18.6.21

Euripides VIII

Rhesos, suom. Tua Korhonen

Euripideen näytelmänä antiikin aikana ja pitkälle uudelle ajalle asti pidetyn Rhesoksen ajoitus on epävarma. Ensiesitys oli mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomennos pohjautuu J. Digglen alkukieliseen editioon. Suomennoksessa sulkujen sisällä olevat näyttämöohjeet ovat tulkintoja.

Ehkä mielenkiintoisin hahmo rooliluettelossa on paimen, ilmeisesti Troijan alamainen, paimentaa karjaa (mitä? Lampaita, lehmiä, hevosia?) Ida-vuorella, ja tuo sanan joukkojen kulkemisesta Troijan valtiaalle, Hektorille. Senhän kaikki tietävät että hän, Paris-Aleksandros on Troijan prinssi. Hän se vei Helenan Spartasta. Menelaos suuttui siitä, mutta koska kyse oli jumalien asettamasta kauneuskilpailuista, niin ehkä maallinen Spartan kuningas ei voinut tehdä asialle mitään? Eikö Hektor tunne häntä, veljeään?

Aivan alussa olevat kreikkalaisen draaman esittelyesseet mainitsevat tästä kyllä, että ei taida olla Euripideen käsialaa.  Se mainitaan teatterifestivaalien ohjelmistossa myöhään, vasta 300-luvulla eaa., lisäksi se on aika lyhyt. Euripideen näytelmät ovat suhteellisen pitkiä. On tutkittu kielen ja tyylin piirteitä, joista päätellään lisää. Jotkut löydetyt Rhesos-käsikirjoitukset ovat teatteriryhmien merkinnöin varustettuja.



Alun tilanne on Troijan sodan loppunäyttämö. Troijalaiset ovat muurien takana, takanaan tasanko, edessä on sitten ranta, jossa ovat kreikkalaisten sotalaivat ja leiri. On yö. Siinä on yksi lisäpiirre, minkä perusteella tutkijat arvelevat, että ei ole klassikoiden näytelmä. Yötä voi olla aika vaikea tuoda näyttämölle. Rooleja on paljon, mistä voi päätellä, että näyttelijät eivät ole voineet olla muutama kerrallaan näyttämöllä. Henkilöt ovat ilmeisesti menneet omia aikojaan, kuoron johtamana, alas näyttämöltä katsomon editse ja vaihtaneet naamion tai vaatteet tai molemmat.

Yövartio herättää Hektorin:
Yövartio (laulaa)

Kreikkalaisleirissä merkkitulet, Hektor,
ovat palaneet läpi yön, laivojen telakkaköydet
hohtavat soihtujen valossa!
Nyt yöllä on koko Kreikan armeija ryhmittynyt
päällikkönsä Agamemnonin teltan luo.
− Ovat saapuneet käskyjä kuulemaan.
Koskaan ei meren takaa
tullut kreikkalaisarmeija ole ollut näin levoton.
− Siksi minä pelkään mitä on tuleva,
Siksi olen tullut luoksesi,
tuon tämän sanoman.
Älä sinä minulle lausu moitteen sanaa.


Hektor tekee sen minkä voi yön pimeydessä: on asetettava vakooja tarkistamaan vihollinen siellä rannalla. Dolon-niminen troijalainen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Tässä kohden viite kertoo, että ei sotilaan nimi suotta ole Dolōn, joka viittaa sanaan dolos eli juoni. Vakooja on jo miettinyt juonen, jolla voi hämätä kreikkalaiset: hän naamioituu sudeksi ja kulkee ihmisten nähden neljällä jalalla mutta muuten kahdella. Tua Korhosen essee näytelmän lopuksi on nimeltään ”Uni hevosilla ratsastavista susista”, runollinen otsikko kertomukseen Troijan viimeisistä päivistä.

