25.9.22

Retroa

Olen aloittamassa lukuprojektia. Menin kirjastoon ja tarkoitus oli saada käsiini ensimmäinen Kari Aronpuron koottujen teosten neljästä niteestä. Kirjastovirkailija ei ollut siitä kuullutkaan, joten esitin toivomuksen siitä että nämä merkittävät kirjat hankittaisiin kirjastoon. Hän löysi minulle sen sijaan Aronpuron puolivälin koottujen niteen jossa on kyllä hirmuisesti tekstiä, peräti 721 sivua. Tai mistä sen tietää onko kyse Aronpuron puolivälin tuotannosta, koska hän on edelleen elävien kirjoissa. Kirja sopi erityisen hyvin syksyn alkamiseen, koska silloin on oltava keskittynyttä lukemista ja muistikirja, muuten talvesta tulee surkea.  Kirja kannattaa hankkia jos on rahaa, siis tämä: Kari Aronpuro: Retro. Ntamo 2010.



Kirjassa on tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja Aronpuro otti käsittelyynsä esimerkiksi Jalmari Finnen (1874-1938). Mutta koska Aronpuro on kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähellä sijaitsee Kangasalan pitäjä, niin ehkä hän on ottanut tehtäväkseen käydä läpi pirkanmaalaista/pohjoishämäläistä kirjallisuutta. Joka tapauksessa Aronpuro kirjoittaa Finnestä siteeraten lähteitään, joita hänen on täytynyt raahata aikamoinen määrä mukanaan. Mutta ehkä hänellä on ollut käytössään tietokone jossa on ollut esimerkiksi sähköposti?

Kirjeen on Aropuro kirjoittanut Jalmari Finnelle 11.6.2003 ja siis Álorasta (Kirje Álorasta, s. 79). Teksti on pitkä ja siinä on sitaatteja Finnestä ja muista tärkeistä ihmisistä.

Silmiin sattuu Gunnar Ekelöf, jota Pentti Saarikoski siteeraa ja on suomentanutkin. On Wikipedian mukaan julkaistukin: Epätasaiset runot (Alkuteokset: Strountes (1955), Opus incertum (1959), En natt i Otočac (1961). Alkutekstinä on Ekelöfin itsensä julkaisema Dikter.  Suomentanut Pentti Saarikoski, Delfiinikirjat (Otava, 1981). Pieni sivujuonne tuntuu olevan se, että Jalmari Finne on ollut Kangasalan Lepokodin asukas. Mutta Ekelöf-sitaatti kuuluu:
”De levande är förande/De döda, de är närände/ De döda är närände”

Ehkä Saarikoski on ollut kirjoittamassa/kääntämässä Ekelöfiä juuri Lepokodissa. Oli siellä asunut muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita.

Aronpuro sitten mainitsee myös Mikko Mäkelän, joka veti sitä kuuluisaa Mäkelän piiriä Tampereen vanhassa kirjastossa. Tähän on mainittava ajankohtainen muistuma perjantain Kulttuuriykkösestä keskustelu Manse-rokista, joka joidenkin mielestä pitäisi jo haudata. Kuuntelin sitä 23.9.2022, mutta ensi perjantaina on joku muu asia tärkeämpi kuin esimerkiksi Eppu Normaali. Tulin kyllä ajatelleeksi että kulttuuriohjelmat radiossa ovat hyvin Helsinki-keskeisiä.

Ehkä Ylellä ei ole Tampereella enää lähetys-studioita? Niitä oli ennen Satakunnankadulla ja lähetysautojakin oli. Jos olisi ollut kaksipuoleinen radio niin olisin voinut kuuluttaa että Juice Leskinen oli kotoisin Juankoskelta. Muusikot eivät välttämättä olleet vain Tampereelta. Suomi on aika pieni maa mutta ehkä nyansseja kuitenkin on?

Sitten Aronpuro löytää Finnen kiinnostuksen Nietzscheen. Ensin on lyhyt huomautus naisesta ja ruoskasta, mutta sitten huomaa Finnen olevan kiinnostunut historian hyödystä ja haitasta. Aronpuro keksii tässä yhteyden, joka joko on tai ei ole. Aronpuro siteeraa Antti Halmesvirran suomennosta Nietzschen ”Epäajanmukaisista mietelmistä”:
”Teille…historia on idealisoitua juoruamista.” (s.82)

Mutta tässä ilmeisesti Aronpuro tahtoo puhua suoraan Finnelle, joka on kyllä jo ollut jonkin aikaa kuolleena kirjeen kirjoittamisen aikaan. Aronpuro jättää asian penkomisen myöhemmäksi koska:
”- mutta minun on nyt lähdettävä täältä EU:n Andalusian autonomisen hallintoalueen Málagan  läänin Álorasta, maurien  900-luvulle rakentaman linnoituksen katveesta EU:n Pirkanmaan talousalueelle Tampereen Kalevaan Kiovan puiston laitaan askartelemaan henkilökuvaanne, jonka osaksi olen tämän kirjeen kirjoittanut.” s.83

Saamme tietää että Kangasalan kirkkomaalla on Finnen junailema ”Unohdettujen muistokivi”. Olen usein nuorena kävellyt illalla Kangasalan hautausmaalla, mutta en muista sellaista muistokiveä. Tai sitten en ole tiennyt keitä kaikkia unohdettuja muistokivi koskee. Muistan tietenkin muistomerkin, joka on hautausmaalla, mutta siinä ei ollut muita kuin pieniä valkoisia ristejä kun olin lapsi. Lastenkoti paloi ja lapset. Finne on tarkoittanut muita unohdettuja. Lasten muistomerkki tuli myöhemmin. Ehkä Finnen junailema unohdettujen muistomerkki on syrjässä? Sopisi olemaan.

