25.9.17

Muun muassa jumalattarista


Olen ollut kuukauden yhteen menoon Italian Toskanan maaseudulla asumassa ja vähintään joka toinen päivä läheisessä Firenzen kaupungissa. Perheen muu väki on ollut siellä useammin. Jonkun on ollut oltava kotonakin. Se visiitti mullisti maailmankatsomukseni kerta kaikkiaan. Siinä oli kyse estetiikasta ja eritoten kuvataiteesta.

Ei minun tarvinnut maksaa kalliita pääsylippuja, riitti kun kävi missä tahansa kirkossa. Muistan erityisesti Sienan ja Rooman kirkot, koska ne olivat vanhoja. Rooman Santa Maria Maggiore on ilmeisesti senkin takia tärkeä, että suuri kuvantekijä Giotto opiskeli Roomassa ja oli todennäköisesti katsellut Santa Maria Maggioren mosaiikkikuvia. Giotto mullisti kuvantekemisen kerta kaikkiaan. Siitä tuli renessanssin aikaan nykytaidetta perspektiiveineen päivineen. 

Luin juuri suomalaisen Fredrik Långin hienon opuksen nimeltä Kuva ja ajatus. Siinä kuvan ja ajattelun keskeisin kohta asettuu juuri renessanssiin. Suomi on niin nuori maa ja eri suunnalta tullut kulttuuri, että tänne renessanssi ei ole iskenyt. Italiassa itsekin tajusin että olen renessanssin perillinen, en ollut ikinä tiennyt sitä. Suomi ja suomalaisuus on omituinen ja pieni hieno kulttuuri Euroopan syrjässä, meillä on aika lailla erilainen intonaatio lähes kaikkeen mitä täällä tehdään kuin mikä on manner-Euroopassa. Eikös Suomi ole lähinnä jonkinlainen niemimaa? En minä väitä että tämä olisi saari, tietenkään, koska ihmisetkään eivät ole.

Sinä kesänä 1986 Firenzessä juhlittiin Donatelloa ja hänen aikalaisiaan. Koska häntä näki sitten kaikkialla, hänestä tuli jollain lailla symboli kaikelle mitä Firenzessä oli. Vieläkin on vaikea ajatella kauniimpaa veistosta kuin Donatellon David. Siinä on julmuus heti vieressä: hänen jaloissaan lojuu Goljatin pää. Epäilemättä Raamatun tarinassa pitää olla nuori poika joka voittaa suuren filistelialaisen sotapäällikön noin vain, linkoamalla kiven hänen otsaansa. On kyse israelilaisen suvun oikeudesta maahan. Sitä paitsi vääräuskoiset piti saada pois. Sitten joku on Daavidin huonetta ja sukua ja Donatello tekee tuon kerubimaisen nuoren pojan meriteeraamaan sitä patriarkkaa.

Donatellon kaksoiskohokuva, Maria Magdalena ja Jeesus oli ehkä paras, mutta niin olivat muidenkin veistäjien Magdalena ja Jeesus. Olen miettinyt Välimeren alueen jumalatarta siitä asti, kun rupesin tutkimaan tarkemmin Robert Graves’n kirjaa The White Goddess, Valkoinen jumalatar. Kirjaa ei ole käsittääkseni suomennettu. Siinä käydään läpi Välimeren alueen jumalattaria joita on paljon. Heitä on kerroksittain ja heitä voi löytää eri maista vähän eri nimillä. Joillakin jumalattarilla on joku ominaisuus, jumalatar suojelee jotain tiettyä kansanosaa, esimerkiksi kreikkalainen Demeter on maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalatar. 



Jumalattarilla oli omat pyhäpäivänsä ja Rooman vallan aikaan jumalattarilla oli temppeleitä vähän joka puolella ja heille uhrattiin heille nimettyinä päivinä milloin mitäkin. Varsinkin eteläisessä Italiassa jumalattaren kultti on säilynyt. Jumalattaren nimi on nyt Neitsyt Maria. En ole varma siitä mikä Marian status on kristinuskossa, mutta en ole kuullut että kirkko olisi vastustanut naisia, jotka kohdistavat rukouksensa Neitsyt Marialle. Kristilliset kirkon ovat olleet aika pragmaattisia suhteessa jumaliin: on järkevämpää antaa ihmisten palvoa jumalatarta ja muuttaa hänen nimensä kuin ruveta vainoamaan naisia. Raamatussa sanotaan että naisen on vaiettava seurakunnassa (olikohan se Paavali?), mutta tuskin kukaan on kovin pitkään onnistunut pitämään naisia hiljaisina.

