19.6.19

Bysantti, kirjailijat ja tuli


Jatkoa edelliseen. Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi oli kyllä selventävä. Pystyin sitä lukiessani rauhoittumaan ja ajattelin että se on ollut aivan tavallinen ihminen, kunnes päätyi kirjailijaksi ja toisen sellaisen aviomieheksi.  Liikemies se oli ollut jo ennen sitä

Mutta Haavikolla on ollut aivan erilainen tausta kuin ihmisillä joita lapsena ja nuorena tunsin. Alempaa keskiluokkaa, myymistä ja ostamista. Kun Marja-Liisa Vartio kiukutteli pikkuporvareita ja poroporvareita vastaan, olin samaa mieltä, mutta hän on ehkä tarkoittanut jotain muuta kuin minä sitten kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuskin 40-luvulla potkittiin sillä tavalla porvarillisuutta vastaan, siis minkäänlaista porvarillisuutta. 





Ei se Vartio-kirja juuri tuonut lisää tietoa, jotain, ei paljon. Mutta löysin Haavikon omakuvaan liittyvän runon, tuosta alakerran runohyllystä:

William Butler Yeats  (1865-1939)
Sailing to Byzantium

THAT is no country for old men. The young
In one another’s arms, birds in trees
− Those dying generations − at their song,
The salmon-falls, the mackerel-crowded seas,
Fish, flesh, or fowl, commend  all summers long
Whatever is begotten, born and dies.
Caught in that sensual music all neglect
Monuments of unageing intellect.

An aged man is but a paltry thing, 
A tattered coat upon a stick, unless
Soul clap its hands and sing, and louder sing
For every tatter in its mortal dress,
Nor us there singing school but studying
Monuments of it’s one magnificence;
And therefore have I sailed the seas and come
To the holy city of Byzantium.

O sages standing in God’s holy fire
As in the gold mosaic of the wall,
Come from the holy fire, perne in a gyre,
And be the singing-masters of my soul.
Consume my heart away; sick with desire
And fastened to a dying animal
It knows not what it is; and gather me
Into the artifice of eternity.

Once out of nature I shall never take
My bodily form from any natural thing,
But such a form as Grecian goldsmiths make
Of hammered gold and gold enamelling
To keep a drowsy Emperor awake;
Or set a golden bough to sing
To lords and ladies of Byzantium
Of what is past, or passing, or to come.


Paavo Haavikko (1931-2008)
Kaksikymmentä ja yksi.
(17. runo, osa)

Missä ovat vanhat miehet?
Vanhat miehet ovat kuolleet.
Missä ovat nuoret miehet?
Nuoret miehet ovat sotimassa.
Mitä tekevät vanhat naiset?
Vanhat naiset itkevät.
Mitä tekevät nuoret naiset?
Nuoret naiset eivät kanna.
Missä ovat lapset?Lapset ovat kuolleet.
Mikä kansa tämä on?
Miksi se kuoli? Se oli liian pieni.
Siihen se kuoli.
Se oli ensin niin suuri.
Siihen se kuoli.
Se oli tehty kahdesta.
Siihen se hajosi.
Se oli niin yhtä.
Se meni rikki.
Sillä oli liian heikkoja liittolaisia.
Siihen se väsyi.
Sillä oli liian vahva liittolainen.
Se ei jaksanut kantaa sitä joen ylitse.

Kyllä nämä runot auttavat. Jos haluan tietää mitä mieltä on hallitsemisesta, voitoista ja häviöistä, niin voi lukea nuo kaksi runoa.  

Niissä on yhdistävä tekijä. Mutta sen voi kyllä oppia kun miettii sitä mitä noissa sanotaan. Jokainen säe leviää kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja sen takia ei kyllä voi sanoa mihin eläminen näissä maissa on menossa. Vai onko se sitten ihan loppu, kaput? Minä mietin mitä on jäljellä Bysantista.

