27.1.09

Erlkönig

Katsoin Barack Obaman virkaanastujaiskonsertin. Jotkut amerikkalaiset kutsuivat sitä nimellä Obamastock (vrt. Woodstock). Musiikki oli hienoa, kaunista, se tyydytti, varsinkin musta musiikki, joka svengasi kuin hirvi.

Vuosia aiemmin, 1939, The Daugthers of the American Revolution (Amerikan vallankumouksen tyttäret) peräti 75 000 nimen voimin kieltäytyivät antamasta konserttitaloa Marian Anderssonin konserttia varten. Myöhemmin sama järjestö puolusti jyrkästi Vietnamin sotaa.

Valkoisen talon emäntä, Eleanor Roosevelt päätti sitten että kuuluisan mustan laulajan on saatava esiintyä ja esiintymispaikaksi valittiin Lincoln-muistomerkki, sama paikka jossa Obaman virkaanastujaiskonsertti järjestettiin.

Pari päivää sitten oli Teemalla Hitchcock-elokuvan jälkeen tuumintatauko sohvalla, Lidiakin venytteli ja mietti että menisikö toiseen syliin.

Kuvaruudulle ilmestyi tuhti musta nainen, Sessye Norman. En ollut huomannut dokumenttia etukäteen, mutta Erlkönig pysähdytti. Se on ehkä eniten rakastamani Lied, jonka tunnen ulkoa. Osaan soittaa sen päässäni.

Norman lauloi Franz Schubertin Liedin niin dramaattisen vakuuttavasti, että aloin kyynelehtiä ja heti perään rähistä itselleni heikkouttani. Kuka tässä nyt kyyneleitä kaipaa, kauneuden vuoksi?

Yleensä en ole kiinnostunut laulajista, joita minun on sitä paitsi huonon kuulon vuoksi vaikea kuulla, mutta Norman-dokumentti oli kiinnostava. Tajusin kuuntelevani mustan oopperalaulajan tarinaa, joka ei ollut yhtään itsestään selvä.

Hän samoin kuin Marian Anderson loi uransa pääosin Euroopassa. Siihen oli syynsä kuten edellä kerroin.

Mutta tähän liittyy tarina.

Olin pikkulikka kun serkkuni Jaska, silloin 16-vuotias, tuli kylään. Hän oli opetellut ulkoa Marian Anderssonin Schubert-levyn, joka hänellä oli. Hän lauloi hyvin, ja isäni parhaansa mukaan säesti häntä pianolla.

Mukana oli myös tämä Erlkönig-lied, joka oli sydämeenkäyvän surullinen, pateettinen ja romanttinen. Siinä paha kauniiksi pukeutunut haltiakuningas viekoittelee sairasta poikaa, jota isä kuljettaa ratsain läpi metsän kohti kotia.

Isä ei näe eikä kuule haltian viekoittelua ja lopulta lapsi huutaa hädissään että haltia kutsuu joko hyvällä tai ottaa pois väkivalloin. Isä viimein tajuaa, mutta pääsee kotiin liian myöhään.

Laulun sanat olivat joskus muinoin Rauno Räsäsen blogissa ja olin niistä iloinen, ne ovat seinällä edelleen.

YouTuben katseluun on liian vähän aikaa ja tiedän hyvin että sinne voisi uppoutua tuntikausiksi. Siksi on hyvä että joku joskus tönäisee että hei, Marian Anderson on täällä!

Tuon lapsuuden laulutuokion henkilöt itseäni ja oman perheen lapsia lukuun ottamatta ovat kuolleet. Marian Anderson kuoli 96-vuotiaan vuonna 1993 Portlandissa, Oregonissa. Andersonista näkyy olevan tietoa siellä ja täällä, esimerkiksi Sibelius on ollut vaikuttunut Andersonin laulusta ja omistanut hänelle jonkun kappaleen.

Yritän saada videon tähän perään. Jos en onnistu, hakekaa kappale itse kuultavaksenne!





Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
Er hat den Knaben wohl in dem Arm,
Er faßt ihn sicher, er hält ihn warm.

Mein Sohn, was birgst du so bang dein Gesicht?-
Siehst, Vater, du den Erlkönig nicht?
Den Erlenkönig mit Kron und Schweif?
Mein Sohn, es ist ein Nebelstreif.

