Eilen sain luetuksi loppuun Vanja-enon. Siinä oli kyllä jotain perusteellisen selvää elämästä. Luulen että voi olla aivan selvää elämää mistä tahansa maalaiselämästä, jossa tehdään työtä, mutta jollain lailla voimattomasti, ei ole oikein tietoa siitä miksi, kenen hyväksi. Mutta talo on suuri ja alustalaisia on paljon. Ehkä tapahtumapaikkaa voisi kutsua kartanoksi? En tiedä.
Olen nähnyt Vanja-enon, todennäköisesti jommassakummassa Tampereen teatterissa, siis suurella näyttämöllä. Vanja-eno ei ole oikein pienten näyttämöiden kamaa. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä aihe vain on jotenkin niin selvä ja yleismaailmallinen. Tšehov oli kyllä tarkkasilmäisempi kuin useimmat aikalaisensa.
Tsehovin klassiset näytelmät olivat siis samoin kaupunginkirjastossamme. Lokin, Kolmen sisaren ja Kirsikkapuiston lisäksi pääsin pitkästä aikaa, vuoskymmenten jälkeen lukemaan ja miettimään Vanja-enoa. Olen todennäköisesti lukenut aiemmin Kaliman veljesten suomennoksia. Nämä on suomentanut Martti Anhava. Hän on myös kirjoittanut opuksen loppuun oikein tarpeelliset selitykset.
Siis: Vanja-eno tuntuu selvästi Metsähiiden kehitellyltä versiolta. Metsien hävittämisestä Vanja-enossa ei puhu se myllyllä asuva metsien suojelija, metsähiisi, vaan Astrov.
Anhava kertoo että Tšehov päätyi lääkäriksi pitemmäksi ajaksi Melihovoon, josta käsin hän pääsi yhteyteen esimerkiksi Pietarin ja Moskovan teattereiden kanssa. Vanja-enon hän päätyy antamaan Moskovan taiteelliseen teatteriin, ensi-ilta oli 26.10.1899. Luin Astrovia heti Tšehovin omakuvana. Tarkka hän on ihmisiä kirjoittaessaan jo Metsähiidessä.
Sekä Metsähiidessä että Vanja-enossa juodaan koko ajan ja ihan hirveästi, eikä aina teetä. On vaikea ymmärtää miten ihmiset ylipäänsä pysyvät hengissä, kun illallisten jälkeen keskustellaan ja sotketaan pahanpäiväisesti henkilösuhteita kun ikävystyneisyyden päälle otetaan sitten ryyppy että tylsyydestä edes jotain kirkastuisi.
Anhava miettii miten noita ”itsellisiä”, jotka asuvat isoja maalaistaloja tai kartanoita, mutta eivät itse viljele maata, pitäisi suomeksi kutsua. Sonja ja hänen Vanja-enonsa asuvat talossa kahdestaan. Palvelijoita ja työntekijöitä tuntuu olevan paljon. Näytelmän lopulla kun vieraana olevat ”paremmat” ihmiset, elämäänsä kyllästynyt tutkija ja hänen hyvin nuori vaimonsa kuulevat että Vanja-eno on saanut tarpeekseen heistä, syntyy se kunnon näytelmässä tarvittava kliimaksi, joka päättää ihmisten keskeiset sotkut nollapisteeseen. Astrov ei ikinä tule takaisin ja lahjakas ja itsekäs ja ylemmyyden tuntoinen Serebrjakov ja nuori vaimo Jelena lähtevät ovet paukkuen. Astrov tuntuu rakastavan väärää näytelmän henkilöä. Kyse on ehkä moraalikoodista, mutta tutkijan ja vaimon ikäero on ehkä liian suuri.
Koko ajan siis otetaan vielä yksi ryyppy ja sitten huudetaan palvelijoita valjastamaan hevoset. Siihen vielä pitää lisätä kunnon ukkonen ja salamointi. Kun luin tätä näytelmää nyt, mieleen tuli TV-näytelmä 42nd Street Uncle Vanya. Siinä Tšehov oli siirretty nykypäivän (olisiko ollut 1980-90 luvulla) New Yorkiin ja sellaisella tavalla että venäläisestä sielunmaisemasta ei kyllä näkynyt jälkeäkään. Olen varsinkin nuorena katsonut Tšehoveita venäläisenä kansallisena muotokuvana.
Newyorkilaisessa esityksessä Vanja-enoa näytteli sama Wally Shawn, joka oli päivällisellä André Gregoryn kanssa (My Dinner with André oli leffan nimi). 42nd St. Uncle Vanya on käsitykseni mukaan paha väärinkäsitys tästä venäläisestä sielusta ja siitä todennäköisesti johtuu tämänhetkisen maailmanpolitiikan surkea tila ja kaikki sodat. Näin se on siitä huolimatta että en ole erityisen vakuuttunut siitä sielun olemassaolosta.
Olen esimerkiksi viimeisen puolen vuoden aikana lukenut paljon kuulovammaisuudesta sattuneesta syystä ja yhä uudelleen tulee esiin semmoinen, että kuurot ihmiset ovat kaikin puolin päästään vialla ja ennenaikaisesti höperöityneitä. Kuulossakin voi olla sitä sielua, varsinkin kun kuuntelee musiikkia. Jota ei silloin kuullut ja nyt kuulee.
