25.7.20

Rottia ja ihmisiä

Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.

Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov.  Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998;  Sovetsky Sport Publishing House 1998)

Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?

Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.



Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva  (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut.  Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?

Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.

Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?

Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.

Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.

Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa.  Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.

Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.

Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.

Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)


Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.

Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.

11.7.20

Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.



”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.



”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 


Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.