28.1.14

Jäljestämistä


Aurinkolasit unohtuivat kotiin. Kun olin päässyt mäen päälle, tuuli oli alkanut nopeasti kuljettaa pilviä. Ei aurinko enää päässyt paistamaan. Viima olisi ollut hyytävä ellei ollut rukkasia kädessä. Auringosta ei ole lämmittäjäksi vielä kuukausiin.

Piti lähteä kauemmas, mutta päädyin kirjastoon. Blogeissa on paljon asiaa runoista ja runokirjoista. Ajattelin että on luettava jotain uudestaan. Löytyi Juha Siro, jonka 364 runoa käsittävän kirjan Babel olen lukenut jo aiemmin. Tiesin että siihen on palattava. Sen kaveriksi otin Jukka Vienon Stokkan kulma. Jotkut runot saattavat hylkiä toisiaan, mutta en usko että nämä niin tekevät. Ja olenhan minä siinä välissä.

Ikäpolvikysymys. Juha Siro on syntynyt 1951 ja Jukka Vieno 1957. Kuusi vuotta ei ole iso ikäero. Vienolla on ehkä vähemmän kirjoja painettuna, mutta tämä kirja on varsinainen tiiliskivi kirjaksi. On syitä ottaa kirja hyllystä. Sen verran näin lukea tavallisin lasein että talven tulosta oli kyse:

olen vasta syntynyt:
         kevyttä pakkaslunta
sataa sieluun...

Siihen asti kun olen päässyt lukemisessa, olen sitten viimeisessä runossa. Nyt tarvittaisiin lunta, että talvenlaihat karhut eivät lähde laahustamaan kohti ihmisten jättämiä roskia, ylimääräistä ruokaa jokaisessa kääreessä.

Lumi on mielessä muutenkin. Se on valostanut maiseman, valo tuntuu vaikka aurinko meni piiloon. Juha Sirolla on blogi, jossa hän useimmiten pohtii kirjoja, mitä kulloinkin on lukenut ja sitäkin mitä on muuten ollut mielessä.

Hän lopettaa kirjansa näin:

Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki -
vähemmässäkin, kuten Odysseus E. Sanoo:

Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin”.

Nyt voin käpertyä omaan rauhaani ja lukea näihin kahteen kirjaan vaikka dramaturgian rakenteita, ihan miten tahdon. Pidän näytelmissä niiden kaaresta ennen kaikkea. Mutta kirjat tietenkin vievät mukaansa eri suuntiin, lukeminen ei ole pelkästään lukijasta riippuvainen. Ovat epäselvät olosuhteet ja talvi. Sitten ovat nuo kaksi kirjailijaa, jotka ovat päättäneet tehdä kokoelmat runoistaan.



Kirjaston runohylly ei ole kovin iso ja siihen kuuluu mukaan alkuosaltaan esseekirjallisuus, suomenkielinen. Sekä esseet että runot ovat usein ohuita. Paksummat kokoelmat, niin kuin nämä kaksi, ovat harvinaisempia. Nämä saivat selkärepun toisen olkahihnan valumaan alas. Paino ei paina maahan asti, enkä usko että ne ovat sillä tavalla raskaita, mutta en epäile yhtään, ettenkö joudu vaivaamaan aivojani niiden kanssa.

Siihen on syytä muutenkin. Luen päivittäin C. G. Jungia, kyse on synkronisiteetista ja sen olemuksesta. Minulla on pieni vihko muistiinpanoja varten. Välillä on suomennettava pitkiä pätkiä että muistaisin. Joskus riittää lyhyt englanninkielinen pätkä. Jung ei ole elossa enää, joten en rupea katsomaan tieteellisistä opuksista miten häneen pitäisi suhtautua. Suhtautumiset ovat tietenkin vaihdelleet. Nyt on aika katsoa suoraan.

Tiedän hänestä tarpeeksi tietääkseni että hän oli kollektiivisen alitajunnan kannalla, joka on merkillinen käsite sekin. Mielestäni se vaatii vähintään ison suvun läsnäoloa ja pelkään, että se vaatii hänen tapauksessaan pitkän ajanjakson Euroopan historiaa. Historiaa on lähinnä tulkittu koulussa, enkä oikein tiedä miten sitä voisi tutkiakaan. Yliopistot eroavat kouluista mutta en tiedä miten. Siis kun on kyse historiasta, paljon muuta olen kyllä opiskellut yliopistossakin.

Pidän siitä että Jung lähestyy pelottomasti myös muita sivilisaatiota. Tässä kirjassa hän on kiinnostunut Kiinasta. Kiinan historia jää varmasti abstraktin tasolle, en tiedä siitä tarpeeksi, vain joitakin hajatietoja.