Troijalainen paimen saapuu paikalle ja selvittää Hektorille millaisina hän näki Traakian joukot, jotka ovat tulossa auttamaan Hektorin sodassa. Hän siis on jo nähnyt Rhesoksen, joka johtaa näitä joukkoja. Paimen kertoo täsmällisesti siitä, minkälaisia joukot ovat:
 

Saatuani vastauksen kysymykseeni
jäin vielä paikalle ja sain nähdä
    Rhesoksen kuin jumalan
seisovan traakialaishevosten vetämissä vaunuissa.
Kultainen kääty kiersi kimojen iestäkannattelevaa kaulaa
ja hevoset kimalsivat lunta kirkkaampina.
Samoin sädehti pakotettu kulta kevyen kilven keskellä Rhesoksen olkapäillä.
Pronssinen gorgonpää, samanlainen kuin Athenen vuohennahkakilvessä,
tuijotti molempien hevosten päitsistä,
joiden monet kellot kalisivat pelottavin sävelin.


Viitteessä selitetään elävät gorgot: niiden katse kivettää ihmisen, joka sattuu osumaan katseen tielle. Paimen oli utelias. Hän vain tahtoi tietää millä asialla Rhesos joukkoineen liikkui. Gorgoista kyllä löytää selityksiä antiikkia käsittelevistä kirjoista. Traakia, Rhesoksen kotimaa, on vähän toista maata kuin Troija, jota kreikkalaiset piirittivät.

Hektor kuulustelee Rhesosta. Toinen sota oli sitonut Traakiaa: skyytit hyökkäsivät. Rhesos kertoi ottaneensa skyyttilapset panttivangeiksi että pääsi lähtemään Troijaan.

Tässä näytelmässä puhutaan vähän pitempään Mustanmeren ihmisistä. Ehkä yhteinen asia raja-alueille on ollut hevosten kasvattaminen ja vaihtaminen. Kreikkalaisetkin koristelevat hevosiaan, mutta tässä näytelmässä traakialaisten ovat erityisiä. Rhesos puhkeaa kehumaan itseään sotapäällikkönä Hektorille:
 

Hyvitykseksi pitkästä poissaolostani lupaan seuraavaa
(Adrasteia sallikoon sanani):
kun olemme vapauttaneet Troijan vihollisista
ja olet valinnut osan saaliista jumalille annettavaksi,
minä mielin purjehtia kanssasi kreikkalaisten maille
tarkoituksena valloittaa keihääni avulla koko Kreikka,
niin että kreikkalaiset saavat oppia, mitä kärsiminen on.


Tässä voi arvella että tolkuton itsekehu on jumalten mielestä tylsää ja sen takia kiellettyä, mutta koska Rhesos on hyvä ystävä Zeun tyttären Adrasteian kanssa, niin hänelle moinen sallitaan. Hektor toppuuttelee Rhesoksen ideoita. Sitten sotatoverukset alkavat jo miettiä kuka kreikkalaisista on vaikein voitettava. Mainitaan Diomedes ja Aias, mutta Odysseus on viekas ja julkea roisto. Päätetään vetäytyä puoliksi levolle. Hektor antaa yövartiolle tehtäväksi vartioida leiriä ja ottaa vastaan vakooja Dolon, jonka pitäisi pian jo tulla.

Näytelmä etenee kuin seikkailuelokuva. Kreikkalaisten vakoojat, Odysseus ja Diomedes, ilmestyvät.  Ja heidät nähdessään Athene ilmestyy myös ja kertoo kreikkalaisille mitä heidän pitää tehdä. Athene pyytää vakoojia tappamaan Rhesoksen ja lupaa saalista:

- -
Ne näkyvät helposti pimeässäkin,
loistavat kuin joutsenen siipi joen tummaa vettä vasten.
Ota hengiltä hevosten omistaja ja vie kimot upeana saaliina leiriisi;
missään ei ole niitä kauniimpia.


