Ulkona puhaltaa ilmastonmuutos ja sisällä kirjat joita riittää. Niistä löytyy melko varmasti tarttumapinta johonkin elämän kohtaan. Useimmiten johonkin juuri oppimaani tai sitten joihinkin ihmisiin jotka olen tuntenut. Tai maisemiin, ehdottomasti maisemiin.
Minulla on aika monta Aulis Aarnion kirjaa. Löysin hänen kirjansa ”Viiltävät muistot” (Warelia 2022, 472 s.) kirjastosta. Auliksen tunnen, mutta hän on sen verran vanhempi koulukaveri, että ehti jo melkein pois maisemista ennen kuin erottui joukosta sillä tavalla, että ilmestyi kotiin keittiöön puhumaan isän kanssa. Joivat iltateetä. Isästä kuuli, että se piti puhetta niin kuin olisi ollut raittiusyhdistyksessä, jonka nimiin se kierteli joskus kylillä ja näytti kuvia vaurioituneista sisäelimistä. Koko se ajatus värisytti, ei se, että ihmiset juovat ja kuolevat vaan se, että joku itse asiassa leikkelee niitä ruumiita ja niiden kuvia sitten isä käy näyttämässä seurojentalon puheessaan. Oletan että ne olivat raina-kuvia.
En siis ymmärtänyt isän ja Auliksen keskustelusta mitään. Isä seurasi Auliksen elämää ja oli sitä mieltä että siitä pojasta tulee vielä jotain. Sitten kun kasvoin ja isäkin oli jo kuollut, opin että isä oli myös olettanut että minusta ei tule ikinä mitään kun en pysy paikallani. Isä kuoli kun olin Amerikassa.
Aulis Aarnion kirja kertoo Suomen sisällissodasta. Siinä on monen kertojan tarina ja yhdessä niistä tulee yhden kylän tai Tampereen kaupunginosan kertomus sisällissodan ajalta aina Mäntsälän kapinan aikoihin. Aulis on osallistunut Kangasalla toimineeseen Ramppi-teatteriin viime vuosikymmeninä ja kirjoittanut sen kesäteatteriin näytelmiä. Olen päässyt niistä näytelmistä vain yhtä katsomaan Auliksen pikkusiskon Anjan, entisen luokkatoverin, kanssa. Siinä kerrottiin paikallishistoriasta, koulun alapuolella sijaitsevasta Lepokodista ja sen historiasta.
Kävin Lepokodissa usein tapaamassa yhtä sen kolmesta sisaresta, jotka pitivät sitä yllä 1950-60-luvulla. Sen sisaruksen nimi oli Martta Aarnikotka ja hän oli lausuja ja hänellä oli iso oma kirjasto. Istuin siellä lukemassa kirjoja ja sain niitä joskus lainaksikin. Kirjastoon ei päästetty lapsia ennen kuin he olivat yli 12-vuotiaita ja sen jälkeenkin huomasin että uudet ja hyvät kirjat eivät siellä olleet, ainakaan kaikki. Tarvitsin ne kaikki. Jos joku tahtoo Lepokodista enemmän tietoja, niitä löytyy esimerkiksi Satu Koskimiehen Ulla Katajavuoresta, äidistään kirjoittamasta elämänkertaromaanista nimeltä ”Te näitte mun soittoni riemun” (Tammi 2003). Ulla Katajavuoren soittoa kuuli usein esimerkiksi lauantain toivotuista levyistä vielä 1960-luvullakin.
Aulis Aarnion kirjassa ei ole epiteettinä romaani tai elämänkerta vaan ”Kertomus ihmisistä Suomen syntyessä”. Sitä lukiessa tuli mieleen venäläisen Andrei Sinjavskin romaani ”Kuorosta nousee ääni”. Tässä ääniä on paljon ja ne tulevat eri perheistä, ihmisistä jotka joutuvat miettimään mitä tehdä kun paikkakunta jakaantuu punaisiin ja valkoisiin, eivätkä asetelmat mitenkään tunnu liikahtavan.
”Marxiako sää? Vai Leniiniä? En minä niitä. Kirjallisuutta minä. Pidän aina muutaman kirjan mukana, matkalaukussa. Varsinkin Dostojevskiä. Maria ei ollut koskaan edes kuullut moisesta Dostoskista, vai mikä se oli, eikä uskaltanut paljastaa tietämättömyyttään. Mihinkä olisi mennyt häpeämään, jos olisi väärin arvannut. Olikohan Dostoski se mustapartainen sotilas, joka kaupitteli Tampereella ryssänlimppuja?”
Tässä on keskustelu, kirjan henkilöinä Akusti ja hänen tuleva vaimonsa Maria yhteisen elämänsä alkutaipaleella. Aulis kirjoittaa kappaleiden sisälle repliikkejä ja ne lukee sujuvasti yhteen ja sillä lailla kertomus etenee ja siitä tulee elävä.
