27.7.16

Sillä välin toisaalla

14.7. Ihmettelen Agatha Christien tapaa käsitellä maansa imperialismia. Profiilisarjan omaelämänkertaopus on tietenkin säätyläisen tarinaa. Ensimmäiseksi puhutaan Irakista, englantilaiset kaivoivat raunioita. Näin hiljakkoin televisiodokumentin, jossa haastateltiin englantilaista haamukirjailijaa. Hän mainitsi jotain Agatha Christien kirjurina toimimisesta. Dame Agatha oli 75-vuotias kirjoittaessaan. Ei ole väliä sillä dokumentillakaan, koska jos copyright on Agatha Christiellä niin se siitä.

Irakin Nimrud. Vuosi oli 1950 ja omaelämänkerta päättyy vuoteen 1975. Christie kyllä julkaisi kirjoja senkin jälkeen. Täällä mökillä on Christien dekkareita lähinnä 1950-luvulta, myöhemmin olen ostanut sinne joitakin englanniksi myös. Tätä elämänkertaa lukiessa joudun kyllästymään monta kertaa. Mutta toisaalta en juuri koskaan ole lukenut kenenkään elämänkertoja. Pitää tutustua.



15.7. Pilvet alkavat kokoontua. Auto seisoo tuossa tyhjän panttina. Ei ole asiaa minnekään.

Kun äsken kuuntelin radiota, kuvittelin että kissa yrittää sisälle. Raapii ovea. Tiesin ettei se voi olla Lidia, mutta entä jos Rudi olisikin jotenkin ihmeellisesti kuitenkin hengissä. Meiltä on hävinnyt maalla asuessa monta kissaa jäljettömiin. Kissat tahtovat kuolla yksin.

Kurjen ääni illalla on toisesta todellisuudesta. Kurki kuulostaa viestintuojalta. Ei siinä ole yliluonnollisuutta, kunhan ovat toista lajia, paljon ihmistä vanhempaa. Korpitkin oppivat ymmärtämään ihmispuhetta.

Tulin tänne keskelle kaikkea mökille, koska tiedän että se on voimakeskus. Siinäkään ei ole mitään yliluonnollista, koska täytyy vain koko ajan tehdä työtä ylipäänsä pysyäkseen hengissä. Puita on, mutta ne eivät läheskään koko ajan onnistu olemaan oikeankokoisia. Saha ja kirves toimivat ja selkä. Pitkästä aikaa kirjoitan muistikirjaan. Lyijytäytekynä ei toimi, kuulakärkikynästä leviää muste käsiin. Sormiin sattuu kun pitää kirjoittaa pitkiä pätkiä, niska ärtyy.

Oleminen pienessä paikassa tuntuu hyvältä. Kaikki on täysin järkeenkäyvää ja työt järjestyvät oikein koska niiden on järjestyttävä. Ei tarvitse antaa ukaaseja itselleen. Miksi isommassa paikassa on aina kiire?

Kohta sataa. Sain laiturilta pyykkiä kuivumaan koivikkoon. Kuivumista voi toivoa. Nyt pitää kantaa vedet ja sytyttää pataan tuli illalla. Niin saa pestyksi astiat ja vesi säilyy lämpimänä aamuun asti.



16.7. Sade alkoi kuuden aikoihin eilen illalla ja päättyi äsken noin kymmeneltä. Nyt on aamu. Laiturin luulin jo seilanneen pois, mutta eipäs vain. Vesi ei noussut järvessä juuri yhtään.

Illalla oli pimeää ja pimeys jatkuu. Aurinkopaneelista tuleva virta saa lampun heikosti ruskistumaan. Aamiaisen jälkeen kynttilät valoksi. On kohtuullisen kylmä, takassa on tuli. Nizzan terroristihyökkäys, radiossa kuuluu hälytys. Muistan joskus ajatelleeni että tämä on ainut mitä minulla olisi tarjota etiopialaisille, jotka muuttivat joskus ehkä 1970-80-luvulla Eurooppaan. Ei minulla edelleenkään ole mitään muuta.