Du liebes Kind, komm, geh mit mir!
Gar schöne Spiele spiel ich mit dir;
Manch bunte Blumen sind an dem Strand,
Meine Mutter hat manch gülden Gewand.

Mein Vater, mein Vater, und hörest du nicht,
Was Erlenkönig mir leise verspricht?
Sei ruhig, bleibe ruhig, mein Kind:
In dürren Blättern säuselt der Wind.

Willst, feiner Knabe, du mit mir gehn?
Meine Töchter sollen dich warten schön;
Meine Töchter führen den nächtlichen Reihn
Und wiegen und tanzen und singen dich ein.

Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?
»Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau.

Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt.
Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!

Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh' und Not:
In seinen Armen das Kind war tot.

Category: Music
Tags:
Erlkönig Erlkonig die Marian Anderson Schubert Classical Lied Lieder

17.1.09

Madot ja globalisaatio




Windows-kone oikutteli. Se kiukutteli, mateli ja kieltäytyi joskus suorittamasta sille määrättyä tehtävää. Se piti sulkea ja avata uudestaan, mutta oikuttelu senkun jatkui.

Sitten piti toimittaa jo syväskannaus jo, koska sähköpostin toisessa päässä tutun kone oli jumiutunut täysin.

Löytyi mitä kummallisimmista paikoista yksi ja sama mato. Luulen että mato oli hyytynyt. Ainakin mato oli vanha, koska artikkelit, joiden sisälle se oli asettunut uinumaan, olivat vuosia vanhoja.

Kerään tietoa ja säilön sitä. Mutta vain tärkeää tietoa. Joka sitten unohtuu paikoilleen vuosiksi.

Madon valtaamat tiedostot olivat kaikki ilmeisesti samasta lähteestä. Olin tutkinut neokolonialismia Afrikassa. Muistelen että minua riivasi Joseph Conrad noin pari kolme vuotta sitten. Luin jostakin, että Conrad ei ollut kirjoittanut fiktiivistä romaania Kongon kauheuksista (Pimeyden sydän,1902), vaan lähtenyt Englannista tietoisesti dokumentoimaan kuulemistaan Belgian yksinvaltaisen kuningas Leopoldin valtuuttamista sortotoimista.

Kansioitani järsivässä madossa oli se kummallisuus, että se oli löytänyt tiensä tiettyjen sanojen sisälle. Nämä olivat kansioiden nimet:
Afrikka
Demokratia
Globalisaatio
Me ja muut
Poliittinen kysymys
Sananvapaus
Lähteet ja linkit


Kaikki käsitteet liittyvät Joseph Conradin kirjaan.

Riivajaiseni johtui siitä, että amerikkalainen ystäväni ei uskonut meillä Euroopassa tiedettävän paljonkaan kolonialismin historiasta. Suomea sitä paitsi ei voinut pitää siirtomaana, sillä oli vain ollut huono tuuri omituisen kielen ja geopolitiikan vuoksi.

Ystäväni tolkutti minulle että kuningas Leopoldin haamu ei ole koskaan kolonialismin ytimestä lähtenytkään, ihan siitä riippumatta, onko sen nimi neo- tai uus- tai vain globalisaatio. Siirtomaaisäntien ahneus on ja pysyy.

Samoihin aikoihin käsiini tipahti Sven Lindqvistin kirja Tappakaa ne saatanat (Utrota varenda jävel, suom. Antero Tiusanen, Pequod, 1996), joka on opus kolonialismin historiasta. Rupesin kirjeitse oppimestariksi, pyrin todistamaan, että eurooppalaiset ovat tässä suhteessa ajan tasalla ja ehkä enemmänkin. Mutta että miten on amerikkalaisten laita?

Sattui että USA:ssa oli julkaistu metelin säestyksellä Adam Hochschildin kirja Kuningas Leopoldin haamu, eli:Kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa, suomentanut Heikki Salojärvi, Tammi 2004 (King Leopold’s ghost: A story of greed, terror and heroism in colonial Africa, 1998).

Täältä löytyy kirjan syntyhistoria parhaiten. Suomenkielinen sivusto on hieman ohut.

Rapakon poikki kulkevat tiedot olivat vaillinaisia. Ystäväni ei ollut koskaan kuullutkaan Sven Lindqvististä, sen sijaan Hochschildin opus käännettiin suomeksi sentään kuudessa vuodessa.