Ateenalaisten jumalatarkin pitää hevosia aivan ainutlaatuisina yksilöinä. Ehkä traakialaiset ovat olleet hevoskasvatuksen ja -jalostuksen töissä tunnettuja. Muistaakseni Herakles jo tuolla Alkestiissa puhui Traakian hevosista. Jotain niissä on. Olisiko Mustanmeren rannikon ihmisillä ollut jonkinlainen toteemieläin-järjestelmä? Ainakin heillä oli vanha uskonto, se orfilaisuus? En ole ikinä ollut hevoshullu. Hevoset olivat työjuhtia eivätkä haisseet bensalta tai pitäneet meteliä. Tämmöinen jumalatar Athenenkin ilmaisema ihastus kyllä herätti huomiota. Ehkä hevoset oli koulutettu sotaeläimiksi? Ja sotaeläimiä koristeltiin?

Yövartio saa kiinni Odysseuksen ja Diomedeen. Odysseuksen lisänimi on Monineuvo: hän selvittää heidät kiipelistä ja ihan vain kertomalla tunnussanan. Foibos! Kun Athene muuntautui Afroditeksi Pariksen nähdessään, viitteessä kerrotaan kaupunkien jumalista. Troijan jumalia ovat Apollon ja Afrodite, Ateenan taas Athene, Hera ja Poseidon. Runoilija ja laulaja Orfeus on Rhesoksen serkku - ja kultti-jumala. Sitten jo tuleekin vaununajaja ilmoittamaan Rhesoksen kuolemasta. Hän kertoo unestaan:

Näin tai olin näkevinäni hoidokkini, hevoset
(vaunuissa seisten niitä ajan Rhesoksen rinnalla),
mutta sudet istuivat hevosten lautasilla ajaen niitä eteenpäin,
piiskasivat hevosten pitkäkarvaista nahkaa hännillään;
hevoset hirnuivat kiihtyneesti puuskuttaen
ja pudistelivat harjojaan peloissaan.
Minä havahduin puolustamaan kimoja villipetoja vastaan:
pelottava uneni siis herätti minut.


Hän oli kuullut jotain ja kutonut kuulemastaan unen. Rhesos oli kuollut. Troijalaiset tajuavat: vihollisen vakoojat yllättivät. Rhesoksen äiti, Runotar, ilmestyy ”yläilmoihin” kuollut Rhesos sylissään. Runotar laulaa kohtalostaan. Tässä kohtaa niin kuin monta kertaa aiemminkin ihmettelen: miten nämä jumalat ja jumalattaret saadaan yläilmoihin? Runotar syyttää suoraan Athenea poikansa surmasta. Hän lupaa että Ateena ei enää toista laulajaa saa. Edellinen oli ollut laulaja Musaios, joka oli ollut Apollonin opissa − ja runottarien.

Rhesos ei tietenkään kuole lopullisesti, koska hän on syntynyt jumal-ihmiseksi, hän rupeaa elämään Pangaion vuoren sisällä jossa tunnustetaan Bakkhos-jumalaa. Traakiassa on jo Orfeus. Runotar päättää valituslaulunsa:
 

Voi kuolevaisten huolia, kun tekevät lapsia.
Ne teistä, jotka päädyitte lapsettomuuteen,
ei osanne ole huono:
ette tehneet lapsia − ette myöskään joudu hautaamaan heitä.


Sitten onkin jo näytelmä ohi. Niin kuin moni muukin näytelmä, tämäkin loppuu yhtäkkiä, töksähtäen. Tiedonjyvänen vielä tulee: Hektor alkaa esittää määräyksiä ja käskee hyökkäykseen. Joukkojen on odoteltava etruskien torvien ääntä merkiksi. Mutta sellaista ovat arkeologit ja/tai kielitieteilijät esittäneet, että etruskit olisivat tulleet Italian niemimaalle Välimeren Aasian puoleiselta rannalta. 



