Kunhan mietin

Entä mitä televisiossa menee? Ei mitään. Eilen loppui Jörn Donnerin viimeinen TV-esseen osa C.G Mannerheimista. Osia oli peräti viisi, kukin tunnin mittainen.

Mannerheim kirjoitti omaelämäkerran päätyessään viime vuosiksi Sveitsiin vanhana ja sairaana. Omaelämänkertaa on ollut hän itsekin katsomassa vähän päälle, oikolukemassa ja muuta sellaista. Enkä tiedä oliko se millainen opus, mutta mikäli haamukirjoittajana oli sotilaita, niin tuskin se kovin hyvää kieltä sitten on. Toisaalta voi olla hyvinkin, että entisaikojen sotilasakatemioissa haluttiin opettaa tuleville upseereille täydellistä kielenhallintaa, ehkä jopa kulttuurien tuntemusta. Oletan että Mannerheim-kirja oli ensin ruotsiksi.

Kaikkiaan en oikein edes käsittänyt, miksi Jörn Donner piti tärkeänä tämän elokuvaesseen tekemistä. Sillä on kyllä kytköksiä historiaan sellaisena kuin me sitä tunnemme. Oletan, että sota-arkistossa on enemmän tavaraa. Viime sotia kun Donner käsitteli, katsoin tarkkaan, näkyisikö isää jossain. Olen nähnyt hänen kuviaan nuorena. Mutta en edes tiedä, missä itse asiassa isä on ollut. Minulla on jossain hänen sotilaspassinsa tiedot, itse passi on tietysti uusien sukulaisten hallussa.

Mannerheim on ikoni, eikä näin pitkän ajan kuluttua ikonin yhteyksiä todelliseen henkilöön voi enää tietääkään. Donner seisoskeli urhoollisesti niin Siperiassa (jossa hän on ollut myös isänsä Kai Donnerin jäljillä), Sveitsissä sitten viimeksi, hienossa parantolassa, siis elokuvaesseen edetessä.

Tässä viimeisessä osassa Donner toi mukaan hieman jyrkemmän kansainvälisen ulottuvuuden: juutalaismurhat, Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – ja Suomen (lukuunottamatta kenties juutalaismurhia). Jostain syystä Mannerheim ei joutunut syytetyksi.

Vaikka en käsittänyt, miksi Mannerheim piti tuoda näin näyttävästi esiin, minusta on tarpeellista, että Suomessa tehdään edelleen korkeatasoisia dokumentteja. Näin laajojen historiallisten dokkareiden osuus on ymmärrettävästi pieni. Suomella ei ole varaa isoihin elokuviin. Mutta Donner hallitsee pitkänkin dokumentin tekemisen.

En ole katsonut viimeaikaista amerikkalaista otosta omasta sotahistoriastaan Tyynellä merellä II maailmansodan aikaan. Vertailun vuoksi olisi ehkä ollut tärkeää, mutta kirjojen lukeminen tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Ei, en lue juuri historiallisia romaaneja, hyvin vähän elämänkertojakaan. Mutta nyt halusin katsoa, mitä on tapahtumassa amerikkalaisessa romaanissa.

Luen juuri Philip Rothin romaania Exit Ghost, 2007, suomennettu nimellä Haamu poistuu 2008. Siinä mennään eestaas New Yorkin kirjallisen elämän historiaa, samoin yhden ihmisen, tämän vanhan kunnon Nathan Zuckermannin (Rolthin alter ego) elämää, haahuilua on runsain mitoin.

Parasta on ehkä se, että haahuiluun liittyy aina älyllistä toimintaa. Älyllinen toiminta on hyvin usein kirjallisen työn perusta. Valitettavasti ei aina.

Zuckermann on paennut New Yorkista maalle vuoden 2001 kaksoistornien romahduksen jälkeen, ja kaiken huipuksi George Bush (junior) vuonna 2004 valitaan jostain käsittämättömästä syystä uudelleen presidentiksi. Vaaleihin liittyy sitten Zuckermannin surkuhupaisa suhde nuorisoon ja varsinkin sen naiselliseen osaan. Tässä on lyhykäisyydessään kirjan selkäranka. Se kyllä sitten haarautuu moniaalle.

Sitä voi täältä matkan päästä ihmetellä amerikkalaisten traumatisoitumista katastrofin jälkeen. Pahempaa on vielä se, että trauma aloittaa sotien sarjan. Uusimmissa sodissaan jenkit ovat taas jumissa. Eivät näytä pystyvän lopettamaan aloittamaansa.

