Matkoilla jossain päin Suomea

Tulin vähän aikaa sitten Suomen läpi etelästä kotiin. En kyllä koko Suomen läpi, vaan ehkä läpi maan kolmanneksen, mutta viistosti, koska rautatiet on rakennettu sellaisten asemien mukaan että väkeäkin on. Maa on iso ja harvasti asuttu.

Ihmiset ovat jo muuttaneet pois. Kun oli juhannuksen jälkeinen aika, niin ei yötä vasten ollut niitä edes junassa. Sen sijaan oli valoisaa, pystyi katsomaan ulos. Pohjanmaan kohdalla näkyi olevan kesäpaisunta. Se oli ilmestynyt sen jälkeen kun olin lähtenyt matkalle. En muista nähneeni vuosikymmeniin ellen koskaan vettä pelloilla juhannuksen jälkeen.

Lähimmäs kesätulvaa muistan kesän 1960 tai vaihtoehtoisesti 1959. Mökillä laituri oli veden alla ja ruuhi sitä meriteeraamassa. Se oli aikaa jolloin turvekeisari ei ollut vielä pilannut järven vettä – eikä tulisi pilaamaan yli 30 vuoteen – joten joka tapauksessa pyykki oli pestävä järven selällä. Ruuhi pysyi paikoillaan ja jos ei pysynytkään, vesi oli tarpeeksi lämmintä.

Näin kyllä että nyt pelloilla lojuva vesi oli likaista. Pelloilta lähtevät ojat olivat täynnä ja lähenivät raiteita. Muistin lukeneeni jostain että kunnon tulva uurtaa maan raiteiden alta pois. Aina olen ihmetellyt menevätkö junat silti sellaisesta kohdasta yli. Ehkä ne ottavat vauhtia?

Lakeudella ei tosin ole mäkiä joita pitkin lasketella alas. Väki siinä peltojen keskellä ei ollut voinut nostaa asumuksiaan ylös pellosta. Mutta olivat ymmärtäneet kuitenkin ympäröidä talonsa ja tavaransa kasvavilla puilla. Kuvittelin tulvaa joka kaivaa mullan pois puiden juurien ympäriltä. Puut seisoisivat juurten latvoilla kunnes lieju tulisi takaisin mukanaan multa.

Ei ollut pelloilla enää mitään vihreää, tänä vuonna ei tule satoa ainakaan siltä kohdin. Olin kuullut että läheiselle meteorinkraaterille tulisi sinne liejun keskelle arviolta 75 000 ihmistä seuroihin. 

Tapasin yhden sellaisen perheen, nuoret vanhemmat ja viisi lasta, saviset saappaat jalassa. Luin lehdestä että paavi kertoi katolisen kirkon saavuttaneen jo maan äärten täyttämisen tavoitteen. Nuoret vanhemmat antoivat bussipysäkillä tilaa. Ei-rukoilevaiset eivät anna tilaa koskaan, eivätkä varsinkaan nuoret sellaiset.

Uima-altaassa uiskennellessani ihmettelin minkä takia kaikkien samoin rukoilevien ja veisaavien pitää kokoontua yhteen. Olin harmissani. Oli varoitettu että nettiyhteydet menevät poikki. Ne olivat jo torstai-iltana poikki ja sama meno jatkui maanantaihin asti.

Koska olin ollut poissa päivätolkulla, aikatauluni oli myöhässä. En ole jäänyt eläkkeelle. Vaikka rahaakaan ei tule, vain menee, niin silti on tehtävä työtä. Se on siksi, että pää muuten halkeaa, mutta myös siksi, että maailma on täynnä kummallisuuksia, joihin tulee törmänneeksi ja aina vain uusiin ilmeisesti ikuisesti. 

Kummallisuudet ovat useimmiten absurdeja, onneksi, mutta kyllä painajaisiakin on. Tämä oli siltä väliltä.

Meteorikraateri on se paikka, jonne joutsenet, kurjet ja hanhet ja monet muut muuttolinnut pysähtyvät syömään siemeniä ja olkia keväisin ja syksyisin. Meteorikraateri on tasaista viljeltyä peltoa. Nyt ilmeisesti ei ollut, koska rukoilijat olivat suunnanneet sinne.

Maanantaiaamuna istuin kärsivällisesti puhelimessa ja kuuntelin tiedotteita, joissa sanotaan että vastaamme mahdollisimman pian, sitä paitsi niihin ja noihin ongelmiin löytyy netistä vastaus osoitteessa se ja se. 

Vastatessaan kaupunkini byrokraatti kuulosti siltä, että oli työntänyt päänsä johonkin asiakirjahyllyyn,  siis ontolta. Ei, hänellä ei ollut aavistustakaan kuka olisi myynyt kaupungin nettiyhteydet rukoilevaisille. Lopulta hän sai ähkäistyksi jonkun toisen nimen – tällä kertaa suomenkielisen. Mutta kaupungin vaihde lopetti vastaamisen.