Tua Korhonen kirjoittaa tähän viimeiseksi suomentajan esseen nimeltä ”Uni hevosilla ratsastavista susista”. Hän vahvistaa että Rhesos ei ole Euripideen näytelmä. Sen lisäksi on erittäin harvinaista, että jumala/jumalat muuttuvat toisiksi, niin kuin tässä Athene muuttuu Afroditeksi. Näyttämöllä on ollut kiirettä, kun henkilöitä on muutenkin paljon ja tässä vielä jumalasta tulee aivan toinen jumala. Ehkä jossain museossa on naamioita, joissa on ollut erilaisia olympolaisia jumalia. Tässä näytelmässä tulevat uusina, vähempiarvoisina jumalina, muusat eli runottaret, sitten taitaa olla niin että jokikin on jumalallinen kun se on saattanut Runottaren raskaaksi. Niin ainakin kävi Rhesoksen äidille.

Täydelliset roolimuutokset ovat olleet tavallisempia komedioissa. Näyttämörakenteita ja kuvia pitää miettiä. Mutta jos lukija tahtoo tietää näistä hahmoista enemmän, niin alkuperäisiä tarinoita löytyy Iliaasta. Esimerkiksi Athene/Afrodite ks. Ilias 10.274-295, 507-714; nuo kirja- ja säemerkinnät ovat standardeja, joten jos kotona ei ole Iliasta suomeksi, mutta englanniksi, latinaksi tai miksi tahansa muuksi kieleksi on, niin merkinnät toimivat. Täydellisiä klassikoita!   

Jumalat taitavat olla silmänkääntäjiä. Roolitus on hankalaa: näyttelijöitä on tarvittu ainakin neljä lisää. Sitten pitää miettiä ovatko nämä oikeita ihmisiä. Arkeologit ovat kaivaneet jäännöksiä paikalta jossa Troijan kerrotaan olleen. Se on oikeasti tuhoutunut. Näiden näytelmien ensiesityksistä on noin tuhat vuotta taaksepäin siihen, kun Troija paloi ja sen ihmiset joutuivat kuka minnekin. Sitten mietin, miten mahtoi Ida-vuorten paimenelle käydä. Hän olisi elellyt siellä suunnilleen 3500 vuotta sitten. Paimenten asumukset ovat tainneet olla kevytrakenteisia, niistä ehkä ei ole enää jälkiä. Mutta jos löytyisi muinainen kalmisto?

Tällä kertaa suomentaja ei siteerannut runoa esseensä alkuun. Luin Euripides-opuksen ohessa Friedrich Nietzschen teosta Tragedian synty, joten tähän loppuun voi ottaa pienen sitaatin siitä:

”Tai asettaa eteensä olympolaisuuden loistava uniluoma. Tuo suunnaton epäluulo luonnon titaanimahteja kohtaan, tuo kaiken tiedon yläpuolelle armotta valtaistuimensa asettava Moira, suuren ihmisystävän Prometheuksen korppikotka, viisaan Oidipuksen kauhukohtalo, Atreidien sukuviha, joka pakotti Oresteen äidinmurhaan, sanalla sanoen koko tuo metsäjumalan filosofia myyttisine esimerkkeineen, joka hävitti olemattomiin raskasmieliset etruskit – kaiken tämän kreikkalaiset yhä uudelleen päihittivät olympolaisten aina kätketyn ja katseelta vetäytyvän välimaailman avulla.”
(Suom. Jarkko S. Tuusvuori, 23°45 niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja)

5.6.21

Euripides VII

 

Andromakhe, suomennos Liisa Kaski
”Ensiesitys vuoden 425 eaa. tienoilla, mahdollisesti Ateenan ulkopuolella. Suomennos perustuu Philip. T. Stevensin ja James Digglen toimittamiin kreikankielisisiin editioihin. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Alussa Andromakhe esittelee itsensä. Paikka on ”Theeba, kilikialaisten kaupunki, Aasian maan kruunu”, maa on nimeltään Fthia. Niin kuin muidenkin Euripideen näytelmien alussa, niin tässäkin on lyhyt suorasanainen esitys näytelmän alkutilanteesta. Andromakhe on Troijan sodan leski, hänen puolisonsa oli Hektor, joka tapettiin ja perheen poika Astyanaks heitettiin alas muurilta.

