Lämpötila

Talvella ei ollut kylmä ja nyt kesällä on kuuma. Meille pitäisi laskujeni mukaan tulla talvi syyskuun alussa, että lämpötila pysyisi kohtalaisissa lukemissa niin kuin ne ovat yleensä olleet koko elinikäni. Minusta lämpötiloissa on historiallista nousua, vaikka en tiedäkään muusta kuin meteorologian laitoksen ilmoittamista laskelmista.

Yksinkertainen fakta on mielestäni kyllä se, että kovasti kylmässä ja kovasti kuumassa ei pää toimi. Aivot tuntuvat kiehuvan juuri nyt. Ne porisevat omaa tahtiaan kuin mikäkin perunakattila ja höyrähtävät, kuten Tiitiäisen satupuun runossa kattila sanoo: ”Psiih!”. Sitten kattilassa alkaa jälleen hoppu jolle ei tule loppua. Kirsi Kunnas on lastenrunouden onomatopoetiikan huippu.

Kylmässä taas on mahdotonta löytää tai muistaa ensimmäistäkään ajatusta. Kannatan kevättä ja syksyä!

Kaiken kuumuuden keskellä piti tehdä ostos. Se oli pölynimuri. Olemme suurin piirtein luottaneet onneemme ja roskisjumalan anteliaisuuteen tähän asti, mutta valitettavasti poismuuttavat tai humalassa riehuvat tai pahasti dementoituneet vuokrakasarmimme asukkaat ovat selvästi köyhtyneet. Oikein hyvää tavaraa ei juuri ole näkynyt.

Kun muutimme tänne parikymmentä vuotta sitten, ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiaan. Täyte oli littaantunut polvituolissani, jostakin piti saada vaahtomuovinpätkä, sellainen vankka, jonka päällä polvet lepäisivät. Ja eikös vain, samana iltana juuri sopivankokoinen palanen patjamuovia ilmestyi nojaamaan puhtaana ja täydellisenä roskiksen seinää vastaan.

Alakerrassa on viimeisin roskiksesta löytämämme pölynimuri. Siinä ei ole muuta vikaa kuin sen metelöinti ja koko. En saa sitä raijatuksi yläkertaan. Yksi aivan pieni imuri oli yhdessä roskiksessa, mutta joku hölmö oli repinyt siitä virtajohdon irti ja polkenut käynnistyspainikkeen mäsäksi. En usko että joku on varta vasten katsellut roskisdyykkaustamme ja päätellyt sen olevan vastoin lakeja ja asetuksia (miksi olisi?), vaan asujamisto on jollain määrittelemättömällä tavalla hunsvottiutunut.

Sosiologialla on varmasti jotain sanottavaa asiasta. Oikeastaan olen etsiskellyt sosiologian nykymielipiteitä ja varsinkin tutkimuksia siitä, millaista väkeä hunsvotit ovat nykyään.

Vuosi sitten olin juuri päässyt sairaalasta sen jälkeen kun putosin pihalla pyörän päältä, osuin siivoustelineeseen ja polvilumpio halkaisi sääriluun. Sattuu hirveästi kun yritän ottaa muuten selkäystävällisen polvituolin alleni. Yritän joka viikko uudelleen, voi olla että uudelleen istutettu polvipehmuste osuu nyt jonnekin olemattoman ruston ja titaanilevyn ja ruuvien yhtymäkohtaan koska kiljaisuni on automaattinen ja sekä miehen että kissan mielestä hyytävä.

Tuolia ei voi viedä kellariin, koska sinne murtaudutaan säännöllisesti. Taiwanissa valmistettu tuoli on lujaa tekoa, puuta ja ruuveja ja kaikenlisäksi säädeltävä. Joku voi joskus vielä tarvita tuolia. Niinpä se seisoskelee tuossa tyhjän panttina.

Meillä homo sapiens-lajilla on todennäköisesti paljon selkävaivoja ihan vain pitkän selän vuoksi. Sen lisäksi käsivartemme eivät ole pitkät eikä niillä voi tukea tarpeeksi hyvin liikkumista.