Oletan että mato makaa silloisen väittelyn pohjaksi hakemani materiaalin päällä. Tai makasi, minun oli pakko tappaa tiedostokansiot koska madon tai matojen olemassaoloa työvälineeni sisuksissa en voinut sallia. Löysin madon pari päivää sitten ja vieläkin tärisyttää ja hermostuttaa. Tässä välissä oli sitten puhe ruotsiksi lukemisesta täällä.

Nyt olen ollut mietteliäs Suomen Ruotsista irtautumisen vuosipäivän juhlimisen vuoksi. Joku riikinruotsalainen ehätti toivomaan, että Ruotsi pyytäisi Suomelta anteeksi. Presidenttimme toivoi että vuosipäivä saisi vauhtia ruotsinsuomalaisten kansalaisoikeuksiin, jotka ovat pysyneet tiukasti paperilla lukuun ottamatta Tornionjokilaaksoa.

Olin vuosina 1965-69 opiskeluaikani kesät töissä Tukholmassa, töissä, jotka eivät riikinruotsalaisille kelvanneet enkä tiedä miksi, koska niistä maksettiin minusta aivan mielettömän hyvin.

Meillä ei Suomessa ollut asumistukia, ei sairausvakuutusta, ei terveyskeskuksia, ei opintolainoja opintotuesta nyt puhumattakaan. Mutta vuokrat eivät olleet ylipääsemättömän kalliita, opiskelu oli ilmaista, bussit ja junat kulkivat sopuhintaan ja ruisreikäleivän hinta oli nykyrahassa ehkä sentin, ellei nyt peräti miinuksen puolella.

Loistava tapa ansaita opintorahat! Ja meitä oli tuhansia.

Mutta. Törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen, että minua ei pidetty minään. Puhuin sujuvasti ruotsia, luin sitä, kirjoitin – eli mitä parhain mahdollinen siirtolainen. Ei, ei, Arbetsförmedling ei ollut kiinnostunut pätkääkään koulutuksestani, kielitaidostani, ylipäänsä olemassaolostani, ainoastaan mahdollisuudesta käyttää työvoimaani halvalla suuren sairaalan vanhainkodin sairasosastolla.

Systrarna eli sairaanhoitajat kielsivät puhumasta suomea edes tauoilla. Olin joutua ulos koko talosta, kun yksi systeri sai minut kiinni suomen puhumisesta suomenkieliselle vanhukselle joka oli unohtanut ruotsin. Niin olen nyt minäkin.

Oli pakko ruveta miettimään historiaa, sosialidemokratiaa, kolonialismia. Muistan pohtineeni pääni kipeäksi Olof Palmén henkilöä, pääministeriä soihtukulkueen kärjessä 21.8.1968, samalla kun puristin kainalossani suuren suurta halvapurkkia, tuliaista serkun lapsille. Silloin en kyllä ollut aivan varma siitä voiko Suomeen tulla takaisin.

Suomenlaiva taisi olla joku Bore-nimisistä, oli niitä ainakin kolme. Kansipaikalla oli kylmä.

11.1.09

Ennen ja jälkeen

Ei ole tarvinnut lukea Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa tietääkseen, että työ, poliittinen toiminta ja älyllinen pohdiskelu muodostivat kolme radikaalisti toisistaan poikkeaville periaatteille ja kriteereille rakentuvaa aluetta. Heterogeenisyys ei tietenkään poistanut leikkauskohtien mahdollisuutta: älyllinen ajattelu saattoi kohdistua politiikkaan, poliittinen toiminta taas vuorostaan ruokki usein ja mielellään tuotannon aluetta koskevia ajatuksia ja niin edelleen. Mutta olipa leikkauskohtia kuinka monta hyvänsä, Työ, Ymmärrys ja Politiikka pysyivät olennaisesti erillisinä. Siihen oli rakenteelliset syyt. (s.45)
(Paolo Virno: Väen kielioppi. Suom. Inkeri Koskinen. Tutkijaliitto 2006)



Vuoden 2005 lopulla

Tämä kaupunki on minikokoa. Luulisin että asukkaita on suunnilleen kriittinen massa, että tämä ei ole enää maaseutua, noin 58 000. Tämä on keskellä Suomea mutta meren rannalla.

