Mme de
Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia
vaikuttajanaisia Ranskan suurelta vuosisadalta, 1600-luvulta.
Ahkeruutensa mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he
saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa. Louise de
Marillac tunnetaan myös Laupeuden tyttäret -sisarkunnan perustajana
ja johtajana. Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita.
Tapaamme tuoreet filosofian tohtorit Rose-Marie Peaken ja
Riikka-Maria Pöllän. Ohjelma vie meidät Pariisin historialliseen
sydämeen, Le Marais'n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa naisten
ylläpitämistä salongeista. Toimittaja on Sini Sovijärvi.
(Yle Radio
1, maanantain historiasarja, sarjan esittelyteksti)
Sini
Sovijärven Canal
du Midi oli hyvin hieno,
kaunis, jännittävä historiasarja. Nyt tuli sarja jota on todella
mietittävä. Miettiminen ei ole hankalaa. Aivoni toimivat vielä,
ainakin jossain määrin. Uudessa sarjassa tulevat esiin myös
tunteet. Canal du Midi on ranskalainen kanava, tässä taas puhutaan
naisista noin suunnilleen Aurinkokuninkaan aikaan, mutta myös vähän
ennen ja myöhemmin.
Olen kyllä
tietoinen #metoo -kampanjasta. Se alkoi USA:ssa ja tuntuu olevan
jollain lailla osa kampanjaa kohta vuoden vallassa olleen presidentin
saamisesta pois istuimeltaan, mikäli sellainen nyt on, siis istuin.
Yritän peitellä muistiin tunkevia ajatuksia kuningas Ubusta.
Tätä
kirjoittaessani kuuntelen miten presidentti Mugabe ei tahdo lähteä
pois virastaan Zimbabwessa. En ole seurannut Mugaben edesottamuksia
niin tarkasti että voisin sanoa mitä hän on tehnyt väärin, mutta
kai hän on jotain tehnyt väärin, koska hänet tahdotaan ulos. Ehkä
hän on liian vanha, 93-vuotias? Zimbabwen poliittinen tilanne eli
nopeasti: nyt jo Mugabe väistyi virastaan. Kansa tanssii edelleen
Hararessa kaduilla ja heillä on uusi sankari: We Welcome Our Hero,
lukee plakaateissa. Armeijan tankit alkavat väistyä. Mutta sankarit
ovat aina vaarallisia.
Miehiä,
vain kuitenkin tietynlaisia, vetää puoleensa valta. (Takavasemmalta
kuuluu kysymys: entä naiset?) Zimbabwe on suhteellisen hiljakkoin
itsenäistynyt maa, jolla ehkä on oikea perustuslaillinen kriisi,
mikäli sillä on perustuslaki. Mugabe halusi uudeksi johtajaksi
vaimonsa, joka on aika tavalla nuorempi kuin hän. Mutta nyt vallassa
on joku mies. Se olisi ollut ensimmäinen kolonialismin alta päässyt
maa, jolla on naisjohtaja.
Perustuslaki
on myös USA:lla. Ongelmia on varmaan maalla kuin maalla
perustuslakien soveltamisessa. Siis: kenellä on valta? Ja mitä
parlamentti on mieltä? Mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö?
Voiko enemmistöjä ja vähemmistöjä jollain lailla rajata ja
mitata, voiko niistä tehdä tilastoja? Zimbabwe voi olla
klaani-/heimokulttuurimaa. Enpäs tiedä. Mutta onko USA sellainen?
Mikä on Alabama?
Tähän
sopii Brechtin-Weillin
Alabama-laulu,
Jim Morrisonin
ja The Doors-yhtyeen
esittämänä. Olivathan Brecht ja Weill II maailmansodan aikaan
Yhdysvalloissa pakolaisina! Alabama-laulussa on säe: Oh
take me to the next little girl!
Siinä aikuinen mies pyytää päästä lähimmän pienen tytön luo
eikä osaa sano miksi.
Tuossa
radio-ohjelmassa pukeutuminen, muoti, tapa puhua, kaikki sellainen on
ollut jo kauan se merkki, joka näyttää ihmisille mihin
yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Sini Sovijärvi keskustelee
kahden tutkijan kanssa siitä, millä tavalla Ranskassa naiset,
erityisesti Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludwig
XIV:n
aikaan, pääsivät esiintymään hovissa ja sen liepeillä, omissa
salongeissaan niin että heidän yhteiskunnallinen olemisensa
hyväksyttiin. Ludwig XIV on historiankirjan mukaan lausunut: Après
nous le dèluge, suomeksi
”Jälkeemme vedenpaisumus”. Sitä paitsi Ludwig XIV taisteli
protestanttisia hugenotteja vastaan.