Päässäni möyrysi yksi päivä sellainenkin kysymys, että ovatkohan evoluutiotieteilijät jo saaneet selville sen Floresin ihmisen alalajin. Sanoin sen ääneeni yhtenä päivänä, talouden toinen ihminen sanoi että hänen käsittääksensä se on niin pieni että ehkä se on homo erectus.

Floresin saari on pieni. Muistan lukeneeni sen ihmisestä sellaisen teorian, että ehkä se on pienentynyt homo sapiens koska saari on niin hirveän pieni. Että ihminen olisi kutistunut vastaamaan saaren olosuhteita, ruuan ja veden määrää ehkä.

Saari ei ole niitä Etelämeren ihania saaria joiden lahdelmilta hyökkäilee tiikerihaita syödäkseen rakastavaisia. Muistaakseni se on Indonesian tai Papua-Uuden-Guinean saari. Sielläpäin joka tapauksessa. Mutta ihminen on ollut kooltaan ihanteellinen. Me suunnattoman suuret nykyihmiset emme ole nähneet niitä elävinä, vaikka niiden kuolemasta ei ole kovin kauan (ehkä noin 10 000 vuotta), mutta ehkä australian abot (jotka ovat homo sapienseja) ovat nähneet niitä, hehän ovat kulkeneet sielläpäin paljon aikaisemmin. Ne pikkuihmiset, joita kutsutaan nyt tietenkin hobiteiksi, ovat ehkä olleet fiksuja ja käsittäneet ettei meidänlaistemme lurjusten eteen kannata tulla.

He ovat varmaan nähneet ihmisiä (siis meikäläisiä) poluillaan ja kuulleet jonkun aseen (?) äänen ja päätelleet tulen liekistä, että olemme jonkinlaista sukua lohikäärmeille ja pysytelleet piilossa. Sellaisia tarinoita on kerrottu ainakin joistakin Amazonasin intiaaniheimoista, jotka eivät ole halunneet olla missään tekemisissä meikäläisten kanssa.

En minä sitä ihmettele. Mekin jouduimme raahautumaan paahtavassa helteessä kauppaan ostamaan pölynimuria (niin: vain yhden vuoden takuu, siis sisäänrakennettu rikkoutumismekanismi!) vain sen takia että joku idiootti oli rikkonut pölynimurinsa ennen sen heittämistä roskiin.

Yhdessä asiassa dyykkarijumala suosi: löysin silkkityynyn, sellaisen U-muotoisen, jonka voin kietoa lukiessani niskan alle ja tukea päätäni tyynyyn, eivätkä ne kolme neljä niskan rikkonaista nikamaa kipeydy kun luen. Hienoin hetki vuorokaudesta on pimeyden laskeutuminen ja vähäinen öinen henkäys avoimista ikkunoista.

Kokeilin juuri imuria. Se toimii kuin enkeli ja on kevyt. Imurointia edelsi kirjojen järjestely ja pölyjen pyyhkiminen. Lassi Nummen runot ja runoilijankalenteri ovat oikeilla paikoillaan.

Sisällä alakerrassa on lämpötila 32 Celsiusta. Nyt on ollut suunnilleen kaksi viikkoa kuumempi kuin 50 vuoteen. Maanantaina voi tulla ukkosia, mutta ilma ei kuulemma juuri viilene. Saan olla iloinen siitä, että voin ajatella ihan mitä haluan eikä minulla ole pomoja jotka sylkisivät tulta ja rikkiä ja tulikiviä niskaani. Mutta ukkosia kyllä pelkään.

Lidia ei juuri jaksa sanoa enempää kuin muutaman MIAUn päivässä. Kuulostaa siltä että sana on lyhentymässä muotoon NAU, joskus peräti nau. Kannatan ehdottomasti lastenrunojen ja muidenkin kielellä leikkivien runojen lukemista ääneen. Se helpottaa. Lidiakin ilahtuu kun lurittelen sille ”Oi tätä hoppua hoppua hoppua, ei tule loppua!”. Kirjaa ei enää ole, päässä on muutamia säkeitä siitä.

