.

Sitten jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, että se tädin naapuri tuli uniini. Hän esiintyi siinä yhtäkkiä aivan hirveänä räyhähenkenä. Sanoin ääneeni: lopeta! Yritin kovasti rauhoitella häntä, äänessäni oli sellainen väri. Päätin soittaa hänelle kun kerran tuli uniini. Mökillä tarvittaisiin esimerkiksi Porin Mattia, puukaminaa, ehkä hän tietäisi mistä sellaisen löytäisi.

Mutta hän olikin sairaalassa. Oli kaatunut, nilkka oli murtunut. En ehtinyt käydä hänen luonaan. Tytär kertoi että hajamieliseksi oli mennyt. Kuoli siellä sairaalassa sitten nopeasti. En kysynyt koskaan että mihin kuoli.

Kevät yritti tänä vuonna tulla. Nyt sataa ja on kylmä. Ehdin katsella rannalla tiiraa. Saa sataa, lehdet aukeavat puihin sitten kokonaan. Mustikka ja puolukka kukkivat pian. Toivon että ei enää tule hallaöitä. Lapsia eivät kylmät karkota, mutta toivottavasti he tarttuvat vaikka tähän kirjaan kun loma alkaa!

Lämpenevää ehkä

Vesijumppapäivän loppupuolella iskee raukeus. Ajattelen lintuja uiskentelemassa ja lentämässä merenlahdella eilen. Täällä suljetun korttelin sisällä en huomannut suurta ja vihaista tuulta, joka alkoi repiä takkia heti kun pääsin muurien ulkopuolelle. Tuntuu siltä että parin kuukauden takaisen Föhn-tuulen jälkeen ilmat ovat olleet ennustamattomia.

Ilmatieteen laitoksen pätevät ihmiset eivät pysty parempaan. Joku päivä sitten television meteorologi rupesi nauramaan lumi- ja raesateista säätä. Ei se ollut YLEn kanavilla, mutta oli kuitenkin. Tottahan tämä: ei näitä voi muuta kuin nauraa näitä säitä. Kuljen kaupungilla päivittäin ja joskus näen ihmisiä, jotka aloittaisivat vihapuheryöpyn jos sanoisin että on ilmoja pidellyt. Mutta ehkä ne voisivat nauraakin.

Ei ilmojen karkaaminen ennustamattomiin Föhn-tuulesta johdu. Toivon kovasti norjalaisten lumiprinsessoiden ja –prinssien lopettavan ja äkkiä Norjan öljyn etsinnän Barentsin merellä. Merenalaisen öljyn hyödyntämistä pyydetään välttämään jääpeitteisellä arktiksella. Barentsin meri on sula osan vuodesta. Siperiassa mantereen puolella metaani alkaa purkautua ikiroudan alta ja samalla ilmoille pääsee vuosisatoja nukkuneita viruksia ja bakteereja.

Juuri oli kissalla flunssa ja sen jälkeinen infektio. Lidia on äitynyt sen jälkeen pureksimaan minua enemmän kuin ennen. Hänellä ehkä on kissojen tapaan enemmän salattua tietoja asioiden yhteydestä. Nyt ei tieto ole edes salaisuus. Ilmasto on muuttumassa ja se on kyllä suurimmalta osin ihmisen syytä.

Antibioottikuurin väsyttämän kissan silmät ovat terävinä viiruina. Lempeä jokapäiväinen kissamme ei ole tullut takaisin ainakaan vielä. Ihmisten ei auta kuin ymmärtää häntä. Yöpöydällä on nyt sitten – ilmeisesti tiedostamattoman hyvitysyritykseni vuoksi – kirja jonka kannessa kiipeilee kissoja. Yritän kaikesta huolimatta säilyttää jonkinlaisen arvokkuuteni Lidian silmissä enkä lähesty häntä ryömien niin kuin tämän jumaluuden inkarnaatio varmasti tahtoo. Bastet-jumalia on kuvattu pyramidien hautakammiopiirroksissa. Ne ovat huomattavan jumalallisia poseerauksia.

Kannessa on kaksi kissaa, toinen tekstin yläpuolella uhittelemassa ja toinen tekstin alapuolella katsomassa että mitä sinä hölmöilet. Minusta ylempi on kissanpentu ja alempi sen emo. Kansi on Taivo Orgin käsialaa (Küpress OÜ). Tekstissä lukee Tõnu Õnnepalu/ MANDALA: ensimmäiseksi on kirjailijan nimi ja sitten nimi, joka tarkoittaa buddhalaista harjoitusta. Mandalan tekemisestä on esimerkiksi YouTubessa esimerkkejä, joten halukkaat katsokoot sieltä. Juju on siinä, että harjoituksen tulos on maailman kauneimpia kuvia ja värejä, mutta kun se on valmis, värillinen hiekka harjataan pois ja heitetään virtaan.