Juuri olin nähnyt sydäntäsärkeviä kuvia Suomi-filmin dokumenttikatsauksista sota-ajalta ja tajunnut, että siviilien tilannetta ei ole missään ja kokonaan vielä käsitelty lainkaan. En tiedä kuinka paljon heitä kuoli, loukkaantui, kuinka monet perheet särkyivät, mutta Suomi ei taatusti ollut sama enää kuin 1930-luvulla. Donner toi aika kattavasti kuvina esiin, millaista on ollut sisällissodasta nykyisyyteen.

Sitten seuraavaksi kirjaksi sattuu terroristien tuhotyöstä alkanut tilanne. Ja sekä Irakissa että Afganistanissa kuolee paljon siviilejä aivan samoin kuin Suomessa sotien aikaan.

Roth puhuu ihmisen vanhenemisesta. Vielä tarkemmin: hän puhuu kirjailijoiden vanhenemisesta. Kun tarkennetaan vielä vähän, hän näyttää puhuvan USAn itärannikon juutalaisten kirjailijoiden vanhenemisesta.

Ennen naisten perässä juosseesta kirjailijasta, Zuckermannista, on tullut syövän vuoksi inkontinenssin kanssa taisteleva ja ärisevä, ja naisten perään kaihoava vanha mies. Oltuaan torneja lävistäviä lentokoneita paossa maalla, kirjailija päättää muuttaa vähäksi aikaa takaisin New Yorkiin ja törmää heti alkuunsa hyvin kauniiseen 40 vuotta nuorempaan naiseen, kirjailijanalkuun. Tottakai nainen on varattu.

Kirjailija kirjoittaa eräänlaista näytelmää tapaamisistaan kauniin Jamien kanssa. Tullaan siihen, mitä ruumiillisuus hänessä on:

       He

Your breasts.

      She

My breasts. I can do well.

      He

You're original, Jamie. There aren't a million copies of you.

      She

You figure out what people want, you figure out what will impress people, and you give them what will impress them, and you get what you want.

On olemassa ihmisiä, eikä heidän tarvitse olla tyhmiäkään, jotka tajuavat käyttää ruumistaan kaiken sen saamiseksi mitä he sattuvat haluamaan. Tämä nuori nainen vaikuttaa kulutusyhteiskunnan ruumiillistumalta. Vaihtokaupan ei tarvitse koskea tavaraa välttämättä, se voi olla vaikka henkistä pääomaa.

Kuten ylläolevasta pätkästä näkee, Philip Roth ei ollut kuolemanvakavissaan. Itse asiassa hän harjoittaa itseironiaa kirjansa päähenkilöä kohtaan oikein reippaasti. Mutta kyllä Roth myös näkee, että jotain naisten ja miesten välillä on muuttunut.

Tässä nuoruuden ja vanhuuden väliin jää niin syvä juopa, että tuntuu mahdottomalta että nuoret voisivat ikinä mennä läpi elämänsä vanhuuteen asti. Ja sitten kuolla. Heillä ei ole minkäänlaisia itsetuntemuksen välineitä.

Jotain vikaa on varmaan kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tällaisia rintojensa varassa eläviä nuoria naisia on kyllä Suomessakin. Heiltä puuttuu rakkautta. Ehkä he eivät tiedä, että se ei kutsumalla tule edes lähelle.

Ajattelen kuvia palavista suomalaisista kaupungeista. Siitä ei ole kovin kauan. Elämänikäni verran, vähän enemmän. Lapsiakin kuoli. Vanhuksia, naisia, sotaväkeen kelpaamattomia miehiä. Mitä tuhlausta.

Donnerin kuva Mannerheimista tulee varmasti uusintana vielä. Kyllä se kannattaa nähdä, varsinkin jos ei ole kovin vanha vielä. Ihminen on edelleen osa isompaa ihmiskekoa, kylää, kaupunkia, maakuntaa ja maata. Kyllä se on tunnettava.

Philip Roth puolestaan on ällistyttävä ihminen. Hän on syntynyt 1933 ja tuntuu olevan vielä täysin järjissään. Haamu-kirjan jälkeen hän on kirjoittanut ainakin vielä yhden romaanin.

Mannerheimin ja Rothin tai Donnerin välillä on hyvin vähän yhteisiä tekijöitä. Kunhan ihmettelen miten monimutkaisia ja täysin erilaisia polkuja ihmiset saattavat vaeltaa.

Musiikin aika

Tänään ajattelen musiikkia. Tänään on musiikkipäivä. Brian Eno & Laurie Anderson.

Samaan suuntaan

Aloin miettiä yhtä kuvaa. Se on äitini albumissa. Sen lähetti hänen setänsä Amerikasta joskus 1930-luvulla. Kuvassa oli pieni maatila New Yorkin Long Islandilla. Hänen pieni serkkunsa istui suunnattoman kurpitsan päällä ja heilutteli jalkojaan.