Paikka on siis Fthia, ei aavistustakaan miten se äännetään. Mutta kaupunki on siis Aasian Theeba, helleeneillä on omansa. Andromakhe on paennut Neoptolemoksen talosta nuoren vaimon Hermionen uhkailuja merenjumalatar Thetiksen temppeliin. Merenjumala taas on Poseidon. Tästä ja muistakin Troijan sotaa käsittelevistä teksteistä olen käsittänyt niin että Poseidon hoitaa merenkulun ja kalastajien asioita mutta Thetis taas on enemmänkin pienempien paikkojen ja esimerkiksi saaristolaisten suojelusjumalatar. Kullakin paikkakunnalla on oma perinteinen suojelusjumalansa tai -jumalattarensa.



Andromakheen pitkä monologi selvittää hänen tilanteensa. Neoptolemos on mennyt Delfoihin selvittämään kiukutteluaan Apollon Arvuuttajaa kohtaan, sillä välin Neoptolemoksen vihitty vaimo, Spartan Menealoksen tytär Hermione on kutsunut Spartasta isänsä auttamaan häntä pääsemään eroon Andromakheesta, jolla on Neoptolemoksen kanssa lapsi. Talon tilanne on tulehtunut koska Andromakheella on lapsi mutta Hermioneella ei. Niinpä laillinen valtiatar, Hermione, on päättänyt että Andromakheesta, jalkavaimosta, on päästävä eroon ja lapsesta myös, että hänestä tulisi myös äiti. Andromakhe on siis pelkästään sotasaalista.

Andromakhe lähettää palvelijattarensa viemään viestiä Peleukselle, Neoptolemoksen isoisälle. Isä, Akhilleus, kaatui Troijassa, kun hän helleenien joukossa oli sitä valtaamassa. Andromakhe laulaa siinä Thetiksen alttarilla:

Korkeaan Troijaan toi Paris morsiamen sijaan
                           tuhon
Kun makuukammioonsa toi kumppanikseen Helenan
jonka vuoksi, oi Troija, keihäin ja liekein sinut valloitti
tuhatlaivainen Ares, Hellaan kiivas joukko.
Ja minulta vei miehen.
                       Muurien ympäri hevosin Hektoria kiskoi
Akhilleus, aaltoisan Thetiksen poika.
Minut talutettiin häähuoneestani meren rantaan
ja hartioilleni heitin kuin hunnun kauhean
                                                            orjuuden.
Kyyneleet
             kymmenet
                           laskivat
                                      poskia pitkin.
Kun jätin kaupungin, vuoteen ja mieheni tomuun.
Miksi, oi miksi piti kurjan
                 vielä nähdä päivän kirkas valo
          Hermioneen orjana?


Tämä laulu on tärkeä ja viitteessä kerrotaan miksi. Se vaikuttaa olevan harvinainen laulun runojalaksi: eleginen distikhon, joka perustuu daktyylisen heksametrin ja pentametrin vaihteluun. On mahdollista että Euripides käytti tällaista ensimmäistä kertaa. Tuli luoneeksi valituslaulun mitan.
 
Nyt on muistettava, että Hermione on Meneleaoksen ja Helenan tytär ajalta ennen kuin Helena löysi Pariksen Ida-vuorten rinteiltä paimenesta. Siinä oli kyse maailman kauneimman naisen tittelistä. Paris antoi sen Helenalle omenan muodossa. Vai oliko se toisin päin? Mutta kauneuskilpailuista oli joka tapauksessa kyse. Oliko niin että Helenan piti puraista omenaa? Siinä tapauksessa se kuulostaa samankaltaiselta jutulta kuin se Raamatun Eevan ja Aatamin seikkailu paratiisissa ja käärmeen viettelys.