Olen kuitenkin pitänyt paljon kahdesta kiinalaisesta klassisesta runoilijasta. Toinen on Li Po ja toinen on Tu Fu. Minulla on yläkerrassa paksu nide kiinalaisia englanniksi. Kirjan nimi on Love and the Turning Year. Vuosi on kääntynyt, talvi on tullut ja aika tuntuu hyvin konkreettiselta. Isoäiti kuoli vuosia sitten vuoden vaihtumisen aikoihin, samoin kuoli nyt anoppi. Olinkohan koskaan kysynyt häneltä, pitääkö hän runoudesta? Nyt en enää voi kysyä. Enkä muista.

On omituista kuulla sanottavan, että hänen aikansa on tullut. Mutta anopin kaveri hoitolaitokselta sanoi: It's the same old world, you know. We all got to go. Ajan tulemisella ei tarvitse olla älykkään suunnittelun kanssa mitään tekemistä, varsinkaan kun sitä ei ole olemassa.

Niin se menee. Juha Siro kirjoitti tuon edellisen sitaatin jälkeen vielä: 365. Mutta runoja oli vain 364. Runoilija sai lepopäivän. Vaikka en osaa kuvitella millainen lepopäivä olisi.



20.1.14

Halojen päivä

Matkalla kuulopolille aurinko rupesi huurteisen taivaan reunasta punertamaan valoa ja yltyi haloksi. Se ei ole puuta, vaan valoilmiö, jossa valo heijastuu pilviin pitkänä pylväänä. Niitä on ollut vähän väliä tänä talvena. Talvea on kestänyt vasta vähän yli viikko, sitä edeltänyt vuodenaika oli pitkittynyt syksy, vähän niin kuin yskä.

Pakkaset tulivat kun meri oli vielä auki ihan rannassakin. Usva on pörröttänyt puut ja ruohot, sitkeimmillään se on roikkunut kaupungin yllä koko päivän. Kaupunki on pilvessä ja valoista syntyy pilareita joka ilmansuuntaan. Silmät kuljettavat pimeähormonille näkymän pitkin hermoratoja. Ihmiset heräilevät siinä kävellessään. He saattavat jopa puhjeta puhumaan ihan vieraiden kanssa.

Ainakin he auttavat toisiaan, kun kaikki eivät kuule lääkärin kutsua. Tai hoitajan. Minä olen hypännyt polilla jo pari viikkoa, joten hoitajat tuntevat minut ja astelevat eteeni. Ja hymyilevät.

Hymyllä ja valolla on vähän samantapainen vaikutus. Kipukynnys alkaa nousta ja mieli kirkastua. Usva ei välttämättä ole synkkä goottilainen ilmiö, jollainen on maisemassa Usherin talon hävitys- kertomuksessa. Tarina on kyllä hyvä ja sen on kertonut Edgar Allan Poe.

Pakkasen aikaan on mukavaa istua lukulampun alle ja sukeltaa kirjastosta raahattuun saaliiseen. Nyt löysin Maarit Verrosen fantastisia kertomuksia nimeltä Älä maksa lautturille (Kirjayhtymä 1992). Mieleen tulee Manalan lautturi heti, Manalan koira Kerberos vieressään. Verrosen kertomana valot ja varjot vaihtoivat paikkaa, niin että novellista tuli mielikuvitusmatka. Sankari voi olla antisankari ja päinvastoin. Kuoleman irvistyksessä on mukana huumori.



Olen jo vuoskymmeniä kärttänyt muutamalta irlantilaiselta tutulta perusteellisempaa selvitystä siitä, mitä heidän mahtavat pikkuväkensä ovat. Verrosen tarinassa sanotaan päättäväisesti, että se väki ei ole vain pieniä vihreitä miehiä, vaan niitä on vihreällä saarella kokonaisia kansakuntia. Nyt viimeinkin sain jonkinnäköistä osviittaa noista olennoista!

Siellä taustalla on tietenkin Irlannin suuri siirtolaisuus, irlantilaisia on kaikkialla maailmassa. Yksi olioista haahuili Titanic-laivalla. Se oli banshee, joka on ulvova tyyppi. Tässä tarinassa se (hän?) oli eri-ikäinen nainen ilmestyessään eri paikoissa laivalla. Oikeastaan Verronen ei määritellyt sitä kovin tarkasti, ja sitä paitsi se vaihtoi olomuotoaan koko ajan. Oma kuvitelmani siitä päätyi olemaan jonkinmoinen hahmoaan muuttava aave, mutta ei mikään lakanan kantoalusta, vaan oikea haamu. Keskellä yötä aivan tarpeeksi pelottava ja jännittävä, tarinaa en pystynyt jättämään kesken ja aamuun.