Tulin juuri kirjoittaneeksi täällä Elena Ferranten varhaisesta kirjasta ja se toi mieleeni heti Maltan saarella näkemäni temppelin, jossa oli jumalattaria kolmessa kerroksessa. Kun maaperä on hiekkakiveä, sitä on helppo kaivaa ja kovertaa. Malta ei sattumoisin ole myöskään maanjäristysaluetta, joten temppelitkään eivät kovin helposti sorru. Alimpana on Ashtarten (Ishtar) temppeli, sitten on Demeter tai Isis, ja viimeksi ylimpänä Neitsyt Maria, joille temppelit on omistettu. Aikaisempien jumalattarien asumuksia ei hävitetty. Muistaakseni temppeli sijaitsee Gozon saarella, mutta en ole varma asiasta. Kun olimme siellä, meillä oli paikallinen ystävä seuranamme ja hän selitti mikä kolmikerroksisen temppelin historia on.

Valitin jutussani, että en tiedä mitä Ferrante ajattelee naisen asemasta tai patriarkaatista tai jostain muusta sellaisesta. Kun olen kyllä tietoinen Italiasta muuten, mutta katson lähinnä elokuvia. Elokuvat taas, niitä ovat ohjanneet lähinnä miehet. Ystävä luki Ferrante-juttuni ja ilmoitti heti, että on vain se päivä aikaa katsoa Lina Wertmüllerin vuonna 1973 ohjaama elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Olin luullut että ohjaaja on saksalainen enkä ilmeisesti sen takia ollut katsonut hänen elokuviaan (saksalaiset ovat joskus niin hirveän perusteellisia töissään, ettei siihen jää katsomisessa tilaa hengittää). Ohjaaja on syntynyt 1928, en tiedä onko hän vielä ohjannut, mutta suurinta osaa hänen tuotantoaan ei ole esitetty Suomessa. Ainakin mikäli on luottamista Wikipediaan ja siihen, mistä elokuvista on annettu suomenkielinen nimi.



Rakkautta ja anarkiaa siellä on ja senniminen elokuvafestarikin on olemassa, muistaakseni Espoossa. Ehdin katsoa elokuvan. Se on hyvin fellinimäinen leffa, iloinen ja surullinen samaan aikaan juuri sillä tavalla kuin italialaiset osaavat olla. Turhaan Lina Wertmüller ei ole toiminut Federico Fellinin assistenttina. Mutta kyllä tässä on selvästi naisen jälki tässä elokuvassa. Tulee mieleen myös John Steinbeck ja hänen kirjansa Ystävyyden talo. Vai oliko se Hyvien ihmisten juhla? Kuitenkin kunnon ihmisiä, naiset omassa talossaan, joka on sattumoisin bordelli, ja miehet omissaan, mutta juhlia pidettiin yhdessä.

Elokuvassa syttyy oikea rakkaus. Naiset taas, he ovat prostituoituja köyhyyttään lähinnä. Sillä tavallakin Steinbeckia voi ajatella elokuvan taustalla. Steinbeck on kirjoittanut myös kirjan unohdetulle jumalalle, en tiedä millainen se jumala olisi ollut. Ei ilmeisesti kuitenkaan jumalatar. 

Sain  kuin sainkin otetuksi elokuvasta kuvakaappauksia. Kuvat tässä postauksessa ovat siis Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa: kaksi anarkistia, nainen ja mies. Taustalla kuhisee Rooma. Mies on kotoisin maalta ja katsoo silmät pyöreinä öisen Rooman valaistua suurta veistosta.

Sillä tavalla sitä tulee kulkeneeksi missä tahansa Italiassa. Maa on täynnä todistuksia taiteen voimasta.   Kaupungit ovat kauniita päivällä ja yöllä.




17.9.17

Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.





Front Lines  
Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer
Swells against the hill -- we feel
a foul breeze -- And it sinks back down.
The deer winter here
A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,
The trees breathe.
Sunday the 4-wheel jeep of the
Realty Company brings in
Landseekers, lookers, they say
To the land,
Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK
here;
Every pulse of the rot at the heart
In the sick fat veins of Amerika
Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering
Sideslipping and belching on top of
The skinned-up bodies of still-live bushes
In the pay of a man
From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic
And a desert that still belongs to the
Piute
And here we must draw
Our line.


