13.12.20

Kulkutaudin kulkua

Nyt olen jostain syystä lukemassa Camus’n Ruttoa. Tai siis tottakai aivan tietystä syystä. Siinä on kaiken aikaa kyse ihmisten keskinäisistä suhteista, sellaisista joissa on kyse auttamisesta ja/tai pakenemisesta. Kun ihmisten pitää yrittää välttää toisiaan, niin suljetussa Oranin kaupungissa pakenemismahdollisuudet ovat rajalliset, vaikka joitakin keinoja ehkä on.

Keskusteluja käydään:
”Äkkiä Rieux’n valtasi lämmin ystävyyden tunne,
−Kuulkaahan, Tarrou, mikä oikeastaan on saanut teidät puuttumaan tähän?
−En tiedä. Ehkä moraalini.
−Ja moraalissanne?
−Ymmärtäminen.”
(Rutto, s.168)

Nuo kaksi ihmistä kuuluvat lääkintähenkilöihin. Heitä on muitakin. Tottakai ihmiset keskustelevat sairaudesta, vaikka he eivät voisikaan osallistua sairaiden hoitamiseen. Ylipäänsä nyt tätä lukiessani minua kyllä hämmästyttää se, että niin harva hoitavista ihmisistä tuntuu sairastuvan itse. Tosin tässä vaiheessa kun keskustelua käydään on Pariisista saatu seerumia.

Nyt oranilaiset aikovat tehdä itse seerumia sairastuneiden verestä. Vaikuttaa siltä että suhteet Pariisiin eivät ole ongelmattomat. Oran on kuitenkin osa merentakaista siirtomaata. Lausumaton asia on se, että tottakai siirtomaassa on kaikenlaisia ruttoja, kun ne ihmiset siellä ovat vajaampia kuin pariisilaiset. Muutenhan siirtomaita ei voisi ollakaan. Eikä myöskään muunlaisia alistussuhteita.

Tuo keskustelun pätkä käytiin matkalla lääkärin työhuoneelta alas portaita seuraavan potilaan luo:
  ”Tarrou kääntyi portaisiin, ja Rieux näki jälleen kasvonsa vasta astmaa potevan ukon huoneessa.”  

Tuo on mielenkiintoinen lause. Miten hän näki itsensä? Oliko siinä välissä lasi-ikkunallinen ovi? Vai näkikö hän itsensä astmaa potevan ukon kasvoissa? Silloin kun kulkutauti pakottaa ihmiset kulkemaan ympäriinsä nopeasti kuin varjot, kun talot peittävät auringon ja on talviaika, valo vähenee ja kaupungin korkeat muuritkin rupeavat syömään valoa. 



Kaupungin vartijoiden tehtävä on helppo, muurien ovet vain teljetään kiinni eivätkä vartijat päästä ketään sisään tai ulos ilman lupalappua. Kun olen lukenut paljon keskitysleirikuvauksia ja myös Neuvostoliiton aikaisia leirikuvauksia, niin oletan että suljetussa tilassa ihmiset alkavat käyttäytyä suunnilleen samalla tavalla.

Kun ajattelen *oikeasti* vapaita ihmisiä, niin ensimmäisenä mielikuvana minulla ovat miltei aina Pohjois-Amerikan tasankointiaanit, esimerkiksi Lakotat, jotka metsästivät biisoneita ja ottivat yhteen viimeksi jenkkien armeijan kanssa. He voittivat taistelun. Jenkit ymmärsivät mitä tehdä: piti tappaa biisonit pois. Sillä lailla vapaus oli helppoa tukahduttaa. Ei ole yhtään kummallista, että intiaanit eivät kyenneet olemaan pienissä reservaateissaan. Niissä ei ollut enää oman elämän elämisen mahdollisuuksia.

Seuraavaksi valkonaamat alkoivat viedä heimojen lapsia kouluihinsa, joten kansakunta väheni oleellisesti. Viha sillä tavalla kuitenkin säilyi. Kummallista on se, että historiasta ilmenee paitsi valtaapitävien julmuus, niin myös syy siihen: häpeä tehdyistä vääryyksistä.

Camus kirjoittaa siirtomaiden historiaa tässä samalla. Hän käyttää hyvänä keinona henkilöidensä sisäistä puhetta. Kun ihmisten oli pakko pelätä naapureitaan, he oppivat sisäisen puheen taidon. Luulen kyllä että sellaista puhetta on paljon liikkeellä nytkin. Tai ei se liikkeellä ole. Se kulkee vastaamattomin kysymyksin ihmisten päiden sisällä, eikä ihmisten elämä enene vaan vähenee. Kyse ei ole pelkästään lääketieteellisestä toimenpiteestä, eristyksestä, kyse on elämän edellytysten murenemisesta.

Camus johtuu miettimään perusasioita senkin takia, että on itse algerialainen, vaikka  on sattunut syntymään siirtomaaherrojen kastiin, ei kuitenkaan valtaapitävien ryhmään. Muistan tästä sen, kun hän kirjoitti postuumisti julkaistussa kirjassaan Ensimmäinen ihminen tulevaisuudesta vapaassa Algeriassa. Hänen mielestään maan tulevaisuus on heidän, algerianranskalaisten ja arabien, yhteisellä sopimuksella järjestettävistä valtiollisesta järjestyksestä. Sen käsityksen kirjasta saa, että Camus ei ollut ainut sellainen algerianranskalainen.

Mutta etiikasta hän puhuu muutenkin jo Rutossa. Moraali tuli mainituksi tottakai, ymmärtäminenkin. Mutta sen lisäksi hän kirjoittaa niistä edellytyksistä, mitä ihmisillä on toimia korkeamoraalisesti. Se riippuu paljon ihmisen kasvuolosuhteista:
”Maailmassa esiintyvä paha johtuu melkein aina tietämättömyydestä ja ellei hyvään tahtoon liity asiantuntemusta, se voi saada aikaan yhtä paljon vahinkoa kuin pahuus. Ihmiset ovat pikemminkin hyviä kuin pahoja, ja kysymys ei oikeastaan olekaan siitä, vaan heissä on tietämättömyyttä enemmän tai vähemmän, ja juuri sitä sanotaan paheeksi tai hyveeksi. Toivottominta paheellisuutta on silloin sellainen tietämättömyys, joka uskoo tietävänsä kaiken ja pitää sen vuoksi oikeutenaan jopa murhaamista. Mutta murhaajan henki on sokea. Todellinen hyvyys ja rakkaus on aina myös suurinta mahdollista selvänäköisyyttä. ” (Rutto s. 170)

Tuota syy-seuraus -ketjua olisi vaikea sanoa selvemmin. Camus’n Rutto ilmestyi vuonna 1957 Juha Mannerkorven suomentamana Otavan Delfiini-sarjassa, jossa oli julkaistu tämän jälkeen Camus’n Sivullinen ja Putoaminen. Nyt kun uudelleen löysin Ruton, niin nostan hattua kyllä Otavan käännöskirjallisuudelle. Sarjassa julkaistiin mm. Dostojevskin Karamazovin veljekset (I-III), T.S. Eliotin Autio maa, Cocktailkutsut ja Yksityissihteeri, André Gide’n Vääränrahantekijät ja Pastoraalisinfonia ja Simone Weil’n Painovoima ja armo, jonka ensimmäistä suomentajaa en tiedä, mutta pokkaripainoksessa Delfiinikirjaston opus on ilmoitettu suomentaja Maija Lehtosen työksi (joka tapauksessa kirjan alkupuhe on hänen). On mahdollista että suomennos on sama silloin 1976, ensimmäinen suomennos olisi siis ilmestynyt 1957, samana vuonna kuin Camus’n Rutto ilmestyi.

Mutta en ole nähnyt Delfiinisarjaa julkaistun enää näinä aikoina. Aivan vain noita vuoden 1957 Delfiinikirjojen nimiä katsoessa tuntuu siltä että ikkunoita on ollut auki Eurooppaan ainakin.

Rutossa olen päässyt siihen saakka kun oopperaesitys saa äkkilopun:
”Vasta kolmannessa näytöksessä tapahtuva kohtaus Orfeuksen ja Eurydiken välillä (juuri kun Eurydike riistäytyi rakastajansa käsistä) sai katsomon kummastelemaan. Ja aivan kuin laulaja olisi katsomossa puhjennutta levottomuutta odottanut, tai paremminkin aivankuin kohahdus olisi saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, mitä hän tunsi, hän astui pari kömpelöä askelta kohti parrasta, kädet ja jalat harallaan, ja kierähti lavalle palauttaen katselijat julmasti keskelle harhatonta nykyhetkeä. Orkesteri vaikeni, yleisö nousi ja alkoi poistua salista, aluksi hiljaisena ja verkalleen kuin hautakappelista tahi kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä, naiset pukunsa helmoja kooten ja pää painuksissa, miehet tarjoten seuralaisilleen käsivarttaan ja nostellen tuolien istuimia tieltään. ”(Rutto, s. 254)


Tämä on Camus’n kirjan kohtaus jonka muistin kyllä heti. Olen varmasti ollut aika nuori kirjan lukiessani, tuossa kohtauksessa oli draamaa draamassa. Suomennos on siis vuodelta 1957, mutta kirjan olen voinut saada muutamaa vuotta myöhemmin. Olin jo siihen mennessä käynyt säännöllisesti teattereiden ensi-illoissa neljä vuotta, mutta Tampereella ei silloin vielä ollut säännöllistä oopperatoimintaa.

Olen nähnyt kyllä jonkun Donizettin oopperan, jota esitettiin Tampereen teatterissa, mutta en pitänyt siitä. Sen tuotti teatterille Tampereen oopperayhdistys. En pitänyt siitä. Se tuntui minusta tarpeettoman keinotekoiselta esittämisen tavalta, vaikka eivät puheteatterinkaan esitykset kaunopuheisuudelta joskus saaneet aikaan oikeaa tulkintaa.  Jotkut esitykset olivat tylsiä.

En ole nähnyt Orfeuksen ja Eurydiken tarinaa oopperanmuotoisena ikinä. Olen semmoisen olemassaolosta tietoinen, mutta tuo suhteellisen nuorena näkemäni oopperaesitys sai oven sulkeutumaan sen taiteen edestä.

Nyt kun tuota ajattelen niin todennäköisesti kyse on ollut siitä, että toinen korva oli niin huono  sikotaudin jälkiseurauksena, niin on mahdollista että en ole enää kuullut musiikkia kunnolla. Noihin aikoihin jouduin lopettamaan laulamisen kirkkokuorossa myös. Siis olin laulanut niin hirveän pahasti väärin. Kanttori siitä ilmoitti.

Nyt kun kuurous on jo pahempi, löydän itseni istumassa päivittäin induktiosilmukka kaulallani ja kuuntelemassa kaikkea mahdollista. Olen tajunnut jo sen, että minua voi odottaa täydellinen kuurous. On kiire tallentaa aivoihini niin paljon tavaraa kuin mahdollista.


En kuule enää puhelinta. Sen sijaan ovat tulleet sähköiset viestit, joita putoaa koneeseen harvakseltaan. Toissapäivänä tuli hyvältä ystävältä viesti, jonka tallensin hetikohta:
”Olin aamulla ensimmäisten joukossa työterveydessä saamassa venäläisen rokotteen Covid-19 vastaan.Toistaiseski kaikki hyvin, ei huomattavia sivuvaikutuksia. Niillə, joita pəlottaa se əttəi rokotətta olə təstattu яiitäвästi haluan яauhoittaakбeni бanoa, əttəi mitään huomactoбci и меня зовут  Нико, и я коррумпирован и лжец и почему я даю чистые прямые награды”

Naurattaa vieläkin. Mutta kulkutauti on edelleen täällä. Eikä rokotuksia ole vielä aloitettu. Tulevat ne kuitenkin jo aika pian onneksi.



