24.2.18

Cargo ja muita kultteja

En vienyt vielä Juri Lotmanin opusta Merkkien maailma kirjastoon. Lotman teki suurimman osan elämänsä työtä Tarton yliopistossa, joten Viroa tai Eestiä voi onnitella senkin vuoksi.

Tämä liittyy siihen että tanskalais-ruotsalainen (?) dekkarisarja nimeltä Silta loppui. Sanoin varomattomasti ääneeni että elokuvasarja oli vaikuttava, koska sarjassa oli oikeita näyttelijöitä. 

Yhtäkkiä ajateltuna kummallinen huomautus. Ammattinäyttelijöitä tietysti, tottakai. Sillan tekijäporukka ei kuulu Hollywood-tyyliseen julkkisten maailmaan, jossa vain yksi osa on oikean työn tekeminen. Ehkä joissain maissa teattereiden ja elokuvien näyttelijät on erotettu toisistaan, työn kuva eroaa, elokuvissa on nimenomaan tähtiä. Teatterit ovat tärkeitä näyttelijöille, koska näyttämöllä näkyy ja kuuluu kaikki. Tapahtuma on siinä ja juuri sillä hetkellä.

Amerikassa näyttelijöiden koulutus riippuu paikkakunnasta. Joissakin yliopistoissa ja collegeissa opetusta on, joissakin ei. Roolin saaminen ei riipu näyttelijätyön laadusta. Tai tekee sen harvemmin. Rahaa tulee jos julkisuus on taattu. Elokuvan tai sarjan ei tarvitse olla hyvä ollenkaan, jos se myy. Eurooppalaiset tuntuvat järkiään oikeilta näyttelijöiltä. Niin myös kyllä useimmat venäläiset. Japanilaisetkin osaavat toistaa valkokankaalla tarkasti oman kulttuurinsa piirteitä.

Amerikan Hollywoodista tuli paikka jossa palvotaan pintaa. Yksi tekijä voi olla se sama, joka tekee Yhdysvalloista niin sekavan ja monimutkaisen paikan: ihmiset ovat tulleet siirtolaisiksi. Heillä on ollut tuskin mitään koulutusta. Se tekee maan hyvin dynaamiseksi. Muuttajat ovat useimmiten olleet nuoria aikuisia, kovia tekemään työtä. 

Varmasti lahjakkuudet murtautuvat esiin. Ainako? Kaupallisuus kannattaa, oli sitten kyse mistä tahansa kulttuurin osa-alueesta. Ostaminen ja myyminen eivät sovellu yhteen ajattelun ja mielikuvittelun kanssa? Siksi ehkä Hollywoodissa ei ole syntynyt niin selvää ohjaajien merkitsemää elokuvakulttuuria. Auteur-sana onkin ranskaa.

Tottakai Euroopassa on kaupallisia elokuvia. Yhden sellaisen näin ihan vähän aikaa sitten uudestaan, Luchino Viscontin ohjaaman Tiikerikissan. Siinä on oikeita näyttelijöitä, Claudia Cardinale ja Alain Delon. He osaavat näytellä. En tiedä missä he ovat oppineet näyttelemisen, mutta eivät he ole pinnallisia. Kauniita nuoria ihmisiä kyllä, mutta he hallitsevat roolin rakentamisen. Muistaakseni Tiikerikissa oli menestys, Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjaakin ostettiin. 



Mutta siis oikea näyttelijä? Ehkä elokuvissa ei ole väliä välittyykö hahmosta kokonainen ihmiskuva vai ei. Puutteita voi paikata korostamalla ulkonäköä, vaatetusta, lavastusta. Voi kyllä olla että puhetaitoa sentään tarvitaan. Roboteille voi antaa äänen mutta eivät edes japanilaiset robotit osaa puhua ihmismäisesti.

Joku yhtiö yritti aloittaa amerikkalaisen ”Sillan”, jonka piti olla silta Meksikon ja Yhdysvaltain välillä. Ei toiminut. Ehkä yksi tekijä on ollut se, että jenkkisarjassa ei ollut oikeita näyttelijöitä? Sitä paitsi toista ”Siltaa” ei yksinkertaisesti kannata yrittää.  Tanska ja Ruotsi eivät ole niin kovasti erilaisia. Ne kuuluvat päinvastoin samaan kulttuuripiiriin, Pohjolaan. Siinä mielessä Silta ei ole kovin vertauskuvallinen. 

Meksikon ja Yhdysvaltain välinen raja on joskus kuin railo, kielellinen ja kulttuurinen. Silta olisi pelkkä fyysinen rakenne. Tanskalaissarjassa silta oli kylmin mahdollinen paikka ja hyvin tappava. Hmm. Medium cool, kylmä väline? Senniminen oli hieno dokkari USA:n demokraattien puoluekokouksesta vuonna 1967, sama, josta Norman Mailer kirjoitti  kirjan nimeltä Yön armeijat (1968).

Orson Wellesin esittämä kahden maan välillä heiluva paha poliisi oli hyvä näyttelijäsuoritus. Welles on amerikkalainen. Elokuva varmasti kuuluu niin kutsuttuihin kulttielokuviin, jolla tarkoitetaan pienten piirien elokuvaa niin että kultti-etuliitettä ruvetaan käyttämään jonkinlaisena historiallisena ajatuksena. Elokuvan nimi on Pahan kosketus (1958) ja se tuntuu ajattomalta.  Se tuntuu suorastaan todelta.