Muistan ajat sitten lukeneeni jostain että Välimerellä on ollut muinoin uhrivalkeita tai vainovalkeita aivan niin kuin Suomessakin ja todennäköisesti muuallakin. Erityisesti muistan puhutun Kreikasta. Voi olla että se ei ole modernia Kreikkaa ollenkaan.  Muinaisilla kreikkalaisilla on ollut laivavarusteina käytössään liekinheittäjiä. Silloin kyllä oli kyse sodasta, aseesta vihollislaivaa vastaan. Suomessa juhlitaan keskikesää juhannuksena. Se taas on ollut uskonnollinen rituaali, ensin vuodenajan muuttumisen juhla, jota uutta kristinuskoa julistaneet ihmiset käyttivät hyväkseen levittäessään uutta uskontoa. 

En löydä mistään netistä vihjettä siihen, mitä ne vanhat kreikkalaiset tulet ovat olleet, siis juhannuskokot.  Saarissa niitä on ollut.  Mutta oliko juuri juhannuksena?  Mikä jumala on ylipäänsä ollut se joka niitä tulia on tarvinnut? Auringon ja valon pitäisi tietysti riittää, hyvää purjehdussäätä sopii rukoilla.  Kyllä niillä ihmisillä on kalenteri ollut ja tiesivät että vuodenaika vaihtuu.

Jouluna kun on puoli vuotta juhannuksesta, jotkut keksivät ajatuksen joulupuusta. Saksalaiset polttivat niitä takassa, pohjoisemmassa koristeltiin kuusipuu ja ripustettiin siihen kynttilöitä ja lippuja.  Muistan sellaisen puun, oljet lattialla ja ylhäällä lähellä öljylamppua joulukaktus kukassa. Sähköä ei vielä ollut.

Sitten joulusta puolen vuoden päästä mentiin isoäidin kanssa etsimään juhannuskoivuja porstuan eteen. Ne olivat portaiden kummankin puolen. Otettiin vielä oksia juhannussaunan vihtoja varten. Olen osannut käyttää jo puukkoa, katkoin ne siinä porraspäässä istuessani. 

Minulle näytettiin miten pajunvitsasta väännetään köysi vihtaa pitelemään. Siinä oli työtä, pitää olla hyvät kädet.  Myöhemmin alkoi tulla köysiä, manillasta tai hampusta tehtyä. Lapsetkin osasivat jo tehdä tulen kiukaan alle. Kasvoivat nekin ja astuivat pitempiä askelia kesän metsissä, poluilla.


Paavo Haavikon kirjoittama ja Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika on taas nähtävänä, nyt Ylen Areenassa. Kaupunkiin jäävät voivat katsoa sitä ja ihmetellä aikaa, jolloin tehtiin televisioonkin kokonaisia taideteoksia. Siinä on Aulis Sallisen musiikki, joka on paljon parempi kuin muistin. Näyttelijät lausuvat repliikkinsä selvästi, nieleksimättä loppuja. Sen jälkeen, siis vuoden 1982, jotain tapahtui sen jälkeen näyttelijänkoulutukselle, sen puheopetukselle ainakin. 

10.6.19

Haavikko ja Vartio


3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä” tuntuu suomalaiseen historiaan kätkeytyneen tyylipuhtaan erehdyksen ja välttämättömän kaaoksen näyttämöltä. Historian kääntöpuolia ja kirjoittamattomia lehtiä! Yleensä sellaisiin uppoavat historian professoreiden emeritukset vaikka eivät ehkä huku. Ja organisaation historiikin nimikin kertoo sen, että tarina on vanha. Siinä oltiin aivan alussa I maailmansodan taisteluissa. 

Mutta tarina kulkee ajassa, parhaimmillaan se on oikea aikakone. Suomi voi olla mitä tahansa. Maan kuvaan mahtuu tarinoita. Tuo ensimmäinen sitaatissa mainittu on Otavan julkaisema vuonna 1981. Siis Paavo Haavikon teos.

Ambulanssi on ehkä sotasaalista jota muinainen Neuvostoliitto ei ole ymmärtänyt? Mutta ehkä oli kyse vielä aikaisemmasta ambulanssista? 3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä? Ei kai vuonna 1915 ole vielä ollut ambulansseja? En pysy perässä noissa vuosissa. Onkohan se ollut jonkinlainen kerosiinilla käyvä vaunu? Vaikuttaa joltain viralliselta tai puoliviralliselta taholta.  Yliopistossa joutui joskus selaamaan vanhaa tietoa ja nimi kuulostaa vanhalta suomelta.