28.11.20

Kaamoksen valoa

Tuli viikonloppu jolloin en oikeastaan kuin katson leffoja, tai enemmänkin, viisi päivää nähdä elokuvia! Keskiviikkona oli ensimmäinen elokuvailta, klo 20.00-01.28, eli todella pitkä, mutta ei yhtään väsyttävä. Sinä aikana näytettiin vain kaksi leffa, japanilaisia. Niiden merkitys korostui. En ollut nähnyt kumpaakaan aiemmin. Ensimmäinen oli nimeltää Shoplifters, ohjaaja oli Hirokazu Kore-eda. Semmoista vähän länsimaistunutta hienosti kuvattua elokuvaa. Tässä aiheena oli perhe.

Perhe ei ollut n.k. isä-äiti-lapset -perhe, vaan hyvien ystävien kimppa. Joukkoon kuului myös isoäiti, joka ei tainnut olla kenenkään isoäiti. Lapset, vanhempi poika ja nuorempi tyttö tulivat aikuisten matkaan olemaan ja elämään, kävelivät heidän elämäänsä. Kellään ei ollut rahaa ja idea oli elättää koko konkkaronkka pihistämällä ruoka. Perhe asui murjussa. Vaikutti siltä että paikka oli suhteellisen etelässä, koska juuri lämmitystä ei siinä ollut. Lapset ja aikuiset nukkuivat lähellä toisiaan, joten lämpö säilyi.

Viranomaiset huomasivat sitten että isoäiti oli haudattu pihalle. Sen vuoksi kaikki jäsenet otettiin kiinni. Lapset pantiin lastenkotiin, sieltä ne kyllä pääsivät kouluun, mutta surivat otto-vanhempiaan. Se nuorin, tyttö, oli vasta 5-vuotias ja oppi jo pihistämään tavaraa. Tietysti elokuvan kysymys on se, miksi ystävien muodostama kimppa ylipäänsä oli jollain lailla kielletty.

Viranomaiset eivät olleet kiinnostuneet tavaran pihistämisestä vaan siitä, että aikuiset olivat heidän mielestään siepanneet lapset. Kauppias piti perhettä jokapäiväisenä riesana, mutta ei halunnut nostaa siitä meteliä. Japanilaiset jutut ovat kiinnostaneet minua aina, tässä tulee etsimättä mieleen se, että onpas siinä kauppias, kun ei puolusta omaisuutensa menettämistä. Ehkä kapitalismi ei ole saarivaltiossa vielä lyönyt itseään läpi? Omituinen juttu.

 Elokuva on puheenvuoro lasten oikeuksien puolesta. Lapsilla pitää olla turvalliset kotiolosuhteet. Nyt ne voivat olla mitä tahansa, koska vanhemmat omistavat lapset. Niinhän se on meilläkin. Kyllä perheiden ja sukujen kiemuraiset ja kaikin puolin lainmukaiset(kin) suhteet tulevat näkyville monissa japanilaisissa elokuvissa. 

 



Tärkein siinä sarjassa taitaa olla 1950-luvulla leffoja tehnyt Jasuhiro Ozu. Hän päätyi kuvaamaan lähinnä Japanin nopeaa keskiluokkaistumista. Sehän on edelleen jatkunut. Vaikeata sanoa miten kehitys on kehittynyt viime vuosikymmeninä, mutta on leffoissa jo käsitelty myös organisoitua rikollisuutta, yakuzoja, jotka toimivat aika lailla samoin kuin italialais-amerikkalaiset mafiosot. Kummankin maan, siis Italian ja USA:n, elokuvateollisuus on kertonut myös ammattirikollisuudesta. Sen päivät tuskin päättyvät ikinä. Niistä elokuvista on vaikea päätellä minkälaista yakuzojen rikollisuus on. Japani on outo ja eksoottinen maa.

Toinen elokuva oli japanilaista kansanrunoutta, tarinoita. Olen nähnyt tuota genreä jonkin verran, lähinnä tietysti samurai-tarinoita, Akira Kurosawan ja joidenkin muiden leffat, mutta kansantarinoiden puolelta sitten esimerkiksi Mitsubishin Kalpean kuun tarinoita. Siinä taisi jo olla kuvattuna yksi nyt nähdyistä, se on nimeltään Hiukset. Tämä elokuva oli todella pitkä ja perusteellinen. En pitkästynyt hetkeksikään.  Ohjaaja oli Masalei Kobayashi, filmin valmistusvuosi oli 1965, eli saattaa olla varhaisempi kuin Mitsubishin Kalpean kuun tarinat. Pitää tsekata. Peter von Baghin Elokuvan historia-kirjassa on varmasti ainakin Kurosawan aiheet ja ehkä myös Mitsubishin. 

Tämän elokuvan nimi oli Kwaida. Ja oli siellä myös Kobayashi,von Baghin kirjassa.

En ole ikinä nähnyt tällaista vähän kuin No-näytelmiin perustuvaa leffaa. Tässä oli esimerkiksi maalattuja taustafondeja. Ehkä leffa on kuvattu ulkoilma-näytelmien pohjalta. Rakennukset ovat vanhoja, luonto tuntuu vielä voivan hyvin. Mutta en tiedä mikä oli Japanin teollistumisen määrä, ehkä heillä on vielä enemmän puuta kuin meillä. Teollistuminen alkoi jo 1920-30-luvuilla mutta taisi kerta kaikkiaan loppua II maailmansotaan. Japani selvisi siitä tuhosta kollektiivisen kurinalaisuutensa takia nopeasti. Mutta varmasti kaikki muistavat atomipommit ikuisesti.

Kiinnostavaa on myös noiden 1100-luvun ja 1800-lukujen sotien kuvaus. Koben kaupungin edustalla käytiin kahden korkea-arvoisen suvun välillä (toinen oli Genjin suku) suuri meritaistelu 1800-luvulla. Elokuvassa esitetään siinä kohden suurta maalausta, jossa taistelun vaiheet näkyvät. Ensimmäiseen sotaan liittyy myös uskonnon vaihtuminen. Vanha uskonto tietää henkien edelleen taistelevan ihmisten sieluista, siis shintolaisuus. Pitkä biwan soittajan tarina oli aavetarina ja musiikki ja laulu soivat hautausmaalla. Olen joskus nähnyt kuvia siitä buddhalaismunkista joka kirjoitettiin täyteen suojaavia kirjainmerkkejä, että vainajien haamut eivät veisi munkkia muassaan. Tai sitten olen nähnyt pätkän elokuvasta jossain, ehkä Mark Cousinsin elokuvan historia-televisiodokumentissa.

Mutta ymmärrän haamujen puvuista jotain, koska tiedän että edelleen japanilaiset muistelevat samurai-tarinoita ja muita sotatarinoita valmistamalla täysin autenttisia sotilas-uniformuja, joita ei voi tuottaa teollisesti. Minulla on kuvakirja noista taisteluesityksistä ja niiden valmisteluista, kirjan on kirjoittanut Mitsuo Kure ja sen nimi on Sotaiset samurait. Kirja on jostain syystä suomeksi ja asianharrastajan kirjoittama. Suomi on hieman horjuvaa.

Ei, horjuva on väärä sana. Suomenkielinen teksti on hyvin kurinalaista. Mutta siinä on sellaista tiiviyttä, että se menee niukkuuden puolelle, sitä on vaikea ymmärtää. Kun jokainen sotisopa on kuvattava mahdollisimman tarkkaan ja se on sitten myös tehtävä kirjallisesti selväksi, niin lukemisesta alkaa tulla vaikeata. Teos on kyllä aarre. Eihän sitä tiedä kuinka kauan japanilaiset ovat vielä kiinnostuneita pitkien sisällissotiensa ajan  kulttuurisista jutuista.

Taisteluiden muistoesityksiä on käsittääkseni edelleen. Japani oli vuosisatoja suljettu maa. Sinne ei päästetty ulkomaalaisia lukuunottamatta muutamia satamia, jonne esimerkiksi kiinalaiset ja korealaiset kauppiaat saattoivat tuoda tavaroita. Onhan japanilaisväestö tietysti joskus tullut mannermaalta. Käsittääkseni ne hevoset, joita osallistuu myös taisteluihin, ovat käsittääkseni läheistä sukua mongolianhevoselle. Sitten japanilaiset kirjoitusmerkit ovat samanlaisia, osin ainakin, kuin kiinalaiset.

Olen tietysti suhteessa japanilaisiin hyvin läntinen ihminen. On Japanissakin väestö, joka ei ole sukua kiinalaisille tai mongolialaisille, ainu-kansa pohjoisessa Hokkaidon saarella. Muistaakseni on niin, että kun ainu-kansalta kerättiin muistitietoa, tarinoita ja lauluja ja sellaista, niin se arkisto on kuitenkin isompi kuin Suomen kansanrunousarkisto, jos siihen lasketaan myös tarinat mukaan. En tiedä onko sitä julkaistu. En edes tiedä onko olemassa ainu-kielen tutkimusta niin kuin meillä on karjalan kielen osasto ainakin Joensuussa ja sitten rajan takana Petroskoissa, mikäli sitä ei ole tässä välissä lopetettu. Tosin ainujen kieli ei taida olla sukua japanille?

Ainujen kulttuurista ilmeisesti tiedetään jotain. Yritin katsoa japanilaista saittia, johon luvattiin englanninkieliset tekstit. Ei ollut. Siinä oli jonkinlainen piiritanssi käynnissä. Vaatteet eivät näyttäneet japanilaisilta, siis ei kimonoita. En tiedä mistä oli kyse. Mutta ehkä ainu-kansa ei ole korkeassa kurssissa. Wikipedia antaa jotain tietoa, mutta esimerkiksi sitä kansanrunousarkistoa ei mainittu lainkaan. Siitä on kuitenkin ollut puhetta muutama vuosikymmen sitten.


Nyt eletään niin selvästi historiatonta aikaa, että olisi pitänyt naulata jotenkin kiinni ne tiedonmuruset joita silloin annettiin. Ainuille on netin mukaan rakennettu kyllä Sapporon tienoille oma museo. Miksikähän tietoja ei tihku nettiin asti? Sellaisen tiedonhippusen löysin, että näinä aikoina eli viime vuonna olisi ollut enää kaksi äidinkielenään ainua puhuvaa ihmistä. Historiasta kyllä kerrottiin ja se oli täynnä sotia sekä japanilaisten että venäläisten kanssa.

Venäjällä oli viime vuonna kirjattu peräti 109 ainua Kuriilien saaristossa. Mutta mahtoiko sekään olla oikea tieto? Toisaalta on tietenkin oma syyni kun en osaa lukea venäjää enkä japania. En taida ehtiä enää oppia niitä. Kaiken lisäksi sinne pitäisi päästä paikan päälle, koska kielet ja tavat ovat niin selvästi erilaisia kuin täällä. Mutta joka kerta kun näen japanilaisia elokuvia, vajoan miettimään ihmiskunnan historiaa. Kai se jostain sieltä päin olisi löydettävissä, peruskulttuuri, jos voisi kuvitella sellaista olemassa.

15.11.20

Matka aamun maahan ja muita matkoja

Kielitieteilijä puhui ehkä liian nopeasti. Enkä tiedä onko robotiikka mitenkään tarpeellinen. Niin kauan kuin jaksan heilutella harjaa ja rikkalapiota, en tarvitse robottia. Japanilaiset kehittäneet robottihoitajia vanhusten hoitokoteihin. He ovat myös luoneet pehmoleluja potilaiden silitettäväksi. Miksei vanhusten palvelutaloissa voi olla oikeita kissoja?

Tutkija Anneli Kauppinen esitti radion kulttuuriohjelmassa, että kielentutkimuksen pitäisi olla poikkitieteellistä. Lapsi oppii kielen ilman kielioppia. Toimittaja miettii voiko oman lapsen kielellisyyttä tutkia. Kauppisen mielestä vanhemmat voivat käyttää apunaan videointia. Kielillä voi hakea yhteisiä asioita. Siis merkityksiä? Kauppinen miettii Noam Chomskya ja hänen lingvistin työtään: Chomsky taitaa olla kovin vasemmistolainen.