Kuuntelen eurooppalaista konserttia radiosta, Mozartia. Täällä ei konsertteja peruta vaikka Isis tappaisi ihmisiä kuinka paljon tahansa. Musiikki muistuttaa meistä. Kulttuuri on sivilisaatioiden paras osa. Aseet ovat niiden pimeä puoli.

Illalla on vesihöyryä kaikkialla. Kun ajattelin mennä katsomaan niemennokkaan, joku lintu varoitti. Peräännyin. Enemmän tämä on lintujen paikka kuin minun.

Myöhemmin illalla kissa tuli auton luota ja juoksi luokseni kun kutsuin. Se oli punainen eurooppalainen, narttukissa, puski ja halusi silityksiä. Sanoin että en voi ottaa sitä luokseni. Menin sisälle hakemaan sille kermaa, mutta se oli hävinnyt.

Nyt tiedän olevani vahdittu. Olin kuullut oikein, kissa oli kolistellut verannalla. Niillä on pehmeät tassut, mutta ne onnistuvat aina pudottamaan ämpärin kannen tai jotain. Tämäkin oli tahtonut yöllä selvästi sisään.



17.7. Tuuli puhalsi pilvet pois.

Tulin takaperin mustikkametsästä. Olo on puolikuollut. Hyttyset ovat paarmojen kokoisia ja paarmat pikkulintujen, suunnilleen. Viisveisaavat myrkyistä. Polvet naukuivat koko ajan. Juon teetä ja perehdyn säätyläiselämään vuoskymmenten takaisessa Englannissa. Agatha Christie aateloitiin jossain vaiheessa. Siitä Dame Agatha kirjoitti että kuningatar tuntui aivan tavalliselta vanhemmalta naiselta.

Christie kokeilee elämänfilosofiaakin (suomennos on Antti Nuuttilan):
Elämänaikainen intohimoinen rakkaus on niin suuri etuoikeus, että sen hintana koetun kärsimyksen määrä menettää merkityksensä.” Suomalainen sanoisi: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Melkein vastarannalla on tuntematon iso tumma lintu. Se tuntuu ajelehtivan pohjoistuulessa. Kun tulin laiturille se lähti kohti rantaa. Tietysti lintukiikarit jäivät kaupunkiin.

18.7. Aamulla kokomusta pieni lintu hyppi ison ikkunan editse. Se ei kyllä ollut kottarainen, sillä olisi kuvioita kyljissä. Mustarastaat eivät enää laula, joten arvoitukseksi jää tämäkin.



22.7. Heräsin aamulla siihen, että puhelimeen tuli viesti. Mutta en kuullut sitä. Viesti menee läpi vaurioituneen korvan simpukan ja vasaran ja alasimen, mutta vaikka en kuule, aivot tietävät kuitenkin että jotain kuuluu. Kuulovammaisen arkea.

Aurinkopaneeleja tulevat tutkimaan. Yritin ehtiä syödä, mutta sitten tuli jo toinen viesti: eivät löydä paikkaa. Menin mökkitietä kylätielle. Siinä ennen risteystä lojui suuri musta sulka.

Heilutin sulkaa sähkömiehille. Sanoivat että kotkansulka. Se oli tullut sinne aivan äskettäin. Vanhempi asentaja näytti kartasta että tuossa kolmen kilometrin päässä oli kotka vienyt koiran. Sydän löi tyhjää. Että ei se kissa nyt ollut joutunut kotkan ruuaksi?

Kotkaa ne vastarannan metsäkyyhkyt pelästyivät, eivät kurkia. Se ääni oli ollut erilainen. Kurjet toitottavat uutisia. Kotkan ei tarvitse kuin pelotella pienemmät linnut lentoon, sillä on äksympi ääni. En usko että kotka hyökkää kurkien kimppuun. Vai hyökkääkö?

Euroopassa ihmiset tappavat toisiaan. Minun ei kai tarvitse peilata ihmisiä näihin eläimiin. Niillä ei ole mitään hölmöjä ideologioita. Sen sijaan ehkä ne tietävät mitä on valta?