Vaikka olen lukenut ja kuullut radiosta asioita Suomi-nimisen valtion synnystä, en muista kenenkään selostaneen tarkemmin minkälainen asema Suomella oli autonomisena suurruhtinaan maana. Sen käsitän että tämä on ollut jonkinlainen autonominen alue, mutta suoraan tsaarin alainen. Mutta olikohan Suomi sitten Tsaarin omistama myös?

Kun Venäjä kävi I maailmansotaa vuonna 1915, niin Suomi ei sitä käynyt. Ehkä ambulanssi oli siis avustus sotaakäyvälle suuriruhtinaalle? Mutta hirveästi tekstissä on sotilaita ja tapahtuu kaikenlaista. Jotenkin kuitenkin  kuin verhon läpi katsottuna, taatusti ei realistista proosaa. 



Kävin kirjastossa ja löysin sieltä Helena Ruuskan kirjoittaman ja Vuokko Hosian toimittaman Marja-Liisa Vartio-elämänkerran (nimeltään Kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012). Siinä on esipuheessa osaksi sama teksti mikä on Haavikon seuraavassa proosatekstissä nimeltä Yritys omaksikuvaksi. Sen on julkaissut Haavikon oma kustantamo Art House vuonna 1987. Teksti kertoo muun muassa Marja-Liisa Vartion kuoleman. Se on vain osa tuota tekstiä, joka on tarkoitettu kirjailija Paavo Haavikon omaksikuvaksi.

”Yritys omaksikuvaksi” näyttää sisältävän myös jäämistöä isoisältä, siis Paavo Haavikon isänisältä. Siinä on perhe joka on ilmeisesti keskiluokkaista, tai kuten Haavikko sanoo että siinä alemmalla askelmalla keskiluokkaa, mutta ei alimmalla. Sellainen on ollut hyvä asema. Kun en tiedä keskiluokasta mitään niin en osaa sanoa. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan ellei sitten vain yksinkertaisesti tuloluokkaa.

Haavikko kirjoittaa kirjoittamisen opiskelustaan:
Isä avasi minulle kirjatilin ja maksoi laskut. Ostin kirjoja, luin niitä. Luettuani runon laitoin lyijykynällä sen yläpuolelle tähden; olen lukenut sen eikä minun tarvitse lukea sitä enää koskaan. En koskaan merkinnyt kirjaan nimeäni. Aloin kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.
   Sain tehdä paljon työtä, siinä.

Haavikon tapa opiskella kirjoittamista on ollut systemaattinen ja todennäköisesti johtanut kirjailijan ammattiin. En tiedä miksi minun on niin hankalaa lukea Haavikkoa. Marja-Liisa Vartion, Haavikon vaimon, proosa tuntui sen sijaan helpolta. ”Asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä”? Voin minä kyllä olla joku muu kuin kuka tahansa, mutta ei sillä muuten pitäisi olla mitään merkitystä, enkä ole ainakaan mitenkään vastaan lukijana olemista. Silti on vaikeaa, siis minulla, Haavikon suhteen. 

Nyt kun luen myös Vartio-elämänkertaa niin Haavikosta tulee ehkä toisenlainen? Ei ketään voi mitata toisiaan vasten, mutta erilaisuudet ehkä havaitsee.  Tästä on tulossa projekti.



Kirjahyllyssäni näkyy olevan yksi Haavikko. Se on nimeltään Kansakunnan linja ja julkaistu vuonna 1977 ja käsittelee Suomen historiaa. En tiedä pitääkö sekin kirja lukea. Se tuntuu olevan jonkinlainen liite historiankirjoitukseen ja ehkä pamfletti. En ole varma siitä muuttuiko historiankirjoitus 1970-luvulla. Jotain silloin kyllä muuttui ja lähinnä kai kuuluviin tulivat sisällissodassa hävinneet ihmiset, joita kutsuttiin punaisiksi.