Chomskyn mielestä kieli sijaitsee jollain tietyllä aivojen alueella ja kasvaa yhtä lailla kuin kädet ja jalat, kieli on mitattavissa. Sisäinen kieli ilmeisesti on olemassa, mutta sen käyttämä kieliopista ei tiedetä. Chomsky oli keskustellut Foucaultin kanssa, päädyttiin siihen että kehitys on aina multimodaalinen. Samoihin aikoihin kun Chomsky ja Foucault keskustelivat, Skinner mietti ehdollistumista. Tuleeko kieli sisältä päin vai ei?

Tutkija ihmettelee että Chomsky oli kielletty Neuvostoliitossa. Mistä johdutaan venäläisiin kielitieteilijöihin kuten Voroshilov ja Bahtin, viimeksimainittu mietti karnevalistisia ilmiöitä. Venäläisten mielestä kielellä ja kielillä on vahva sosiaalinen aspekti: ihmiset eivät saa kieltä valmiina. ”Rakenne kantaa merkityksiä”, Kauppinen sanoo.

Kun toimittaja kysyy, mistä tulevat puhumattomat 3-vuotiaat, niin vastaus on hyvin yksinkertainen: pitää olla keskustelevia vanhempia.




Minulla on pieni korkkitaulu tuossa vieressä. Yksi muistilappu piti tapanaan hävitä aina jonnekin, sitten lopulta sain sen kiinni ja pinnillä kiinni tauluun. Siinä ovat semiootikkoni: Roman Jacobson, Juri Lotman, Lennart Meri, Oscar Parland, Vasilius Sesemann. Sitten olen kirjoittanut: ”Kylmän maan kuningatar”, muistaakseni on ollut sellainen kuunnelma ellei peräti näytelmä, josta en muista mitään. Sitten tulee vielä Draamastudion,  Tampereen yliopiston entisen osaston, johtajan Kari Salosaaren mielellään mainitsema A.J. Greimas, joka muistaakseni oli myös kotoisin jostain päin Baltiaa, mutta muutti sitten Pariisiin. Salosaari opiskeli nuorena Pariisissa.

Nuo nimet ovat tuossa sen takia, että minulle ne edustavat lingvistiikkaa, josta sitten kehittyi semiotiikka ja nyt ovat varmaan samassa tiedekunnassakin. Lennart Meri oli Tarton yliopiston kielitieteen laitoksen professorin Juri Lotmanin hautajaisissa ja sanoi Suomeenkin lähetetyssä uutisessa, että nyt kuoli virolainen, päätä pidempi muita. Yliopistojen oppineet onnistuivat kielitieteen nimissä pitämään yllä vastarintaa, joka on aina diktatuureissa tarpeen.

Ei ole yhtään samantekevää miten lapset kasvavat. Jos he eivät opi puhumaan, he eivät selviä ihmisten maailmassa. Aikuiset kyllä tietävät kuka lapsi on kuuro. Kauan ennen nykyistä korona-eristystä tapasin kaupassa jonkun, jota en muistanut. Mies vieressä muisti. Se ihminen muistutti jostain tapahtumasta kymmenen vuotta aiemmin, vähintään, mutta en kuullut mitä hän sanoi.  Hän kääntyi pahoitellen miehen puoleen että dementiako on iskenyt. En ollutkaan elänyt tämmöistä aikaisemmin: minusta puhutaan kun seison itse vieressä.

Mies siihen selvällä äänellä: kuulo on mennyt huonoksi. En osaa viittomia, mutta olen oppinut lukemaan huulilta. Suomalaiseen puheeseen kuuluu se, että kasvoja ei väännellä kun puhutaan. Minä sen sijaan olen oppinut vääntelyn jo aikaisin, koska olen sairastanut kaikki lastentaudit ja taatusti joku niistä viruksista kulkeutui kielelliseen aivolohkooni ja määräsi katsomaan tarkasti ihmisten kasvoja, etenkin huulia, kun en kerran kuule.

Tuommoista oppimista voisi kai sanoa aika voimakkaaksi sisäiseksi puheeksi. Viittomakieltä en ole koskaan oppinut, koska rokotuksia ei ollut heti sotien jälkeen, meitä jollain tavalla vammautuneita on aika paljon. Ei meille kaikille ole voitu antaa viittomakielen opetusta, vaikka tiedettiin että sitä tultaisiin tarvitsemaan. Ja lapsilla on kielelliset herkkyysaikansa, jotka selitetään kehityspsykologiassa.

Minulta jäi merkitsemättä yksi nimi. Se on kuitenkin jossain vaiheessa ollut hirveän tärkeä: Henri Broms ja hänen kirjansa ”Alkukuvien jäljillä” (WSOY 1984). Alkupuheessaan hän sanoo näin:
”Mikäli semiotiikassa ei etsitä tai lähestytä lasihelmipeliä, jota pelaten päästään merkittävien kysymysten lähelle, ei ole saavutettu paljon mitään. Eräs toinenkin kehityspiirre on näkyvissä. Kaikella uudella on taipumus olla aluksi tuoretta, mutta myös taipumus kuivettua myöhemmin joksikin muuksi.”

Broms oli jossain vaiheessa töissä Vaasan yliopistossa, en muista millä osastolla, mutta sen takia hän matkusti usein Vaasaan. En ole häntä nähnyt koskaan, mutta tiesin että oli ihmisiä jotka ovat kuunnelleet häntä. Hänen piti tulla pitämään yleisöluento aiheesta Genius Loci, paikan henki, mutta sairastui eikä päässyt. Hänen tilallaan oli joku muu vaasalainen.

Luento ei ollut ollenkaan huono. Broms on ollut ehkä räiskyvämpi tapaus. Hänen luonteensa kyllä tulee tekstistäkin läpi, lähinnä innostus. Paikan henki on tietysti olemassa kaikilla paikoilla. Tämä on Suomen läntisin kulma, mutta sitä ei ehkä kannata nähdä maantieteen vaan historian silmin.

Tuo sitaatti alkupuheesta viittaa Herman Hessen Lasihelmipeliin. Itse peli on tietenkin I Ching eli Muutosten kirja. Pertti Nieminen on suomentanut kiinalaista kirjallisuutta ja kun hän jätti kustantajalle mielestään viimeisen kirjansa toimitettavaksi, hän sanoi että hänen olisi pitänyt suomentaa I Ching. Hän oli kuitenkin sitä mieltä että siihen olisi kulunut ainakin 20 vuotta vielä, eikä sitä sen takia voinut enää aloittaa. I Ching on vuosituhansia vanha kiinalainen peli, jota pelataan bambutikuilla ja luetaan selitykset eli heksagrammit sitten kirjasta, jossa on myös selitysten selitykset, jotka on kirjoittanut Konfutse.

Luin Lasihelmipelin vuonna 1971 matkalla Yhdysvaltain Länsirannikolta Oregonin Portlandista New Yorkiin, matkalla kotiin.  Matka Kanadan kautta kesti kolme viikkoa. Minulla ja ystävilläni oli Volvo Amazon vietävänä mantereen läpi New Yorkiin.

Muistaakseni bensa oli sitten ilmaista. Yövyttiin teltassa leirintäalueilla ja pelättiin kalkkarokäärmeitä, jotka tulivat mielellään lämmittelemään telttaan, koska ylänkömaiden yöt olivat kylmiä. Se oli ennen nousua Kalliovuorille. Moottoria ei saanut rasittaa, joten tulin katsoneeksi tarkkaan vuorilampaita ja jäätiköiltä lähteviä virtoja. Ne olivat lyijynharmaita ne vedet. Se on hyvä ympäristö lukea Lasihelmipeliä ja englanniksi. Broms on mielestäni oikeassa siinä, että se on suurimpia alkukuvia, joita länsimaisessa sivilisaatiossa on.

Lasihelmipeli oli vastaus Saksan natsismiin ja II maailmansotaan. Kirja julkaistiin 1943 ja Nobel-komitea antoi Hesselle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946. Hesse tunsi Jungin hyvin.  Hän joutui ottamaan selvää psykiatriasta kun hänen vaimonsa mielenterveys heikkeni. Jung puolestaan piti kiinalaista I Chingiä hyvin tärkeänä teoksena ja kirjoitti alkupuheen sen englanninkieliseen versioon. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että yhdeltä vaikuttajalta lähtee viesti ja saavuttaa toisen, joka päätyy saamaan Nobelin palkinnon.

Jossain vaiheessa elämäänsä Hesse kävi matkalla Indonesiassa ja kierteli muitakin maita. Ennen Lasihelmipeliä hän kirjoitti romaanin nimeltä ”Matkan aamun maahan”. Käsittääkseni se on suomennettu myös. Lasihelmipelissä on kirjan lopussa kolme lyhyttä tarinaa, jotka itse luin ensiksi, koska ne toimivat hyvänä johdantona itse kirjaan. Kirja taas on konstruktio siitä mikä iltamaa eli Abendland voisi olla ja ehkä onkin. Tämä sivilisaatio.



Pohjois-Amerikassa en epäillyt etteikö se maanosa kuulu jollain tavalla länsimaihin myös. Meillä on Siperia idässä ja se vaihtuu ilmeisesti länneksi jossain Aleuttien saaristossa. Ennen kuin valkonaamat tulivat Amerikan mantereelle, sitä kutsuttiin Kilpikonnasaareksi. ”Intiaanit” ovat olleet siellä ”aina”, eikä Siperiasta itään matkaavien tulosta ole varmaa aikajanaa vieläkään. ”Intiaanit” matkustivat lähelle Antarktista, Tulimaahan asti. Viimeksi olen kuullut että alkuperäiset amerikkalaiset olisivat tulleet joskus 40 000-15 000 vuotta sitten. Viimeiset tulokkaat ”eskimot” eli inuiitit (nimi tarkoittaa ihmistä) tulivat viime jääkauden aikana, jolloin Beringin salmi oli maata. En tiedä milloin jää alkoi sulaa Pohjois-Amerikan mantereelta.

Mutta kyllä kai maisemat, joita vasten luin Lasihelmipeliä, ovat vaikuttaneet kokemukseeni. Ainakin siihen, etten pysty lukemaan kirjaa uudelleen. Mutta sitten on olemassa paljon muitakin tärkeitä kirjoja, joihin voi aina välillä palata. Pidän Euroopasta ja haluan asua täällä, lähellä kirjastoja ennen kaikkea.

On tottakai olemassa ihmisten maailmassa universaaleja juttuja, sellaisia, jotka kuuluvat kaikille. Noita kulmakiviä tulee, niitä nousee maasta milloin minnekin. Yksi niistä on I Ching. Kuka mahtaisi ehtiä ja jaksaa suomentaa sen?

1.11.20

Kellumisajatuksia

Nyt joudutaan me vesijumppaajat olemaan ilman elintärkeää liikuntaa vuoden loppuun ainakin. En ole nähnyt ihmisten sosiaaliturvatunnuksia, joita nyt on netissä paljon kun niitä on vuotanut psykoterapiayrityksestä maailmalle. Pitäisi olla niin ettei mikään sairaus ole enää niin paljon tabu että sillä voi kiristää. Mutta lisäksi en ymmärrä sitä, että niinkin erityinen alue kuin psyykkinen sairastaminen on luovutettu rahanahneiden yksityisomistukseen. Huseeraavat sitten miten huseeraavat.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että vesijumppaajia on lähinnä meissä vanhemmissa ikäluokissa, vaikka en tunne suuremmin tarvetta kysyä ihmisten ikiä. Syy on selvä: meillä on enemmän rikkonaisia niveliä kuin nuoremmilla ihmisillä. Vesi on hyvä elementti. Se tuudittaa painottomuuteen. Vedessä voi kellua, mutta ilmassa se on vaikeampaa, ellei ole todella isoa ilmapalloa. Olisin aina halunnut päästä lentämään kuumailmapallolla, mutta en ikinä onnistunut. Eivät ne koipiaan rikkoneita siihen koriin voisi huolia. 