Seuraa herkullinen sanailu Hermioneen ja Andromakheen välillä. Tämä on sitä osastoa Euripideeltä, josta Aristoteles taatusti oli vihainen: ottaa nyt puheeksi naisten välinen mustasukkaisuus ja tuoda arvokkaaseen tragediaan mustasukkaisen vaimon ja jalkavaimon välinen riita! Tämä ei ole ainut kerta kun naisten väliseen epäsopuun puututaan tässä näytelmässä. Hermione naureskelee että vai että luotat vielä siihen Akhilleuksen poikaan. Andromakhe on omaksunut saman patriarkaatin käsityksen naisten kamaluudesta kuin jotakuinkin kaikki:

”Luotan, niin. Kummallista: kesyttömiä käärmeitäkin
vastaan joku jumala antoi kuolevaisille lääkkeet
mutta siihen mikä on tuhoisampi tulta ja kyytä
ei ole rohtoa keksinyt vielä kukaan. Naisen pahuus!
Millainen onnettomuus me olemme ihmiskunnalle!”

Sitten kun Menelaos (Hermionen isä) löytää Andromakheen ja Neoptolemoksen lapsen, joka oli viety piiloon, ja Menelaos julmistelee senkun kerkiää, Andromakhe vastaa Menelaoksen omakehuun:

” Voi maine, maine! Lukemattomat kuolevaiset, joista
syntyessään ei ole mihinkään, sinä turvotat suuruuteen.
Jos kunnia on totuudesta peräisin, minä onnittelen −
mutta valheen suomalla maineella ei ole mitään arvoa. Vain
sattumalta voi sellainen ihminen joskus vaikuttaa järkevältä.”

Mutta ehkä, koska on nainen ja joutunut orjaksi, niin hän ei sano tuota ääneensä. Ei hän pelkää Menelaosta, mutta nähtävästi tahtoo sanoa itsekseen sanansa maineesta. Tässä kuuluu nyt Spartan ja Ateenan välinen sota. Menelaos oli Spartan kuningas. Tässä Andromakhe ja Menelaos keskustelevat siitä, minkälaisista ansioista ihminen voi ruveta kehumaan maineellaan. Viitteessä käytetään sanontaa ”naiseva riita” eli gynaikeia eris. En tiedä miten muuten tuo olisi voitu suomentaa, mutta viitteessä kerrotaan tarkoitettavan tätä erityisesti Hermionen ja Andromakheen välistä riitaa tai riitaa jossa taistellaan naisesta tai naisen vuoksi, niin kuin Troijan sodan alkusyy oli Helenan ja Pariksen liitto.

Liisa Kaski miettii viitteessä, että ehkä Menelaos oli itse naismainen ottaessaan naisten jutut vakavasti. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että naisten ja miesten väliset suhteet ovat aivan yhtä huojuvalla pohjalla kuin ne ovat nykyisinkin. On muistettava, että naiset ja lapset olivat talon vapaiden miesten omaisuutta ja siinä kaikki. Kun sitä ajattelee, niin aika pienellä huutamisella hirveät epäoikeudenmukaisuudet ratkaistaan.

Onhan tässä näkyvissä myös naisten keskeinen eriarvoisuus. Andromakhe on ylimyssukua ja/tai sellaiseen naitu, mutta kun hän on orja, talon nuorempi nainen, Hermione, saa vallan hänen ylitseen, koska Troijan Hektorin vaimoa ei enää ole. Silti Hermionesta saa Euripideen käsittelyssä sellaisen kuvan, että hän on nuori eikä ehkä sen takia kaikesta Spartan kuninkaan tyttären statuksestaan huolimatta ole aivan vakavasti otettava. Näissä näytelmissä ei niputeta yhteen oikeudettomia naisia luonteeltaan samankaltaisina olioina.