Arvelin että puhelinyhteydet ovat menossa. Soitin nopeasti palveluntarjoajalle, joka ei ole koskaan tarjonnut palveluja vaan halunnut myydä jotain. Juutuin kuuntelemaan pitkäksi aikaa sietämätöntä viihdemusiikkia. Sitä oli pakko kuunnella, koska jossain vaiheessa robotti lopettaisi puhumisen ja langalle saattaisi ilmestyä ihminen.

Helpotti kun hissimusiikki loppui. Tuli apua ensimmäisen kerran. Korvauksia ei luvattu tietenkään. Asiakaspalveluhenkilö oli tavattoman selkeä, ymmärsin kaiken. Ilmeisesti kyse oli todellakin nettiyhteyksien antamisesta niille kraaterissa rämpiville. Lehdestä luin että siellä lapset tiskaavat, siivoavat käymälöitä ja hakevat vettä.

Nyt on seuraava päivä. Karavaani on painunut Suomen maanteille. Sitä olin ihmetellyt, että kun rukoilevaiset eivät hyväksy televisiota, niin netti kyllä hyväksytään. Uima-altaassa tuttu polskutteli. Hän hymyili ja kertoi että kyse on todennäköisesti hengen kohotuksesta.

Nyt on mietittävä missä tilassa oma henkeni on. Yskittää kyllä vähän, mutta se johtuu todennäköisesti falskaavista ikkunoista tuulevasta pölystä. Paitsi että pelloilla makaa tulva, niin koko kevään ja kesän on tuullut koko ajan. Ikkunoiden reunukset ovat mustat pölystä.

Harmittaa etten muista kaupungin byrokraatin nimeä. Häntä voisi kehottaa syömään vitamiineja ja valkosipulia, niin hankalalta hänen äänensä kuulosti. Lapsenlapsikin tiesi että valkosipuli suojaa vertaimeviltä vampyyreilta.

Byrokraateilla on kyllä edelleen töitä. Pitää lukea Gogolia uudelleen. Gogol ei keksinyt päällystakkinsa (-viittansa?) hukannutta byrokraattia, kyllä sellaisia on aina ollut, se ihmisryhmä on ehdottomasti katoamaton. Se kelluu pinnalla missä tahansa tulvassa.

Edit 1.7. Ennen lähtöä matkalle luin tämän kirjan ja kirjoitin siitä.

Sadetta

Juhannusaatto taitaa olla nyt ennen kuin on Jussin ja Johanneksen nimipäivä. Olen viikkovillissä, mutta tiedän suunnilleen mitä aikaa eletään, vaikka on rukattu aikaa väärään suuntaan kesäisin, niin että en enää tiedä kesän keskipäivän hetkeä.

Kohta sataa. Eilen satoi. Huomenna sataa taas.

Jos isoäiti eläisi, hän murehtisi ääneen katoa, jo ennen kuin se on aivan varma. Kyllä se näin koleana keväänä ja kesänä olisi ollut 1950-luvulla aika varma. Muistan kun hän puhdisti silmälasejaan tuvan pöydän ääressä ja kirjoitti päivän töitä ja ilmoja yliopiston keltaiseen almanakkaan. En tiedä olisiko edes perunoita saatu istutetuksi pellolla makaavan veden vuoksi.

Isoäiti piti pientilaa yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Hevonen oli, viljeltyä ehkä 12 hehtaaria, metsää enemmän. Navetassa neljä lehmää, kanoja, joskus sikoja ja lampaita, mutta ei monta. Osuusmeijeristä tuli tili.

Nyt kukaan ei yritä enää tulla sillä tavalla toimeen. Mutta ei maailma ennenkään ollut ennalta arvattava.

Istun tässä sadetta odottaessani ja luen Ludwig Wittgensteinia. Kirjan nimi on Varmuudesta. Se on hyvä nimi, vaikuttaa siltä että siitä on hankala sanoa mitään varmaa.

Hän kyllä puuttuu sateeseenkin:

”Ihmisten arvostelmiin kuului ennen, että kuningas pystyy tuottamaan sadetta. Me sanomme, että tämä on ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa. Nykyajan ihmisten arvostelmia on se, että lentokone, radio jne. ovat keinoja kansojen lähentämiseksi ja kulttuurin levittämiseksi.”

Olen ajatellut kuunnella radiota. Mutta sitten on mietittävä tarkkaan mitä ja kuka siellä on sanomassa jotain ja miksi. Siinä menevät kesäpäivänseisauksen ajat. Muistaakseni aivan äsken lisättiin tai poistettiin maailman ajasta jonkunsuuruinen osa.

Aikaa tulee senkin jälkeen.

Matkoilla kotona

Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.

Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.

Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.