Sumun hitaat värit

Sanoin itselleni että kirjastoon voi mennä. Lapsuudenkodissani ei ollut fundamentalismin henkeä, sellaista, ettei saanut istua lukemassa. Kaikki siinä perheessä ja lähisuvussa lukivat. Se oli tapa mennä muualle kesken tavallista arkea ja askareita, toisiin todellisuuksiin, vaikkei kukaan niin hienoin sanankääntein asiaa ilmaissutkaan.

Päivittäin netissä tulee vastaan tietoa uusista kirjoista. Ja monien kirjailijoiden lukemisessa olen pahasti jäljessä. Nyt suuntasin etsimään vanhaa tuttua, Arto Kytöhonkaa, jonka varhaista kirjaa olin lukenut unettomana yönä. Runoilijan myöhempiä kirjoja ei ollut paikalla. Tahdoin löytää Venetsialaissarjan. Olen lukenut sen ystävän kotona vuosia sitten. Se vaikutti minuun lujasti, mutta en muista miksi.

Kirjastoon voi tilata kirjoja muualta Suomesta. Kirjastolaitos on edelleen ylistettävä tapaus, enkä väsy kiittämään sen ihanuutta ikinä.

Paitsi jos joku poliitikko pääsee vaatimaan että kirjoja saa lainata vain maksusta. Ehdotuksia on siihen suuntaan tietenkin jo tehty. Rahasta on kovasti pulaa tai sitten raha ei palaudu kunnille ja valtioille niin kuin pitäisi. Matkalla kirjastoon päädyin olemaan vihainen yksityiselle lääkäritalolle, jossa työskentelevät maksavat vähemmän veroja, koska heillä on enemmän talon osakkeita ja osakkeet makaavat jossain veroparatiisissa.

Neonvalot mainostivat sitä taloa matkalla kirjastoon. Sitä en kyllä käsitä etteivät lääkärit tajua kirjastolaitoksen hienoutta. Ehkä he eivät osaa lukea runoutta? Olen varma siitä, että jos he ymmärtäisivät runoutta, he lopettaisivat ”verosuunnittelunsa”, joka on ilmeisesti hyväksyttävä sana veronkierrolle.

Kävellessäni alakertaan tapasin tutun, joka puhkesi ylistämään hiljakkoin näkemäänsä elokuvaa. Se oli espanjalainen ja nimeltään Mehiläispesän henki. Iltaani avautui aukko, jolloin saatoin etsiä Teemalla esitetyn elokuvan YLEn Areenasta ja katsoa sen. Minä maksan prosenttini YLE-veroa, jota kannetaan kaikilta tässä maassa asuvilta ihmisiltä.

On hienoa että en ole enää täysin riippuvainen televisio-nimisestä laitteesta, joka ei suinkaan aina suostu toimimaan. Se alkaa lakkoilla yhä enemmän, enkä tiedä minkä vuoksi. Itse televisio tuntuu toimivan, mutta kaapelin kautta ei vain siihen koneeseen asti jaksa tulla kuvaa. Jostain syystä joskus TV:n lakkoillessa tietokoneeseen kyllä tulee kuva ja kokonaisia ohjelmia sekä radiosta että televisiosta.

Lähistöllä ei asu insinöörijärkisiä ihmisiä, joten tyydyn ihmettelemään. Useimmiten lakon sattuessa rupean lukemaan. Mutta Mehiläispesän henki oli hieno elokuva. En tullut katsoneeksi elokuvan tietoja ennen kun rupesin katsomaan sitä, mutta visuaalisesti se osoittautui lumoavan kauniiksi.

Sitä myötä tarina oli surullinen. Herkeämätön maiseman ankaruus, maanläheiset värit: ruskea-oranssi-keltainen ja valon jatkuva sumu, niin että värit loistivat kultaisina. Elokuvan maisemien saattoi ajatella olevan peräisin välimerellisestä talvesta. Meri puuttui tarinasta, mutta sen sijaan läsnä olivat vanhat puut ja talot. Loputtomat kynnöspellot olivat oleellinen osa tarinaa. Oltiin pikkukaupungissa maalla II maailmansodan aikaan.