Kun olin töissä läänivainaan toimistossa joskus tämän vuosituhannen alussa, tutustuin ihmisiin, jotka työkseen katselivat kaupunkia ympäristönäkökulmasta. Kuulin, että kaupungin kokoon nähden tämä on Suomen autoistunein.

Vaikka keskustaa leikkaavat komeat esplanaadit, kirkot ja hovioikeus toisissa päissä, niin entinen kuvernementin pääkaupungin tiivis keskusta ei suuresti houkuttele varsinkaan lapsiperheitä, koska lukuun ottamatta aivan pientä aluetta kaupungin torin ympäristössä, autoilla on kaikkialle esteetön pääsy.

Ympäristöihminen toimistossaan sanoi, että lakisääteiset saastesuppilot keräävät hirvittävän korkeita hiukkaspitoisuuksia. Koska autoille on annettu hyvin suorat kadut, ne kulkevat lujaa ja asfaltti hankautuu ihmisten keuhkojen sisuksiin. Varsinkin lapsille ne ovat tuhoisia.

Kaupungissa on tasan yksi puisto ja se on kuvissa näkyvä aseman puisto. En ole huomannut terveysviranomaisten huolta puistojen vähyyden suhteen.

Asun aivan sen puiston kupeessa ja kävelin siellä usein. Puistossa oli runsaasti jalopuita kuten kuvernementin pääkaupunkiin kuuluu. Tsaarinajan virkamiehistä pidettiin hyvää huolta, lähellä oli myös työväen puutalokortteleita. Puistoon oli nyt tasavallan ja demokratian aikaan vaikea päästä: se oli ympäröity aidoin. Tekosyynä oli, että joku saattoi raiteiden yli loikkiessaan jäädä junan alle – ensimmäisessä kuvassa juna on menossa kohti varikkoa.

Mutta sitten ilmeni että on olemassa ympäristöihmisten 30-40 vuotta torjuma suunnitelma rakentaa puiston halki katu, joka nyt yhdistäisi mukavasti muutaman ison ostoskeskuksen ja torin alle kaivetun parkkipaikan.

Kaupungin ainoat keuhkot olivat menossa. Sen lisäksi katu tulisi kulkemaan hyvin tiiviisti rakennetun korttelin ohi, korttelissa asuu noin 1000 ihmistä. Korttelin takana on kolme koulua ja koululaiset kulkevat risteyksessä aamuin ja illoin.

Korttelin asukastoimikunta ehdotti kaupungille että korttelin nurkalle pannaan liikennevalot. Ei pantu. Ei edes ensimmäistä hidastustöyssyä.

Kaupungin kotisivun mukaan kaupunki on ”merellinen menestyjä”. Sen johto asuu kuitenkin jossain menneessä maailmassa, jossa autot kulkevat niin nopeasti kuin mahdollista ja onnettomuuksia tietysti sattuu.

Katu on tehnyt asuinkorttelista epäviihtyisän. Jatkuva meteli rassaa hermoja ja lasten vapaata pääsyä kadulle ei voida enää sallia. Korttelin piiritystilanteesta tuli pysyvä.

Ennen kadun rakentamista soitin huolissani kaupungille, sieltä vastasi joku insinööri, joka kertoi kadun olevan kuningasajatuksensa ja sen toteutumisen myötä hän lähtee eläkkeelle.

Siis horisija, jonka päähän on jäänyt soimaan ajatus että kunhan yksityisautoja on tarpeeksi, niin kyllä kaupunkikin menestyy.

Olisikohan niin ajateltu joskus 1950-luvulla viimeksi?

Itsestään selvästi kaupungin insinöörit (ensimmäistäkään arkkitehtiä ei kaupungilla tietenkään ole) eivät ole vaivautuneet käymään edes naapurimaiden kaupungeissa katsomassa mallia ydinkeskustan viihtyisyydestä.

Ei tämä ole ainut suomalainen kaupunki jossa vähät välitetään asukkaista. Oikeastaan se tuntuu olevan suomalaisten kaupunkien sääntö.

Kuukausi pari sitten juttelin korttelin kulmalla poliisin kanssa. Hän mittasi nopeuksia. Rikkomuksia tuli koko ajan. Poliisi sanoi että on yritettävä edes joskus vähän hillitä autojakin, vaikka poliisivaje on hirmuinen.



Vuoden 2008 lopulla, kamerakulma täsmälleen sama.