En tiedä miten maatilalle kävi, paitsi että olen käsittänyt että kaupunki on nielaissut sen ajat sitten. Tai metropoli, ehkä se ei kuulu New Yorkiin, mutta ainakin sennimiseen osavaltioon. Ei siinä maassa mielestäni ollut maakuntia tai provinsseja.

Tämä johti ajatukseni yhteen nimeen. Se oli Montauk. Nimi on jotain intiaanikieltä, jota en nyt muista. Muistan kyllä tavanneeni New Yorkin Manhattanilla cherokee-intiaanin, joka näytti hyvin puhdasveriseltä. Korpinmusta pitkä tukka, pronssinkarvainen iho. Soitti huilua. En minä oikeastaan häntä tavannut, ihailin kaukaa, koska en itse osaa soittaa huilua.

Montauk on myös Max Frischin kirjoittaman kirjan nimi. Sen alaotsikko on: Elämäntapani ja mieltenlaatuni piirteitä. Sen suomensi Oili Suominen. Frisch kirjoitti kirjan vuonna 1975, jolloin Vietnamin sota oli jo ohi. Hän näki matkalla Montaukiin haipuviam repaleisia julisteita sodanvastaisista mielenosoituksista.

Olen lukenut kirjan kauan sitten ja nyt tahdoin katsoa oliko se menettänyt jotain. Minusta ei yhtään mitään. Aivan ilmeisesti se oli vastalukiessani tehnyt minuun vaikutuksen, mutta en muista että kirjasta olisi suuremmin metelöity Suomessa. Voi olla että kirja oli tavallaan ohitettu tapaus, tai sitten kirjailija. Frisch on sveitsiläinen ja laskeskelin, että hänen on täytynyt olla jo lähemmäs 60-vuotias ellei ylikin kirjan kirjoittaessaan.

Pidin kirjasta koska siinä rikottiin romaanikonventioita. Luultavasti Frisch kiinnitti ensimmäiseksi huomioni, kun näin hänen näytelmänsä Vanhan naisen vierailu. Se oli suomalainen esitys, en muista yhtään enää missä teatterissa se oli, mutta se kuului n.k. absurdin draaman piiriin. Harmittaa että näytelmää ei saa mistään lukeakseen, koska siitä näkisi nyt, siis nykyisyyttä vasten, onko se absurdi vai kenties peräti naturalistinen näytelmä. Miksi ylipäänsä tässä maassa ei saa näytelmäkirjallisuutta lukeakseen?

Muistan olleeni myös huvittunut siitä, että kirjassa Frisch viittaa edelliseen kirjaansa nimeltä Minä en ole Stiller (suom.Markku Mannila 1980, alkup. 1954). Sen olen lukenut vain osittain nyt uudelleen, mutta vakuutuin, että se on eräänlainen unimaailman kuvaus, jossa todellisuus kieltäytyy tulemasta esiin vaikka sitä kuinka kutsuisi. Kun ei pysty heräämään: silmät kieltäytyvät avautumasta.

Unimaailman ei tarvitse välttämättä olla painajaista, kun muistaa sen, että unia pystyy tietyssä määrin ohjaamaan. Luulisin että se on omien mielikuvien simuloimista. Se edellyttää kyllä sitä, että mahdolliseen päivätajuntaan ei pidä kiinnittyä liiaksi, koska se yleensä sotkee mielikuvia, sekoittaa ja häiritsee.

Sitten olivat pitkät pyhät olleet juuri ja joku oli maininnut Markku Pääskysen hienona kirjailijana. Muistin lukeneeni joku vuosi taaksepäin hänen romaaninsa Vastaavuuksia. Kirjassa oli tavoiteltu tavallaan samantyyppistä mielenmaisemaa kuin Frischin romaanissa Minä en ole Stiller. Pinnalta kirja on aika lailla tavallinen kolmiodraama, mutta kaikkien kolmen henkilön pään sisäisyys on kaikkea muuta kuin tavallista.

Olisi tavatonta, jos ihmiset eivät olisi myöskin onnettomia. Frischin kirjoista tavaton murhemieli ja onnettomuus puuttuvat. Niissä on lähinnä iloa ja raivoa. Tulin noita kahta kirjailijaa ajatellessani miettineeksi, että ehkä keskieurooppalainen tunneilmasto on todellakin erilainen kuin suomalainen.