Ne zeppeliinit lopulta rupesivat omia aikojaan syttymään tuleen. Ne näyttivät lähinnä valtavilta sikaareilta muodoltaan. Ne kelluvat vähän eteenpäin ja kuvista kun katsoo, niin näyttää siltä että niisää on jonkinmoinen propelli tai siipiratas perässä. Zeppeliinien sisällä ei saanut polttaa tupakkaa, koska siitä syntyy räjähdys. En tiedä mikä ne pani räjähtelemään siinä loppuvaiheessa. Ehkä ne osuivat johonkin terävään kirkontorniin?

Joka tapauksessa ne kelluivat sen aineen vuoksi. Ei kai se heliumia ollut? Mutta olen muistavinani että kun olin pieni, niin kaasuilmapalloista varoiteltiin. Olen elänyt niin kauan jo, että olen unohtanut vastauksia niihin kysymyksiin. Epäilemättä pienenä kyselin jatkuvasti aikuisilta. On täysin mahdollista että minulle ei vastattu, aikuisilla oli aina kiire jonnekin muualle. Harva aikuinen kuitenkaan kehtasi tunnustaa, ettei tiedä jotain mitä pikkulapsi kyselee. Amerikan presidenttikin kehuu koko ajan olevansa maailman älykkäimpiä ihmisiä, vaikka pikkulapsikin näkee että se on tyhmä kuin saapas.

Kun ei ole vesijumppaa niin olen itse aika usein sortunut kellumaan. Kelluminen tuntuu hirveän hyvältä. Siinä kelluskellessa voin kuvitella kesätaivaan mökkijärvellä. Sen verran järvessä oli virtausta, että kellumalla kulki koko ajan jonnekin päin. Lapsena kelluminen oli kivaa sen takia, että painovoima tuntui loppuvan minun kohdallani vedessä täysin. Olin laiha ja kun isä ja pikkuveli yrittivät opettaa minua sukeltamaan, tulin ylös pinnalle kuin korkki. Ehdin nähdä kirkkaassa vedessä pohjan pieniä kiviä. Ehkä minulla oli ontot tikkujalat ja sitten semmoinen ilmarakko, joka on kaloillakin jossain siinä pallean tietämillä. Tai ehkä kyse on nimenomaan palleasta? Näyttämötyön tunneilla opeteltiin käyttämään palleahengitystä, niin että Montun kaukaisinkin penkkirivi kuulee kuiskaukseni. Harjoiteltiin siis teatterikuiskauksia. Ah, ma räydyn!

Minä olin se joka perkasi kalat. Isä opetti. Siinä lahnojen ilmarakon tietämillä oli myös sappirakko, joka oli kellertävä pussi. Sitä ei saanut rikkoa. Siitä tuli niin kamala haju, että se pilasi koko kalan, jos sitä limaa pääsi valumaan kalan sisuksiin. Lisäksi perkaamisella oli aina hirveä kiire. Isä kävi hakemassa lahnaverkot aina viime tingassa ennen kuin savusauna pantiin lämpiämään.

Lihavimmat lahnat piti panna sinne alimmaksi: ensin käärittiin voipaperiin, sitten kasteltiin useampikin Aamulehti ja Uusi Suomi ja käärittiin sen voipaperipaketin ympärille. Jos lahnoja oli useampi, ne jokainen pantiin omaan pakettiinsa. Piti olla tarkkana siinä, että ei pannut kalapakettien viereen isoimpia halkoja.

Savusaunaa ei voinut lämmittää klapeilla. Niitä käytettiin vain sytykkeinä. Kiukaan piti säilyä kuumana viisi kuusi tuntia, niin että isoäitikin ehtisi käydä vielä jälkilämmössä saunassa. Isoäiti piti uimisesta edelleen vaikka se oli hirveän vanha ja kyhmyinen. Jos minä jouduin latomaan puut tulipesään, jouduin kyllä pinnistämään kaikki voimani että sain siihen sytykkeiden päälle halot asetelluksi niin että ne eivät sortuneet alimmaksi. Lahnojen oli tarkoitus savustua, ei käristyä.

Sanomalehdet olivat tärkeä osa aivan tavallista kesäelämää. Kalat oli parasta kääriä sanomalehtipaperiin silloin kun vietiin lahna naapuriin ja vaihdettiin se tuoreisiin kananmuniin. Kaliinin Elli niitä kanoja piti siinä talossa joka sijaitsi mäellä ennen veto-ojan siltaa. Siinä luki Kaliini vanhanaikaisin kirjaimin. Lapsi meni mielellään asioille, koska tiesi saavansa palan nisua ja maitolasillisen siellä perillä. Kotona äiti ja isä eivät olleet kiinnostuneita siitä että suupielessäni olisi muruja vaan kysyivät miten niiden ruis on kasvanut ja onko laiho heilimöinyt. Jos minä olisin kylällä kysellyt että mites laiho heilimöi, niin olisivat katsoneet kuin vajaata.

Tärkeintä mökillä oli selvitä käymättä kaupassa. Siksi minä istuin saaressa onkimassa ahvenia iltapalaksi koko perheelle. Isä oli selvittänyt verkot ja ne olivat saunan seinustalla kuivumassa, puikkarit koukuissaan vieressä. Siksi sain lähteä ruuhella minne tahdoin, kunhan tuon mukanani ahvenia. Ne olivat saaren rannassa melkein mustaselkäisiä. Se johtui siitä että saaren ranta oli ainut vähän syvempi kohta järvellä ja siinä oli suuria kiviä. Ahvenet oppivat maastoutumaan: kun ne syntyivät siihen suureen kivikkoon, niin niistä tuli itsestään mustanpuhuvia. Suuria kiviä oli kaikkialla myös metsässä. Kun olin aivan pieni, minulle kerrottiin että jättiläinen on käynyt niitä heittelemässä. Lisäksi luin myöhemmin että peikoilla oli kolonsa niiden jättiläiskivien alla. Niillä oli kokonaisia maanalaisia tanssilattioita siellä ja ne pitivät pitojaan, kuten on mahdollista kuulla kesäyönä. Olin joskus valveilla ja kuulin. Kesäkuun alussa sammalet olivat heleän vihreitä ja peikkojen oli helppo piiloutua sammalta vasten enkä nähnyt niitä vaikka ne tuijottivat suoraan kohti.

Olin vasta paljon vanhempi kun tajusin että vastarannalla oli puiden takana työväentalon tanssilava. Ja aivan äskettäin sain kuulla, että Suomessa ja muuallakin soittaa kansanmusiikkia (joka ei oikeastaan ole kansanmusiikkia, vaan ihan vain musiikkia, jota eri maista kotoisin olevat ihmiset keksivät siinä soittaessaan aivan itsestään), mutta asuu enemmän vakituisesti Brasiliassa kaveri joka on kotoisin sieltä läheltä työväentaloa. Sen sukunimi on Kontola ja sen TVH on pannut myös valtatie 66 kylkeen viisaamaan tietä esimerkiksi meidän mökille.

Sinne on harva osannut aivan vain sen takia, että se sijaitsee suunnilleen siinä kohti, missä on ollut piilopirttejä Isonvihan vuosina. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet 1700-luvusta. Yhtä paljon tuuheat kuusikot eksyttivät silloin venäläisiä kuin eksyttävät nyt tavallisia kaupunkilaisia, siis toisia suomalaisia. Tietenkin sitä paikkaa uhkaa eniten se sama mikä kaikkea: metsät on nopeasti hakattava paljaiksi, että ehditään saada rahaa. Rahaa on tarkoitus saada leveämpää elämää varten niille vuosille kun ilmasto muuttuu sietämättömäksi ja järvestäkään ei ole enää jäljellä kuin haiseva lätäkkö.


Silmäni osuivat muistiinpanoon joka koskee Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa. Nimi on Louise Glück. Päädyin ihmettelemään, miksi New York Times käski lausua nimen Glick, kunnes äsken sain tietää että äänne y on opeteltu sanomaan jollain tavalla sen jälkeen kun anglot ja saksit muuttivat mannermaalta Englantiin. Ne siellä jo asuvat olivat ehkä kelttejä. Mutta englanti suistui hirveisiin kirjoitus- ja ääntämisongelmiin, joista ihmiset edelleen saavat kärsiä. Siis myös amerikkalaiset, niin kuin nyt Louise Glück, joka tuskin kärsii mistään ainakaan nyt, mutta minä kyllä kärsin koska minulla on ollut saksa oppikoulun pitkänä kielenä. Kun tuota nimeä ei mitenkään nyt pitäisi voida ääntää että Glick. Hassuinta tässä on se, että olen alkanut vähitellen kehittää itselleni jonkinmoista monikielistä kielikorvaa, vaikka tietenkin kielikorvaan pitäisi sattua vain kun on omasta äidinkielestä kysymys.

Olen ollut tietoinen jo kauemmin Paris Review -nimisestä kulttuurilehdestä. Se on englanninkielinen. Löysin siitä tuoreeltaan pienen pätkän tuoreen nobelistin tuotannosta. Kieli on minusta kaunista ja täsmällistä englantia. Kauneuden ei pidä antaa eksyttää. Tuossa pienessä pätkässä on paljon asiaa. Runoilijat ovat maailman kaikkina aikoina oppineet sanomaan asiansa tiiviisti. Sillä lailla lukijatkaan eivät pääse laiskistumaan.

18.10.20

Silloin jäätietä pitkin

Aamulla satoi räntää. Se meni ohi pian kun menin ulos kameran kanssa ja löysin vesipisarat mustista puunrungoista. Odottelivat putoamistaan.

Kun matalapaine tuntuu luissa, on aika ruveta käymään läpi muistikirjaa.  Sillä tavalla päivä alkaa valjeta. Mutta koska on jo yli lokakuun puoliväli, niin paljon ei tästä valkene ennen helmikuuta. Täällä ovat voimassa vuodenajat ainakin vielä.

Usein puhun kuin taivas olisi kansi. Kumminkin pilvien yläpuolella tulevat planeetat ja tähdet. Mitä on avaruussumu? Varmaan niitä pölypilviä, kun kappaleet törmäävät toisiinsa. Muistan että ne todella puhuvat kappaleista, tähtitieteilijät.

Minulle kappaleet tarkoittavat esineitä työpöydällä tai alakerrassa keittiössä. Tiedän konstin: jos tulee kylmä juoda teetä ja lukea, niin yläkerrassa on selvästi lämpimämpi. Lämpö kulkee ylöspäin. Avaruuskappaleissa vaikuttaa taas vetovoima. Isompi kappale vetää puoleensa pienempää ja kaappaa sen lopulta.



Muutama viikko sitten höristin korviani, kun alkoi kuulua tuttua puhetta. Radio on täällä päällä musiikin vuoksi, mutta nyt oli puhetta, joku kulttuuriohjelma, niin kuin Ylen kanavalla usein. Äänessä oli kaksi naista, sävy oli selvä, saattoi arvata että ne tekevät jotain selvärajaista.

Me asuttiin Helsingissä kommuunissa, 1970-luvulla. Se oli Taideteollisen korkeakoulun oppilaskunnan vuokraama. Mies kävi tehtaassa töissä ja opiskeli Taik’n iltakoulussa. Minä opiskelin tai olin sairaan lapsen kanssa kotona. Helsinki oli aika tautinen paikka silloin. Kerran lähdettiin kävelemään Helsingistä jäätietä Suomenlinnaan. Kun käännyttiin katsomaan kaupunkia, näkyi kirkkaassa paisteessa sen yllä keltaisen ruskea kupoli. Se oli ilmaa jota siellä piti hengittää.

Radiossa puhuttiin Kyllikki Salmenhaarasta. Muistan hyvin kun harmitti kun en päässyt näkemään hänen elämäntyöstään tehtyä suurta näyttelyä Helsingissä. Oltiin muutettu huonoa ilmaa pakoon maalle ja lapsi ja mies pysyivät terveinä. Lääkäri puhui ilmastoallergiasta.