(Thanks for Mickey for the poem!)

7.9.17

Romahdus



Kissojen on merkittävä reviirinsä myös ihmisten kanssa asuessaan. Reviirin merkitseminen sujuu samalla kun kissa terottaa kynsiään, sillä on tassuissaan hajurauhaset. Kissa itse arvioi sen mikä on merkitsemiseen paras paikka. Se on jollain tavalla huoneen keskellä. 

Meillä kolme kissaa tuhosi yhden sohvan ja jätti jälkensä kirjahyllyyn. Olin varma siitä että isoin kirjahyllyni romahti kissojen raapimisen vuoksi. Mutta eipäs. Vain hyllyjä kiinni pitävät pienet pyöristetyt metallikappaleet antoivat periksi. Lastulevyt, jotka toimivat hyllyinä, olivat notkollaan. Levyt olivat tehneet pyöreistä runkojen rei’istä soikeita, eikä metallikappale enää pysynyt paikallaan. Romahdus tuli, kun yritin siirtää Jörn Donnerin kirjaa nimeltä Itsenäisyyspäivä toiseen hyllyyn. Se kieltäytyi liikkumasta. Ylempi kirjahylly oli asettunut makaamaan sen päälle. Sitten jo romahtivat muutkin hyllyt.

Kirjahyllyssä on ehkä 1000 kirjaa, ehkä vähän vähemmän tai enemmän. Joku toinen kuskaisi kirjahyllyn roskalavalle, mutta meidän on vielä yritettävä kannustaa hyllystöä. Tämä olisi toinen kerta kun lastulevyhyllyt käännetään ympäri, että ne suoristuisivat. Hyllyt ovat 44 vuotta vanhat, mutta minulla on kirjakaappi, jonka isoisä on tehnyt tai teetättänyt, on se ainakin 1920-luvulta. Se on umpipuuta eikä siinä ole mitään vikaa.

Mistään ei saa tämmöistä köyhän ihmisen Lundiaa enää. Kirjahyllyt eivät kuulu ihmisten sisustukseen. Sivistyskodit eivät ole muodissa? Voisi miettiä mitä on tapahtunut sivistykselle, mutta oletan että sillä ei ole merkitystä. 

Meillä on kunnallinen kirjasto. Siellä on hyllyjä jotka kestävät. Mutta siellä taas hyllyt alkavat täyttyä ja kirjasto joutuu myymään kirjoja pois, halvalla kyllä. Kirjakauppa on sellainen että sieltä ei saa edes tilatuksi kirjoja jotka haluaisi. Se on nimeltään Suomalainen kirjakauppa. Minulla on lompakossa edelleen pokkaripassi. Se on siltä ajalta, kun ostin suhteellisen halpoja englanninkielisiä pokkareita. Nyt valikoima on pienentynyt eivätkä kirjat ole enää kovin halpoja.

Tässä on syy siihen miksi minulla on oltava suuri kirjahylly. Suurin osa noista kirjoista on sellaisia joita ei saa enää mistään. Ja suurin osa niistä on klassikkoja. Ehkä niitä hyvällä onnella joitakin voisi olla jossain divarissa. 

Nyt kirjat ovat työhuoneeni lattialla. Runkoon pitää naulata tukipuita ja toivoa että hyllyt sitten toimisivat. En tiedä miten hyllyt saa pysymään paikoillaan, ehkä ne metallikappaleet pitää liimata superliimalla. Pölypilvi saa aivastelemaan, mutta on tässä vielä toivoa.

Toinen ihminen ymmärsi ruveta käymään läpi roskiksia.  Hän löysi sitten täyspuuta ehkä tarpeeksi siihen, että metallipidikkeet voidaan korvata poikkipuilla, joiden päällä hyllyjen päät lepäävät. Hyllyt pitää vielä maalata. Paljas lastulevy vetää pölyä ja likaa puoleensa niin että kirjat juuttuvat niihin kiinni vielä, hyväkkäät. 