Mutta Pääskysen kirjassa matkustellaan Kreikassa ja Turkissa. Matkustaminen tuntuu olevan kirjan henkilöille luontevaa. Se tarkoittaa sitä että ihmiset pääsevät irti suomalaisista jokapäiväisyyksistä ja katsovat mielestään uusin ja ehkä kirkkaammin silmin ihmisiä ja maisemia. Jostain syystä he eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi päivittelemään noiden vieraiden maiden ihmisten köyhyyttä. Se on itsestään selvä asia.

Siinä köyhien keskellä turisti voi elää aivan niin kuin kuka tahansa, koska ei kuulu siihen joukkoon ja voi koska tahansa lähteä pois.

Suomesta ja Suomen Helsingistä tuleva kuva taas on oikea vieraantuneisuuden ydin. Jäin miettimään onko se totta. Ja jos se on totta, niin miksi se pitää tuoda varta vasten myös romaaniin?

Sitten kävin taas kirjastossa. Piti saada käsiini Markku Pääskysen suomennos Odysseus Elytiksen runoista. Kirjan nimi on Ylistetty olkoon ja se ilmestyi viime vuonna. Siis 2010.

Olin ollut selvillä Elytiksen olemassaolosta, koska Elytis tunsi kaksi englanninkielistä kirjailijaa heidän Kreikan ajoiltaan, Lawrence Durrellin ja Henry Millerin. Näiden kirjailijoiden ja samoin Egyptissä asuneen Giorgios Seferiksen ystävyydestä olin taas tietoinen, koska suomeksi julkaistiin Durrellin Aleksandria-kvartetin julkaisun aikaan myös Durrellin ja Millerin pitkäaikainen kirjeenvaihto.

Tajusin siis että suomalainen kirjailija Markku Pääskynen ei ollut Kreikassa sattumalta, tuskin ainakaan parantamassa päätään minkään kolmiodraaman aiheuttamista traumoista. Kyllä hän oli pääsemässä Elytiksen kielen ja ajatusten jäljille.

Tekemässä siis työtä, johon sanataiteilija on koulutettu. Tässä tapauksessa suomentamaan runoutta. Se työ on niitä mahdottomimpia mitä maailmassa on, oli sitten kieli mikä tahansa.

Minä en uskaltanut heti tarttua suomennokseen, koska minusta tuntui että tunsin jollain tavalla Elytiksen kirjeenvaihto-kirjasta. Ajattelin pääseväni vähemmällä jos ensin luen vaikka Marjo Heiskasen Äänes ja Kari Aronpuron Kihisevä tyhjä.

Turha toivo. Suomalaiset runokirjat jäivät riippumaan ilman lankoja johonkin muuhun. Kestää, ennen kuin keksin mitä ne langat ovat. Ne voivat olla missä tahansa. Tämä ei tarkoita sitä, että jättäisin Heiskasen ja Aronpuron killumaan ilmaan. Mutta tiedän sitten, milloin tajuan mistä he puhuvat. En osaa yhtään nyt arvailla, mistä oivallus mahdollisesti tulee. Heiskanen ja Aronpuro eivät ole sukua keskenään, mutta he ovat suomalaisia nykyrunoilijoita.

Nyt minä yksinkertaisesti luen Odysseus Elytistä. Sieltä taustalta kuulen selvää messuamista, ikään kuin kirjailija tahtoisi minun kuulevan, miten runot ääntyvät. Kieli on kuitenkin suomea.

C.G. Jungilla on käsite synkronisiteetti. En ole keksinyt sille muuta mahdollista suomennosta kuin vastaavuus. Se tarkoittaa sitä, että juuri kun ajattelet jotakin, sitä läheltä kulkeva toinen ajatus materialisoituu suoraan edessä, esimerkiksi elokuvassa tai muussa kuvassa, tai jonkun ihmisen katseessa – ihan missä vain.

Kyllä sen tunnistaa.

Koko tämän ajan olen yhdellä aivolohkollani käsitellyt runoilija Vladimir Majakovskia, elämää ja töitä. En ollut tiennyt että Majakovskikin on käynyt New Yorkissa.

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi!

Pää humisee ja hiljaisuus

Pää on humissut jotakuinkin pari kuukautta nyt. Ajoittain humina on niin kovaäänistä, että herättää minut. Lääkäriin ei ole päässyt puoleentoista kuukauteen. Hoitaja löysi kuulokojekorvasta jotain mikä näytti tulehdukselta. Ja hups, sitten oli nuori lääkäri, jolta oli peruttu vastaanottoaika, katsomassa korvaa ja määräsi korvatippoja.