Musiikilla on myös elvyttävä voima. Onneksi meillä on Yle ja se nauhoittaa konsertteja. Nyt juuri kuuntelen Kuhmon kamarijuhlien musiikkia. Teemana tässä konsertissa on ruoka: Mestareiden keittokirja. Pystyisipä kuumuudessa syömään edes jotain.

Maakunnassa ja kotona

Kävin maakunnassa, kuten täällä tavataan sanoa. Tero lähetti viestin ja lähdin. En ollut tavannut häntä koskaan mutta tunsin heti, kun näin, samoin kuin hänen puolisonsa Annan. Oltiin menossa Ylistaron Kainaston nuorisoseuralle, jossa on meneillään kesänäyttely. Tero kirjoittaa siitä täällä.

En voi ymmärtää miten ihminen voi olla niin tekstinsä näköinen, kuvataiteilija kuviensa kaltainen. Enkä oikeastaan enää ole aikoihin ihmetellyt miksi ihmiset niin kutsutusti sotkevat kirjailijan ja hänen elämänsä teoksiin.

Siinä voi olla useampikin koulukunta. Kun olin yliopistossa vähän väliä opiskelemassa 30 vuotta, niin tulin käyneeksi niitä läpi. Ennen yliopistoa olin lukenut kirjallisuudesta useita riipaisevia kirjailijaelämänkertoja, jotka todistivat että kirjailijat ovat kurjaa kansaa tai kuinka kirjailijoiden suhde isään tai äitiin on ollut peräti voimallinen ja aiheuttanut sitten tukoksia teksteissä ja joskus päässä ja sydämessäkin.

Yliopistossa oli ensin 60-luvulla meneillään aika tiukasti ihan vain tyyleihin perustuva kirjallisuushistoria. Elämänkertojakin oli ehkä joitakin tenttikirjallisuudessa, mutta niitä ei erikoisemmin painotettu, mutta ei myöskään kielletty lukemasta. Onneksi listalla oli paljon näytelmiä, joita saattoi käydä katsomassa. Luettiin pelkästään maailman klassikoita. Siinä vaiheessa oli jo selvää ketkä ovat modernismin klassikoita. Eugene Ionescon Sarvikuonot meni Helsingissä ja Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi Tampereella.

Sitten seurasi jonkinmoinen psykologisen realismin aika, johon kukaan ei osannut suhtautua kunnolla. Luennoilla kyseltiin toisiltamme, että olisiko proffa mahdollisesti ollut terapian tarpeessa. Luennoitsijat kuuluivat niin täydellisesti eri maailmaan kuin opiskelijat, että en usko että he ikinä käsittivät mitä opiskelijat oikeasti oppivat.

Psykologisen realismin aikaan opiskelin lehdistöoppia, joka vielä silloin puolusti neljättä valtiomahtia. Enää siitä ei näytä olevan väliksi, vaikka lehtiä vielä on. Vuosikurssi teki hienon lehden muotoisen kannanoton Pispalan kaavauudistusta vastaan. Ajatus oli käytännönläheinen: opiskelijat saattoivat asua hellahuoneissa halvalla. Mutta kaikki tiesivät että paikka oli niin tamperelainen kuin voi olla joten tahdoimme säilyttää edes palan omaa kaupunkiamme. Siinä vaiheessa Amuri ja Tammela olivat jo mennyttä.

Viimeisellä kerralla yliopistolla olin aika tiiviisti kiinni tutkinnon suorittamisessa, mutta huomasin että opiskelijat eivät olleet enää kovin kiivasluonteisia, vaan suhteellisen lauhkeita. Se oli suorastaan pelottavaa, koska lauhkeus ei ole kovin hyvä ominaisuus nuorisolle. Heidän on syytä saada nuorena suunta ja into tulevaisuutta kohtaan eikä lauhkeus juuri auta siinä.

Yliopistolla työskentelevät tutut pudistelivat päätään tutkinnonuudistukselle. Moni entinen opiskelukaveri tiesi että yliopistot sivistyksen perustana alkavat olla menoteillään. En ole ollut enää yliopistolla, joten en tiedä kuinka hyvin heidän aavistuksensa ovat toteutuneet. Tiedän kyllä sen, että kukaan ei enää voi olla yliopistossa kirjoilla 30 vuotta ja käydä välillä töissä ja välillä opiskelemassa. Sellainen malli olisi kuitenkin erittäin käytännönläheinen. Näkisi vähän maata ja maailmaa ja tietäisi sitten tarkemmin mitä yliopistolta haluaa.