(Apropos, koti. Ennen lähtöäni omaan maisemaani – joka ei tietenkään ole minun, vaikka ihmisten kesken kaikki pitääkin omistaa – vietin kuukauden verran yhden kirjan kanssa miettien kaikenlaista. Kirjoitin siitä täällä.)












7.7.16

Topeliaaninen maisema


Yhteiskoulun kevätjuhlan päätöslaulu oli aina Mä oksalla ylimmällä, enkä koskaan tiennyt missä näköalatornissa Topelius oli maisemaa katsonut, Haralanharjulla vai Keisarinharjulla. Kävin pikkulikkana katsomassa Kirkkoharjun ja Haralanharjun näköalatornista maisemia, yleensä tuuli hirveästi ja se huojutti Haralanharjun tornia ja kiipeäminen pelotti. Topeliuksen visiitistä kirjoitettiin hiljakkoin jossain, mutta nimet ehtivät jo mennä sekaisin päässäni. Ah vanhuus!

Kaikkialla oli niin paljon vettä ja järven selkiä ja lahtia, niin että en erottanut niitä toisistaan. Olin katsomassa näytelmää Längelmäveden rannalla, varmistin asian kysymällä. Oli sadekuuroinen päivä. Kun esitys alkoi, sade yltyi mutta yhteistyökykyisesti loppui pian. Näyttelijöiden ääni kantoi.

Minulla oli hinku mennä nimenomaan Kangasalle ja näkemään nimenomaan harrastajateatteria. Lapsena ja nuorena olin aina poissa kesät, mökillä, enkä onnistunut näkemään kuin yhden kesäteatteriesityksen, eikä sekään ollut harrastajien esittämä: Pyynikin kesäteatterin Tuntematon sotilas. Se esitys oli erityinen.

Silloin väliajan jälkeen yleisö pääsi istumaan penkkeihinsä uudestaan, kun aivan tyhjästä ilmestyi hirvittävä ukkonen suoraan päälle. Näyttämölle oli juuri ajettu tankki. Esitys oli muistaakseni vuonna 1960. Aamulehdessä oli sitten ison männyn kuva rojahtaneena katsomoon. Katsomo tyhjeni ennätysmäisen nopeasti. Balkanilta oli tullut harvinaisen voimakas ukkosrintama juuri vastarintaa kohtaamatta Suomen päälle. Se oli ehtinyt kurittaa puolta Eurooppaa.

Kangasalan Ramppi-teatteri on harrastajateatteri. Näyttelijöitä oli paljon, peräti parikymmentä, joten ohjaaja Ahti Jokisella on ollut aivan varmasti tarpeeksi työtä. Se näkyi että näyttelijät eivät olleet harrastelijoita vaan harrastajia. Harrastelija on väheksyvä haukkumanimi. Harrastajat puolestaan tekevät työtään omalla vapaa-ajallaan ja omasta halustaan, niin että sitä on kiinnostavaa katsoa ja jos ei ollenkaan hauskaa, niin ei ole käsittänyt kaikkea näkemäänsä. Ahti Jokisen lisäksi ammattilaisia oli muitakin, esimerkiksi Ari Numminen koreografina. Ari oli joskus Vaasan lääni-vainaan läänintaiteilijana ja puhui kaikkialla kaikille siitä, että poikienkin pitää päästä tanssimaan.

Kangasalan yhteiskoulun kasvatti Aulis Aarnio kirjoitti näytelmän. Mutta en esitä siitä arviota, en myöskään esityksestä, koska en ole puolueeton. Tahdon teatterin jatkavan, jo pelkästään upean paikan vuoksi. Tapasin kyllä kesän ensimmäisen hyttysen eikä tapaaminen ollut ystävällismielinen.

Yhdessä


Katselin katsojia. Heitä oli kaikenikäisiä, minusta aika paljon, kun ilmat olivat epävarmat ja illan kylmyys puraisi esityksen loppupuolella.