Tulehdus loppui mutta humina jatkuu. Se nuori lääkäri sanoi, että kuuloni on huononemassa. Mutta koska en pääse OIKEASTI lääkäriin, en myöskään saa jono-aikaa korvapolille, että voisin viimeinkin edes yrittää saada kuulokojeen myös toiseen korvaan. Ei tarvitsisi olla viikkoja kuulematon kokonaan. Pitäisi vain saada todisteet muista Pohjoismaista, että niillä todella on käytäntö yrittää antaa ihmisille takaisin heidän stereokuulonsa. Tosin Suomi on tietysti Suomi ja itsenäinen.

Korvapolin mahtavien lääkäreiden kanssa ei oikeastaan voi neuvotella omista asioistaan. Vaikka heillä kyllä on harkintavalta potilaiden suhteen. Olen aina ajatellut että harkintavalta ja neuvottelu kulkevat käsi kädessä, mutta ehkä potilas ei ole asianosainen.

Tosin mihinkäs minä kuuloa tarvitsen, tarpeeton ihminen. Enkähän minä juuri yritä kuunnella mitään erityistä. Tänään onnistuin saamaan aika hyvin selvää Radioateljeesta (Yle Radio 1). Se käsitteli Caravaggiota, tuota suurenmoista esibarokin maalaria. Taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka ottivat maalauksiinsa maisemiin ja ihmisten kasvoille, vaatteille, koruille lankeavan valon, jolla ei ollut oikeastaan mitään lähdettä. Ei kynttilöitä, aurinkoa, kuuta eikä tähtiä.

Luulen että sitä suomeksi kutsutaan valohämyksi. Valo on kaikkialla. Se on vähän hämärä, mutta ei niin hämärä, etteikö maalauksesta erottuisi jokainen yksityiskohta.

Olen koko päivän miettinyt ankarasti, onko nyt viimeinkin uskottava että taiteilija ja hänen työnsä ovat yhteismitattomia. Taiteilijan luonteesta ei voi päätellä hänen töidensä laatua, tapaa käyttää värejä, sommittelua ei mitään, ja sama päinvastoin.

Olen nähnyt tasan yhden Caravaggion, Maltalla. Kuva oli aivan uskomaton.

En muista että olisin missään nähnyt niin massiivista alttaritaulua. Se oli jo kooltaan typerryttävä. Se poikkesi kaikesta muusta mitä Johanniittain pääkirkossa oli. Malta on siitä merkillinen paikka, että se on ehkä Lappajärven kokoinen, mutta siellä on kirkkoja miltei joka korttelissa tai kyläntapaisissa – vaikka tuntuu että sama kaupunki jatkuu läpi saaren. Malta näyttää pieneltä pläntiltä keskellä Välimerta, jonkin matkaa Sisiliasta etelään.

Kirkot eivät ole niin upeita kuin Italian Firenzen kirkot, mutta Maltalle kannattaa matkustaa vain nähdäkseen temppelin alttaritaulun. Se kuvaa Johannes Kastajan teloitusta. Se on äärimmäisen realistinen, todellinen kauhukuva. Se silti herättää hetkessä ihailun maalaria kohtaan.

Ihailu ei ole samanlaista kuin katsoessa jotakuta (hyvintehtyä?) kauhuleffaa. Kuvaa katsoessa ei ole jännitystä. Se on paljon enemmän, se kuvaa todellisuutta suoraan ja kaunistelematta. Sen vuoksi sitä katsoessa henki salpautuu.

Caravaggio joutui pakenemaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä omaa teloitustaan johanniittojen suojaan. Oikeutta olisi käyty aivan syystä. Caravaggio oli ehtinyt tappaa jo pari ihmistä. Vaikuttaa siltä, että hän ei ollut aivan mieleltään terve, vaan ankaran impulsiivinen siihen pisteeseen että saattoi tappaa toverinsa, jonka kanssa istui Rooman tavernassa (mikäli ne olivat sennimisiä 1500-luvulla). Silloin niin kuin nytkin on ihmisiä, jotka ovat väkivaltaisia ja ihmisiä jotka selviävät ankaralla suunsoitolla.

Nyt ei ihmisillä ole pitkään aikaan lomia, eivätkä he voi harkita lentävänsä Maltalle. Minusta ajatus, että makailenpa rannalla ja käyn sitten vilkaisemassa taulua, on puistattava. Se viittaa rantalomaan. Rantalomat ovat epäeettisiä, vaikka voidaankin sanoa että muutamat Etelä-Euroopan maat elävät turismista. Miksi niiden pitäisi elää turismista? Caravaggion kuvaa en pane tähän, ei siitä saa pienessä koossa mitään käsitystä.

Meidän perhe on käynyt kerran Maltalla. Kuvassa näkyvä pikku-Elsan isä (veistosten takana penkillä, nuorimies) oli silloin 4-vuotias ja oppi matkalla että englanti ei ollut hänen ja hänen isänsä yksityiskieli. Elsa on nyt 3-vuotias ja tossu on irronnut jalasta.

