Olen ollut kuukauden yhteen menoon Italian Toskanan maaseudulla asumassa ja vähintään joka toinen päivä läheisessä Firenzen kaupungissa. Perheen muu väki on ollut siellä useammin. Jonkun on ollut oltava kotonakin. Se visiitti mullisti maailmankatsomukseni kerta kaikkiaan. Siinä oli kyse estetiikasta ja eritoten kuvataiteesta.
Ei minun tarvinnut maksaa kalliita pääsylippuja, riitti kun kävi missä tahansa kirkossa. Muistan erityisesti Sienan ja Rooman kirkot, koska ne olivat vanhoja. Rooman Santa Maria Maggiore on ilmeisesti senkin takia tärkeä, että suuri kuvantekijä Giotto opiskeli Roomassa ja oli todennäköisesti katsellut Santa Maria Maggioren mosaiikkikuvia. Giotto mullisti kuvantekemisen kerta kaikkiaan. Siitä tuli renessanssin aikaan nykytaidetta perspektiiveineen päivineen.
Luin juuri suomalaisen Fredrik Långin hienon opuksen nimeltä Kuva ja ajatus. Siinä kuvan ja ajattelun keskeisin kohta asettuu juuri renessanssiin. Suomi on niin nuori maa ja eri suunnalta tullut kulttuuri, että tänne renessanssi ei ole iskenyt. Italiassa itsekin tajusin että olen renessanssin perillinen, en ollut ikinä tiennyt sitä. Suomi ja suomalaisuus on omituinen ja pieni hieno kulttuuri Euroopan syrjässä, meillä on aika lailla erilainen intonaatio lähes kaikkeen mitä täällä tehdään kuin mikä on manner-Euroopassa. Eikös Suomi ole lähinnä jonkinlainen niemimaa? En minä väitä että tämä olisi saari, tietenkään, koska ihmisetkään eivät ole.
Sinä kesänä 1986 Firenzessä juhlittiin Donatelloa ja hänen aikalaisiaan. Koska häntä näki sitten kaikkialla, hänestä tuli jollain lailla symboli kaikelle mitä Firenzessä oli. Vieläkin on vaikea ajatella kauniimpaa veistosta kuin Donatellon David. Siinä on julmuus heti vieressä: hänen jaloissaan lojuu Goljatin pää. Epäilemättä Raamatun tarinassa pitää olla nuori poika joka voittaa suuren filistelialaisen sotapäällikön noin vain, linkoamalla kiven hänen otsaansa. On kyse israelilaisen suvun oikeudesta maahan. Sitä paitsi vääräuskoiset piti saada pois. Sitten joku on Daavidin huonetta ja sukua ja Donatello tekee tuon kerubimaisen nuoren pojan meriteeraamaan sitä patriarkkaa.
Donatellon kaksoiskohokuva, Maria Magdalena ja Jeesus oli ehkä paras, mutta niin olivat muidenkin veistäjien Magdalena ja Jeesus. Olen miettinyt Välimeren alueen jumalatarta siitä asti, kun rupesin tutkimaan tarkemmin Robert Graves’n kirjaa The White Goddess, Valkoinen jumalatar. Kirjaa ei ole käsittääkseni suomennettu. Siinä käydään läpi Välimeren alueen jumalattaria joita on paljon. Heitä on kerroksittain ja heitä voi löytää eri maista vähän eri nimillä. Joillakin jumalattarilla on joku ominaisuus, jumalatar suojelee jotain tiettyä kansanosaa, esimerkiksi kreikkalainen Demeter on maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalatar.
Jumalattarilla oli omat pyhäpäivänsä ja Rooman vallan aikaan jumalattarilla oli temppeleitä vähän joka puolella ja heille uhrattiin heille nimettyinä päivinä milloin mitäkin. Varsinkin eteläisessä Italiassa jumalattaren kultti on säilynyt. Jumalattaren nimi on nyt Neitsyt Maria. En ole varma siitä mikä Marian status on kristinuskossa, mutta en ole kuullut että kirkko olisi vastustanut naisia, jotka kohdistavat rukouksensa Neitsyt Marialle. Kristilliset kirkon ovat olleet aika pragmaattisia suhteessa jumaliin: on järkevämpää antaa ihmisten palvoa jumalatarta ja muuttaa hänen nimensä kuin ruveta vainoamaan naisia. Raamatussa sanotaan että naisen on vaiettava seurakunnassa (olikohan se Paavali?), mutta tuskin kukaan on kovin pitkään onnistunut pitämään naisia hiljaisina.