Alkuun lukeminen oli hankalaa. Kappaleissa oli selvä logiikka, ongelma oli se että yritin lukea sitä niin kuin mitä tahansa kirjaa, mutta tässä oli mukana myös kieli, jonka muistin. Olin muuttanut Pohjanmaalta Kangasalle. Kävi niin kuin monelle lapselle käy, jos vanhemmat muuttavat koko ajan: en enää oppinut Pohjois-Hämeen murretta. Nyt huomasin että olen kuitenkin kuunnellut koulukavereita niin tarkasti kuin osasin ja että Aulis on kuunnellut myös. Rupesin näkemään henkilöhahmojen sisälle:
”Wilenius hämmästyi entistä enemmän kuullessaan Strömforsin madonluvut. Tairan olla väärässä. Toi ei o se sama Römforssi, joka mut tuamitti, ei se voi olla. Noihan on viksun miähen puhheita.
En minä sitä, väärää diktatuuria, en tietysti, mutta eduskuntaan on saatava ryhtiä, Olsson takelteli. Wileniuskin rohkaistui, kun huomasi, että vastapuoli ei ollutkaan asessori vaan tuuliviirin lailla edestakaisin heiluva kirjailija. Eruskuntaanhan saaraan ryhti sillä, että äänestettään sinne uusia ihmisiä, Wilenius sanoi ja jatkoi: Temokratia on Suamessa viä nin uusi ilmiö, että sitä vasta harjotellaan matkalla oikeeks tasavallaks. Ei eruskunnalta voi vaatia sammaa, kun semmosten maitten parlamentilta, jokka on vanhoja temokratioita.”
Kielellä on aika helppo kuvata ihmisten luonnetta. Tuossa puhutaan kyllä politiikkaa, takana oli sisällissota ja sen hävinnyt osapuoli. Kirjan alussa on kuvauksia Virtain suunnan taisteluista. Piti ottaa selvää tuosta Strömforsin tittelistä. Asessori. Siitä tulee mieleen joku vanha SF-elokuva. Asessorin naishuolet? Vielä 1950-luvulla suomalaisia farsseja tehtiin elokuviksi paljon. Niitä todennäköisesti esitettiin Kangasalan Kinossa, mutta en muista nähneeni. Sen verran uskon tietäväni että että asessorin asemaan ei pitäisi kuulua minkäänlaisia naishuolia, heidän pitäisi olla ikäänkuin sellaisen yläpuolella. Olen ollut aivan pienestä onneton kirjatoukka, joka ei piittaa edessä näkyvästä farssista. Sellaista ei ikäänkuin ollut, ainakaan lukemistossa.
Farsseja luultavasti näkee kuka tahansa joka vähänkin katsoo ympärilleen. Mutta asessori on tuominnut Wileniuksen Tammisaareen vuonna 1918. Asessori on jonkinlainen ammattinimitys, siitä on kaikenlaista netissä ja työt näyttävät liittyvän tuomioistuimiin. Aivoni eivät jostain syystä suostu asettuvan sellaiseen asentoon, jossa olisi mahdollista ymmärtää jotakin lakiteknisistä termeistä saati sitten virkanimityksistä.
Aarnion kirjan asessorin elämässä tragedia kuitenkin voittaa farssin ainakin lopuksi. Mutta tulevaisuuteen ei tämän kirjan myötä kuitenkaan nähdä. Jostain netissä luin että Suomi ei ole ikinä voittanut muuta sotaa kuin sodan itseään vastaan, sisällissodassa siis. Siinä ei käynyt kovin hyvin.
Kirjassa asessori päättää yksinään että hänen on tuomittava Wilenius Tammisaareen. Sillä tavalla asessorin henkilökuva on varmaan ”oikea”, että se sisältää konfliktin. Hänen lapsensa tuo näkyville toisenlaisen Suomen, joka perustuu valkoisten voittoon sisällissodassa. Valkoiset radikalisoituvat ja alkavat vaatia Mussolinin malliin ”vaskistista” komentoa Suomeen. Voittaneilla on tietenkin oikeus puolellaan.
Kirjan loppupuolella Aarnio kuljettaa IKL:n ihmisiä ja työväentalojen porukkaa kohti konflikteja. Niitä on IKL:n nousun aikoihin ollut varmasti useampiakin. Kirjassa kerrotaan juhlista työväentaloilla ja juhlakentillä vähän isommalla porukalla Suur-Suomen tuloa haluaviin. Kumpikin osapuoli pyrkii etsimään lisää jäseniä. Kirjassa on kohtaus, jossa Santeri raahaa siskonsa pois IKL:n esiintyjälavalta, runoja oli esittämässä. Puhujina olivat olleet rovasti ja Strömforssin poika joka kirjoitti nimensä että Koskenvirta:
”Jumalauta Koskenvirta! Ja sääkin pappi! Mitä helvettiä meirän likka iikollien juhlassa tekkee! Ajattelimme Martan parasta… Saa tilaisuuden, rovasti selitti. Pirä sää mustakaapu turpas kii! Iikollit viä näköjään tyämiähiltä kakarakkin. Otetaan rauhallisesti Aittakallio, Eerola toppuutteli, mutta turhaan. Santeri retuutti Martan pois juhlakentältä ja huusi mennessään: Eerolakin on näköjään syäny kärpässiäntä, kun tollai sekoilee.