Isä ja flikat olivat kylässä ja kävivät Grandpan kanssa Seinäjoen taidehallissa katsomassa Cata Ahlbäckin ja Tiina Lehtimäen näyttelyä nimeltä Njyy Wörks. Tämä oli toissailtana. (Kuva: Tiina Lehtimäki)

Ennen lähtöään näyttelyn avajaisiin Ida puolestaan jammaili kitaralla (ylipäänsäkin meteli oli hirmuinen!)

Sohvan reunalla makoilee Eisenhower-niminen pehmokoira.

Mutta omituisinta ihan viime aikoina on ollut se, että vaikka parveke ja ikkunat falskaavat, kiinanruusuni tuli hulluksi ja puhkesi keskitalven kukkaan.

Nyt perhe on päässyt onnellisesti kotiinsa. Sitä sai jännittää, kun yhtäkkiä eilen otti ja lauhtui. Aamulla satoi vettä. Marraskuun puolivälistä asti on ollut koko ajan pakkasta. Liukasteltiin, me hiljaisuutta ihmettelevät isovanhemmat, kauppaan. Ei tarvinnut hankkia sieltä paljon mitään.

Lapset ja heidän isänsä olivat kuin ne seitsemän laihaa vuotta Egyptissä Israelin kansalle: heinäsirkkaparvi joka söi hetkessä jääkaapin tyhjäksi. Onneksi sentään siellä oli jotain sentään. Mutta huomattiin että ei niin isolle ihmismäärälle osaa enää laittaa sapuskaa.

Ruuan jälkeen keittiön pöytä raivattiin ja Grandpa ja Ida saattoivat aloittaa piirustussession. Tässä ollaan aivan tosissaan.

Lapset ovat ihmeellisiä. Kyllä, ihmisenalut ovat todellinen ihme.

Merin meemi

Tämän löysin Unkurista, joka on tuossa sivupalkissa. Kamalan pitkä, mutta kun meemejä harvemmin tulee tehdyksi, niin olkohot nyt kerran sitten pitkä. Mutta fonttia en saa toimimaan niin kuin haluan. Näin kai tapahtuu koska liimasin tekstin Unkurista...

Tätä saavat jatkaa ihan ketkä tahtovat.

mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? 

Julkaisin pienen romaanin nimeltä Torpeedo. Sitä pyysi minulta pienkustantamo Ultra Art. Harkitsin asiaa pitkään. En vieläkään tiedä oliko myöntyminen järkevää. Jälkitunnelmat ovat sekavat. Kirjaa ei näy julkisuudessa, kirjakaupat juuri ja juuri ottivat tilauksiinsa. Alan tajuta miten älytön on kirjan/suomalaisen kirjallisuuden tilanne, siis kun itse näen, että sellainen on sitten se toinen puoli, kun olen ennen ollut vain kriitikko. Omituista puuhaa, ihan järjetöntä. Mutta kirjallisuutta ja kirjoja rakastan edelleen.

piditkö uudenvuodenlupauksesi ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En tee lupauksia en siksi pidä niitä.

synnyttikö kukaan läheisesi?

Lapsia tulee lisää veljenlikoille, mutta viime vuonna vain yksi. Vai oliko se toissavuonna? En paljon ole ilmeisesti kuljeksinut katsomassa ihmisiä.

kuoliko kukaan läheisesi?

Perheestämme kuoli Allu-cat, kuten poijaflikka sitä kutsui. Katselin kissan kuolemaa avuttomana, kyvyttömänä vähentämään 20-vuotiaan elinkumppanini tuskia. Kirjoitin Allun kuolemankamppailusta blogi-postauksen. Siinä ystäväni Anita sanoi hyvin: kun on kovaa syntyminen niin on myös lujassa hengenlähtö. Kuolema tulee kaiken aikaa lähemmäksi. Itsekullekin.

missä maissa kävit?

En missään ulkomaassa.

mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?

