Kiveä kovempi

Brighton Rock, Graham Greenen kirja on jostain syystä suomennettu Kiveä kovempi. Se käsittelee samaa aihetta kuin monet täyteen ahdetut, näköalatonta nuorisoa pursuavat paikat: mellakointia. Greene tosin kirjoitti 1950-luvusta.

Sadekausi on alkanut ja sitä kutsutaan syksyksi. Viime viikolla oli kaksi (2) päivää jolloin ei satanut. Jos ei ole sadeviittaa kastuu jokaisella fillarimatkalla. Vielä on niin lämmin, että se ei haittaa, voi lisätä vauhtia ja lämpö leviää viitan sisällä.

Mutta osui yksi päivä jolloin aurinko paistoi enemmän kuin moneen viikkoon. Puolukkaretki! Hallaa ei vielä ole ollut, joten aivan tummat puolukat vielä puuttuivat. Ennen paikalla oli miltei 100-vuotias mäntykangas. Nyt joku oli suorittanut isot hakkuut, joten risuihin auttamatta kompastui. Jäkälä ja sammal olivat imeneet itseensä vettä, siirtolohkareiden väliin jääviä kuoppia ei nähnyt.

En pudonnut kuin kerran enkä nyrjäyttänyt edes nilkkaani. Jalassa oli kunnon saappaat.

Meno oli silti sellaista rymyämistä että kuka tahansa karhu, ilves tai hirvi oli taatusti häipynyt jo siihen mennessä kun oltiin päästy ensimmäiseen punertavaan mäkeen. Takana olisi ollut toinen ja kolmas. Aurinko oli suorastaan kuuma.

Tässä metsässä näin joskus parikymmentä vuotta sitten ilveksen. Olin kulkemassa yksin, ja silmäkulmasta huomasin jotakin laakealla kivellä. Ilves nukkui. Päivä oli melkein samanlainen kuin nyt, mutta olin matkalla pyöreälle lammelle. Silloin ei ollut vielä hakattu yhtään aukkoa lapsuuden mäntykankaaseeni, nyt en voisi olla varma pyöreän lammen sijainnista.

Sen ympärillä loistivat keltaiset marjat, joita pidin tapanani syödä lounaaksi elokuun loppupuolella. Valokkeja. Lammen keskellä oli pystyyn kuollut nuori puu, mikä lienee, ja siihen joku oli ripustanut linnunpöntön. Niihin aikoihin lintuja oli paljon.

Ilves oli tuulen yläpuolella, joten se ei haistanut minua. Matkaa oli kymmenisen metriä. Kiersin hitaasti alaspäin, kuusimetsän puolelle, josta se ei voinut nähdä eikä haistaa minua.

Puolukkametsässä kulkee keskellä kallioharjanne, joka on syntynyt valtavista siirtolohkareista, joita jääkauden loppuvaiheessa jäät eivät olleet enää jaksaneet rytyyttää eteenpäin. Harjannetta pitkin pystyy kävelemään, varovasti.

Täysikäiset, tummat kuuset jäivät alapuolelle. Tuulessa niiden latvat huojuivat hiljaa. Kuuset olivat suojassa, mutta eivät tietenkään enää ihmiseltä.

Minulle tuli päivän kuluessa sellainen tunne, että ihminen alkaa olla aika epätoivoinen, kun hän joutuu viimeisetkin kankaat viemään kasvien ja eläinten kodista pois. Vielä useammat eivät ehkä ajattele eläimiä enää ollenkaan.

Heille puutkaan eivät ole olleet eläviä olentoja enää pitkään aikaan. Risut olivat kuivuneet käppyröiksi ja niistä tulisi monen kesän polttopuut kenelle tahansa joka jaksaisi raijaita niitä tielle asti. Ojia on tiellä paljon, heittelemistöitä monellekin ihmiselle.