Ehkä olisi mahdollista Väellä ja Voimalla rakentaa kaupunkiin Työn, Ymmärryksen ja Politiikan leikkauskohta. Virnon kirja on lukemisen arvoinen miltei tarpeeseen kuin tarpeeseen.

6.1.09

Aikuistumisriittejä

Astuminen nuorison asemasta varhaiseen aikuisuuteen sisältää kaikissa kulttuureissa initiaatio-riittejä. Niitä on sekä tytöillä että pojilla.

Muutama päivä ennen uutta vuotta ja vielä loppiaisen aikaan nämä nuorista aikuisiksi varttuvat päättivät häiritä koko suuren asuinkompleksin elämää kolmeen neljään asti yöllä, melkein joka yö. Ei niin että raketteja, joiden ampuminen vaakasuoraan aika ajoin sai sulkutulen piirteitä, olisi ammuttu kaikkia samaan aikaan, vaan niin, että kun ihminen oli noin kello 1 yöllä saanut unen päästä kiinni, nämä riittejään läpikäyvät idiootit päättivät herättää kaikki parilla raketilla noin tunnin välein.

Tämä on Suomea tänään. Olen miettinyt unettomina öinä ihmisten aikuistumista, ja sitten ystävältäni tuli kuvakertomus muinaisesta intiaanipoikien initiaatiosta. Minusta tuntuu siltä, että niillä pojilla oli tosi kyseessä, toisin kun vanhempiensa korkeata elintasoa oireilevilla laumoilla täällä.





Wind-vuori sijaitsee Columbia-joen kanjonin varrella Washingtonin osavaltion puolella noin 80 km Portlandista,Oregonista, itään. Sen huipulla on kiveliöitä, joihin on kaivettu syviä kuoppia henkien vaatimuksesta. Alkuperäiset amerikkalaiset eli intiaanit ovat kaivaneet niitä 200-1000 vuotta sitten.

Wind-vuori ei ole kovin korkea ajatellen Luoteis-Amerikan vuoristoja, mutta sijainti on ratkaiseva: sieltä näkee maiseman joen kanjoniin ja läheisille Kaskadien vuorille joka suuntaan. Nimestä voi päätellä, että vuorella tuulee usein pitkin kanjonia itä-länsi –suuntaan.

Kuvat on otettu kesän ja syksyn patikkaretkillä vuoren huipulle, joka on 580 metriä joen yläpuolella. Arkeologit uskovat, että nuorten miesten initiaatioriitteihin kuului yhden tai useamman vuorokauden nukkumaton aika kivionkaloissa. Pojat paastosivat, mietiskelivät ja tekivät kovaa ruumiillista työtä rakentaessaan kiviröykkiöitä irtonaisesta basalttikiveliöstä huipulle. Riitin tarkoituksena oli saada näky siitä eläimestä, joka tulisi olemaan pojan suojelija-henki aikuisena.

Samantapaisia vaelluspaikkoja voi löytää kanjonin erämaa-alueella ja toisilla huipuilla Columbia-joen varrella. Näiden kuvien onkalot kurottuvat länteen, mutta toisia on löydetty suunnattuna itään ja etelään.

Alkuperäiset amerikkalaiset, intiaanit, edelleen pitävät henkien tapaamispaikkoja, kiveliöitä, pyhinä, ja ne on kaikki suojeltu valkoisten lakienkin mukaan.

Intiaanien tarinoita on säilynyt niin paljon, että niistä voi päätellä kiveliö-kuoppien tarkoituksen suhteellisen tarkkaan, vaikka Luoteis-Amerikan intiaanikielet ovatkin muutamaa lukuun ottamatta hävinneet.




Enemmän olisi voinut säilyä, ellei silloisessa Luoteis-territoriossa olisi alkanut massiivinen valkoisten valloitusvaellus 1800-luvun puolivälin maissa. Koska seutu on vuorten ja valtavien metsien kattama, olivat eri intiaaniheimot riippuvaisia aivan erilaisista elinkeinoista: rannikolla oli kalastajia ja vuoristoissa, Columbia-joen kanjonissa sekä Willamette-laaksossa oli enemmän metsästäjä- ja keräilijäheimoja.