Kirjoittamisrauhaa. Tänä vuonna kirjan julkaisu sotki kirjoittamisen ja olen vieläkin aika lailla kyvytön istumaan ja tekemään kunnolla töitä. No, siis fiktion puolella. En aio rynnätä kirjoittamaan fiktiota suuna päänä, kirjajutut riittävät. Voisi sitä toivoa että saisi kirjoittamisesta joskus rahaakin, mutta viimeksi olen saanut siitä elinkustannukseni 1960-luvulla.



mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

En muista päivämääriä, paitsi lähisuvun syntymäpäivät, mutta en minä niitä tässä julista. 41. hääpäivä oli joulukuussa.

mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Ehkä se kuitenkin oli se kirja, vaikka tunteeni sitä kohtaan ovat sekavat. Se on vähän semmoinen lehtolapsi, mutta en tiedä miksi sitä ei voisi rakastaa. Juuri nyt se on tietysti vieroitettu ja kaikin puolin omassa varassaan, mutta voi sitä kantta ohimennessään julisteesta katsoa. Se on minun ottamani valokuva. Apropos, niin, valokuvat. Oli kova viime vuoden talvi ja nyt saattaa talvi ottaa ja jatkua edelleen. Tykkään talven valosta aivan älyttömästi ja sitä varten kamera on oltava mukana. Se ei ole vielä jäätynyt. On semmoinen tunne että minulla alkaa olla lumen taju.

mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Kropan kanssa. Se ei suostu yhteistyöhön niin kuin ennen.

kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Olen sodanjälkeisen pula-ajan sekundatuotantoa, joten luusto on aika heikkolaatuista. Perheellä ei ollut tarpeeksi ruokaa kun olin vauva ja isoisä oli patriarkka joka ilmoitti että mustasta pörssistä ei osteta. Hampaat ovat isoin vaiva ja kaameinta oli hampaan poisto joka tapahtui osin ilman puudutusta, koska leuka oli tulehtunut. Leikkaussalissa, nuoren kirurgin tekemänä, joka sitten jälkeenpäin ilmoitti että ei verovaroin implantteja tehdä. Hampaaton minusta tulee ihan kohta. Rupean syömään puuroja.

mikä oli paras asia, jonka ostit?

Löysin kirpparilta hyvät paksut villasukat joita on pidettävä sisällä. Parvekkeen ovi on vino ja falskaa. Minulla ei ole kärsivällisyyttä kutomiseen.

kenen käytös herätti hilpeyttä?

Lähinnä kai poliitikkojen. Ne joutuivat pitkin vuotta valehtelemaan niin läpinäkyvästi, että huvitti. Ehkä siitä tulee vielä muutos.

kenen käytös masensi?

En ole juuri tekemisissä ihmisten kanssa livenä. Byrokraatteja on pakko sietää johonkin mittaan, mutta ne ovat oppineet sanomaan lujan ei koko ajan, joten lähinnä en masennu vaan olen vihainen.

mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Suurin osa menee vuokraan. En ymmärrä miksi omistusasujat saavat verovähennystä omistuksestaan. Siis minä joudun pienestä eläkkeestäni maksamaan heidän asumistaan. Loppu menee ruokaan. Vaatteita saa Pelastusarmeijan kirpputorilta.

mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Hyvistä kirjoista, hyvästä kirjastosta. Hyvistä ajattelusessioista oman kirjoittamisen keskellä. Mutta myös puurtamisesta, joka on aina osa työtä, pakollinen osa, mutta jokaisen jutun pitäisi olla niin hyvä kuin mahdollista. Rakastaisin elävää musiikkia, varsinkin konserteissa, mutta korvat eivät edes kuulokojeen avulla anna minun kuulla kuten ennen. Rakastan hyviä radion puheohjelmia, harvoin kuuntelen muuta kuin YLEn 1-ohjelmaa. Induktiosilmukan avulla puheesta tulee käsitettävää. Pelkkä kuulokoje ei riitä.

mikä laulu / levy tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?

Ks. ylläoleva. Musiikkia soitan päässäni. Se on yleensä peräisin 1960-luvulta, jazzia, bluesia ja rock'n'rollia. Juuri nyt muista Dylanin biisin Subterranean Homesick Blues: It's all right, Mom, it's life and life only.

viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Illuusiot ovat karisseet. Tarkoittaako se surua?

b) laihempi vai lihavampi?

Talvisin vähän painavampi kuin kesäisin. En ehkä ole ylipainoinen.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Saa nähdä. Eläkkeensaajaa verotetaan paljon enemmän kuin palkkaa saavaa.

mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Olisin tahtonut olla maalla enemmän. Mutta sitten aina muistan ne kaikki helvetinkoneet mitkä siellä pörräävät ja tulen toisiin ajatuksiin. Saisi liikutuksi vähän enemmän.

mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Olen suunnitellut liikaa ja tehnyt liian vähän. Joku balanssi olisi ehkä toivottavaa saavuttaa.

jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Olisin saanut kiinni yhden eläinlääkärin, joka olisi tullut antamaan kuolinavun Allulle ilman hirveitä yli 12 tunnin kärsimyksiä. Mutta tässä kaupungissa ei kukaan voi sairastaa ja kuvitella pääsevänsä lääkäriin myös. Ainoastaan rikkaat ihmiset pääsevät lääkäriin ja saavat hoitoa.

rakastuitko vuonna 2010?