Mandala näyttää vähän kuin linnoitukselta tai labyrintilta. Kannen kuva ei oikeastaan tuo mieleeni mandalaa (jonka tekemistä en ole nähnyt livenä) vaan ehkä enemmänkin buddhalaisen rukousmyllyn, sellaisen pienen kädessä pidettävän. Semmoista myllyä pidetään kädessä ja samalla käydään läpi rukouksia. Useimmiten dokumenttielokuvissa ihmisten huulet liikkuvat, en tiedä luetaanko rukouksia ääneen ja onko asiasta ylipäänsä määräyksiä.

Kirjan kannen kuva muistuttaa rukousmyllyyn (joka on ehkä tinaa tai jotain sentyyppistä metallia) tehdyistä kohokuvioita. Mutta samoin kuin mandalassa, myllyn koristeet tuskin ovat pelkästään esteettinen lisä. Oletan että kuviot tarkoittavat jotain.

Kun olen elänyt suurimman osan elämääni kissojen kanssa, niin olen valmis myöntämään kissojen buddha-luonnon, siis että se on olemassa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kissa ei välttämättä nuku ollessaan paikallaan ja silmät kiinni, vaan selvästi ajattelee jotain. Tassut, häntä, viikset ja korvat liikkuvat vähän väliä. Ja heti jos istahdan kissan viereen se ojentautuu ja porautuu etutassuineen kämmeniini ihan pelkkää nautinnonhaluaan.

Eilinen kävelyharjoitukseni osui kyllä hyvään aikaan. Linnut hyppivät ympäriinsä, lensivät, uivat ja nokkivat maata. Niitä oli vaikka minkälaista. Peipon tunsin laulusta. Joutsenpari on pesinyt merenlahdella jo ainakin kolme vuotta. En tiedä onko tämä näkemäni sama pariskunta, mutta varmaan on koska miten se tietäisi tulla samaan paikkaan.

Sitten näin vähän sorsan näköisen mutta oranssin-kuparinkirjavan pariskunnan puuhaavan hyvin huteran näköisen rantapesän kimpussa. Voi olla sekin sama pari jonka näin viime keväänä, mutta jota en onnistunut identifioimaan. Kun lähestyin lintuja kameran kanssa, ne sukelsivat heti. Sen sijaan nokikana ei hätkähtänyt yhtään, mutta oli kameralle liian kaukana ja melkein ruovikon peitossa. Nokikanan tuntee sen tavasta uida kuin olisi juuri hukkumaisillaan. Jos sen näkee kävelemässä, se näyttää tietenkin kanalta. Sillä on oranssinväriset pitkät varpaat. Nokikanaa en ole nähnyt ennen viime kesää, nyt näin kaikkiaan kolme yksilöä.

Filosofoin uimahallissa vesijumppakavereiden kanssa tänään kevään tulosta. Kaverini olivat yhtä mieltä siitä, että nuoriso pukeutuu liian kevyesti. Vaikka heillä kuinka veri virtaa esteettömästi ja nopeasti, niin kyllä tuommoisella tuulella lähtee tukka päästä ja punaisista nenistä näkee että viluttaa. Kuulemma lapset ovat vähän pitelemättömiä kun kevät ei tullut ollenkaan eikä voi panna kevätvaatteita päälle ja kaiken huipuksi on kestettävä vielä koulua pari viikkoa.

Muistan nyt omasta nuoruudestani pitkät illat pelaamassa pesistä nuorisoseuran kentällä. Mitähän tekemistä nämä keksivät? Tajuttiin sitten, että näillä ei taida olla ilmaista ja vapaata paikkaa mennä pelaamaan yhtään mitään. Oikeastaan kummallista. Meitä oli kuitenkin niin hirveän paljon enemmän. Mitä urheilukentille tapahtui? Ne vihertävät niityt kentän ulkopuolella ja puhkeavien lehtien tuoksu! Olisi kyllä mukavaa jos tuuli tyyntyisi edes vähän.

P.s. Eipäs. Nyt rupeaa satamaan pian ja tuuli on sateen kaveri. Pitää raijata kuivumassa oleva pyykki sisälle.