Tulin juuri kirjoittaneeksi täällä Elena Ferranten varhaisesta kirjasta ja se toi mieleeni heti Maltan saarella näkemäni temppelin, jossa oli jumalattaria kolmessa kerroksessa. Kun maaperä on hiekkakiveä, sitä on helppo kaivaa ja kovertaa. Malta ei sattumoisin ole myöskään maanjäristysaluetta, joten temppelitkään eivät kovin helposti sorru. Alimpana on Ashtarten (Ishtar) temppeli, sitten on Demeter tai Isis, ja viimeksi ylimpänä Neitsyt Maria, joille temppelit on omistettu. Aikaisempien jumalattarien asumuksia ei hävitetty. Muistaakseni temppeli sijaitsee Gozon saarella, mutta en ole varma asiasta. Kun olimme siellä, meillä oli paikallinen ystävä seuranamme ja hän selitti mikä kolmikerroksisen temppelin historia on.
Valitin jutussani, että en tiedä mitä Ferrante ajattelee naisen asemasta tai patriarkaatista tai jostain muusta sellaisesta. Kun olen kyllä tietoinen Italiasta muuten, mutta katson lähinnä elokuvia. Elokuvat taas, niitä ovat ohjanneet lähinnä miehet. Ystävä luki Ferrante-juttuni ja ilmoitti heti, että on vain se päivä aikaa katsoa Lina Wertmüllerin vuonna 1973 ohjaama elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Olin luullut että ohjaaja on saksalainen enkä ilmeisesti sen takia ollut katsonut hänen elokuviaan (saksalaiset ovat joskus niin hirveän perusteellisia töissään, ettei siihen jää katsomisessa tilaa hengittää). Ohjaaja on syntynyt 1928, en tiedä onko hän vielä ohjannut, mutta suurinta osaa hänen tuotantoaan ei ole esitetty Suomessa. Ainakin mikäli on luottamista Wikipediaan ja siihen, mistä elokuvista on annettu suomenkielinen nimi.
Rakkautta ja anarkiaa siellä on ja senniminen elokuvafestarikin on olemassa, muistaakseni Espoossa. Ehdin katsoa elokuvan. Se on hyvin fellinimäinen leffa, iloinen ja surullinen samaan aikaan juuri sillä tavalla kuin italialaiset osaavat olla. Turhaan Lina Wertmüller ei ole toiminut Federico Fellinin assistenttina. Mutta kyllä tässä on selvästi naisen jälki tässä elokuvassa. Tulee mieleen myös John Steinbeck ja hänen kirjansa Ystävyyden talo. Vai oliko se Hyvien ihmisten juhla? Kuitenkin kunnon ihmisiä, naiset omassa talossaan, joka on sattumoisin bordelli, ja miehet omissaan, mutta juhlia pidettiin yhdessä.
Elokuvassa syttyy oikea rakkaus. Naiset taas, he ovat prostituoituja köyhyyttään lähinnä. Sillä tavallakin Steinbeckia voi ajatella elokuvan taustalla. Steinbeck on kirjoittanut myös kirjan unohdetulle jumalalle, en tiedä millainen se jumala olisi ollut. Ei ilmeisesti kuitenkaan jumalatar.
Sain kuin sainkin otetuksi elokuvasta kuvakaappauksia. Kuvat tässä postauksessa ovat siis Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa: kaksi anarkistia, nainen ja mies. Taustalla kuhisee Rooma. Mies on kotoisin maalta ja katsoo silmät pyöreinä öisen Rooman valaistua suurta veistosta.
Sillä tavalla sitä tulee kulkeneeksi missä tahansa Italiassa. Maa on täynnä todistuksia taiteen voimasta. Kaupungit ovat kauniita päivällä ja yöllä.