Mutta pidin hyvin paljon epätasaisesta näyttelystä, jonka kuvataiteilija Vaula Sippola oli koonnut ohjaamastaan ryhmästä. Epätasaisuus ei ole vika. Se näyttää tämänhetkisen visuaalisen ajattelun kirjon, siihen on kaikki perusteet. Muualla sitten näytetään maailman ja Suomen tasaista huippuja, jotka joku taho on sellaisiksi nimennyt. Niitä tahoja on siellä sun täällä. Vaula on itseoppinut kuvataiteilija, joka on aina kulkenut tahojen ulkopuolella ja on sen takia oppinut lähestymään kuvia suoraan. Se näkyi hänen oppilaidensa kuvissa.

Se näkyy Kainaston seinillä hyvin. Ja kivaa on että kuvat leviävät myös ulkopuolelle ja vuoropuhelevat maiseman kanssa. Lakeus leviää heti nuorisoseuranmäen alapuolelta, metsä näkyy peltojen takana.

Lakeus on kotimaisemani, se jota katselin herkeämättä jo aivan pienenä sukutalon toisesta kerroksesta. Pellot ulottuivat kauas ja metsänreuna sinersi. Hiekkatie oli kulkukelvoton keväisin ja joki tulvi. Muistan tulvapeltoja joista tuli järviä. Lapsen kumisaappaat eivät kelvanneet mudassa rämpimiseen. Naapurilla oli vene. Toisella ruuhi.

En tiedä mikä merkitys tälle vuoropuhelulle maiseman ja vanhan talon ja kylän kanssa pitäisi antaa. Pitäisikö sitä nimittää joksikin? Tämä näyttely on kokeellista taidetta, mutta se ei tarkoita sitä, että joku olisi suunnitelmallisesti räjäyttänyt kehykset irti.

Se tarkoitti yksinkertaisesti ihmisten kykyä ja halua kokeilla omia rajojaan ja lähteä yhdessä miettimään mitä kuvien ja kolmiuloitteisten kuvien eli veistosten tekeminen voisi olla. Että ihminen voi tunnistella sitä, miltä tuntuu ja olla tosissaan sen tuntemisensa kanssa.

Tummia pilviä näkyy taivaanrannalla. Kävin lenkillä ja katselin västäräkkien hölmöä hyppimistä jalkojeni edessä: metri eteenpäin ja pyrstön keikutusta, ja sitä jatkui pitkään, kunnes linnut kyllästyivät pelleilemään kanssani ja lensivät pusikkoon, joka kasvaa kasvamistaan. Takaisin ruokakaupan kautta. Pylvään varjossa odotteli pieni tyttö. Kohdalle tullessa tyttö katsoi kohti ja sanoi: rahaa.

Kysyttiin että mitä. Sanoi että joku poika käski pyytää meiltä rahaa. Selitettiin että ei rahaa tule siitä, että vain nojaa johonkin pylvääseen. On tehtävä työtä, on ansaittava raha. Vastaus: jaa. Kysymykseen miksi meidän pitäisi antaa rahaa, tyttö ei vastannut.

Toivon totisesti että kortteliin ei ole muuttanut katurottia. Tavallisissakin on taatusti tarpeeksi huolta, niitä tulee kun ihmiset heittelevät roskapussejaan minne sattuu. En ole ikinä tavannut mitään vastaavaa enkä ole taatusti elänyt maailman suojatuimmissa paikoissa. Että siis lapset ovat aloittamassa bisneksen tekoa.

Mänty kukkii. On kuivaa, nyt voisi toivoa ukkoskuuroa.

Saa lukea!

Kävelyharjoitusten lomassa tulee lukuharjoituksia. Olen jostain syystä suunnannut huomioni Lassi Nummeen. Hän on tullut vastaan siellä täällä, sattumalta, mutta muistan myös selvän surun siitä kun hän kuoli. En tiedä miksi sitä surua sanoisi. En minä häntä ole koskaan tavannut, mutta lukenut aika ison osan hänen runojaan. Nyt ei vain niitä runoja enää tule.