Maalla olin päässyt käymään lappajärveläisen savityöläisen pajassa. Seurasin sitä dreijaamista ja otin kuvia. Aholan Hemminki oli jo vanha mutta kertoi opettaneensa joillekin nuorille miten työ sujuu.

Kun katselin ja kuuntelin Hemmingin puhetta muistin kommuunin iltoja, kun J.P., Teppo ja Maija puhuivat opettajastaan ja kaikesta siitä mitä piti vielä oppia ja tehdä. Kyllikki Salmenhaara oli opettanut oman tekemisensä oppeja. Hän oli jo ennen keraamikon työtään tajunnut että kaikki alkaa saven käsittelystä. Suomi on hyvä kieli, koska savea on vaivattava käsillä, siis käsitellä. Savilaatuja on paljon. Salmenhaara oli katsellut salaojaputkien tekemistä  jo ennen sotia. Salaojaputkia tehtiin pienissä tehtaissa maalla.

Dreijaa en ollut vielä nähnyt. Sitten menin käymään joskus Ateneumissa, halusin nähdä mitä siellä tehdään. Näin kun he käyttivät dreijaa, näin kun muutama okariino-lintu oli poltossa hajonnut. Kaksi säilynyttä okariino-lintua  (ks. esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittanin kuvat!) meillä on vieläkin. Jompikumpi okariino hukkasi jossakin muutossamme nokan tai pyrstön. Selittivät että minkälainen poltto oli: savea on vaivattava, ettei väliin jää ilmakuplia.

Ihmettelin kyllä sitä että kaikki kolme tuntuivat olevan koko ajan Atskissa. Katselin kun ne läiskivät valtavia savimöhkäleitä pöydälle  ja alkoivat vaivata. Työ näytti raskaalta. Minun käsilläni tuskin sellaista olisi pystynyt tekemään. Aivan samanlaiselta vaivaamiselta se näytti kuin katsellessa isoäidin leipomista. Isoäiti teki aina monen viikon leivät yhdellä kertaa ja teki taikinan lutin alakerrassa. Siellä ei ollut edes sähköjä.

Jotkut vanhemmat lapset sitten kantoivat niitä taikinatiinuja tupaan, jonka lämmössä se sai nousta. Minä ja pikkusisko saatiin taputella omia leipiä myös. Niistä tuli niin vaivaisia, että ne paloivat uunissa reunoiltaan.

Keraamikon työ oli vähän monimutkaisempaa. Radio-ohjelmassa kerrottiin, mitä kaikkea Salmenhaara vaati. Hän kertoi että eri savet käyttäytyvät eri tavalla. Mutta kertominen ei ollut tarpeeksi. Oppilaiden piti tuoda savea sieltä mistä ovat kotoisin. Suomessa taitaa olla eniten punasavea, mutta en ole varma siitä.

Piti meidänkin kokeilla saadaanko aikaiseksi jotain esineitä, kun mentiin mökille Pohjanmaalle. Mökki on vesijättömaalla, pelkkää savea ja kiveä. Yhtenä vuonna metsänomistajat olivat hakanneet isoja alueita mökin yläpuolelta ja siitä seurauksena mökin yhteen kulmaan asettui vellomaan savipatja. Saatiin sitten isommalta kylältä niitä ojanrenkaita tekevästä pienestä tehtaasta muutamia betonikuutioita, jota kaivettiin sen savipatjan alle. Ensin mökin kulma piti nostaa traktorin tunkilla ylös.

Serkku  oli katsomassa mitä ollaan saatu aikaan ja tuli sitten  sunnuntaina herättämään niin, että nosti sen kulman ylös ja täräytti sitten alas sen betonin päälle. En ymmärrä miten se betonikuutio tai pilari onnistui pysäyttämään savipatjan kellumisen mutta sen se teki.

Eivät ruvenneet luennoimaan minulle, että mikä on savea ja mitä taas on betonissa ja onko siitä mitenkään mahdollista tehdä muuta kuin rakennuspalikoita. Mutta semmoisia on ollut, betonimylläreitä. Lauri Viita on kirjoittanut niistä.

Kuuntelin miten siellä keramiikan osastolla tehtiin työtä. Opettajana Salmenhaara oli ollut jo vuodesta 1962 - 63. Radiossa oli kertomassa hänen oppilaansa Katariina Kajander siitä, miten koko vuosikurssi teki koko ajan työtä. Seuraavaan keramiikkopolveen kuuluva Maarit Mäkelä kertoi matkastaan Uuteen Seelantiin ja Tasmaniaan, jossa hän löysi uudenlaista savea. Hän sitten teki kokeita erilaisilla savilaaduilla ja kertoi niistä sitten luennoilla opiskelijoilleen.

Kuuntelin noiden kahden naisen tarinaa keraamikon työstään ja tajusin, että eivät ne siellä kommuunissa puhuneet tyhjää. Keramiikan tekeminen on ennen ollut naisten työtä. Siinä täytyy olla koko ajan saven kanssa, sitä ei voi kiiruhtaa. Radiossa keraamikot vakuuttivat että kaikkialla maailmassa on savea. Mutta erilaiset savet käyttäytyvät eri tavalla ja siksi savi pitää tuntea


Muistan Suomenlinnan keramiikkapajan, uunit ja kaikki. Meillä on sieltä hankittu suola- tai pippuriastia, nätti hennon vaaleanruskea esine. Pippuriastian kantena on korkki ja pikkuinen aluslautanen alla. Keramiikkapaja oli tietenkin nimeltään Viapori Pot.  

Sinä kesänä kun mökkiä yritettiin estää menemästä linkkuun, pantiin kerran savusaunan kiukaaseen muutamia savihelmiä ja pieniä eläimiä ja sen sellaista, jotka vaivattiin lapioidusta savipatjasta. Niistä tuli outoja möhkäleitä. Sen lisäksi savi teki ihon kiiltäväksi. Jaloista tuli variksensaappaita, kädet kai olivat sitten variksenlapasia? Se tumma väri hävisi vasta joskus talvella siellä kaupungissa. On se voinut tulla myös järvestä, jonka vesi oli muuttunut ruskeaksi.

4.10.20

Sitten tulivat rastaat

Minua ei kiinnosta kahden vanhan miehen välinen kränä televisiossa. Se ei auta minua eikä maailmaa. Epästabiilit johtajat ja/tai järjestelmät eivät lisää hyvinvointia eivätkä pyrkimystä parempaan maailmaan.

Muistan selvästi tapahtumia yli 70 vuotta sitten eikä näin pahasti maailma-laivaa  ole ennen keikutettu. Tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä että ei ole enää aikaa valmistautua esimerkiksi Mars-siirtokunnan perustamiseen. Tellus-planeetta on ainut kunnollinen asuinpaikka ihmiselle, homo sapiensille. Ihminen vain valitettavasti näyttää pääosin olevan aika tyhmä. Ei osaa katsoa eteensä.

Maailman uutisissa on vaikka mitä. Me muut vanhemmat ihmiset edelleen noudatetaan karanteenisääntöjä, joten hullu maailma alkaa oikeasti väistyä horisonttiin. Sen sijaan tulevat vuoskymmenten muistot. Niin se menee normaaliaikoinakin.



Erityisesti ”hoiva”kodeissa on kuoltu. Olin kauan sitten itse kiertävänä lehtien ja kirjojen lukijana maaseutupitäjissä. Vanhainkodeissa oli elämää. Muutamassa oli vielä jäljellä pihalla, tien toisella puolen navetta, jossa oli karjaa. Vanhat ihmiset saivat käydä tekemässä töitä jaksunsa mukaan. Nyt ihmettelen sitäkin, että uutisia tulee koko ajan eläinrääkkäyksistä, jotka tuntuvat johtuvan siitä että vanhat eivät enää jaksa yksin hoitaa isoa tilaa eläimineen ja muine töineen. Miksi he jäivät yksin?

Maallakin ovat sukujen ja kylien yhteydet katkeilleet. Kylässä saattoi olla alkujaan kymmenkunta taloa, muutama pienempi sitten siellä metsän keskellä, yhteinen riihi ja seppä omassa talossaan. Riihessä toinen pää viljan puimiseen ja vainajien pitämiseen kunnes saatiin hautapaikka. Hautajaiset venyivät jos sattuu olemaan kevät tai syksy. Tuli tulvia eivätkä tiet olleet juuri kulkukunnossa: saviliejua ja suoranaisia lampia keskellä tietä. Ne harvat traktoritkin juuttuivat mutaan.

Muistan sen kun joki oli noussut pelloille. Oli kerran semmoinen tilanne että naapurin isäntä ohjasi hevosta, kun tultiin sillalle, josta näkyi enää muutama kivi merkkinä tiestä. Isäntä kysyi osaanko uida. Muistan nyökänneeni. Ei tarvinnut sillä kertaa uida, jotenkin hevonen löysi itse tiensä. Olin vain mennyt isännän kanssa hakemaan jauhoja ja jotain muuta tarpeellista kirkolta.

Olen nähnyt rospuuton itse. Ja sen riihen. Miten oli mahdollista että seppä teki hommiaan yhdellä riihen seinustalla, erillinen tila oli, mutta ei siinä ollut kuin muutama kivenmurikka palosuojana, laudoista väliseinä? Laudat saatiin koskella olevalta sahalta. Ei siinä ollut edes palon alkuja siinä riihipaja-talossa. Seinät olivat sisältä mustat, koska viljaa ei voinut puida, jos oli öisin halla ja sepälläkin piti olla tulisija. Muistan sen ahjon hengityksen.

Vilja puitiin yhdessä, kuolleet kuljetettiin aikanaan kirkolle. Seppä takoi kaiken tarvittavan sille pienelle kylälle ja joskus kauemmaksikin. Ei hän mitään krumeluureja tehnyt: hevosenkenkiin nauloja ja rekiin rautavahvikkeet, että ei pohja pudonnut matkalla pois.

Nyt on kuin olisi äsken tullut sellainen vieraantumisen aika. Mutta kun taloihin tulivat kuitenkin lehdet ja radio oli joka talossa myös, niin kai ihmiset elivät omaa aikaansa?

Kansakoulu oli muutaman kilometrin päässä. Siinä taloryppäässä oli myös nuorisoseurantalo, urheilukenttä ja traktorikorjaamo. Ja kaksi kauppaa, toisessa myös posti. En tiedä saavatko ihmiset palveluita enää lainkaan. Ihmiset muuttavat kirkoltakin pois, kaupunkeihin. Välillä oli olemassa kauppaloita, mutta ne loppuivat sitten. Ehdin asua yhdessä kauppalassa lapsuusperheen kanssa, sitten muutettiin etelämmäksi.

Tässä ei ole siis mitään ihmeellistä, suunnilleen samanlaista kaikkialla. Kauppala oli vähän isompi kirkonkylä. Siellä oli tori, jonne isännät toivat perunoita ja juureksia syksyisin.

Sieniä ei kaupattu, koska ihmiset olivat saaneet niistä tarpeekseen sotien aikana, kun muutakaan ei ollut syötäväksi. Ihmiset tarkoittavat tässä naisia jotka olivat jääneet kylään kun miehet menivät sotaan. Muutama vanhaisäntä ehkä oli, mutta useimmiten vanhat olivat kyllä emäntiä. Sukupuolijakauma on säilynyt samanlaisena.

Aloin havahtua historian olemassaoloon joskus alta kouluikäisenä toisessa sukutalossa, jossa oli vanhaisäntä. Hän ei asunut itse talossa enää, joku isotäti oli ottanut kotiinsa, mutta kesäisin asui alakerrassa. Olin 2-vuotias kun hän kuoli 100-vuotiaana. Hänestä jäi  jäljelle kiertävän maalarin tekemä vesiväripiirros ruokasalin seinälle. Isopapalla oli ollut silmälasit, semmoiset pyöreät, joiden sangat joustivat. En tiedä kenelle se vesivärimaalaus joutui sitten kun 30 vuotta myöhemmin  talossa tehtiin jako sukulaisten kesken.