Rakastuminen on hölmöä puuhaa. Useasti tapahtuvana katastrofaalista. Olen onnellinen siitä että en ole enää nuori.

mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?

Teeman Arbatin lapset. En ole lukenut sitä, mutta venäläinen TV-toteutus oli loistava. Ylipäänsä Teema on se kanava jossa on hyviä sekä sarjoja että elokuvia.

vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Eivät ole kohteet muuttuneet. Oikeastaan pitää sanoa mitä eikä kuka: inhoan öykkäröintiä enemmän kuin mitään. En oikeastaan vihaa. Öykkärit ovat pahimmanlaatuisesti sosiaalisesti sairaita. Kunnon psykopaatteja on vähemmän.

mikä oli paras lukemasi kirja?

Ei kirjoja voi panna suosituimmuus-järjestykseen. Syksyn hienoon uuteen tutustumiseen liittyy Gary Snyder, USAn länsirannikon toinen beatnik-kirjailija Lawrence Ferlinghetin ohella. Snyderilta ilmestyy suomeksi piakkoin runoja. Beatnikeille ovat modernit runoilijat paljon velkaa ja kyllä suomalaistenkin pitäisi niitä jo tuntea. Minä luen heitä kyllä mieluummin englanniksi. Runoudessa kielimuuri voi olla kyllä tiheämpi kuin proosassa, siksi suomalaisten pitäisi saada runonsa omalla kielellään.

mitä halusit ja sait?

Ne kirjat sain jotka halusin. Pääsin mukaan Maailmankirjat-blogiin, johon kirjoitin mm. neliosaisen esseen Gary Snyderista. Isäntä on kokki, joten päivittäinen sapuska on hyvää ja maistuvaa. Minä olen nimittäin anorektikko ja sellaisella on yleensä aina vaikeuksia ruuan kanssa, ei voi mitään.

mitä halusit muttet saanut?

Olisi pitänyt ehtiä puolukkamettään. Mutta säät olivat oikullisia ja kirjaa piti kirjoittaa (ja kirjoittaa ja kirjoittaa...). Nyt ei ole puolukoita. Kaupungissa elämisen varjopuoli on kunnon metsien sijaitseminen fillarimatkan ulottumattomissa.

mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Nyt en kyllä muista yhtään sellaista, joka olisi yli muiden. Ehkä niitä ei ollut.

mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Ainakaan en juhlinut. Isäntä antoi kyllä lahjaksi kirjan. Ei käynyt ketään kylässä, mutta joku taisi soittaa. Täytin 65 vuotta. Jos saisin kansaneläkettä niin sitten olisin ruvennut saamaan sitä. Mutta työttömyyseläkettä kertyi hirmuiset vähän yli 1000 euroa, joten kansaneläke jäi pois.

mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Hammaskaluston parempi kunto, ks. ylempää.

kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?

Konsepti on liian hieno sana pukeutumiselleni. Puen päälleni mitä kirpparilta on löytynyt. Mutta vaate ei saa olla epämukava, keltainen, vihreä tai ruskea.

mikä piti sinut järjissäsi?

Kirjoittaminen. Se on kyllä yhtä kärsimystä ajoittain, mutta paljon pahempaa on jos ei kirjoituta ollenkaan. Kirjoittamisen kylkiäisenä kulkevat aina kirjat. Minulla on ilo asua aika lähellä kirjastoa. Ja se on hyvinvarustettu.

kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Muutamasta kirjailijasta, jotka tunnen. Kaikkia en tosin ole nähnyt livenä, mutta aika monta olen.



mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

En voinut välttyä kuulemasta ja lukemasta että Suomi EI ole enää maailman korruptoitumaton maa. Ja syy siihen oli poliitikkojen kaikentasoinen kähmintä. En ole lähdössä ulkomaille, joten ei tarvitse hävetä silmiä päästään, mutta on kyllä hävettänyt.

ketä ikävöit?

Allu-cat ja hänen viisi vuotta sitten kadonnut veljensä Rudi tulevat edelleen uniin. Unissa ne ovat ihkaeläviä.

kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Että joku olisi paras, hänet pitäisi tuntea. Ehkä paras on löytökissamme Lidia, jota alamme vähitellen tuntea vähän paremmin. Se johtuu ehkä siitä, että Allu oli kuitenkin huushollin kunkku ennen kuolemaansa. Lidia on muuttunut paljon sitten Allun kuoleman, hänestä alkaa tulla persoonallisuus, pikkuinen lady-kissa.

      Kuvaa voi klikata ja vaikutus on ällistyttävä!