Siihen
aikaan nainen ei ollutkaan enää pelkästään jonkun varakkaan
aatelisen vaimo ja kiivennyt sitä kautta ylöspäin yhteiskunnassa.
Hämmästyin sitä, että nämä naiset ovat tulleet esille kahdesta
suunnasta, leskinä – ja rahaa perineinä – ja sittemmin salongin
pitäjinä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää vieraita, tai
sitten myös uskonnollisina uudistajina ja uuden yhteisön, Laupeuden
sisarien, perustajina. Salongin pitäjät ovat kurtisaaneja.
Luostarit taas ovat luostareita, mutta kun kyse on
hartaudenharjoittajien yhdistyksestä, niin siihen olikin sitten
kätkeytynyt protestanttinen ajatus. Laupeuden sisaret ovat
eräänlainen kapinasolu.
Naisten
tapaan olla, keskustella, pukeutua, käyttää huulipunaa ja puuteria
ja poskipunaa käytetään aikaa, naiset alkoivat muuttua. Pukumuodit
olivat jo olemassa, niistä saattoi lukea pukeutujien
yhteiskunnallisen statuksen. Aurinkokuninkaan aikaan yhteiskunta
vaurastui ja myös alemmilla yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus
saavuttaa ulkonaiset merkit vauraudesta pukeutumisen, hiusmuodin ja
sellaisen avulla. Mutta jos nainen ei ollut käynyt kouluja, se
kuului kyllä sitten äkkiä puheesta ja niin naisen luokka-asema
paljastui. Ehkä heille sitten näytettiin ovea?
Kysymys oli
emansipaatio-aallosta. Katolinen kirkko ei huomannut lisääntyneiden
salonkien ja Laupeuden sisarten vanavedessä hiipivää reformaation,
katolisen uskon kumoamisen siementä. Mutta tärkeätä on ollut
noille naisille selviäminen ilman niitä miehiään. Kurtisaanin
tarkoitus oli viihdyttää miehiä, seksi oli yksi ulottuvuus, vaikka
(juuri) kukaan ei siitä ääneensä puhunutkaan. Makuuhuoneiden
kirjahyllyissä oli myös pornografiaa. Nämä naiset eivät olleet
pelkästään prostituoituja, koska heidän kuului olla
kultivoituneita ja näyttää ja puhua kuin yläluokan sivistyksen
omaava ihminen joka tavalla.
Asema
merkitsi ihmisen: hän pystyi sanomaan ja puhumaan, koska hän oli
ylhäisöä. Lisäksi vielä: ulkoiset merkit tekevät myös sisäisen
minän (tekevätkö?). Tässä semiootikko Juri
Lotmanin ajatuksia Chaplinin
Kultakuumeen
lopusta, laivamatkalta:
Kun
Charlie pukeutuu vanhoihin resuihinsa, tyttö tuntee hänet. Nyt
pukeutuminen on juonen elementti, ja siksi se häipyy
näyttelemisestä: Charlie käyttäytyy kulkurin puvussa kuin kulkuri
ja löytää käyttäytymisen eheyden. Hän on pieni ahdistettu
ihminen naiiveine ja hassuine eleineen, jollaisena tyttö hänet
hyväksyy ja jollaisena rakastaa.
(Lotman: Merkkien maailma)
Ajattelen
pukeutumisen, puvustuksen, koristelun ja kaiken sellaisen
kulttuurihistoriaa. Mikä erottaa sivistyneen kurtisaanin laupeuden
sisaresta, joka pyrkii vallankumoukseen? Pelkkä pukuko? Kuka siis
lopulta määrittelee ihmisen? Miten yhteiskuntaluokat oikein ovat
syntyneet?
Miljonääri-Chaplin
ja se kulkuri olivat Kultakuumeessa miltei vastakkaisia hahmoja.
Mutta kuitenkin roolista toiseen on mahdollista hypätä. Ehkä ei
kuitenkaan ole, koska eivät ihmiset elä sillä tavalla? Ilmeisesti
on kuuluttava johonkin joukkoon oli se sitten mikä tahansa.
Ajattelen ihmisiä, jotka eivät halua olla mukana. Eivät kuulu
joukkoon. Olen aina miettinyt niitä jotka ovat ulkopuolella.
En minä
kyllä heitä pukeutumisesta ja koristelusta huomaa. Kyllä heidät
erottaa silloin kun he avaavat suunsa tai rupeavat kirjoittamaan
julkisesti tai jopa äityvät pitämään konsertin tai kokoavat
joukon performanssia varten. Tai vain istuvat jonkun viisaan puun
alla ja katselevat hymyillen ihmisiä jotka säntäilevät eestaas.