Kun luin ”Kansakunnan linjan” alkupuhetta olin hämmästynyt siitä, että hän ohitti Lapuan liikkeen tai ei kutsunut sitä “fascistiseksi”, eikä myöskään pane liikaa painoa Mäntsälän kapinalle, jota kirjailijan mielestä ei ehkä voi kutsua kapinaksi. Noista liikkeistä ja poliittisista mielipiteistä ja sellaisten osoittamisesta on jo itsessään niin kauan aikaa että ei ole aivan helppoa nähdä yhteyksiä. Sellainen kuva minulle nyt jää, että hän pitää koko maata niin pienenä, että vaikka täällä olisi ollut mitä tahansa liikkeitä, niin niillä ei olisi ollut hirveän paljon merkitystä edes Suomelle. Vai oliko? 

Tässä ohessa on ollut isompia siivoamisprojekteja, kirjahyllyt ovat talven jäljeltä pölyssä. Ovat onneksi aikaiset aamut jolloin nyt on ollut lukemisena Marja-Liisa Vartio-elämänkerta. Tänään huomasin Hesarista että ilmeisesti sama kirjoittaja, Helena Ruuska  kirjoittaa myös kritiikkejä.

Vartion elämä on ollut lyhytjännitteistä ja vähän kummallista. Tiedän ajasta jotain, koska hän on ollut aikuinen silloin, kun minä olin vielä lapsi. Hän oli äidin ikäinen. Siitäkin sen voi tietää. Mutta tuo koulun käymisen ajoittaisuus ja se, ettei hänellä oikeastaan ole ollut vanhempia ollenkaan eikä omaa kotia. Se ei ole mukavaa, mutta silloin oli sota-aika ja lapset ovat voineet olla enemmän tiellä kuin nykyään.

Sota-ajan nuoruus on ollut tietysti aivan eri asia kuin meillä, jotka saimme kasvaa jo rauhan aikana. Jos ajattelen Marja-Liisa Vartiota, niin varmaan peilaan elämänkertakirjaa äitiin, hänen ystäviinsä ja läheisiin sukulaisiinsa. Ja muihin aikuisiin joita tunsin lapsena ja nuorena. Kasvaminen on aina samanlaista, mutta jos sille asettaa esteitä, niin siitä tulee hankalaa. Sotaa isompaa estettä on vaikea kuvitella.

Ruuskan tekstissä on Vartion päiväkirjoista napattua tavaraa ja siinä nuori koululainen arvostelee ankarasti sukulaisiaan, jotka ovat poroporvareita. Semmoisen porukan kesken on varmaan kukkinut kaikenlaisia kaksoisstandardeja.  Ei epäilystäkään. Vaikka olisi rauhan aikakin, niin ei kaksoisstandardeista seuraa mitään hyvää. Vanhemmat voivat piilotella niitä aikansa, mutta puberteetin tullen lapset näkevät ne piilot.

En käsitä kyllä sitäkään että nuori likka meni naimisiin vanhan ja viinaanmenevän taidekauppiaan kanssa. Mutta aika oli levotonta ja nuoruus meni vastaan hangoitellessa. Marja-Liisa Vartio kyllä käytti sen ajan hyvin, tuli lukeneeksi kaikki tärkeät kirjat.

Mutta minun on palattava takaisin Haavikkoon heti kun siivoamiseltani ehdin. Tämä on toivoton urakka, koska siivoaminen ei tule ikinä valmiiksi. Kirjoja on liikaa.  Muuta tavaraa meillä on käsittääkseni paljon vähemmän mitä ihmisillä yleensä on.

Oma kirjasto on tärkeä. Nyt kun olen ruvennut lukemaan ”Kansankunnan linjaa” sieltä täältä, niin löydän lyhyitä lauseita, joilla on suora yhteys tämän päivän maailmaan:
”Suomen oli pakko alkaa itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse.” 

Milloinkahan ne alkavat lähteä pois itsenäisestä valtiosta?  Tätä odottelua on kestänyt jo 101 vuotta.