Kävelyä käsikirjastossa

Ei minulla ollut ajatusta käsikirjaston perustamisesta. Se on tapahtunut vahingossa eikä johdu muusta kuin siitä, että olen kiinnostunut aika monista asioista. Aina en edes tiedä olevani kiinnostunut jostain, mutta sitten tapahtuu jotain.

Kirja istua jököttää kirjoituspöydällä ja katse osuu siihen. Kannessa on vakava samurai päällään taisteluasu. Olin kirjoittanut kirjasta ja pidin ennen kaikkea hienosta japanilaisesta käsityötaidosta. Samuraiden taisteluasujen tekeminen ei ollut yksinkertainen asia. Kirjan nimi on Sotaisat samurait. Mutta aivan heti Japanin historiaa lukiessa ymmärsin että Japanissa on ollut feodaalivalta. Siellä on ollut alueilla omat vallanpitäjänsä, jotka ovat tarvinneet armeijan suojaa.

Sattui niin että tulin katsoneeksi tällä viikolla Akira Kurosawan elokuvan Kagemusha – varjokenraali. Se kertoo suurista taisteluista 1500-luvulla, keskittyy Takeda Shingenin armeijaan. Kirjassa on kertomuksia Shingenin johtamista taisteluista. Samurai-kirjan kirjoittaja Mitsuo Kure esittää myös arvelunsa siitä, miksi Kurosawa on käyttänyt elokuvassaan niitä painotuksia kuin mitä käytti. Mutta vaikuttaa siltä että paljon muutakin vanhaa Japania on säilynyt, tätä puhetta kun seuraa.

Nyt siis, kun kirjan julkaisemisesta suomeksi on kulunut jo 11 vuotta, alan ymmärtää jollain tavalla sitä kollektiivista hulluutta minkä valtaan Japani oli joutunut. Shingen oli yksi Japanin daimioneista, jotka ovat sotilaskastiin kuuluvia feodaaliherroja (niin ja: Takeda on siis suvun nimi, ei etunimi), enkä uskalla arvata kuinka paljon heitä oli ollut parinsadan sisällissotavuoden aikana. Mutta ymmärrän sen, että feodaalivalta perustui läänityksille ja se puolestaan verotukselle. Kure muistaa kertoa eri alueita kuvatessaan missä ovat parhaimmat riisiviljelykset ja hedelmäpuutarhat. Ja missä puolestaan oli suuria temppeleitä, jotka ottivat osan vallasta, vaikka eivät aina sotien. Tulen ajatelleeksi Euroopan 30-vuotista sotaa joka oli aivan tarpeeksi hirveä ja oli uskonsota.

Kirja osui yhteen elokuvaharrastukseni kanssa. Kure on ottanut hienot kuvansa Japanin samuraiperinteen ylläpitäjien järjestämistä samurai-juhlista, joita järjestetään vieläkin. Heillä oli esimerkiksi taistelunäytöksiä noista taisteluista, joiden yksi osapuoli oli Takeda Shingen ja hänen armeijansa. Tuskin Suomen kouluissa käydään Japanin historiaa kovin tarkasti läpi vieläkään. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt sitäkään että samurait olivat Japanin johtava luokka peräti 700 vuoden ajan. Vaikka on siirrytty takaisin keisarivaltaan, tarinoita on paljon ja tutkimattomia kirjoituskääröjä samoin. Yksi ongelma on sekin, että Japanin kirjakieli on tässä vuosisatojen myötä muuttunut. Kure sanoo esipuheessaan, että linnoitusten ja linnojen jäännösten arkeologinen tutkiminen pitäisi nopeasti saada käyntiin. Työtä olisi paljon.

Jotain on jo tehty. Yksi feodaaliherroista asui alueella, jossa on Kai-niminen syvänne, ilmeisesti jyrkkärajainen laakso tai jonkinmoinen suppilo. Siellä on ollut alkuperäisiä japanilaisia hevosia, pienikokoisia eläimiä, joiden säkäkorkeus (niin kirjassa sanottiin, vaikka en tiedä puhutaanko hevosten kohdalla säkäkorkeudesta) on vain 130 cm. Hevosten luurangot ovat löytyneet siellä tehdyissä kaivauksissa.