Andromakhe on sen verran Hermionea vanhempi, että voi asettua vastustamaan myös vaimon osan saaneen tytön isääkin, aivan riippumatta hänen kuninkuudestaan. Vaikka naisista tässä puhutaan lievästi hulluina olioina, ei myöskään Menelaosta säästetä. Ikä on yksi asia muiden joukossa, joka näkyy ihmisten käytöksessä, kuten Kuoro kertoo:

”Pitelemätön on vanhusten heimo,
Vaikea sen äkäisyyttä torjua.”

Menelaos häipyy, koska näkee ettei selviä Peleuksesta. Peleus vie mennessään sitten Andromakheen ja lapsen, pois turvaan. Taloon jää vain nuori Hermione, joka yrittää tappaa itsensä, mutta palvelijat ehtivät estää hölmöilyn. Sitten paikalle osuu Orestes, joka on Hermionen ensimmäinen sulhanen, kunnes Menelaos keksi Neoptolemoksen. Tässä pyörityksessä on luettava tekstin jokainen repliikki, koska itkun ja valituksen keskellä uusia ihmisiä tulee paikalle.

Kun Orestes on tässä eräänlainen deus ex machina, on suositeltavaa että lukijat hankkivat oheisaineistokseen Oresteian, joka Kirsti Simonsuuri on suomentanut (Love, 1991). Tragedioiden miehet ovat kaikkialle ehtineitä sankareita, joten heistä on riittänyt moniin tarinoihin. Naiset tekevät hölmöjä asioita aivan samalla tavalla, mutta eivät sentään valtaa kokonaisia maita ja polta esimerkiksi Troijaa poroksi. Tässä tarinassa on siten vielä juonimassa Orestes, joka onnistuukin sitten saamaan Neoptolemoksen hengiltä.

Asialla on väkijoukko joka sekavana röykkiönä tungeksii Delfoin temppeliin kivet kädessään. Tässä tapahtuu
ihme: pyhäkön uumenista kantautuu ääni, joka saa joukkion palaamaan takaisin. Olen ollut sellaisessa temppelissä. Se oli keskellä luolaa oleva pylväs ja pylväässä syvennys. Siihen syvennykseen kun puhui niin ääni kaikui toiseen kerrokseen asti. Tässä merenjumalatar Thetis sitten vielä kertoo, että syy Neoptolemoksen kuolemaan oli Pallas Athenen tahto.  

Jumalat nähtävästi eri käänteissä seisovat siinä keskellä käännettä ja tienhaaraa. Pitävät ehkä käsiään koholla ja kääntelevät peukaloitaan ylös ja alas. Nyt, koska tragedian tapahtumapaikka oli Fthia, niin viimeisimmäksi asioita hoitaa sitten saarelaisten jumalatar, jonka Neoptolemoksen isoisä Peleus kyllä tuntee oikein hyvin nuoruudestaan. Sitä suhdetta kun katsoo aleneviin sukupolviin, niin Andromakheen lapsikin on jumalattaren sukua, Thetiksen lapsia. Vanhapari saa toisensa jälleen.

 

Liisa Kaski: Naisen osa.
On lainattava tähän Kasken esseen tiivistystä näytelmän maailmasta:
”Lyyristen laulujaksojen perusteella näytelmän ytimessä on siis yhtäältä sodan syttymiseen johtanut yksittäisten ihmisten valintojen summa, jumalten leikki ja sattuma, toisaalta sodan mukanaan tuoma liittojen ja perheiden hajoaminen ja kokonaisten sukujen sammuminen. Ei ole väliä puhutaanko Troijan sodasta, peloponnesolaissodasta vai oman aikamme aodista, tulos näyttää aina samalta. 420-luvun Ateenaa puhuttanut aihe on traagisen tunnistettava kaikkina aikoina.”