Käsittääkseni elokuva on vielä nähtävissä, joten en kerro sen tarinaa. Sen kamera-ajot olivat kyllä hienoja ja hitaita, hyvin tarkovskimaisia. Andrei Tarkovski oli tarkka elokuvan painavuudesta johon liittyi hidas liike. Yksi syy espanjalaiselokuvan hitauteen oli varmasti elokuvan valmistumisvuosi, 1973. Se oli vielä eurooppalaisen Uuden aallon aikaa.

Ajattelin että kameramies ja ohjaaja tunsivat hyvin kuvataidetta. Yksittäiset maisemat olivat väreiltään lähes täydellisiä. Ihmisten kasvot tulivat lähikuvina aivan silmäripsiä myöten näkyville ja nousivat pimeästä.

Meillä on ollut mehiläisiä ajat sitten. Niiden hoitaminen vaatii hidasta liikkumista ja tyyntä mieltä. Mehiläiset aistivat jos pesän hoitaja on hermostunut tai pelkää surisevia hyönteisiä, niiden pistoa. Ennen kuin pesän kansi otetaan pois, pesään puhalletaan savua, joka saa mehiläiset entistäkin rauhallisemmiksi.

Mehiläispesä on yhteisö, oma maailmansa aivan samalla tavoin kuin muurahaispesät. Pesällä on hierarkiansa. Keskus on mehiläiskuningatar, emo, jonka ympärillä on työläisiä ruokkimassa sitä ja sen munimia munia. Sitten on kuhnureita, joiden tehtävä on hedelmöittää munat, paitsi että sitten muuta työtä ne eivät teekään.

Sen lisäksi mehiläiset tanssivat. Kun ne tulevat siitepölyn ja meden kanssa takaisin pesälle, ne suorittavat monimutkaisen lentävän tanssin, joka kertoo missä kukkia on. Valoisaa aikaa ei ole kauan, kaikkien on kerättävä ruokaa että pesä voi hyvin. Meillä oli kaksi pesää ja pesän mehiläisillä aikaa vainc kesä kerätä hunajaa. Suurimman osan medestä ja siitepölystä mehiläisemme saivat kanervista, koska paikalla oli metsää ja soita.

En ole varma siitä minkälainen henki pesässä vallitsee lukuunottamatta hurjaa hyörintää. Mutta niin on Albert Einstein sanonut, että jos mehiläiset kuolevat, ihmisillä on enää neljä vuotta aikaa elää. Mehiläiset ovat pölyttäjiä, joita ilman ei ole viljaa, hedelmiä. Kasvu loppuu. Ihmiset ja eläimet eivät saa enää ruokaa.

Elokuva oli tehty kauan ennen nykyisiä mehiläisten joukkokuolemia, 40 vuotta sitten. Tauteja mehiläisillä oli silloinkin, mutta ei niitä kuollut joka puolella ja massoittain. Sellainen käsitys minulle jäi, että elokuvan pesä oli jossain päin Kastiliaa. Espanjan maaperällä ei sodittu silloin, lapset kävivät koulua ja heidän vanhempansa olivat töissä.

Lapset ovat elokuvan toinen keskus mehiläisten ohella. Lapset kasvoivat ja katselivat aikuisten maailmaa. Kylään tuli kiertävä elokuvateatteri, kunnantalolle, ja elokuvana oli Frankenstein (alkuperäinen kirja on Mary Shelleyn kirjoittama: Frankenstein or, The Modern Prometeus,1931), tiedemiehen omituinen luomus, keinotekoinen ihminen. Elokuvassa on öinen kohtaus, joka luo koko tarinalle kehykset: Frankenstein tapaa pienen tytön.

Läpi elokuvan kamera seuraa lapsia. He katselevat vaitonaisesti maisemaansa, tutkivat sitä, tottelevat vanhempiaan ja opettajaa. Kunnes jotain tapahtuu.

Pimenevää

Kävelen niin paljon kuin ehdin. On vielä lämmin keskellä päivää. On täysin sallittua tehdä asiaa esimerkiksi kirjastoon. Kirjastot ovat kyllä suorastaan herkullisia paikkoja syksyisin. Siellä näkee joka viikko uusia kirjoja, paljon. Saa myös kaikessa rauhassa istua alas lukemaan lehtiä, joiden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Silti voin edelleen lukea paksuja kirjojakin. Sekään ei ole kiellettyä. Mutta etenkin paksujen kirjojen seurana on oltava vihko, että muistaa mitä teitä se tai se kirjailija meni, ja olinko mahdollisesti ymmärtänyt oikein ratkaisun joihinkin arvoituksiin.