Hevoset ovat siis aika pieniä. Se tarkoittaa sitä, että vastaantuleva armeija luulee metsänrajasta tulevan vähän tavallista isompia ihmisiä, koska edessä on jalkaväkeä. Ja tulee yllätetyksi, koska hevoset ovat nopeita. Hevoset pystyvät myös kantamaan armeijan tarvitsemia taakkoja, ne ovat olleet pienuudestaan huolimatta olleet vahvoja. Ja näiden hevosten jälkeläisiä on siis edelleen olemassa.

Olen viettänyt pari päivää yrittäen onkia selvää siitä, mitä rotua hevosia Kurosawan leffassa oli. Ne eivät olleet eurooppalaisia tai arabialaisia hevosia. Sitä paitsi nykyäänkin suuri osa japanilaisia taitaa edelleen olla lyhyempää väkeä kuin useimmat eurooppalaiset. Kure puhuu japanilaisista hevosista ja miettii sitä, onko alkuperäisiä ennen 500-lukua maahan tulleita hevosia vielä olemassa. Mutta joku niitä hevosia selittäneistä artikkeleista on aika varma siitä, että niitä varhaisia hevosia ei enää ole, on myöhäisempiä Kiinasta tai Koreasta peräisin olevia hevosia – on ehkä mahdollista että jossain on vielä sekoitus vanhemmista hevosista ja tästä uudemmasta mongolialaisperäisestä japaninhevosesta. Ajattelin sitäkin, että Kurosawa on aika tarkka elokuviensa esineistä, vaatteista ja muusta rekvisiitasta, että hän tuskin olisi ottanut eurooppalaishevosia elokuvaansa. Arabialaisia tai eurooppalaisia hevosia on tuotu Japaniin vasta 1700-1800-luvuilla.

Shingenin viimeisen taistelun jälkeen niin ihmiset kuin hevosetkin kärsivät. Toivon että elokuvan hevoset eivät oikeasti kärsineet. Ehkä ne olivat sirkushevosia, jotka osasivat näytellä? Taistelukenttä on yksi hurjimpia näkyjä mitä olen ikinä nähnyt elokuvassa, lukuunottaen kaikki modernit tappamiselokuvat, joista siis tietää että ne ovat fiktiivisiä. Kärsimyksen näytteleminen ei ole helppoa.

Joka tapauksessa Kurosawan elokuva on historiallinen. Kure ei kerro sitä, esiintyikö joku feodaaliherra Takeda Shingeninä, niin kuin Kurosawan tarinassa kerrottiin. Olen miettinyt Kurosawaa. Yksi minusta on varmaa: hän tahtoi että maailman elokuvia katsovat ihmiset oppisivat tarinoiden ohella tuntemaan myös japanilaista kulttuuria.

Sotahan ei ole kulttuuria, eikö se ole ennemminkin sen tuhoamista? Tästä olen kyllä nyt vähän epävarma. Olen iloinen siitä, että minulla on kaikenlaisia opuksia omassa käsikirjastossani. Voin käydä vuoropuhelua kirjojen ja elokuvien välillä, esimerkiksi. Mutta samurai-kirja on kyllä aika hankala tapaus. Minulla on sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää mitä tahansa sotilaskastia, koska sodat ovat niin kertakaikkisen turhia ja tuhoavia.

Jollain lailla ymmärrän eurooppalaista feodaaliaikaa. Ilmeisesti kulttuurinen tausta on niin paljon voimakas kaikesta suomalaisuudesta huolimatta, että voin ymmärtää Euroopan historiaa. Kyllä kulttuuri pitäisi jollain lailla pystyä määrittelemään, mutta en taida oikein osata. Ehkä on vain ajateltava että Japani oli vuosisatoja eristäytynyt muusta maailmasta, oma maailmansa, että siitä ehkä johtuvat ongelmani sen historian käsittämiskyvystäni. Japani on saari mutta Suomi ei?

Ja kuva, jonka saa klikkaamalla suuremmaksi. Se on Osakan valloituksesta joskus Japanin sisällissotien aikaan (tässä jutussa osasuurennoksena), Osaka on tuhoutunut ja rakennettu uudestaan, ihmisiä on tapettu ja uusia on tullut rakentamaan sen kaupungin uudestaan. Mitsuo Kuren kirjan ehkä hienoin anti on sen loistava kuvitus. Akira Kurosawan elokuvassa on kohtaus jossa esitetään No-teatteria. Se on muodollisempaa kuin Kabuki-teatteri, mutta perustuu samaten tarinoille. Tämän päivän Osakassa näkee kaikkea mahdollista teatteria, kun Osaka on yksi Japanin suurkaupungeista.