Jatkoa edelliseen. Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi oli kyllä selventävä. Pystyin sitä lukiessani rauhoittumaan ja ajattelin että se on ollut aivan tavallinen ihminen, kunnes päätyi kirjailijaksi ja toisen sellaisen aviomieheksi. Liikemies se oli ollut jo ennen sitä
Mutta Haavikolla on ollut aivan erilainen tausta kuin ihmisillä joita lapsena ja nuorena tunsin. Alempaa keskiluokkaa, myymistä ja ostamista. Kun Marja-Liisa Vartio kiukutteli pikkuporvareita ja poroporvareita vastaan, olin samaa mieltä, mutta hän on ehkä tarkoittanut jotain muuta kuin minä sitten kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuskin 40-luvulla potkittiin sillä tavalla porvarillisuutta vastaan, siis minkäänlaista porvarillisuutta.
Ei se Vartio-kirja juuri tuonut lisää tietoa, jotain, ei paljon. Mutta löysin Haavikon omakuvaan liittyvän runon, tuosta alakerran runohyllystä:
William Butler Yeats (1865-1939)
Sailing to Byzantium
THAT is no country for old men. The young
In one another’s arms, birds in trees
− Those dying generations − at their song,
The salmon-falls, the mackerel-crowded seas,
Fish, flesh, or fowl, commend all summers long
Whatever is begotten, born and dies.
Caught in that sensual music all neglect
Monuments of unageing intellect.
An aged man is but a paltry thing,
A tattered coat upon a stick, unless
Soul clap its hands and sing, and louder sing
For every tatter in its mortal dress,
Nor us there singing school but studying
Monuments of it’s one magnificence;
And therefore have I sailed the seas and come
To the holy city of Byzantium.
O sages standing in God’s holy fire
As in the gold mosaic of the wall,
Come from the holy fire, perne in a gyre,
And be the singing-masters of my soul.
Consume my heart away; sick with desire
And fastened to a dying animal
It knows not what it is; and gather me
Into the artifice of eternity.
Once out of nature I shall never take
My bodily form from any natural thing,
But such a form as Grecian goldsmiths make
Of hammered gold and gold enamelling
To keep a drowsy Emperor awake;
Or set a golden bough to sing
To lords and ladies of Byzantium
Of what is past, or passing, or to come.
Paavo Haavikko (1931-2008)
Kaksikymmentä ja yksi.
(17. runo, osa)
Missä ovat vanhat miehet?
Vanhat miehet ovat kuolleet.
Missä ovat nuoret miehet?
Nuoret miehet ovat sotimassa.
Mitä tekevät vanhat naiset?
Vanhat naiset itkevät.
Mitä tekevät nuoret naiset?
Nuoret naiset eivät kanna.
Missä ovat lapset?Lapset ovat kuolleet.
Mikä kansa tämä on?
Miksi se kuoli? Se oli liian pieni.
Siihen se kuoli.
Se oli ensin niin suuri.
Siihen se kuoli.
Se oli tehty kahdesta.
Siihen se hajosi.
Se oli niin yhtä.
Se meni rikki.
Sillä oli liian heikkoja liittolaisia.
Siihen se väsyi.
Sillä oli liian vahva liittolainen.
Se ei jaksanut kantaa sitä joen ylitse.
Kyllä nämä runot auttavat. Jos haluan tietää mitä mieltä on hallitsemisesta, voitoista ja häviöistä, niin voi lukea nuo kaksi runoa.
Niissä on yhdistävä tekijä. Mutta sen voi kyllä oppia kun miettii sitä mitä noissa sanotaan. Jokainen säe leviää kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja sen takia ei kyllä voi sanoa mihin eläminen näissä maissa on menossa. Vai onko se sitten ihan loppu, kaput? Minä mietin mitä on jäljellä Bysantista.
Muistan ajat sitten lukeneeni jostain että Välimerellä on ollut muinoin uhrivalkeita tai vainovalkeita aivan niin kuin Suomessakin ja todennäköisesti muuallakin. Erityisesti muistan puhutun Kreikasta. Voi olla että se ei ole modernia Kreikkaa ollenkaan. Muinaisilla kreikkalaisilla on ollut laivavarusteina käytössään liekinheittäjiä. Silloin kyllä oli kyse sodasta, aseesta vihollislaivaa vastaan. Suomessa juhlitaan keskikesää juhannuksena. Se taas on ollut uskonnollinen rituaali, ensin vuodenajan muuttumisen juhla, jota uutta kristinuskoa julistaneet ihmiset käyttivät hyväkseen levittäessään uutta uskontoa.
En löydä mistään netistä vihjettä siihen, mitä ne vanhat kreikkalaiset tulet ovat olleet, siis juhannuskokot. Saarissa niitä on ollut. Mutta oliko juuri juhannuksena? Mikä jumala on ylipäänsä ollut se joka niitä tulia on tarvinnut? Auringon ja valon pitäisi tietysti riittää, hyvää purjehdussäätä sopii rukoilla. Kyllä niillä ihmisillä on kalenteri ollut ja tiesivät että vuodenaika vaihtuu.
Jouluna kun on puoli vuotta juhannuksesta, jotkut keksivät ajatuksen joulupuusta. Saksalaiset polttivat niitä takassa, pohjoisemmassa koristeltiin kuusipuu ja ripustettiin siihen kynttilöitä ja lippuja. Muistan sellaisen puun, oljet lattialla ja ylhäällä lähellä öljylamppua joulukaktus kukassa. Sähköä ei vielä ollut.
Sitten joulusta puolen vuoden päästä mentiin isoäidin kanssa etsimään juhannuskoivuja porstuan eteen. Ne olivat portaiden kummankin puolen. Otettiin vielä oksia juhannussaunan vihtoja varten. Olen osannut käyttää jo puukkoa, katkoin ne siinä porraspäässä istuessani.
Minulle näytettiin miten pajunvitsasta väännetään köysi vihtaa pitelemään. Siinä oli työtä, pitää olla hyvät kädet. Myöhemmin alkoi tulla köysiä, manillasta tai hampusta tehtyä. Lapsetkin osasivat jo tehdä tulen kiukaan alle. Kasvoivat nekin ja astuivat pitempiä askelia kesän metsissä, poluilla.
Paavo Haavikon kirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika on taas nähtävänä, nyt Ylen Areenassa. Kaupunkiin jäävät voivat katsoa sitä ja ihmetellä aikaa, jolloin tehtiin televisioonkin kokonaisia taideteoksia. Siinä on Aulis Sallisen musiikki, joka on paljon parempi kuin muistin. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä selvästi, nieleksimättä loppuja. Sen jälkeen, siis vuoden 1982, jotain tapahtui sen jälkeen näyttelijänkoulutukselle, sen puheopetukselle ainakin.