Bansheet ovat kostavia haamuja, he (ne?) pitävät lukua ihmisistä jotka ovat tehneet jotain hirveää. Mutta samalla ne ovat erittäin omapäisiä, niillä on omat lakinsa, eikä ihmisen oikein auta ruveta väittämään vastaan, jos banshee ilmoittaa kostavansa jotain.

Verrosen kertomuksessa ihmispolo oli Titanicin konemies, joka oli hyppinyt laivalta toiselle bansheeta pakoon. Bansheella oli myös ongelma: se ei saanut konemiestä päiviltä upottamatta Titanicia. Nyt siis maailma tietää miten Titanic tuhoutui!

Yleensä banshee ulvoo. Suurin osa matkustajia kuittasi ulvomisen tuulena, eivät ne hölmöt kuunnelleet tarkasti. Konemies tiesi tismalleen kuka siellä ulvoi, irlantilainen kun oli. Kun yritin jollekin sairaalan odotustilassa kertoa mitä luen, uhrini hymyili epäuskoisesti ja sanoi lopulta kuulleensa, että irlantilaiset ovat hirveän taikauskoisia. Yritin vängätä taikauskosta, mutta sitten tuli hoitaja häntä hakemaan.

Takaisin tullessaan satunnainen juttukumppanini hymyili aivan eri tavalla kuin mennessään sisään. Silmissä oli sama ilme kuin lapsilla on satua kuunnellessaan. Vähän jännittynyt, mutta iloinen, hän kumartui puoleeni ja katsoi kirjan nimeä. Oli miettinyt pikkuväkeä. Kivaa jos hän lainaa kirjastosta saman kirjan.

Tarinan viimeinen näky oli semmoinen että banshee istuskeli laivan keulan päällä ja lauloi. Se tiesi saaneensa sen konemiehen hengiltä. Siitä en ole varma, saako banshee uhrin sielun, mutta en ihmettelisi, jos se söisi sielujakin. Vrt. edellisen blogin zombit.

Irlantilaisesta pikkuväestä on leikki kaukana. Olen tähän asti kuvitellut että se porukka on aika lailla samaa kuin meidän peikkomme tai metsänhaltijamme. Muistan että erilaisista olennoista oli vilkas keskustelu myös niihin aikoihin kun J.R.R. Tolkienin Sormusten herra ilmestyi suomeksi. Haltijat eivät ole kaikkialla maailmassa niitä mukavia ja kauniita, suorastaan enkelimäisiä tyyppejä, jotka antavat kummeina yhtä ja toista hyvää juuri syntyneelle lapselle. Joskus kyllä haltijakummit voivat ruveta kilpailemaan keskenään ja silloin lopputulos syntyneen lapsen kohtalosta voi olla epätoivottu.

Joskus olen ajatellut että haltijakummeista oli kyse silloinkin kun niitä itämaisia tietäjiä tuli Jeesus-lapsen seimelle. Kyse ei olisi ollut vain kullasta, pyhästä savusta ja mirhamista, vaan myös annettavista luonteenpiirteistä. Tästä nyt en ole varma, mutta kun kumartavia tietäjiä on kolme, niin se saa epäilemään jonkunlaista velho-porukkaa. Kolme on usein saduissa maaginen luku.



Suomen metsissä juoksentelevat metsänneidot kuten Tellervo tai kivien koloissa asuvat peikot ja muut ovat aika lailla helpompia tapauksia kuin irlantilaiset vastaavat. En tiedä ovatko esimerkiksi leprechaunit lähempänä meidän peikkojamme vai Tolkienin vuorenpeikkoja, jotka olivat kaivosmiehiä. Grimmin veljesten saduissa on yksi tarina, joka kertoo kääpiöistä ja Lumikista. Meillä kääpiöt ja peikot ovat eri asia.

Toisaalta kyllä suomalaisetkin ovat lepytelleet Tapiota ja Ahtia kun ovat tappaneet joitain
näiden isäntien omaa väkeä. Karhunpeijaisia on pitänyt viettää koko kylän. Sitten karhu ei ole tullut kostamaan.