Minulla on siitä talosta kaksi vanhan naisen valokuvaa, ovat soikeissa raameissa, tuimat emännät. En tiedä keitä he ovat. Täti katsoi minua lukulasiensa yli, kun olin vielä alta kouluikäinen ja lupasi kertoa kun olen vähän vanhempi. Sitten kun kysyin, hän ei enää muistanut valokuvia olleenkaan, vaan väitti että olen nähnyt unta.

Olen lujasti sitä mieltä että jos minulla on seinällä kehyksissä vakavien naisten valokuvia, niin eivät ne ole unta. Se on todistusaineistoa. Panin vanhojen naisten yläpuolelle Papan valokuvan. Olen aika varma siitä, että valokuvien emännät ovat käskeneet Pappaa pikkupoikana hakemaan vettä ja pilkkomaan hellapuita. Pihalla oleva sauna ja navetta olivat pitkään jäljellä olevan perheen käytössä, samoin kuin uusi talo, mutta enää ei tullut isäntiä ja emäntiä siihen asumaan.

Kylässä ei ehkä ollut yhteisiä riihiä, oliko seppääkään. Mutta tottakai jokaisen sukupolven olisi hankittava ympärillä olevasta maasta elantonsa niin kuin oli tehty jo satoja vuosia. Rappio oli alkanut.

Tässä maassa on kummallista, että jos ihminen muuttaa etelään, se jostain syystä juuttuu sinne, eikä enää osaa tulla takaisin vanhoihin kyliin. Tottakai vanhoissa taloissa on jo uudet ihmiset. Kaupungistuminen tapahtui Suomessa myöhään. Meillä oli presidentti joka kysyi puheessa että ”Onko maallamme malttia vaurastua?”.

Olen miettinyt sitä lausetta kymmeniä vuosia. En tiedä mitä tarkoittaa maltti tässä yhteydessä. Ehkä tuo lause on luettava kirjaimellisesti. Suomalaisilla ei ollut malttia vaan kiirus. Se sitten nyt näkyy: ihmiset asuvat erillään toisistaan.



Tämä uusin vitsaus on johdonmukainen seuraus kaikesta edellisestä. Etiopiassako se oli jossa heinäsirkat söivät kaiken mikä olisi voinut kasvaa maasta tai tehdä hedelmiä puissa? Sateitakaan ei taida tulla.

Kehitys on tapahtunut luonnon kustannuksella. Edesmennyt ystäväni, runoilija Kalevi Seilonen, kirjoitti runokirjan nimeltä ”Köyhien mökkien punaista” ( Tammi 1976). Siinä on  runo maalta, tämmöinen:


”Levottomuus kävelee heinikossa,
sen liepeet hulmuavat vaikka on tyyntä,
se on melkein kuin minä nyt.

Yksin ja kaukana muista.
Karpalomarjassa on katkeraa vettä.
Jokainen sana on paperillakin
kirkuvaa ääntä täynnä.
En ole kasvi.
Se roikkuu vaikka muurin halkeamassa
ja kukkii samanlaisen kukan
kuin muutkin. ”

20.9.20

Maailma palaa

Tässä on tapahtunut niin nopeita siirtymiä, että on vaikea pysyä perässä. Luin divarista ostamaani Mihail Šiškinin romaania Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, WSOY 2012). Todellisuus tuli perässä samaa vauhtia.

Hänen tekstinsä on selvästi sukua toiselle Sveitsissä asuneelle kirjailijalle, Vladimir Nabokoville. Nabokov ei ole niitä helpoimpia, Šiškin on ehkä vähän selvempi, juonia on vain kaksi, ne ovat tyrmistyttäviä, mutta monella tavalla oleellisia venäläiselle kirjallisuudelle: naisen elämä ja miehen.



Kirja alkoi kauniilla rakkaustarinalla. Kaksi nuorta, mies ja nainen, Volodenka ja Sašenka tapasivat ja rakastuivat. Rakastuminen oli selvästi pitempiaikaiseen suhteeseen viittaavaa. Sitten nuoria kutsuvat opiskelut ja työ. Kirjeenvaihto alkaa. Mies joutuu sotaan. Nainen yrittää selvitä miten kuten. Sitten alkaa kulua aikaa, vuosisata, toinen. Kirjeenvaihto jatkuu niin kuin elämäkin, samoin ehdoin. Mies kirjoittaa Sašenkalleen:
”Itse Tianjin ja koko laakso, jota halkoo sinapinvärinen juova, Beihe-joki, näyttää kaukaa melko maalaukselliselta, niin kauan kuin ei näe kaikkia niitä hävityksen jälkiä.
   Asemarakennus ja kaikki muut rakennelmat siellä ovat kauheassa kunnossa: asemalaituri on kranaattien kuopima, roskaa ja tiilenkappaleita on läjittäin. Makasiinin peltikatot ovat kuin metallipitsiä − niin ovat luodit ja sirpaleet ne rei’ittäneet. Palaneita vaunuja ei ole vielä korjattu pois.”

Sota on käynnissä jossain päin Kaukoitää.  Koska Volodenka ymmärsi että sota on käynnissä ja tulee olemaan aina, hän liittyi armeijaan, vaikka sodan syistä ei kukaan osannut sanoa mitään. Siksi kirjan aikajana on satoja vuosia, vähintään.

Sodissa rajoja piirrellään uudelleen ja vallanpitäjät vaihtuvat. Historia on kertomuksia siitä.  On sievistelyä kutsua sotia diplomatiaksi toisin sanoin. Mutta valtioilla ei ole hyökkäysvoimia vaan puolustusvoimat.

Sašenka puolestaan jatkaa naisenelämäänsä ikuisesti. Hän näkee oikean elämän ehkä olevan jossain, lähelläkin, mutta siihen ei ole pääsyä.

Sašenkan mitenkuten elämä ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin aivan tavallinen naisen elämä siellä, Venäjällä tai Neuvostoliitossa ja sitä paitsi monissa muissakin maissa koko ajan tai ajoittain. Venäjä on niin valtava, että siellä mahtuu olemaan sotia ja rakkauttakin, lapsiakin syntyy ja heitä myös kuolee.



Minne päätyivät kirjeet, joita rakastavaiset kirjoittavat toisilleen? He vain jatkavat kirjoittamistaan, välillä jompikumpi miettii lukeeko kirjeitä kukaan, mutta jatkaa kirjoittamistaan. Välillä tarinassa lukee: kului taas sata vuotta. Ehkä rakkauskirjeet kiertävät aika-avaruudessa, siellä missä fysiikan lait ovat erilaisia kuin maan päällä eikä ole painovoimaa?

En muista nyt kumpiko asia tapahtui ensiksi, luinko Volodenkan kertomuksen tuhoutuneesta paikasta vai uutisen Yhdysvaltain länsirannikon valtavista metsäpaloista. Mutta olin jo siinä vaiheessa saanut Amerikassa asuvilta ystäviltä yskiviä viestejä. Sanoiko itäisen naapurimaamme presidentti mitään kesällä Siperiassa raivoavista tulipaloista? Siperiassa äskettäin öljyvuoto pilasi suuren joen.  Ei ollut ensimmäinen ja johtui rikkonaisesta putkesta. Sitten alkoi taiga palaa.

Minulla on kirjoituspöydällä pieni lipputanko jossa roikkuu murheellinen harmaa lippu (joka oli joskus musta) ja lipputankoa pitkin kiipeää lelu-koala. Oikea koala yritti kiivetä pitkin eukalyptuspuuta, mutta paloi kuoliaaksi. Ihmiset kyllä yrittivät pelastaa eläimiäkin Australiassa, mutta joutuivat  sitten itse lähtemään pakoon. Ne palot olivat edelliskesänä, siis Australian kesänä. Nyt siellä taitaa olla talvi ja virus juuri aloitti riehumisensa uudestaan. Sielläkin.

Kuvittelin siis seuraavaksi palavan joen.  Šiškinin romaanista ja entisten kotiseutujeni tulipaloista tuli muistijälki joka raivoaa päässäni. Ja oli sitten kuvia Yhdysvaltain kaupungeista, joissa palaa.

Mielenosoituksissa on aina mukana huligaaneja jotka piiloutuvat isojen joukkojen keskelle, käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Huligaaneilla tuskin on asiaa niin kuin mielenosoittajilla on. Sitten tulivat tietysti ne pienet vihreät miehet, niin kuin tuntuu olevan tapa maailmassa, jossa ihmiset aina välillä haluavat jotain muuta kuin pienten vihreiden miesten käskijät.

Onko sotilailla käsitystä siitä mitä he tekevät? Kun on paljon voimaa ja nimenomaan tuhoavaa voimaa, niin johtaako sellaista joku? Huonosti voi käydä ja on ihmisten historiassa monesti käynytkin. Šiškinin romaani, siis fiktio, ei kerro mitään uutta. Siinä kuvataan raakuuksia aivan läheltä.

Australian, Yhdysvaltain länsirannikon ja Siperian metsäpalot ovat totta. Ihmisten on aina vain vaikeampaa yrittää saada elämälleen se suunta, jota he nuorina halusivat. Ei sitä voi kohtaloksi kutsua. Kohtalohan on myyttinen asia, vähän kuin karma, jolle ihminen yrittää kovasti voida jotain, mutta joskus yrityksetkin ovat täysin turhia.

Monien ihmisten on pakko heittää pyrkimykset sikseen. Ei ehkä kaikkea, mutta paljon sellaista, joka olisi pitänyt tehdä. En tarkoita tässä sitä, että metsänpohjaa ei ole ollut aikaa haravoida. Yhdysvaltain presidentti oli kuvitellut meidän presidenttimme kertoneen hänelle, että Suomessa metsiä haravoidaan. Muistan hyvin lapsuudestani uutiset suurista metsäpaloista Suomessa. Sotilaat olivat niitä sammuttamassa.


Niinkuin siinä August Strindbergin näytelmässä sanotaan, lopullisen tuntuisesti: ”On sääli ihmistä”, en muista sen näytelmän nimeä, mutta repliikin sanoi Indran tytär. Se taisi olla nimeltään Uninäytelmä. Jumalat käyvät silloin tällöin katsomassa miltä ihmisten maailmassa näyttää.

Tällaisia aika lyhyitä rauhan ja suhteellisen hyvän elämän aikoja pitäisi yrittää käyttää hyväksi, protestoida jos siihen on aihetta ja miettiä miten tappaminen voitaisiin lopettaa. On tultu jo siihen pisteeseen, jossa pitäisi ymmärtää että on käännyttävä toiseen suuntaan, että kaikki ei loppuisi.

Olen lukenut kauan sitten arvion että elämä tuskin kuolee vaikka ihminen kuolisikin. Ehkä maapallo aloittaa alusta. Ehkä elämä ilman ihmistä olisi vielä mahdollista. Pitäisikö ihmistä surra?



6.9.20

Tautien syitä ja seurauksia


”On vaikea kuvitella, hän sanoi hymyillen hyväntahtoisesti, että miespuolisia älykköpanelisteja pyydettäisiin puhumaan unistaan, ja luulen, että moderaattori nyhtää meistä  niin sanottua rehellisyyttä ikään kuin, hän sanoi, naisen suhde totuuteen olisi parhaimmillaankin alitajuinen, vaikka  voi tietysti hyvin olla, että naisten totuus − jos sellaista edes on olemassa − on niin sisäistä ja oman itsensä ympäri kiertynyttä, että yhteistä versiota siitä on mahdoton löytää.”
(Rachel Cusk: Kunnia)

On etsittävä kuva jakarandasta, joita kasvaa paikassa, missä kirjailijakokous oli. Etsin sitten Areenasta Rachel Cuskin puhumassa ”Siirtymästä” vuoden 2019 Helsinki Lit-tapahtumassa, jossa oli yleisöä. Philip Teir haastatteli. Cusk vaikutti vähän pelästyneeltä, mutta voi olla että hän vain paleli uimisen jälkeen.