Sellainen kirjailija ei sano paljoa, joka ei jätä ammottavia aukkoja tekstiin. Lukija tahtoo aikaa jolloin voi vastata kysymyksiin joita kenties ei loppujen lopuksi kysyttykään.

Sen lisäksi on mahdollista keksiä omia kysymyksiä ja katsoa tuleeko niihin vastauksia. Umpeen kirjoittajia ei juuri tule nykyaikana vastaan. Mutta ehkä vielä ennen tuli.

Nyt kun luen Tatu Vaaskiveä läpi, on mieleeni tullut monta kertaa semmoinen ajatus, että entä jos kirjailijat vielä 1930-luvullakin kokivat tehtäväkseen asioiden kertomisen ”niin kuin ne ovat”? Ehkä Vaaskivi ja hänen rakentamansa maailma, joka pohjaa vankasti antiikkiin ja jossa on mukana maisemia raamatullisista tapahtumista, oli hänelle ainut mahdollisuus. Mutta mukana saattoi olla halu opettaa lukijoita. Minulla on sellainen mielikuva, että ennen sotia kirjoitettu fiktio saattoi jopa käyttää sanaa totuus. Tämä kirja on jokatapauksessa hyvin ilmatiivis tapaus.

Kirjailijoiden joukko on ollut kovasti pieni. He ovat taatusti tunteneet toisensa. Heillä on sitä myötä ollut paljon perusteellisempi kirjailijan kutsumus kuin tämän päivän kirjailijoilla, jotka kenties kokevat enemmän olevansa kirjoittajia. Muistan jostain muutaman vuosikymmenen takaa kirjoitusoppaita, joissa tehdää selvää kirjoittajan töistä.

Tästä päästään äkkiä siihen, että kirjoittajia on nyt niin paljon, että heidän leipänsä on hajallaan maailmalla. Jos kirjoittajia on vähemmän, he pärjäävät työllään, saavat suhteellisen varmasti palautetta kriitikoilta, pystyvät perustamaan perheen ja tekemään itse valitsemaansa kirjoittajan työtä niin paljon kuin tahtovat. Mutta totuudet ovat muuttuneet suhteellisiksi.

Huomaan että tarvitsisin selkänojan. Tarvitsisin kirjallisuushistoriallisen teoksen. Sillä silloin kun opiskelin muun muassa kirjallisuutta yliopistossa, ei ollut varaa ostaa kalliita kirjoja, myöhemmin ei ole ollut aikaa lukea niitä jos niitä olisi lähettyvillä.

Siksi olen iloinen muistiinpanovälineistä, sinisistä vihkoista ja lyijykynästä. On minulla sentään jonkinmoinen käsikirjasto. Sen lisäksi kykenen lukemaan kuitenkin jotenkuten kirjoja toisiaan vasten, vaikka ne kuinka muuten olisivatkin fiktiota. Ja mitä sitä paitsi fiktio on?

Vaaskiven Pyhä kevät on täynnä Uuden testamentin pääsiäisajan tapahtumia ja siihen liittyviä henkilöitä. En tietenkään tiedä kuinka paljon kirjaa on luettu, mutta sodan aikana kirjoja ei juuri kirjoitettu eikä painettu, joten voi olettaa että niin paljon kuin ihmiset ovat ennättäneet lukea. En oikeastaan tiedä miksi Vaaskivi tunsi tarpeelliseksi juuri tämän kirjan kirjoittamisen. Kirja on täpötäynnä raamatunhistoriallista silpputietoa, ihmisten nimet ovat alkuperäismuodossaan (?), esimerkiksi Jeshua on tunnettu parantaja, jota galilealaiset pitävät rabbina.