Olen miettinyt vanhojen suomalaisten uhrimieltä ja ihmetellyt kuinka kauas alkuperäisestä susien ja ilvesten metsästäjät ovat erkaantuneet. Taatusti Tapio olisi ottanut väkensä ja sulkenut moisen koplan moottorikelkkoineen päivineen metsänpeittoon. Eikä heistä olisi ikinä kuultu mitään. Metsä pitäisi omanaan.





12.1.14

Ääniä äänien takaa


Asunnon betoni on voimallisesti vahvistettu vahvoilla rautaelementeillä. Siitä johtuu sitten Faradayn häkki, johon olen suljettu. Betoniraudoitus estää erilaisia aaltoja tulemasta asunnon sisälle, lukuunottamatta niitä jotka tulevat töpselistä.

Meillä on hieno vanhanaikainen radio jossa on yksi pieni kaiutin. Se on alkanut ääneltään säröillä, niin kuin vanhat ihmiset saattavat säröillä. Mutta asunnon ulkopuolella radio kuuluu niin kuin ennenkin, volyyminappula vähän hyppii, ei muuta. Tämä asunto estää antennia nappaamasta FM-radion aaltoja, joita ilma kantaa. En tiedä miten se tapahtuu, mutta en olekaan lukenut fysiikkaa kuin minimimäärän koulussa.

Sen lisäksi oma pääni soi eri äänenvoimakkuuksin ja taajuuksin. Siihen minulla ei ole mitään sanomista, paitsi että pää soi vähemmän, siis omia aikojaan, jos pääsen vesijumppaan tai kuljeksimaan ulkona. Vesi kantaa ääntä kauniisti jopa uimahallissa. Sarjakuvissa aina luki että bul-bul, mutta kyllä äänet ovat paljon monimuotoisempia.

Kun olin lapsi, menin järveen uimaan pää veden sisällä. Kuulin muiden lasten puhuvan, mutta en muuttunut kalaksi, eli en osannut vasta kavereille. Ilmakuplat oliva kivoja. Kavereiden äänet kuulostivat samalta kuin olin aina kuvitellut kalojen ääntelevän. Aika varhain minulle kerrottiin että kalat ovat mykkiä. Sittemmin olen oppinut että ne hengittävät suun kautta ja ottavat vedestä happensa. Lentokalat tekevät tässä ehkä poikkeuksen. Jos joku ihminen puhuu kuin kala, se tarkoittaa sitä että huulet liikkuvat vain ylösalas, ehkä vähän sivuttain, siinä kaikki. Huulet eivät pyöristy eivätkä muutenkaan ilmeile.

Varttikuuloisena olen ihmetellyt äänimaailmaa 12-vuotiaasta lähtien, kun vasemman korvan kuulo meni. Ensimmäinen äärettömän surkuteltava asia oli että en enää päässyt kirkkokuoroon. Ihminen oppii oman äänensä taajuudet kuuntelemalla, ei ole erillistä nuottikorvaa. Maailma ei menettänyt minussa erityistä lahjakkuutta, mutta minusta oli ollut hauskaa laulaa niin että järvi kaikuu. Tämä oli tietenkin ennen äänisaasteen invaasiota. Mökille 10 kilometrin päähän kuuluivat kirkonkellot pyhäaamuisin.

Nykyajan pikkulapset saavat rokotuksia, jotka helpottavat elämää. Ei tule hinkuyskää, rokkoja, sikotautia, jatkuvia korvatulehduksia ja muita kamaluuksia niin kuin tuli 1940-luvulla syntyneelle. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien kanssa kun puhuu, tietävät heti. Oltiin kipeitä vähän enemmänkin ja pitkiä viikkoja erossa toisistamme. Koulu oli influenssa-aaltojen ajat suljettuna.

Siis kalan tavoin puhuvien ihmisten puhetta en ymmärrä, koska opin jo pienenä lukemaan puhetta huulilta. Kun ihmiseltä kysyy saman keskustelun aikana kymmenennen tai sadannen kerran, MITÄ, hän usein korottaa ääntään, eli lisää volyymia. Siitä on seurauksena se, että puhe muuttuu pääni sisällä puuroksi kokonaan.

Tässä vaiheessa aivot vaipuvat filosofiseen moodiin. Mitä on puhe? Onko se kommunikaatiota? Miksi tutun/ystävän/puolison suu liikkuu? Entä miksi minä kuulen aivan eri asioita kuin mitä ihmiset yrittävät sanoa? Mistä ylipäänsä voin tietää mitä ihmiset yrittävät sanoa?