Kaski kertoo miten se kauneuskilpailu käytiin. En tiedä oliko Hermes kilpailun alullepanija, mutta hän vie Heran, Athenen ja Afroditen Pariksen eteen. Afrodite onnistuu lahjomaan Pariksen, palkkioksi Paris saisi maailman kauneimman naisen Helenan. Helena on valitettavasti naimisissa Spartan kuninkaan Menelaoksen kanssa. Siitä sopasta syttyy sitten Troijan sota, jossa Priamoksen kuningassuku menettää kaiken. Troija poltetaan. Andromakhe päätyy orjaksi Fthiaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että kauneuskilpailuita typerämpää eivät ihmiset enää voi keksiä. Kun niistä voi käytä jopa sotia!

Kasken mielestä Euripides saattaa kirjoittaa spartalaistyttöjen vapaasta kasvatuksesta, kun esimerkkeinä ovat Helena ja Hermione. Jään miettimään oliko myös Ateenassa mietitty naisten koulutusta ja sivistystä? Hehän eivät olleet vapaita kansalaisia. Ei Euripides ollut erityisen naisvastainen kuitenkaan. Naiskuvan vertailuksi Kaski tarjoaa Sofokleen Elektraa. Se on ehdottoman hämmentävä. Olen lukenut sen muutama vuosi sitten, mutta Elektran käyttämä kieli, hänen ehdottomuutensa ja korkea etiikkansa ovat kyllä samankaltaisia kuin Andromakheen. Mutta kumpikin nainen osaa myös olla kiukkua ja raivoa täynnä.

Voiko oraakkelin suomentaa sanalla arvuuttaja? Olin aina kuvitellut että Delfoissa istuu ennustaja. Mutta tietenkään ennustaja ei esitä ennustustaan suoraviivaisesti, vaan kuulijalle jää tehtäväksi ymmärtäminen, arvoituksen ratkaisu. Nyt sitten nuo viimeisimmät asiat saavat miettimään, ainakin minut, oliko mahdollista että Troijan sota oikeasti käytiin. Tässä näytelmässä Thetis kertoo, että Epeirosin (Epiroksen) maan Khaoniaan tulee kuninkaaksi Helenos ja Helenoksen myötä Andromakhe ja hänen poikansa pääsevät takaisin palatsiin. Troija ei siis lopullisesti tuhoudu. Peleus ja Thetis puolestaan jatkavat yhteiseloaan ikuisesti.
 
Kaski kirjoittaa sitten missä kaikkialla Andromakhea on esitetty. Yksi näytelmän uusista kirjoittajista on ranskalainen Racine. Elokuvaohjaaja Jacques Rivette ohjasi vuonna 1969 Elokuvan nimeltä Hullu rakkaus (L’amour fou). Se on nähtävissä netissä ja siinä kerrotaan Andromakheen näytelmän ohjaamisesta. Hullu rakkaus on hyvin 60-lukulainen, mutta siinä on jotain tavattoman kaunista ja kiehtovaa. En ollut nähnyt leffaa aiemmin, vaikka todennäköisesti se on näytetty Tampereen Kinopalatsissa samoin kuin kaikki muutkin uuden aallon elokuva 1960-luvulla. En ollut vuonna 1969 Suomessa. Elokuva on nelituntinen ja pysyi mielestäni hyvin kasassa.

Esseensä alussa Liisa Kaski esittää runositaatin:
Ajattelen sinua, Andromakhe, joka putosit
   suuren puolisosi käsivarsilta ja päädyit
  pöyhkeän Pyrrhoksen orjakarjaksi − joka
  tyhjän haudan äärellä vavisten kyyhötät,
Hektorin leski − ja nyt, ah!  − Helenoksen vaimo!

Charles Baudelaire, Pahan kukat (Suom. Antti Nylén 2011, alkuteos Les Fleurs de Mal, 1861)