Finnen tuotannosta Aronpuro kertoo arkistotietoja. Osa hänen kirjallisesta jäämistöstään on Tampereella ja osa Hämeenlinnassa. Alunperin kirjallinen jäämistö on ollut Helsingissä, koska Finnen viimeinen asunto on tyhjennetty vasta suhteellisen hiljakkoin. Kukaan ei ilmeisesti ollut varautunut arkistoimaan sitä tavaraa.

Finnestä on varmasti kirjoitettu paljon. Yksi lisälukemisto olisi Yrjö Varpion ”Jalmari Finne, työn ja mielikuvituksen mies”. Sen tiedot ovat: Hämeen heimoliiton julkaisuja 24. AAK 1974, Hämeenlinna. Olen hämmästynyt siitä, että on olemassa Hämeen heimoliitto. Asuin Kangasalla sentään yli 10 vuotta enkä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mutta ennen on ollut heimosotia ja ehkä heimoliitto on peräisin siltä ajalta?

Finne kirjoitti vuonna 1934 kirjeen rouva Minna Friskille, joka ei voinut tulla suureen tilaisuuteen lääkärin kiellon vuoksi. Kirje on kyllä mitä suositeltavinta lukemistoa, koska siinä kerrotaan minkälaisia juhlallisuuksia silloin on Kangasalla. Aronpuron Retro on täynnä tällaisia yllätyksiä. En tiedä yhtään mistä tilaisuudesta on ollut kysymys. Mutta on syöty Seurahuoneella, oltu ennen tai jälkeen kirkossa. Finne mainitsee kirjeessä jostain syystä äitinsä hautajaiset, mutta niistä ehkä ei ole kyse. En tiedä missä on ollut Kangasalan Seurahuone. Yksi monikerroksinen talo kyllä oli Kangasalan Kinon alapuolella ja siinä oli ravintola. Se oli talo joka kiipesi harjua pitkin ylöspäin. Rinne oli hyvin jyrkkä.

Tiedänpä nyt miten jäykänoloisia juhlia on ennen juhlittu. Kirkossakin on selvä istumajärjestys. Jalmari Finnen mielestä kyse on ollut hyvin tärkeästä juhlasta. Hän kokee viimeinkin saaneensa osakseen arvostusta. En sitten tiedä onko kyse ollut hänen äitinsä arvostuksesta vai mistä. Lapsena Kangasalla kyllä mainittiin Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta minua ne eivät kyllä koskaan erityisesti kiinnostaneet.

Retro siis pysäytti minut aika lailla alkuvaiheessa Kangasalle, tämä nidottu tiiliskivi. Mutta jo Aronpuron runokokoelma ”Aperitif - avoin kaupunki”, jonka luin jo 1960-luvulla oli hyvä esimerkki samanlaisesta tekstien käyttämisestä materiaalina. Siinä käsiteltiin tekstejä aika tavalla eri lailla kuin mitä olin tottunut näkemään runoilijoiden työnä.

Käsitän asian niin että Aronpurolla on ollut jotakin materiaalia Finnestä ja hän on käynyt sitä läpi Andalusian Málagan Álorassa eikä ole voinut tarkistaa kaikkia asioita.  Muistin että toinen tamperelaisrunoilija, Eeva-Liisa Manner, asui myös jossain päin Espanjaa. Minulla ei ole Mannerin Espanjan ajalta muuta kuin Helena Sinervon kirja nimeltä ”Runoilijan talossa”. Mutta onko EU niin perinjuurin muuttanut asioita, että niin Málagassa kuin Pirkanmaallakin on olemassa oma talousalueensa? En ymmärrä noita hallinnollisia juttuja. On noita nimityksiä muutettu Suomessakin. Meiltä esimerkiksi loppuivat läänit.

Voi tietysti olla niin että Aronpuro ei pidä EU:n mukanaan tuomista muutoksista, jotka epäilemättä ovat olleet byrokratiaa lisääviä. Nyt on vuosi 2022, Áloran kirje on vuodelta 2003. Ehkä siellä on joku residenssitalo? Tai oli. Tuskin ainakaan Suomen valtio on niitä kovin paljon lisännyt.

Yritän kuvitella herroja ja daameja ja mamselleita (?) astelemassa arvokkaasti ulos kirkosta, joka kyllä vetää paljon ihmisiä, ja kävelemässä tien yli kohti harjun rinnettä joka on aika jyrkkä. Mitenkähän ne ovat onnistuneet kiipeämään ilman rappusia ja kaiteita sitä rinnettä ylös? Vielä enemmän ihmettelen miten ne ovat päässeet alas. Ne ovat olleet niin hienoa väkeä, että tuskin ne pyllymäkeä ovat suostuneet menemään.

Jään siis miettimään edelleen sitä suurenmoista tilaisuutta Kangasalla kesäkuussa 1934. Finne päättää kirjeensä rouva Friskille:
”Kannattaa siis lukea sunnuntain lehdissä selostuksia. Ne tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä H.S:n reporteri on nainen ja Aamulehden on mies.”

11.9.22

Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.



Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.



Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”


Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.



Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.