Joku porukasta sanoi siihen että hei, älä sure, risut lannoittavat metsän pohjaa ja kohta tässä on uusi männikkö. Seuraavalla kerralla ehkä ei ole enää ihmisiä ja puut saavat jäädä humisemaan itsekseen. Ehkä sentään eläimiä olisi säästynyt, sen ilveksenkin jälkeläiset.

Eniten oli siis nyt kallioita, jäkäliä, sammalta. Sitten löytyi vielä kallioimarre, jota en ollut koskaan ennen nähnyt tässä metsässä.

Mökin pihalla katselin mietteliäästi kasaa vanhoja sementtitiiliä. Niistä tulee vielä jotain. Ehkä rakennetaan iso tiipii, ja siihen keskelle tulisija. Sitten vieraatkin voivat olla siinä yötä ja heräävät alkukesästä lintujen meteliin ja aurinko paistaisi koko viikon.  

Sadepäivänä

Eilen käytiin nopeasti kylässä, puhuttiin maailma valmiiksi, kaikki tuli selväksi. Joskus asiat on selvitettävä. Maailmassa on eläminen.

Aurinko paistoi mutta säätiedotuksessa oli luvattu koko viikolle sadetta. Sateet tulevat nyt Brittein saarilta suoraan tähän Merenkurkkuun. Se saariryhmä on sen verran iso siellä keskellä Atlanttia, että se aiheuttaa lujan kierteen joka pyörii Alankomaiden, Tanskan ja Etelä-Ruotsin läpi suoraan tähän Pohjanlahteen.

Kun olin lähdössä Ruotsiin, mietin miten ennen mentiin ja miten oltiin pari yötä Uumajassa jäljellä olevan perheen kanssa. Sievää ja siistiä matkustajakotia suorastaan pelästyin. Sitä ennen oltiin oltu isän serkun luona Vaasassa. Laivat kulkivat.

Sievä ja siisti kyllä sopi oikein hyvin siihen, että perheestä oli jäljellä tynkä ja kaikki olivat jo ajat sitten hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin, joita tässäkin maassa riittää. Minä olin pian lähdössä Ruotsiin töihin. Isä kovasti yritti koota meitä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Sellaista tapahtuu paremmissakin perheissä.

Nyt eivät enää kulje laivat kuin joskus, koska seilaamisesta tuli viinanostomatkoja. Täältä ei lähde kovin hirveästi enää tavaraa kaikkiin ilmansuuntiin. Enää pari isoa tehdasta, ennen on ollut paljon pieniä. On täällä vielä paikallisia, jotka muistavat tällä paikalla sijainneen moottoritehtaan. Veneisiin tarvittiin moottoreita. Sitten paikalliset kertovat että kalastajia oli ihan tarpeeksi vielä, saarissa lampaita ja vuohia ja joku lehmäkin ehkä.

Mutta vielä kauemmin sitten tässä on ollut merenlahti. Korttelin rakentajat ovat kairanneet ahkerasti maata, sadevesiviemäreitä on kaikkialla ja ainoat reiät niiden lisäksi ovat tilkut multaa ja ruohoa, puut jotka nousevat siitä. Muu on asfalttia.

Paikalliset sanovat että kun he kaverinsa kanssa tulivat tähän tehtaaseen töihin, niin eivät löytäneet mitenkään konttoria, vaan kävi niin, että kun avasivat yhden oven, sieltä syöksyi ulos neljä lihavaa rottaa. Puhuja sanoi kauhistuneensa työelämää niin paljon että juoksi seuraavaan tehtaaseen asti. Se oli mäellä ja poika näki sanan Kontor, avasi oven ja sai työpaikan.

Poika oli ollut 14-vuotias, vähän vanha aloittamaan töissä, mutta kun vanhemmat olivat yrittäneet kouluttaa. Siitä ei ollut paljon hyötyä kuin vasta myöhemmin, kun hän älysi suorittaa keskikoulun iltalinjalla ja sitten suoritti teknikon ja insinöörin paperit itselleen.