Ruokakauppaa vastapäätä on konkurssipesien myyntipiste, oikeastaan kokonainen kauppa. Jostain syystä myyjä on ostanut valtavan määrän vanhempia ja uudempia kirjoja, joista osa on naurettavan halpoja. Sitten siellä on myös divari-tavaraa, yksikin Raamattu joka taisi maksaa pari sataa euroa.

Mutta olin myös kirjastossa. Matka oli hölmö, vaikka en ole ainut idiootti mitä tulee kirjoihin. Vein lainaamani kirjat takaisin. Mukana oli myös joitakin kirjoja omasta kirjastostani, sellaisia joita en enää lue. Panin ne pöydälle, johon saa jättää kirjoja ja ottaa niitä. Pöytä ja sen takana oleva kirjahylly ovat tavanomaisen herkullisia.

Tarkoitus oli siivota. Kirjahyllyt ja kissa ovat suurin syy siivota. Kissalle on keksitty yksi keino, joka toivottavasti auttaa: on annettava kalanmaksaöljyä kerran viikossa kapselillinen. Pitää ensin rikkoa kapseli, sitten panna öljy pikkulusikkaan ja antaa pikkukielen nuolla se. Paitsi että kissa ei tehnyt niin. Sen piti saada öljy ihmisen sormesta, joten huusholli haisi kalatehtaalta tai Bergeniltä pari päivää sen jälkeen.

Pölyyn tulee ylenmääräisestä karvanlähdöstä, joka johtuu varmaan kylmästä kesäkuusta. Kissan kroppa ajatteli että on syksy. En ole varma voiko kroppa ajatella, mutta jotain hermostollista toimintaa ihossakin on, koska kissa saa aina välillä sätkyn ja alkaa raapia ja nuolla itseään vimmatusti. Kutittaa. Ihmisiäkin alkaa raavituttaa kun katselee kissaa.

Kun olin palauttanut kirjan, katse osui kirjaston poistokirjoihin. Löysin Lassi Nummen runo-opuksen nimeltä Kaksoiskuva (Otava 1982). Mistähän tässä on kyse:

Se leikittelee meillä kuin kissa,

          sillä on tuhat silmää, se

      päästää otteestaan ja

sieppaa taas.

          Hivelee meitä tuuli, yön kämmen,

tekee puolestamme päätökset

Se tarkoittaa jotain ja siinä on jotain kissamaista. Osaston nimi on Tämä vähäinen asia, rakkaus vaikka kuka tahansa sen kurimukseen joutunut ei pidä sitä vähäisenä. Kissa leikkii saaliinsa kanssa. Kirja päätyi reppuuni 50 sentin hinnalla. Samoin moni muukin kirja. Kirjahyllyn siivouksen sai unohtaa.

Runokirja ei jäänyt ainoaksi Nummen kirjaksi. Käyn katsomassa konkurssipesän kirjaosastoa vähintään kerran viikossa. Koska olin jo ruvennut lukemaan Kaksoiskuvaa, silmät poimivat yhtäkkiä Lassi Nummen Runoilijan kalenterin (1959-1960, kuultua, nähtyä, koettua), kirja tosin on kustannettu vasta 1968.

Kun Lassi Nummi tuli kirjoittamansa vuoden aikana isäksi: on varmasti ollut tarpeen saada lisätienestejä. Hän oli kirjoittanut Uuteen kuvalehteen sen vuoden ajan, sitten kuvalehti jo joutuikin lopettamaan. Minulla on sellainen muistikuva, että juuri siinä aikakauslehdessä oli tarina margariinin synnystä: siihen käytetään esimerkiksi kuolleita kissoja. Ehkä se oli vain yksi kuolleiden eläinten laji margariinin valmistukseen, mutta mainittiin kumminkin.

Mahtoiko jo 50-luvun lopulla olla käynnissä kampanja voita vastaan? Muistan hyvin pienviljelijä-isoäitini riemuitsevan. Talonpoikia oli tapettu tavattoman tehokkaasti niihin asti. Nyt siihen piti tulla muutos ja ihmiset käsittäisivät että voi on hyvä suomalainen ruoka-aine, eikä sitä pidä väheksyä.