Temppelin vanhus, Jairus, päätyy vellovan kansanmeren keskelle: rammat seuraavat säihkyväsilmäistä Jeshuaa, joka väittää olevansa väsynyt. Silti joku sokea on saatava näkeväksi silmän sylkipesulla. Tuo detalji on sellainen, jonka olen joskus kuullut. Se perustuu siihen, että köyhät ja vaivatut eivät saa vaivoiltaan pidetyksi itseään puhtaana, joten silmätkin likaantuvat ja sitä myötä sokeutuvat.

Päädyn kirjan suhteen siihen tulokseen, että oli oikein ja kohtuullista kirjoittaa Suomen kärsivälle kansalle pyhästä keväästä, niin että ihmiset olisivat toivorikkaampia. Sodan jälkeen toivo paremmasta on ollut varmasti ihmisiä eteenpäin ajava voima.

Kirjassa muistetaan myös sättiä löyhämoraalisia naisia, jotka ovat pilanneet koko maiseman, eikä heidänlaisiaan pitäisi olla mahdollisesti suurenkin rabbin lähettyvillä: naisia joilla on nenärengas. Vanha idea siitä, kuinka yhteisön sivistyneisyys ja korkeamoraalisuus on ratkaisevan riippuvainen sen naisista ja siitä kuinka hyvin he pystyvät säilyttämään yhteisön tiiviinä ja toimivana. Enkelimäiseksi naiseksi kelpaa nuori tyttö, joka on kuollut vain 12-vuotiaana.

Jossakin Välimerellä Vaaskivi on taatusti käynyt, koska kuumuus, kukkuloiden värit, kasvit ja eläimet tulevat kuvatuksi hyvin elävästi. Ehkä Välimeren raunioissa tulee väistämättä mennyt mieleen ja joskus 1940-luvulla se on sitten tarkoittanut esimerkiksi valittua kansaa?

Kuolleen kirjailijan pään sisään on hankala mennä. Aion miettiä Vaaskiven kirjailijanmuotokuvaa vielä jonkin aikaa. Tietenkin nykypäivän kirjallisuus on velkaa I tasavallan kirjailijoille. Ja on aina syytä palata taaksepäin tarkistamaan miten ilmiöitä on käsitelty ennenmuinoin. Muuten kirjan lukeminen ei ole ollenkaan vaikeaa uskonnollisesta sisällöstä huolimatta. Vaaskivi on tahtonut tutkia uskonnon syntytarinaa aivan itse. Myyttejä on kaikkien syytä silloin tällöin tutkia.

Kävelyllä kirjastoon osuin lukemaan uusinta Parnassoa, jossa Jukka Laajarinne kirjoittaa Antti Salmisen Lomonosovin moottorista. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta sen tapahtumapaikka on Novaja Zemlja, jonka muistan oikein hyvin ydinräjäytyksistä. Muistan kuinka koko perhe kokoontui kuuntelemaan radion uutisia, kun tieto räjäytyksistä tuli.

Mutta en muista onko lopullista ”vaara ohi” -merkkiä vieläkään annettu radioaktiivisen laskeuman häviämisestä. Ainakin muutama vuosi sitten tutkittiin jälleen vuonna 1961 Lapissa asunutta väestöä ja maaperää. Säteily käsittääkseni kestää vuosikymmeniä. Nyt siitä on yli 50 vuotta. Novaja Zemlja tuli merkitsemään sukupolvelleni ensimmäistä tapaamista, melkein henkilökohtaista, Pommin kanssa. Kirjassa sitä nimitetään Tsar-Bombaksi.

Ensi viikolla tulevat syksyn ensimmäiset kylmät. Kävelyharjoituksia on jatkettava. Pian on jo syyspäivän seisaus. Vai oliko se tasaus?

Kehyksissä

Jo vuosia sitten kävin kuuntelemassa vanhaa musiikkia täällä kirkossa. Paikallinen ev.lut.-kirkko antaa tilojaan konsertteihin. Muusikot sanovat että kirkon akustiikka on hyvä, jälkikaikua ei ole ja muusikko kuulee itse oman soittonsa. Sillä lailla tietää miten soittaa.

Silloinen orkesteri oli virolainen ja nimeltään Hortus Musicus. Kokemus barokkimusiikista oli ensimmäiseni ja jäi jotenkin mielen pohjalle kummittelemaan. Vaikka kuulenkin huonosti, niin osaan edelleen erottaa orkesterien soittaman musiikin soundit niin, että kykenin aivan heti yhdistämään vuosia aikaisemmin kuulemani viikko sitten samassa kirkossa vierailulla olevan Suomalaiseen Barokkiorkesterin soundiin.