Miten vain, he olivat suhteellisen suojattomia valkoisten invaasiota vastaan. Silti useiden heimoja kanssa tehtiin sopimukset riista- ja kalastusmaista ynnä pysyvien asuinalueiden hallinnasta. Kun territoriosta tuli osavaltioita, ne kätevästi unohtivat sopimukset.

USA:n liittovaltio keskitti intiaanisopimukset virastoon nimeltä Bureau of Indian Affairs, josta tuli yli sadaksi vuodeksi kirosana intiaanien kielissä ja mielissä, missä tahansa sopimuksia sitten rikottiinkin. Tilanne on maailmanmitassa erikoinen: sopimukset intiaanien ja Yhdysvaltain liittovaltion kesken olivat kansojen välisiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että intiaanit eivät olisi Yhdysvaltain kansalaisia.

Tosin intiaanipasseja he eivät saa vaan Yhdysvaltain.

Vasta 1960-70-luvuilla intiaanien pyrkimykset jonkinlaiseen itsehallintoon toteutuivat. American Indian Movement (AIM= pyrkimys) tuli tunnetuksi sittemmin maailmanlaajuisesti Lakota-intiaanien taistelusta pyhän Mustan vuoristonsa omistuksesta.

Keskiössä on paikkakunta nimeltä Wounded knee, joka tuli tunnetuksi intiaanisotien aikaan siitä, että Lakota-heimo voitti valkoisten kenraali Custerin armeijan, ja se kuoli viimeiseen mieheen.

Kosto oli tietysti hirmuinen. Silti Mustat vuoret ovat edelleen Lakota-heimon kertomuksissa pyhää maata, ja liittovaltion viimeisin pyrkimys on kieltää heimon omistusoikeus vuoriin ja sen sijaan sallia kaivosyhtiöiden uraanivaltausten täysimittainen käyttö. Todennäköisesti lopullinen ratkaisu tapahtuu oikeusistuimissa.

Mutta Kolumbia-joen kanjonin kiveliöiden mietiskelykuopat ovat säilyneet. Mietin käyvätkö nuoret intiaanipojat vieläkin istumassa siellä, kaivavatko oman onkalonsa? Käykö niissä ehkä nykyään valkoisia amerikkalaisia ajattelemassa omaa totemieläintään?




(Kiveliökuoppien tarina ja kuvat: M.J. O’Brien)

Edit. 7.1.09 Valitettavasti tekstiin pujahti virhe, kun luin nopeasti valtavaa määrää artikkeleita, joita tämän blogin lukijakin voi helposti löytää intiaanien asemasta Yhdysvalloissa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjojakin, tietoa mm. täältä.

Mutta Wounded Knee oli vain yksi monien verilöylyjen sarjassa. Sen sijaan Custerin rykmentti tuhottiin Little Big Hornin taistelussa.

1.1.09

THE WAY WEST, UNDERGROUND



Sumuinen vuori Oregonissa (Kuvan valokuvaaja tuntematon, ostettu Portlandin kirjakaupasta 1970-luvulla)



THE WAY WEST, UNDERGROUND

The split-cedar
smoked salmon
cloudy days of Oregon,
the thick fir forests.

Black bear heads uphill in
Plumas county,
round bottom scuttling through willows –

The Bear Wife moves up the coast.
where blackberry brambles
ramble in the burns.

And around the curve of islands
foggy volcanoes
on, to North Japan. The bears
& fish-spears of Ainu.
Gilyak.
Mushroom-vision healer,
single flat drum,
from long before China.

Women with drums who fly over Tibet.

Following forests west, and
rolling, following grassland,
tracking bears and mushrooms,
eating berries all the way.
In Finland finally took a bath:
like sweatlodge on the Klamath-
all the Finns in moccasins and
pointy hats with dots of white,
netting, trapping, bathing,
singing holding hands, the while

see-sawing on a bench, a look of love-

Karhu-Björn-Braun-Bear

[lightning rainbow great cloud tree
dialogs of birds]
Europa. ‘The West.’
the bears are gone
except Brunhilde?

or elder wilder goddesses reborn-will race
the streets of France and Spain,
with automatic guns-
in Spain,
Bears and Bison,
Red Hands with missing fingers,
Red mushroom labyrinths;
lightning-bolt mazes,
Painted in caves,

Underground.

(Gary Snyder:Turtle Island. New Directions, 1969-1974. Valitettavasti alkuperäinen tekstin asemointi ei näytä toteutuvan blogissa.)