Minä ihmettelin hiljaa mielessäni logistiikkaa: miten ja mistä margariinitehdas löytää kissanraadot? Saattoi joku muukin ihmetellä asiaa, mutta minä olin aina elänyt kissojen kanssa ja tiesin että navettakissat kuolevat katoamalla.

No: minulla on työhuoneen nurkassa pari täyttä kirjakassia. Runoilijan kalenterissa on herkullisia otteita vuoden ajalta. Nummi muun muassa nosti hattuaan Helsingin ylioppilasteatterille ja johtaja Jaakko Pakkasvirralle. Lisäksi hän mainitsee sittemmin Draamastudion johtajana toimineen Kari Salosaaren (jolta ilmestyi semiotiikan seuran kustantamana muistelmateos Sisyfoksen osa viime syksynä) Claudel-ohjaukset. Claudeliin myöhemmin myös minun opettajanani toiminut Salosaari oli tutustunut Pariisissa, totta kai.

Helsingin kulttuurielämästä syntyy kirjassa eloisa kuva. Siellä tapahtuu koko ajan ja runoilijaa vastaan kävelee aiheita joka kadunkulmasta. Kaikki tuntevat toisensa. Kaupunki ei tunnu sellaiselta kuin se on nyt: täyteen ahdetulta betoni-lasibunkkerikasalta, Töölönlahti on ruma ja kaikkialla läsnä oleva meteli saa pään kipeäksi.

Olen kuunnellut paljon musiikkia viime aikoina. Minulla oli ystävä, joka kirjoitti maakuntalehteen musiikkiarvosteluja (vähemmän on miltään taiteiden alueelta enää kunnon arvosteluja) ja muistan keskustelut hänen kanssaan jonkin konsertin jälkeen.

Hän ei osannut kertoa miten hän musiikin kokee. Miten musiikista voi ylipäänsä puhua? Itselläni on yleensä puhumaton olo tuntikausia hyvän konsertin jälkeen. Olen kuullut jonkun väittävän että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja sen takia siitä on vaikea puhua.

Runoilijalla ei ole musiikin suhteen ongelmia. Vuosikymmenten takaa minun on aivan helppo lukea hänen kokemustaan Svjatoslav Richterin Beethoven-konsertista:

[Tästä taustasta] purkautui finaalin valtava liike. Eteenpäin, aina eteenpäin; ainoankaan kuvion sumentamatta. Ei jälkeäkään henkilökohtaisen intohimon ja tuskan peilailusta; maailmaa kantava, maailmaa muovaava tulkinta. Olen unohtanut, millainen Appassionata oli tätä ennen. Vahinko, ettei hengen kunnioittamiseen ollut muuta keinoa kuin käsien läiskyttämisen barbaarinen tapa.

Ehkä on niin, että tarvitaan runoilija musiikin kuuntelukokemuksen välittämiseen. Mutta muutenkin: kirjaa on hauska lukea, vastaan tulevat kirjailijat, teatteriesitykset ja näyttelyt, joita olen itse käynyt katsomassa. En tosin asunut Helsingissä, vaan Tampereen lähellä ja olin vasta keskikoululainen, enkä olisi muuta osannutkaan kuin kokea asioita, jotka tuntuivat mullistavilta ja uusilta. Niistä moni on säilynyt muistissa.

Runoilijan kalenteri tulee antaneeksi oikeantuntuisen kuvan siitä miten 60-luku pyörähti käyntiin. On helppo ymmärtää miksi itsekin tempauduin mukaan uudenlaisen taiteen vyöryyn. Luulen nyt myös käsittäväni mitä kulttuuriradikalismi tarkoitti. Ei sellaista ole näköpiirissä enää.

Aikaa on kulunut. Mutta ehkä ihmiset eivät enää kykene tarkentamaan katsettaan ja kuuloaan niin kuin he nähtävästi kykenivät yli 50 vuotta sitten? Vierauden tunne tässä ajassa on läsnä usein, ainakin minulla.