Pystyin myös jossain määrin erittelemään instrumentteja. Cembalo, huilut, barokkisello. Sen lisäksi olin tässä välillä kuunnellut joskus barokkikonsertteja radiosta, joten instrumentit olivat jo aika tavalla tuttuja.

Ymmärsin myös niiden historiasta jotain. Cembalo on varhainen piano. Se poikkeaa modernista flyygelistä sillä tavalla, että sillä ei kannata yrittää brassailla. Barokki-sellossa on suolikielet. Sellaista crescendoa ei saa syntymään, että ääniaallot velloisivat eestaas kirkon kiviseiniä, saati että alkaisivat tuntua kipuna huonokuuloisissa korvissa. Soundi on mieto.

Sama pätee muuhunkin barokkimusiikkiin. Se on tarkoitettu pienille yleisöille, se on omiaan kamarimusiikkina, sitä kuvaa helposti vanha aateliskartano ja hienosti pukeutunut väki siellä salissa. Äänten sorinaa ei kuulu, sen sijaan nuoret miehet ja naiset tavoittelevat toistensa katseita. Musiikki kuulostaa leikiltä. Se kuulostaa tanssilta, jota pienet orkesterit ovat varmasti säestäneetkin.

Viikko sitten ensimmäisenä olivat Bach ja Telemann. Niitä soitetaan myös modernein instrumentein, mutta olen käsittänyt että musiikkia on pitänyt muuttaa modernille orkesterille, sen instrumenteille, sopivaksi. Aikakausi on siinä välissä muuttunut niin kuin musiikkikäsityskin.

Olen miettinyt nyt viikon, mitä musiikista on ajateltava. Barokkimusiikki on muodollista. Muodollista on myös mikä tahansa sinfoninen nykymusiikkikin: orkesteri on tuolla edessä ja yleisö vastaanottajana täällä istumassa penkeillä, jotka ovat kirkoissa tavanmukaisen epämukavia. Mikä tahansa elävä musiikki herättää päässä mielikuvia, kuuloaistimukset ovat niin paljon voimakkaita. Yleensä musiikki ei sitä paitsi ole satunnaisia ääniä, niin että rakenne kuuluu siihen.

Kauimmaksi satunnaisista äänimassoista kulkee mielestäni juuri barokkimusiikki, koska se on järjestetty niin hirveän säännölliseksi. Juju on siinä, että on mentävä kehysten sisälle ja kuunneltava sieltä. Oltava eri tavalla sisällä.

Järjestetty ääni on tehty kehykseksi tapahtumille, joista ovat vastuussa instrumenttien välinen vuoropuhelu. Soolojakin on, on viulu- ja sellosooloja. On parin viulun kaksoissoolo-osuuksia, väliin soittelee cembalo aivan itsekseen. Sitä voisi kutsua luritteluksi. Se on ehdottomasti hyvin herttaista, niin voisi sanoa, ellei adjektiivia olisi varattu käytettäväksi kissanpentuja, pikkulapsia ja sensellaisia varten.

Koska musiikki ei ole kovin jokapäiväinen alue minulle, siitä puhumiseen on vaikea löytää sanoja. Päädyn käsittämään asian niin, että kuuloaistimukset koskettavat aivojen tunnealueita ja herkistävät niille. Koska barokkiorkesterissa ei synny hirmuista tungosta sooloilevien viulistien tai alttoviulistien tai pianistien välille, pelkistä sävelkuluista syntyy tunnekokemuksia, jotka yksinkertaisesti elähdyttävät.

Suomalaisessa barokkiorkesterissa oli tuttu sellisti ja näin läheltä hänen instrumenttinsa. Sellossa ei ollut piikkiä, joka olisi pidellyt sitä paikoillaan, sen sijaan se oli melkein soittajan sylissä. Soittajat olivat kaikki nuoria, he vaikuttivat iloisilta, näki että he olivat läheisiä toisilleen, huomasin hymyjä, joita he lähettivät toisilleen.