Mää vaan sitä, että ollaan ihmisiks, Eerola yritti rauhoittaa, mutta Santerin kiukku ei siitä laantunut. Helvetin vasisti! Komenna omias, älä mua. Wilenius tuli Santerin tueksi. Me viärään likka pois, ja sillä hyvä. Eerola oikaisi koko pitkän ruotonsa ja pani kädet selän taakse ristiin. Täytyykös mun ruveta ihmisten aikana suuttuun, hän ärähti. Santeri, joka oli nokkela löytämään tilanteesta ärsyttävän puolen, vastasi Marttaa pois retuuttaessaan: Anna tulla vaan! Sulle nauraa naurismaan airakkin.”
Kirjan henkilöt alkavat aika pian tuntua roolihenkilöiltä ja ympäristönkin näkee aika hyvin, jos on asunut maalla. Vielä 1950-luvulla maaseudulla olivat talot ja niiden paikat paikoillaan, väkeä oli paljon.
Näen maisemaksi Hämeen. Väinö Linna kirjoitti samoista ajoista kirjasarjassa ”Täällä Pohjantähden alla”, Tampereeltahan Linna oli kotoisin.
Strömforssin pojan nimi oli Toivo Aunus, siitä suvusta oli käyty Aunuksen retkillä. Sitten tuli mieleen romaani jonka olen lukenut vuosikymmeniä sitten, venäläinen kirjailija Andrei Sinjavski ja hänen kirjansa nimeltä ”Kuorosta nousee ääni”.
Sinjavskin alkuperäinen nimi oli Abram Tertz ja kirja on suomennettu vuonna 1979. Se kertoo leirituomiosta. Mutta leirikertomukset ovat kyllä usein olleet juuri tällaisia kirjoja, joihin voi verrata Aarnion kirjaa. Ne alkavat peruskonfliktista, Sinjavskin kirja on koottu seitsemän vankileirivuoden kirjeistä ja ne kuvaavat ihmisiä, joita leireissä näkyy. Löysin vuoden 2010 Kaltiossa julkaistun Pasi Pikkupeuran repparin matkoilta leirien maisemissa. Kiinnekohta on ollut Arkangel, jossa ollaan myös Pirkko Saision viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Passio, siellä ja muualla pohjoisessa on ollut eniten leirejä.
Sinjavskin kirja kannattaa lukea, koska se kertoo sellaisista mielenmaisemista, kun illuusiot ovat kadonneet. Pikkupeuran artikkelin lopussa on hyvä kirjallisuuslista.
Ei Aulis Aarnion kirja ole suoraan verrannollinen venäläisten vankileirien mielenmaisemille. Sinjavski tuli mieleen sen vuoksi, että siinä on henkilöiden sisäistä puhetta paljon. Sisällissodilla taitaa olla yksi yhteinen tekijä: ne ovat äärettömän katkeria eivätkä niiden jäljet katoa helpolla.
Tämän kirjan ”Viiltävät muistot” menevät lomittain toisten kanssa ja miten heidän työnsä ja toimeentulonsa tulevat esille. Paikkakunta voisi hyvin olla vaikka Kangasala. Tarkoitan tällä ennen kaikkea paikoillaan pysyvien ihmisten maisemaa, niin maiseman kuin mielenmaisemienkin vuoksi. Tai voisi se olla esimerkiksi alussa mainittu Messukylä, Tampereen kaupunginosa. Paikkakunnan nimellä ei ole niin paljon merkitystä, sillä on, että ihmiset kuuluvat jonnekin. Tässä tarinassa ajattelen ennen kaikkea nuoria naisia elämänsä alkutaipaleella. Sodan jälkeen heillä ei usein ole jäljellä yhtään mitään eikä niin kutsuttu normaali elämä ota alkaakseen.
Ristiriidat tulevat esille ihmisten kesken. Tässä tapauksessa ennen viime sotia edeltäneet ajat ovat ratkaisevia. Nyt tulen lukeneeksi tätä kirjaa vasten uutta sotaa, jonka Venäjä aloitti helmikuun 24. päivä tänä vuonna. Sodalle ei näy vielä loppua. Se on tuhoamissota, niin kuin sodat nykyään tapaavat olla. Ukrainan ihmisten vastustukseen tuhoaminen ei tunnu vaikuttaneen. Ihmisillä on tapana puolustaa omaa maataan, ainakin milloin se maa tuntuu omalta.
Rauhat taitavat tulla pakottamalla. Sotien tapana on toistua. Juuri nyt ei ole näkyvissä ainakaan sisällissotaa täällä.