Muistin kirjailijan hyvin. Hän kävi tiivistä keskustelua isäni kanssa aina silloin tällöin kotimme keittiössä. Me lapset kuunneltiin, mutta todennäköisesti kyllästyttiin siinä vaiheessa kun isä mainitsi filosofi Immanuel Kantin viidennen kerran. Oli kysymys oikeudesta ja moraalista. Olin 10-vuotias, ihan lapsi vielä. Ja sisarukset tahtoivat minun lukevan heille viimeisintä Aku Ankkaa.

Näytelmä kertoo Ilmonien perheestä, tai mitä perheestä tiedetään ja mitä voi arvata. Heitä olivat: Hjalmar Ilmoni, piirilääkäri; Fanny Ilmoni, kotirouva, aiemmin konserttipianisti; Arne Ilmoni, kirjakauppias, saarnamies; Aino Ilmoni, sairaanhoitaja; Einar Ilmoni, taidemaalari; Helmi Ilmoni, ylioppilas. Heidän talonsa oli vastapäätä yhteiskoulua. Kun kävin keskikoulua ja lukiota, Arne Ilmoni oli vielä elossa. Ei häntä usein näkynyt.

Käsiohjelmassa lukee: Kaikki aineellinen ympärillä luhistui, vain henki säilytti ylpeytensä. Ylpeys omasta kulttuuritaustasta ei nujertunut. Tajusin näytelmän ajankohtaisuuden. Kaikkialla kulttuuria ja sen elinmahdollisuuksia ahdistetaan eivätkä ihmiset pääse edes opiskelemaan enää, ainakaan humanistisia aineita. Ehkä kulttuuritahto ei ikinä Suomeen edes juurtunut? Ehkä se on aina ollut elossa vain juhlapuheissa? Tuon yhden perheen häviö ei ole varmaankaan ainutlaatuinen.

Kun Kirkkoharjulta tulee alas, ensin siinä on yhteiskoulu. Sitä vastapäätä asuivat Ilmonit ja vasemmalle mäkeä alas kävellessä näkyi Kangasalan Lepokoti, toinen merkittävä perhe joka oli asettunut Kangasalle. Adlerit tulivat alun perin Saksasta ja Ilmonit jostain päin Etelä-Suomea. Ilmonien ja Adlerien aika alkoi suunnilleen samoihin aikoihin 1900-luvun alkupuolella. Kumpaakin porukkaa on myös näytelmässä.

Yksin


Oikeassa elämässä Arne Ilmoni oli joskus vihainen lapsille. Erityisesti ei saanut poimia sinivuokkoja. Edellinen erakko, 1940-luvulla kuollut Einar, oli puolestaan saanut myydyksi taulujaan aina välillä. Hätkähdin kun näin nimen yhden taulun alla Ateneumissa. Kukaan lapsista ei oikein selvinnyt elämässään, aina oli hankauksia. Jostain syystä lapset tuntuivat silloin tahtovan vetäytyä oman kodin suojaan. Suku sammui.

Meitä lapsia oli 1950-luvulla paljon ja kaikkialla. Ilmonin erakko pelotti meitä. Nyt ihmettelin oliko erakolla edes ruokaa. Ehkä ei voi sanoa että sivistynyt perhe sortui sivistyneisyyteensä. Mutta toisaalta Suomen sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen historia kertoo, että tuhoutuminen ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma. Ymmärtämättömyys on vieläkin yleistä, vaikka vaihtoehtokin olisi. Kouluissa pitäisi lisätä historian opetusta, ei vähentää.

Mietin tarinaa Eino Leinon päivän aikaan, muistan kirjaa jonka nimi taisi olla Istuja pitkän illan, Leo Lindstenin kirjoittama, kirja kertoi Eino Leinosta. Leo oli ystäväni, saatettiin istua tunteja keskustelemassa esimerkiksi kirjoittamisesta. Tuli häntä ikävä. Otin kirjahyllystä Eino Leinon suomentaman Jumalaisen näytelmän, Dante Alighieri, mitallisesti. Ilta vaihtui yöksi kun luin.