Soittajat eläytyivät biiseihin. Olli Virtaperko (Ambrosian Delights, konsertin nimimusiikki!) oli viimeinen säveltäjä ja hänen biisinsä olikin sitten aivan nykymusiikkia. Orkesterin keskelle asetettiin syntetisaattori nimeltä knifonium. Se on yhdenlainen instrumentti. Säveltäjä puhui ennen sävellyksen esittämistä ja kertoi että hän harrastaa barokkimusiikkia. Hän ei mitenkään sattumalta ollut rakentanut juuri konsertissa kuullun kaltaista syntetisaattoria. Lisäksi hänkin oli nuori ihminen, mutta aikuinen silti niin kuin kaikki kuulemani muusikotkin. Ei ollut ainut kerta kun olen kuullut barokkiorkesterin soittavan nykymusiikkia.

Beethovenmainen fortissimo siitä ehkä puuttuu, vaikka vertauskuva onkin kehno, ehkä pitäisi sanoa schönbergmainen fortissimo. Mikä ylipäänsä on musiikin nykyaikaa, kuka siitä päättää ja kuka sen arvottaa? Musiikkikritiikki on harvoin saanut ainakaan minua kuuntelemaan yhtään mitään. Virtaperkon osuus oli minusta kaunis, sointi maalasi ilmaan värejä, mutta aivan erityisesti pidin rummuista jotka toivat jäntevyyttä musiikkiin. Svengasi hyvin!

Kun katselin ja kuuntelin orkesteria, tuli mieleen lastenkutsut. Hyvinkäyttäytyvää nuorisoa, joka tahtoo istuttaa itsensä kehykseen ja niissä raameissa tekee ehdottomasti kaiken minkä osaa. On orkesterissa pitämättä meteliä itsestään.

Sattui vielä niin hassusti että sain kuullakseni pari päivää myöhemmin irlantilaista barokkimusiikkia. Orkesterin nimi on The Hibernian Muse, eli Irlantilainen muusa. Siinä soitti erilaista musiikkia kolmen naisen trio: huilu, cembalo ja sello.

Olin puhtia täynnä Kuntsin nykytaiteen museosta kotiin päin kävellessäni. Kehykseen oli asettunut yksi tekijä lisää: kaikenmaailman musiikki. Olen aivan varma siitä, että irlantilaisen barokkimusiikin taustalla on kansanmusiikki.

Ja miksi ei muka Bachinkin sävellyksen takana voi yhtä hyvin olla joku saksalainen kansantanssi? Ei kai kukaan rupea säveltäjäksi rajoittaakseen itseään? Päinvastoin: kun tyylilaji on selvä, voi tulkitsija, kulloinenkin orkesteri, ottaa säveltäjän musiikillisista ajatuksista esiin ne mitkä sitä eniten innostavat.

Sillä tavalla tehdään elävää musiikkia. Tuntuu siltä että alan ehkä vähitellen ymmärtää barokkimusiikkia. Musiikki on musiikkia, ei se sanoilla selviä. Tiedän varmasti sen, että se saa minut voimaan paremmin joka tavalla, aivan fyysisestikin.

Se saattaa kyllä olla kaiken musiikin ydin. On yksi toinen taidealue jonka avulla voi kuvata musiikkia. Se on arkkitehtuuri. Kävin yli vuosi sitten katsomassa Seinäjoen uuden kirjaston, joka on sisältä kuin monimutkainen musiikkilaatikko. Tuolla edellä on kuvia siitä.

Päivitystä

En ollut uskaltanut vielä pitemmälle matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta, hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner meni uimaan. Ei ollut.

Ukkijärven rannalla oli kumollaan jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen ääntämystä.

Pääsin junalle ystävän autolla, olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja vartijoita. 

Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.

Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu. Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.

Ihmiset tulivat kohti eivätkä väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.

Elokuvassa ei harmillista kyllä näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä. Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa: Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20 vuotta vanha.

Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin, linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi. Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.

Siellä oli punaista meripihkaa. Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.

Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se ei näkynyt. Kohta se puretaan.

Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla luonnonlaki jolle ei voi mitään.

Piti päästä majapaikkaan, enkä ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi rakennusten heijastuksia.

Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti, hetkestä toiseen.