Hän oli aamupäivällä uimassa Helsingin edustalla olevassa altaassa. Joka tapauksessa kirjailija Cusk sanoi että hän huomasi että kirjan muotoa on pakko vaihtaa, muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Se oli ”dismantling my process”. Ehkä hänen oli päästävä kellumaan tekstissä?

Cusk kertoo että kirja ei ole fiktiota, mutta henkilöt ovat aivan erilaisia kuin hän itse. Valokuvassa on täydellisen onnen kuva, joka saa uskomaan, että onni myös tulee. Cuskin mielestä kirjan henkilöiden uskomukset eivät koske ainoastaan naisia. ”It’s universal sex roles.” Tähän kohtaan on pantava kysymysmerkki. 





Länsimaissa väitetään että demokratiaan kuuluu se, että asioita pitää pystyä muuttamaan, mikäli sille on tarvetta. Miesten ja naisten oikeudet taitavat olla samat, siis ihmisoikeuksia. Muistaakseni oikeuksien julistus alkaa että ”Jokaisella ihmisolennolla on oikeus vapauteen”.

Kuuntelin äsken radio-ohjelman, jossa keskusteltiin siitä, mitä antiikin lääkärit tiesivät sairauksista ja mitä he yrittivät hoitaa.  Hyvä ohjelma. Haastateltava oli selväsanainen, osasi ääntää suomea niin kuin pitääkin. Puhuja oli dosentti Marke Ahonen, haastattelija oli Kalle Haatanen.

Kuuntelen usein radiota, koska sieltä tulee näkökulmia todellisuuteen. En ole mitenkään erityisen solmussa minkään asian kanssa kunhan kuulen ja tajuan.  Radiota kuunnellakseni on oltava kuulokojeiden apuväline, induktiosilmukka, joka liitetään läppäriin. Ihmisen lääketieteellisfilosofisen historiaan kuuluu, mikä ihmisissä voi olla vikana ja miten niitä vikoja voi hoitaa, sairauksia ja kipuja, ehkä myös levottomuutta. Ahonen on tutkinut antiikin aikaisia tekstejä.

Monia tauteja niistä kirjoituksista ei voi päätellä. Ajankohta oli ainakin 3000-2000 vuotta sitten, joten mikrobit ovat olleet toisenlaisia.

Mutta jo neoliittisen sivilisaation ihmisillä oli ollut ruttoepidemioita, jo kauan ennen antiikin kaupunkikulttuureja. Jersinia pestis-bakteeri  tuli idästä tulleiden paimentolaisten mukana. Ruton jäljet on kyllä löydetty niistä varhaisista tuhoutuneista maanviljelyskylistä aika hiljattain, eivät kertoneet siitä nyt. Bakteeri oli tunnistettavissa.




Ahonen kertoi tautikuvausten olevan vaikeaselkoisia. Hän löysi yhden selväpiirteisen taudin jonka nimeksi oli annettu hydrofobia, vesikauhu.

Joko monet taudit ovat mutatoituneet tässä välillä tai sitten bakteerit ja virukset olivat aivan eri laatua. Ahonen kuvasi yhteiskuntaa/ yhteisöjä, joiden rakenteesta johtui suhtautuminen sairauksiin, rappeutumiseen ja kaikkeen siihen, joka johtaa kuolemaan. Ennen kuolemaa on pitkä ajanjakso, 40-60 vuotiaana, jolloin vapaat miehet olivat aikuisia ja tekivät sitä työtä mitä pitivät tarpeellisena. Sitten vasta oli sairauksien aika.  Paljon nuorempina ihmiset kuolivat kuin nykyään.

Vapaiden miesten lisäksi oli muitakin ihmisiä. Naisia ei oikein ymmärretty, he olivat toisenlaisia olentoja. Talous perustui orjuudelle ja sotimiselle, joten jokaisen piti pysyä säädyssään.

Ihmisen sisällä oli elimiä, joihin voi tulla sairauksia, mutta miksi. Mustasta sapesta aiheutui melankolia vielä kauan. Sellaisia lääkäreitä oli jotka leikkelivät eläimiä ja välskärit hoitivat sotavammoja: hoitotyöstä kertyi kokemusta.

Muistan lukeneeni sadusta tai kertomuksesta, että ihmisen sisällä on paljon pimeää. Välskäri ei olisi osannut suunnistaa siellä, mutta osasi hoitaa ehkä katkenneen jalan, kivun lievittämiseen unikon kodasta uutettiin lääkettä .

Ajattelin varhaisia maanviljelijöitä. Heilläkin on ollut omaisia, perhettä oli ehkä vielä tulossa, niille 8500 e.a.a. hedelmällisen puolikuun alueelle siirtolaisiksi houkutelluille. Sitten on ollut tauko ruttotaudissa ja tuli uutta porukkaa. Eivätkä halunneet elämään sen kuolleen kylän tiloihin.


Luin eilen loppuun Rachel Cusk’n romaanin (?) nimeltä Siirtymä. Siinä oli tähän lääketieteen ja luokkayhteiskunnan väliseen suhteeseen hyvin osuva vertauskuva ja syyn ja seurauksen lakiin liittyviä asianhaaroja:
” Olin alkanut kaivata valtaa, koska nyt ymmärsin, että muilla ihmisillä oli ollut sitä kaiken aikaa ja että se, mitä minä sanoin kohtaloksi, oli vain heidän tahdonvoimansa värähtelyä, tarina jota ei ollut kirjoittanut mikään universaali kertoja vaan ihmiset, jotka välttäisivät tuomion niin kauan kuin heidän tekonsa otettaisiin vastaan alistuvasti eikä raivoten.”

Cusk puhuu ennen kaikkea naisista ja heidän suhteestaan miehiin ja lapsiin. Hänen kertomuksissaan on naisiakin joilla valtaa on. Edelleen suhteellisempana kuin miesten valta on. Kolmen romaanin sarja, Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) kertoo naisten ja etenkin naiskirjailijoiden elämästä suunnilleen nykyaikana.


23.8.20

Levoton taivas

Ei 11-vuotiasta pitäisi päästää yksin lentokoneeseen, mutta päästetään kuitenkin. Kirjailija mainitsee sen kohdan. Siinä on kyse enemmän kuin vain yksinäisen lapsen pakosta saada olla äidin lähellä. Se on osin tietenkin vapaudenjulistus. Mutta tärkeintä tyttärelle on olla kolmistaan vanhempiensa kanssa.  Tyttärellä ei ole ollut yhdessä olevaa isää ja äitiä ikinä.

Tytär tietysti hallitsee erilaisuutensa ja tietää että siinä on jotain hyvääkin. Silti hän raastaa hermot riekaleiksi useammaltakin lapsenlikalta, joita siis on leegio aivan niinkuin naisia on leegio myös isän saaren talossa, vaimoja ja palvelijoita. Siinä talossa tytär tekee myös haastattelut jotka ovat hyvin tärkeitä, siis isästään. Haastattelujen ajatus on käydä läpi isän elokuvaohjaajuutta myös. Siis isän työtapoja, miten hän kirjoitti päiväkirjojaan ja miten niistä tuli käsikirjoitusten ensimmäisiä versioita, ajatuksia siitä, miten roolit ja kertomus rakentuisivat.

Tytär kysyy jossain vaiheessa käsikirjoitusten tekemisestä. Ja myös ohjaamisesta johon päästään käsikirjoittamisen jälkeen. Sitten kun henkilöt on määritelty ja niiden näyttelijät myös.

Olin ilahtunut siitä, että kirjassa vilahtaa Ingmar Bergmanin Taikahuilu. Hän ohjasi sen televisiolle. Näin sen, olen nähnyt sen vain sen kerran. Se tuli keskellä sunnuntai-iltapäivää matinea-esityksenä joltain kanavalta muistaakseni 1970-luvulla. Se oli kertakaikkisen loistava esitys. En ole koskaan erityisesti pitänyt oopperasta, mutta Bergman puhalsi totisesti henkeä Taikahuiluun.

Tytär saa nähdäkseen myös joitain ohjaussuunnitelmia. Ohjaajan lapsille, joita on kaikkiaan yhdeksän esitetään myös Taikahuilu ja he ilmeisesti pitävät siitä.  Lasten isä määräsi lapset katsomaan elokuvia omassa elokuvateatterissaan saaressa. Se sijaitsee lähellä Gotlantia ja on nimeltään Fårö.

Haastatteluaikana isä ei enää tee töitä. Vähän aikaisemmin isä oli kirjoittanut paksuja vihkoja täyteen muistiinpanoja ja elokuvasuunnitelmia. Jörn Donnerin dokumenttileffassa Ingmar Bergmanista näytetään hänet kirjoittamassa tekstiä vihkoihin. Tuntuu omituiselta että nyt Donnerkin on kuollut.

Ehkä parasta on se, kun siinä pitkässä talossa, joka kasvaa koko ajan pituutta, on yksi pieni eteiskammari, jossa on pöytä ja tuoli ja sänky ja josta näkyy merelle ja ylös taivaalle. Se on mietiskelypaikka. Tytär keksii isän ajattelupaikan ja oppii istumaan siellä itsekin.

Kirja on siis muistelmateos isästä ja äidistä (joka on kaiken aikaa vähän taka-alalla) ja jonkinlainen salapoliisikirja siitä, saako tytär milloinkaan tietää minkälainen ihminen isä oli. Se on aika hyvä romaani vaikka ei tietäisikään keitä tyttären vanhemmat ovat. Mutta ehdottomasti myös kuvaus taiteilijasta, isästä, jonka koko elämänkaari avautui tyttärelle isän vanhuuden myötä. Siitä tuli romaani vanhenemisesta. Kuoleman tekeminen on ankaraa työtä.





Linn Ullmannin kirja Rauhattomat (Like 2016) teki vaikutuksen todennäköisesti  universaaliutensa vuoksi. Siinä oli kolmen ihmisen perhe, mutta vain äiti ja tytär elivät yhdessä. Mutta oli olemassa myös isä, se oli vain jossain muualla.

Ei kai semmoinen ole harvinaista nykyäänkään. Yksinhuoltajanainen on yksi perhemuoto, yksinhuoltajaisiä on vähemmän. Ennen sellaisia naisia on syrjitty ja nimitelty ja pantu jalkapuuhun. Ja äitien tyttäret ovat saaneet kantaa samaa taakkaa.

Kliseitä riittää. Taiteilijamuotokuvat ovat tarpeellisia. Usein luovat ihmiset ovat tarpeeksi eriskummallisia, että heistä saa hyvin kirjan tai kaksikin.

Kun tässä vähitellen pääsen eroon Liv ja Linn Ullmannista ja heidän suhteestaan Ingmar Bergmaniin, niin voin kääntää katseeni toisaalle. Siihen minua on johdattanut kaksi englanninkielistä lehteä, Englannissa ilmestyvä Guardian ja amerikkalainen New York Times. En ole lukenut yhtään Helen Macdonaldin kirjaa. Niitä on H for Hawk (käsittääkseni suomennettu) ja parin päivän päästä ilmestyvä Vesper Flights.

Tuon uuden kirjan nimi herätti huomioni. Siinä kerrotaan muun muassa swift-nimisestä linnusta, jota en heti löytänyt sanakirjasta. Swift tarkoittaa nopeata, joka on tämän blogin nimi, mutta siis Etelä-Pohjanmaan murteella. Todennäköisesti tarkoitan sanalla ripsa asennetta, että on käännettävä katseensa silloin kun näkökenttä muuttuu. Näihin aikoihin ikkunaa ovat hallinneet hirmuisen nopeat pääskyset, joilla alkaa olla kiire jo muuttaa. Viimeiset pari päivää niitä on ollut vähemmän ja varmaan niitä on jo lähtenyt.

Piti siis kaivaa isompi sanakirja. Sieltä löytyi nimi: tervapääsky. Muistelen lukeneeni että se ei olisi pääskynen lainkaan. Sen nimihän on englanniksi swallow eikä swift. Mutta  mikä tahansa noista hyönteisiä sadepilvien alta hotkivissa nopeissa linnuissa on aikamoinen taitolentäjä. Ne tekevät kieppejä ja vaihtavat suuntaa ennen kuin ihminen ennättää räpäyttää silmäänsä. Pari kesää sitten yritin saada valokuvan vettä viistävistä pääskysistä mökillä, mutta en ikinä saanut mitään kummempaa kuin nopean varjomaisen viivan.