Luin juuri Helin kehuman kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja samaistuin Katriina Järviseen. Hän oli myös käynyt Tukholmassa tekemässä töitä niin kuin minäkin.

Mutta kun tänään sataa, on pelkästään omaa unteluuttaan sukellettava vanhojen kirjojen maailmaan. Useimmiten vanhat kirjat minulle tarkoittavat runoja, koska ne säilyttävät paljon itsestään vaikka olisivat kuinka vanhoja.

Tämä kirja hämmästytti, koska muistan lukeneeni runot todella kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla oli vielä jonkinlainen oikea stereokuulo. Tämä on Uuno Kailaan Punajuova (WSOY 1933, Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma). Kailaan kohdalla punajuova ehkä tarkoitti punaista juovaa nenäliinassa, koska hän kuoli tuberkuloosiin aika nuorena.

Olin unohtanut että moni runoilija vielä silloin saattoi lisätä kokoelmaansa suomennoksia. Kirjan kansilehdellä lukee: Jouluna Hellälle 1940 Aunelta. En yhtään tiedä keitä nämä ihmiset ovat, mutta äidin runokirjojen joukossa ne olivat.

Kailas oli suomentanut Spoon River-antologiaa muutaman runon verran. Kirjahan on klassikko ja melkein kaikki ikäiseni ovat lukeneet myöhemmän version, Arvo Turtiaisen suomennoksen.

Sam Hookey

Minä livistin kotoa sirkuksen mukana,

kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan,

leijonankesyttäjään.

Kerran, kun olin antanut leijonain paastota enemmän kuin yhden päivän,

minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta

ja Leoa ja Gypsya.

Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut.

Kun tulin näille seuduille,

kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi,

että se oli parahiksi minulle…

Se oli Robespierre!

(Uuno Kailas, 1927)

Olen lukenut nyt miltei koko kokoelman. Nyt on mentävä kauppaan hakemaan hillosokeria ja keitettävä hilloa. On etsittävä lasipurkki, kuumaa touhua, käsiä ei pidä polttaa muuten purkki putoaa kädestä ja särkyy.

Hillo kiehuu hitaasti. Kuvia voi klikata isommiksi!

Siksikö?

Lapset ovat kehityspsykologian mukaan noin 3-4-vuotiaita, kun he alkavat kysyä miksi. Yksinkertaisin vastaus olisi siksi, koska kysymykset ovat elämän perusteita koskettavia. Lapsi on ihminen joka tahtoo asioille nimen.

Syntymä ja kuolema ovat tietysti niitä kysymyksiä. Mutta vastaukseksi ei kuitenkaan koskaan käy siksi. Lapsen on oikeasti saatava tietää mistä lapset tulevat.

Se on äärettömän hankalaa näinä aikoina kun perheitä suunnitellaan täällä hyvinvoivassa lännessä ja luultavasti myös hyvinvoivassa idässä. Lapsi voi kysyä miksi meillä ei ole pikkusiskoa niin kuin naapurissa. Siksi.

Tämän kesän taite oli Tukholman matka. Kun olin nuorena siellä, olin syvien eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Ensimmäisenä kesänäni vuonna 1965 luin läpi Raamatun ja Spenglerin Länsimaiden perikadon.

Tukholman radio lähetti varoituksia rankkasateesta, kun olin lähtemässä pois. Jossakin oli satanut rankasti joskus aiemmin, eikä varoituksia oltu annettu. Nyt niitä annettiin niin, että jopa minä käsitin jotain dramaattista olevan ilmassa. Se oli tyyni, aurinko hohteli, olin katsellut alas kaupunkiin Observatorion mäeltä, tarkoitus oli kirjoittaa ylös milloin se olikaan rakennettu. Unohdin, koska paikka oli pelkkää unenomaista toistoa. Mikään ei ollut muuttunut.