Olen rakastanut radiota aina. Meillä oli mökillä kideradio, josta kuunneltiin kuunnelmia, konsertteja, lauantain toivotut levyt ja aikuiset kuuntelivat vielä uutisetkin. Opin uutiset vähitellen lehdistä: ne eivät olleet sarjakuvia. Sarjakuvat olivat parasta mitä lehdissä oli, mutta yhtä hyviä olivat sunnuntain lehdissä ilmestyneet runot, tarinat ja sadut.

Uutiset tarkoittivat sitä, että kun Kuolan niemimaan itäpuolella, ehkä Novaja Zemljan lähellä, oli laukaistu ydinpommi, niin vanhat voivottelivat sitä että kuollaan kohta kaikki. Kun kysyin sitä isältä, hän vastasi, että minä saatan kyllä kohta muuttua läpinäkyväksi, jos en ala syödä kunnolla, mutta että ei siitä radiojätteestä meidän päällemme mitään sada. Paljon myöhemmin opin että saamelaisten ja muiden Lapissa asuvien niskaan se kyllä tuli ja porot muuttuivat radioaktiivisiksi.
Olin syönyt poron lihaa jonkun tuomana, toi tuliaisena vaellukselta. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, maussa, mutta isä sanoi että ei radiojäte maistu miltään. Olin nähnyt jossakin sarjakuvakirjassa kuvan siitä, että radiojätteen alle jääneestä ihmisestä näkyy vain luuranko. Yritin katsoa näkyvätkö luuni, näkyivät ne kyllä kyljistäkin. Kai oli sitten kuoltava.

Unohdin asian joksikin aikaa, kunnes huomasin että uutiset kertovat ydinpommeista koko ajan. Se oli käsittämättömin asia oppia. Sellaisella pommilla uhkaamisessa ei ollut mitään järkeä. Mutta sienenmuotoisen pilven varjossa Suomen suuret ikäluokat ovat eläneet.



Television uutiskuvissa on näkynyt vähän väliä se pilvi ja on kuulunut se jyrinä. Sitä ääntä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun. Asuin vuoden verran talossa, joka oli maanjäristysalueella. Maa maa murisi ja talo ratisi. Se oli erilainen ääni kuin oli ollut viikkoa aiemmin kun rekka otti ja ajoi sisään naapuritalon antiikkiliikkeeseen. Mutta pommin ääni oli maailmanlopun ääni. Meillä oli termiittejä sen maanjäristystalon seinien sisällä ja koska termiitit eivät juosseet pakoon, arvelin ettei järistys ole sillä kertaa pahempi.

Nyt sataa lunta hiljalleen. Äänet ovat vaimentuneet. Kengät maiskuttavat lumessa, se on sama ääni joka lähtee aivan uusista nahkasaappaista. Sellaisia saappaita en ole kuullut enää aikoihin, en tiedä tehdäänkö niitä vielä. Narisevaa maiskutusta, kuin joku kummitusolio söisi omaa ruokaansa. Ei se ihmisten ruokaa olisikaan.

Jostain opin ajat sitten että sellaiset kummitukset ovat nimeltään zombeja. Joku on ehkä sotkenut zombit vampyyreihin, koska jossain väitettiin että zombin pitää syödä, oikein ahmimalla syödä, toisia ihmisiä, jotka sitten joutuvat ahmimaan toisia ihmisiä, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin zombeja. Jotka siis jatkuvasti syövät toisiaan ja heräävät taas kuolleista kamalaan nälkään ja etsivät sitten seuraavan kuolleen.

Niin kai se on oikeassakin maailmassa. Kadulla kävelee ihmisiä jotka eivät oikein ole siellä, mutta eivät siellä tuonpuoleisessakaan. Kamalia välitiloja voi kuvitella.

Viime aikoina korvien humina on tuottanut matalaa murinaa ja sen keskelle lapsen, vauvalta kuulostavan, jatkuvaa nälkä- tai hätäitkua. Siihen ääneen herään vieläkin, vaikka lapsen vauvana olosta on jo melkein neljä vuosikymmentä.



Huomenna menen uimahalliin ja kuuntelen veden ääntä. Sitä ennen pakkastuuli heiluttaa talvitakin lievettä. Hytisen kunnolla ja menen saunaan.

Edit 14.1. Jäsenet tuntuvat uinnin jälkeen, kirjasto oli kirkas ja täynnä kirjoja. Aurinko paistaa, on talvi. Ajattelen tätä kirjaa, jonka juuri luin, ajattelen yksinkertaisia ratkaisuja kaikkiin ongelmiin ja tietysti sitäkin, että suurinta on rakkaus. Vastakohdat kutoutuvat ja kietoutuvat toisiinsa, mielekkyys voi näkyä mielettömässäkin.