Olen siis oppinut, että höperehtimistä alkaa tapahtua kun kuulo huononee. Se johtuu siitä, että aivoissa kaikenmaailman neuronit törmäilevät toisiinsa ja tulevat vahingossa tappaneeksi toisiaan vaellellessaan. Jossain USA:n yliopistossa on huomattu, että kun kuulovamma hoidetaan esimerkiksi kuulosimpukkaan asennettavalla magneettijohdolla, implantilla, niin höperehtiminen vähenee. Suomessa on 800 000 kuulovammaista eikä nykyinen hallitus ole päättänyt allekirjoittaa vammaislakia.
Mutta takaisin Tšehovin omakuvaan mikäli se nyt Vanja-enon Astrov on. Minua kiinnostaa tietenkin se, mikä sai hänet ajattelemaan ja kirjoittamaan olosuhteista kaukana maaseudulla, vaikka tuskin se itsellisten pieni yläkerros mitään porvaristoa oli, niin kuin on joskus esitetty. Ei Anhavankaan mielestä ole kyse porvaristosta. Vähän turhanaikaisia ihmisiä siellä on, mutta Astrov taisi olla niitä ainoita lääkäreitä suuressa piirikunnassa. Mahtoiko siellä olla edes sairaalaa?
Sitä tulen miettineeksi, että onko varmasti maaorjuus jo lakkautettu. Siellä tuntuu olevan paljon väkeä töissä. Toivon että heille maksettiin sentään palkkaa. Tosin: orjuuden kaltaisissa olosuhteissa eletään ympäri maailman edelleen. Astrov on lääkäri ja hänellä on ammatti. En tiedä minkälaista palkkaa hän sai. Hän tuntuu tapaukselta, joka ei voisi jättää sairaita oman onnensa nojaan. Mutta miksi hän juo? Vai juoko hän siksi, että on epätoivoinen kansa tilanteesta?
Vanja-eno puhuu samanlaisia asioita kuin siinä aiemmassa näytelmässä Metsähiisi:
” Nyt katsotaan eteenpäin. Sitä mitä oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt on enää kolmannes pinta-alasta metsänä. Kauriita ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja vaaleansininen ohenevat jo. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Siirrytään kolmanteen osaan: piirikunnan kartta nykyisellään. Vihreää on siellä täällä, mutta ei enää valtavärinä vaan laikkuina; hävinneet ovat niin hirvet kuin joutsenet ja metsotkin…entisistä haja-asumuksista, erillistaloista, skiitoista, vesimyllyistä ei näy jälkeäkään. Kaiken kaikkiaan asteittaisen ja eittämättömän rappion kuva, joka näyttäisi tarvitsevan vielä kymmenen viisitoista vuotta kehittyäkseen täydellisyyteensä. Te sanotte että tässä ilmenevät kulttuurin vaikutukset, että vanhan elämän on luonnonmukaisesti täytynyt väistyä uuden tieltä. Kyllä, minä ymmärtäisin sen, jos täällä olisi tehtaita, verstaita, kouluja, jos kansa olisi tullut terveemmäksi, rikkaammaksi, viisaammaksi, mutta eihän täällä ole mitään sellaista! Samat suot ja hyttyset, samat tiettomät taipaleet, köyhyys, lavantauti, kurkkumätä, tulipalot ovat kunnan vitsauksina…”
(Vanja-eno, suom. Martti Anhava, s. 125, Otava 1999)
Mihail Bulgakovin suomennetussa proosakirjassa Valkokaarti (suom. Esa Adrian 1971, venäjänkielinen alkuteos 1925) ja ilmenee Adrianin hienosta alkupuheesta, että Bulgakov oli *myös* ollut lääkäri. Lääkäri ajelee pitkin laajoja Ukrainan tasankoja ja käy hoitamassa sairaita ja vammaisia. Nyt en aio kysyä ovatko Ukrainan ja Venäjän sielut jollain lailla samanlaisia. Ei sen niin tarvitse olla, vaikka kieli onkin sukukieli. Mutta kirja on täysveristä kunnon proosaa jos joku tahtoo tähän ukrainalaiseen sieluun tutustua. Ehkä pitää lopettaa sielusta puhuminen. Lopetan.
Eilen illalla kävin katsomassa loput Ylen Areenasta Ukrainassa vuonna 2022 toteutetun elokuvasarjasta nimeltä ”He jotka jäivät”. En voi sille mitään, mutta kyllä tuo 6-osainen itsenäisten elokuvakertomusten sarja oli kertakaikkiaan tšehovilainen.
Ja Tšehov ei ole missään nimessä hidastempoinen, ikävää elämää kuvaava näytelmäkirjailija ja novellisti. Lääkärit tietysti näkevät ihmiskirjon työssään ja osaavat sen vuoksi kuvata henkilöitään täsmällisesti.
On heilläkin intohimonsa ja joskus varmaan puutteitakin on. Ensisijaisesti: miksi sekä venäläiset että ukrainalaiset juovat niin tolkuttomasti? Sitten tulen ajatelleeksi että ne jatkuvat sodat ovat tehneet ihmisistä surun murtamia eikä missään ole ollut vielä sairaslomia ja tuberkuloosikin on raivonnut kaikkialla. Päälle vielä sotavammat.
Tolstoihan kuvaa myös Napoleonin aloittamaa sotaa siinä Sodassa ja rauhassa. Ja vähän erilaista sotaa Anna Kareninassa. Ihmisen kuva noissa tarinoissa tarkentuu. On luettava ja käytävä teatterissakin joskus että käsittää edes vähän enemmän ihmisten elämästä. Tuskin meissä niin paljon eroa on.