Kun luin kirjallisuussivustolta Helen Macdonaldista, toimittaja siteerasi kirjailijaa, kuinka hän tarkensi lintukiikareitaan katsoessaan suuria tervapääskyparvia ja säikähti aivan oikeasti nähdessään muutamia yksilöitä läheltä. Niillä on valtava suu, joka vaikuttaa olevan pelkkää nielemisaparaattia, siis kirkkaan punaisena helottava kita auki ne lentävät ja syövät kaiken mikä osuu tielle.

Minulla on lintukiikarit, jotka sain syntymäpäiväksi vuoskymmeniä sitten. Mutta ei täällä ole paikkaa jossa voisi seurata näitä pikkuparvia joita on ainakin viime viikolla vielä lennellyt taivaalla. Tervapääsky ei ole se frakkipukuinen pääskynen vaan se vähemmän siro, haara sillä on niin kuin haarapääskylläkin, mutta se on kokomusta ja vaikuttaa olevan pelkkää kitaa ja muskeleita ja voimakkaita siipiä.

Että jos haarapääsky on semmoinen lintusukujen keikari ja keikutti aikoinaan puhelinlankoja tähän aikaan vuodesta ja lörpötteli, niin tämä tervapääsky vaikuttaa mafiosolta, joka on sitä tappajaporukkaa, niin että pukeutumisella ei ole niin väliä.



Joka tapauksessa taivaan sini on haalistunut. Yhtäkkiä voi nähdä linnun liikkeen piirtyvän ikkunassa diagonaalisesti. Pääskynen ei oikeastaan voi näyttää noin skarpilta. Valaistus on vain muuttunut, kuukauden päästä on jo syksy.

Ikkunakin on likainen. Se on neljän-viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Ei minulla ole mitään keinoa pestä sitä. Lintukiikariin voi etsiytyä vähän isompi hämähäkki, joka kutoo verkkoa nurkassa. Tässä asunnossa ikkunat vuotavat ja ovat vuotaneet aina,  niin että hämähäkeillä on hyvät paikat verkoilleen. Ne kertovat toisille hämähäkeille missä ikkunoiden tiivistys on jäänyt eniten puolitiehen.

6.8.20

Ihmisiä ja rottia

Katsoin joskus viikonloppuna dokumentin joka sai miettimään kaikenlaista. En ollut ajatellut katsoa mitään Chaplinin Kultakuumeen jälkeen, mutta jokin siinä nimessä sai jäämään katsomaan: ”There are no fakes”,  väärennöksiä ei ole.

Kanadalainen dokumentti kertoo  intiaanien kuvataiteesta ja siitä, miten siihen opittiin ja siitä miten ovelat ja ahneet valkonaamat oppivat käyttämään tyhmiä intiaaneja hyväkseen ja rupesivat sitten väärennyttämään sitä taidetta, että yhden taitavan taiteilijan, nimeltään Norval Morrisseau, tavusigneerauskin piti ottaa käyttöön, vaikka hänen veljensä osasivat kertoa että hän ei signeerannut töitään. Ja kameran edessä he kysyivät, siis veljet, että miksi olisi pitänyt? Kaikki tuntevat toistensa tavan tehdä maalauksia.

Tapahtumien ajankohta on kyllä ällistyttävä. Sekä väärennystehtailu että poikien hyväksikäyttö koulun asuntolassa tapahtuivat 2010-luvulla. Ylen näyttämä dokumentti kertoo tämänhetkisen tilan intiaanien ja valkonaamojen yhteiselosta. Se perustuu kaikinpuoliseen vääryyteen ja julmuuteen.

Olisin tarvinnut tämän dokumentin tulkitsemiseen vancouverilaista ystävääni. Hän nimittäin on kuvataiteilija.  Keskustelimme blogeissamme usein alkuperäisistä amerikkalaisista. Hän oli asunut aikuisikänsä siellä Kanadan länsirannikolla ja minä taas olin käynyt joskus kylässä Yhdysvaltain länsirannikolla.

Kuka tahansa voi  nähdä netissä kuvia Norval Morrisseau’sta ja hänen taiteestaan. Niitä on paljon. Dokkarissa kerrotaan miten kävi kun ojibwa-heimon jäsenet vihdoin rohkaistuivat nostamaan  syytteen hyväksikäyttäjiä ja väärentäjiä vastaan. Heitä oli tietenkin kokonainen leegio. Ensin olivat töiden tilaajat, jotka olivat yhteydessä intiaani-taiteilijoihin. Sitten tilaajat keksivät että kannattaa näyttää töitä taidekauppojen lisäksi gallerioissa ja taidekaupoissa. Sillä ensin pitää tietysti saada nimeä.

Amerikkalaista alkuperäistaidetta ihailtiin, se oli jotakin hyvin eksoottista. Se tiedettiin että taiteilija oli käyttänyt taiteilijanimeä Thunderbird, Ukkoslintu, joka on yksi länsirannikon alkuperäisheimojen tunnetuimpia hahmoja. Se kuvataan usein toteemipaalussa ylimpänä. Näyttää kotkalta se hahmo, mutta se on maalattu ornamentein. Värit maalauksissa ovat kirkkaita akryylivärejä.

Dokumentti seuraa pitkää matkaa kohti oikeutta. Oikeudenkäynnin tulos oli ilmeisesti aika uskottava, näinhän se käy: vain yksi ihminen sai tuomion ja hänkin vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja senkin ainoastaan viiden (5) vuoden vankilatuomiona.

Kyllä kai kanadalainenkin oikeusistuin käsittää sen että lasten hyväksikäyttäjät on pantava hoitoon ja katsottava että eivät enää pääse vahingoittamaan uusia lapsia ja nuoria. Mutta viisi vuotta kuulostaa vähältä ja uhreja oli paljon. Ehkä se tarkoittaa sitä että monien lasten hyväksikäyttäjä ei saa tuomiota, jos kohteena ovat ojibwat.

Ei taida olla yllättävää sekään, että kun väärennetään alkuperäiskansan edustajan taidetta, siitä ei tule tuomiota lainkaan, vaikka väärennöksistä todistivat  Norvalin Thunderbirdin veljet, jotka myös tekivät taidetta. He tunsivat toistensa tavan maalata ja tiesivät että Norval ei eläessään ollut tehnyt niin paljon taidetta kuin mitä maailmalla hyvällä voitolla myydään. Mutta hyvät maalarit tietenkin tunnettiin.

Suomeen on ehdotettu lakia, joka määräisi väärennökset tuhottaviksi sen jälkeen kun ne on paljastettu ja väärentäjät saaneet rangaistuksen. Jostain syystä taideväärennöksiä ei tarvitse tuhota. Sillä tavalla kauppiaat saavat yhä uusia uhreja työlleen.

Jostain syystä kanadalaiselle tuomioistuimelle ei riittänyt se tieto että väärentäjä ei ollut koskaan käyttänyt signeerauksia, mutta taidekaupoissa oli tavukirjoituksena Norvalin signeeraus. Sitä paitsi ojibwat tiesivät ilmankin kenestä on kysymys.

Hyvä että tämä dokumentti tehtiin. Ja on hyvä että se näytettiin myös Ylellä. Se näkyy olevan Areenassa.





Tapansa mukaan Günther Grass lopettaa Rottarouva-kirjansa yhdenlaiseen grande finaleen. Paitsi että Grass on ilmiselvä ensyklopedisti ja sitä paitsi gargantuamainen  hahmo.  Hänelle kelpaa tarina toisensa jälkeen, kunhan se nyt jollain lailla kuuluu tarinaan. En tosin ole yhtään hämmästynyt siitä, että mm. rotista ja Grimmin satujen henkilöistä koostuva romaani tarvitsee sivuja loputtomiin.  Tässä on muutamia asiaankuuluvia asioita:
”Äskettäin rottarouva otti meidän ajanlaskumme huomioon ja sanoi: Humaanihistorian laskujen mukaan oli vuosi 1630. Kun me nousimme maihin Pommerille kuuluvaan Usedomin saareen  ja tämän maihinnousun yhteydessä löysimme Usedomin edustalta uponneen kaupungin, joka oli perustettu mustarotan aikoihin ja oli alun perin ollut nimeltään Jumne mutta sai sittemmin toisen nimen.

Kun rottarouva seuraavassa lauseessaan mainitsi uponneen kaupungin nimen, jokin minussa vaikersi: Jumalan tähden! Jos naiset tietäisivät  rottarouvan tietävän missä Vineta sijaitsee, heillä olisi syytä olla epätoivoisia. Minun on varoitettava heitä. Heti kun herään, kerron Damrokalle rottarouvastani, mustarotista ja isorotista, siitä eläimestä jonka nimi on rotta, radau, rät, radda ja rotto, ja joka sitten ensimmäisen äänteensiirroksen jälkeen oli nimeltään ratz, ratze, italiaksi ratto, ranskaksi rat ja saksaksi Ratte ja nyt myös Rättin.” (s. 193-194).

Rottarouvassa ei ole selityksiä. Kirja on luettava läpi ja tarkasti. Ei auta uskoa muistiinsa, kirjan sivujen väliin on pantava merkiksi paperisuikaleita ja avainsanat.  Löysin tämän kohdan äsken, mutta en löydä selitystä siihen, miksi Pommerissa on uponnut kaupunki. Siinä, ihan keskellä Itämeren etelärantaa!

Se maakunta on kyllä luvalla sanoen pähkähullu, vinksahtanut. Mutta niinpä sitten Grimmin veljekset keräsivät sieltä satuja samoin kuin sanojakin valmisteilla olevaan sanakirjaan. Tottakai Grimmin veljekset ovat tässäkin kirjassa. Ja suurin osa niistä saduistakin. Jossain vaiheessa prinsessa Ruususen prinssin pusuhuulet alkoivat turvota ja tulehtua. Satujen henkilöt juoksivat pitkin saksalaista satumetsää.  Grimmin veljekset puistelivat päätään sille menolle ja yrittivät saada kaaoksen pysähtymään.

Jos jossakin olisi tarpeeksi rahaa niin pyytäisin tästä kirjasta tehtäväksi elokuvan. Tehtiinhän sellainen Peltirummustakin! Mutta tätä pitää nyt vielä miettiä vähän. En ole ikinä kuullutkaan uponneesta Vineta-nimisestä kaupungista. Ellei se sitten ollut siinä Grimmin sadussa nimeltä Kalastajan vaimo?

Siitä kerrotaan sitten enemmän Grassin romaanissa nimeltä Kampela. Nämä on ilmeisesti syytä käydä läpi. Lukea uudestaan. Kyllä ne varmaan löytyvät kirjastoista. Eivät kai ne eurooppalaisia Nobel-palkinnon voittaneiden kirjoja pane uuniin? 









Vielä yksi asia. Günther Grassin tuotanto on suomennettu Tammen Keltaisessa kirjastossa ja suomentaminen on annettu Oili Suomisen käsiin. Se että Grass on suomeksi on huima juttu. Ja että siinä on ollut jatkuvuus on vielä isompi asia. Sellainen oli joskus kirjankustannusmaailma. Lukeneisto on ehkä vähentynyt, mutta vielä selvemmin kustannustoiminnasta on tullut aivan tavallista liiketoimintaa.  Kauppaa käydään niin kauan kuin se tuottaa voittoa.  Sehän ei ole luonnonlain mukaan toimivaa, liikemaailma.

25.7.20

Rottia ja ihmisiä

Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.

Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov.  Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998;  Sovetsky Sport Publishing House 1998)

Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?

Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.



Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva  (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut.  Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?

Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.

Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?

Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.

Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.

Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa.  Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.

Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.

Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.

Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)


Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.

Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.

11.7.20

Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.



”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.



”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 


Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.