Heräsin aurinkoon. Katselin peiton raosta kirjakasoja ja rupesin laskemaan. Kyllä niitä on tuossa isossa hyllyssä yli tuhat kirjaa. Nousin ylös ja tassuttelin kirjakasojen ympärillä. Sormeilin yhtä ja muistin mistä siinä oli kysymys. Kirja oli ollut väärässä hyllyssä. Olin tarvinnut alakerran englanninkielisestä hyllystä kreikkalaisia satuja. Siinä nökötti suomalaisen kasan päällä Apuleiuksen Kultainen aasi. Kirjan on kääntänyt englanniksi Robert Graves, niin että voisin oikeastaan ruveta oikein lukemaan kirjaa.  Muistan varmistaneeni jonkun tarinan siitä viitteeksi johonkin toiseen kirjaan.

Olen todennäköisesti yliopistossa oppinut sellaisen tavan käyttää kirjoja. Seminaariesitelmien tekeminen tapahtui aina kiireessä ja oli haalittava kirjoja, joita voisi pitää hyvinä viitteinä. Tämä Lucius Apuleius oli syntynyt noin 120 jaa Madaurassa Marokossa. Marokko oli Rooman siirtokunta, mutta ei nähtävästi provinssi, koska sitä kutsutaan nimellä colonia. Apuleius opiskeli ensin Kartagossa (jota ei oltu vielä hävitetty, en muista uhkasivatko ne vain hävityksellä vai päätyikö joku Rooman sotapäälliköistä tosiaan sen tuhoamaan), sitten jatkoi opiskelemalla platonilaista filosofiaa Kreikassa. Jossain hän törmäsi Isis-kulttiin (siis sen Levantin  jumalattaren), sitten meni opiskelemaan puhetaitoa Roomaan ja suoritti tutkinnon.  Mutta Apuleiuksesta löytyy suomeksikin verkossa elämänkertatietoja.

Tulin ajatelleeksi Rooman valtakunnan ihmisiä. Heillä oli mahdollisuus tutustua kaikkeen mitä senaikaisissa akatemioissa oli. Eivät kaikki vapaat ihmiset harrastaneet filosofiaa, orjat eivät yleensä osanneet edes lukea tai kirjoittaa, naiset taas eivät olleet osa vapaita miehiä. En tiedä miten filosofien ylläpito onnistui, mutta kyllä tästäkin saa sen käsityksen, että jonkinlainen mesenaattijärjestelmä heillä oli, virkojakin löytyi ja varakas avioliitto on hyvä ajatus niin kuin varmaan nykyäänkin. 

Apuleius  vain matkusteli ympäri Rooman valtakuntaa ja kirjoitti. Tässä Penguinin Classics-sarjassa on Apuleiuksen  Kupido ja Psyyke-tarinoita (suomeksi tietenkin Eros ja Psyyke, vaikka Kupido on kyllä oma hahmonsa, eikä jonkinlainen jumala niinkuin Eros taisi olla), mutta ennen kaikkea tahdon lukea Robert Gravesin  johdannon. Kirjan copyright on vuodelta 1950, tämä painettiin 1976. 



Yöt alkoivat kylmentyä, on etsittävä syystakki päälle ja lisättävä vauhtia. On näyttelyiden avajaisia, ihmiset alkavat palata takaisin kaupunkiin, myös aikuiset parveilevat. Syksy on energian aikaa. Kun päivä ja yö ovat suunnilleen tasoissa voi pitkän valoisan ajan jälkeen nukkua taas. Jos tulee talvi voi nukkua todella pitkään.

Lehdissä alkaa olla violetin sävyjä. Yhdysvaltain itärannikolle osuu hurrikaaneja, samoin kuin taifuunit  Bangladeshiin ja sinne päin. Ne voimistuvat kun ilmasto on muuttumassa. Vaikuttaa siltä että ihmiskunta ei kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta. Se on kiinni tahdosta ja tahtoa pitää kahleissa ikiaikainen typeryys. Ja kun on tyhmä, niin kuolee varmaan ihan tyytyväisenä.  Joka tapauksessa ei ehdi käsittää mikä häneen iski.


Meitä muita, joita huvittaisi vielä istua ja opiskella, on ehkä vähemmistö. Taidan opiskella tuon Apuleius-opuksen nyt seuraavaksi.  Olen viihtynyt tätä ennen yhden toisen kirjan maailmassa ja matkustanut Intiaan.