Olisin kovasti halunnut myös ottaa kuvia mäellä loikoilevista opiskelijoista. Tuntuu oudolta että he ovat edelleen siellä makoilemassa niin kuin ennenkin. Mutta kaupunki ei ole muuttunut. On mahdollista että observatoriossa on koloja, jotka sopivat tismalleen ihmisille, etenkin nuorille ihmisille.

Pidin ruostuneista portaiden kaiteista. Jos olisi rankkasade, niin se voisi helposti huuhtoa altaan kivet. Mäki oli jyrkkä, jyrkkä sen pitääkin olla, jos tahtoo nähdä tähtiä. En tosin usko, että sieltä enää voi valosaasteelta nähdä yhtään mitään.

Matkan alussa kävelin ystäväni kanssa pitkiä lenkkejä Drottningholmissa. Kuningas ja kuningatar asuvat siellä. Minä juutuin ajattelemaan nimiä kuningas ja kuningatar. Ne ovat jotain germaanista lainaa, mutta en enää muista mitä.

Veijo Meren Sanojen synnyssä sana selitetään näin:

Kuningas, suora vanha lainaus germaanien kantakielestä, jossa se oli kuningas-z. Sana tarkoitti hallitsijaa, alun perin jaloon ja hyvään sukuun syntynyttä. Se on johdettu sanasta kunja, gootin kielessä kuni. Ne tarkoittavat sukua. Niistä on peräisin suomen kielen kunnia. Muinaisyläsaksassa ja anglosakseilla kuningas oli kuning, josta tavuja tiputtamalla saatiin englannin king ja ruotsin kung. Muinaisskandinaaveilla kuningas oli vielä komeasti konungr. Anglosaksissa sana oli cuning. Liettuan kuningas oli herra ja pappi. Muinaisslaavien kunegu oli ruhtinas. Sen muodosta kunezi tuli venäjän knias, ruhtinas.

Aina kun tekee mieleni miettiä sanoja avaan tämän Veijo Meren mainion opuksen. Se on etymologinen sanakirja. Niitä on myös enemmän virallisen muotoisia, Meri sallii itselleen epiteettejä kuten ”komeasti”, vaikka se on selvä mielipide.

Joka tapauksessa kunkun puutarhan kulmissa on kuutioiksi muotoiltuja seetrejä. Muistin puun apin ja anopin talon nurkalta. Revin muutaman lehden irti kuutioista ja nyt odotan niiden juurtuvan. Niistä kasvaa fantastisen suuria puita ja ihmiset tulevat katsomaan niitä läheltä ja kaukaa.

Keskellä kaupunkia kävelimme sitten läpi kapean kadun korkealla Slussenin yläpuolella. Olin aivan varma siitä, että täällä jossakin on pieni punainen mökki ja muistolaatta jossa kerrotaan koska Bellman asui talossa.

Edestakaisin säntäilyni ei tuottanut mitään tulosta. Unohdettiin Bellman joksikin aikaa. Ruvettiin kävelemään kohti Katarina-hissiä. Mietin oliko hissin nimi annettu Venäjän keisarinnan mukaan. Jos oli niin miksi. Minulla on sellainen mielikuva että Kustaa III yritti voittaa Katarinan meritaistelussa. Ei kuitenkaan voittanut. Ehkä jälkimaailma oli Kustaan häviöstä niin käärmeissään, että antoi hissille Ruotsin kuninkaan voittajan nimen? Tämä on tietysti kaikki spekulaatiota.

En ikinä ymmärtänyt koulussa, miksi minun piti opetella ulkoa Ruotsin kuninkaat. Mihin minä niitä tietoja olen ikinä tarvinnut? Opettaja vastasi miksi-kysymykseeni että siksi.

En käsitä miksi Kustaan piti hyökätä Katariinan kimppuun. Kuninkaiden ajatuksia ei kyllä tavallinen kansalainen kykene käsittämäänkään. Kustaa olisi varmaan vastannut pää ylväästi pystyssä että siksi.

Kaikenmaailman kaikkeuden asioita on pakko miettiä kenen tahansa. Minä mietin täällä tätä.