Nyt pitää ruveta miettimään millä tavalla cargo-kultti on toiminut Uudessa maailmassa. Sehän ei tarkoita pelkästään huijausta. Se on yhteisöjen välinen seremonia, jollaisia tarvitaan edelleen, eräänlainen näytelmä.

Taustalla on 1960-luvun uusi aalto, osittain realistisesta kuvauksesta irtautuneet elokuvat. Silloin alettiin myös puhua elokuvista nimenomaan ohjaajien työnä: kokonaisuus oli enemmän kuin osien summa. Ei voi olla niin että lavastus on täysin irrallaan näyttelijäntyöstä, lavastus ei voi olla viitteellistä, pelkästään. Sama koskee musiikkia, äänitehosteita ja myös tekstiä.

Silta oli yksi epäinhimillisen ympäristön osoittaja. On niitä muitakin. Rakennukset ovat anonyymeja, niitä ei erota toisistaan, miten ne ihmiset jaksavat olla siellä? Silta yhdistää Euroopan mantereen Pohjolaan. Se on symboli. Että tuollainen silta voi olla olemassa, Juutinrauman yli, siihen tarvitaan vakaat olosuhteet ja ne meillä on ainakin nyt. Sitä ei kukaan tiedä kuinka kauan on, eikä aina ole ollut, mutta kun kulttuuriympäristö on sama, niin elokuva on aika helppo tehdä. Millä lailla Kööpenhamina ja Malmö eroavat toisistaan? Kielikö vain vaihtuu?

Tässä silta on tärkeämpi kuin nuo kaupungit. Kaupungit toimivat kylminä ja kalseina ja aika lailla neutraaleina lavasteina tarinalle. Tarina etenee omassa varassaan, maantiede tai arkkitehtuuri eivät ratkaise. Paitsi siis se silta, jonka ympärillä tapahtuu koko ajan jotain.

Juri Lotman puhuu näyttelemisestä jonkin verran. Hän katsoo Scott Fitzgeralden tekstistä tehdy elokuvan nimeltä Yö on hellä, vanha jenkkileffa, ja miettii näyttelemisen perusasioita. Ohjaaja vaatii päähenkilöä, naista, tulemaan ulos hahmostaan. Näyttelijä ihmettelee ja kysyy: Mitä on hahmosta ulos tuleminen? Ohjaaja selittää:
”Teette sitä, mitä yleisö ei ole odottanut, kunnes onnistutte kiinnittämään huomion itseenne ja vain itseenne. Ja sitten jatkatte taas hahmossa.” 



Mihin ohjaaja pyrkii? Ei hän mitään brändiä tee! Paremman puutteessa amerikkalainen ohjaaja joutuu kouluttamaan näyttelijöitään. Ja mikä koulutus hänellä itsellään mahtaa olla? Vielä nykyäänkin USA:ssa pääsee töihin kun ilmoittaa että on opiskellut kaksi tai kolme vuotta yliopistossa tai collegessa. Kukaan ei kysy mitä on opiskellut ja onko ehkä joku tutkinto suoritettu. Koulutuksesta piittaamattomuus kertautuu ja kostautuu ties kuinka monennelle sukupolvelle. Itsepetos on mitä melkoisin, kun maasta tehdään uudelleen suurta.

Mutta seuraavaksi Juri Lotman jo sitten puhuu Marcello Mastroiannin persoonallisuudesta ja Fellinin leffasta . Mutta oikeasti: eihän nyt ole kyse persoonasta, vaan hänen kyvystään näyttelijänä? Ehkä kyse on suomennoksen lapsuksesta. Yksi vastaava oli Stanislavskin näyttelijäntyön ohjekirjan nimestä. Se suomennettiin että ”Luonteen kasvatuksesta” kun olisi pitänyt sanoa että roolin kehittämisestä. ”Karaktääri” on varmaan ollut alkuperäinen termi. Itse kirja on todella hyvä. Stanislavski kirjoitti sitä datshallaan jossain päin Karjalan kannasta.

Lotman katsoo Velasquezin maalausta Kuningas Filip IV:n perhe, maalauksen vasemmassa laidassa on taiteilija itse. Kyse on kompositiosta: ”Maalauksen taustalla näemme seinän jolla on maalauksia.” Johtopäätös? Tilan tuntu? Taulun taustalla oleva peili? Kuvahan ei sitten lopu koskaan!

Käännyn toisen kirjan puoleen, joka on tietysti Lennart Merin Hopeavalkea. Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore. (Suom. Eva Lille, Gummerus 1983). Täällä on sitten jo vaikka mitä. Nyt kun Baltian maat juhlivat itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa, niin täytyy siteerata tähän Merin kirjaa:
Jos yhteinen tunnus todella takasi itämerensuomalaisille heimoille turvan, kuten Tacitus väitti, muuttuu etnonyymin varhainen käyttöönotto merentakaisissa kontakteissa ja itsensä identifioiminen virolaisiksi kaikin tavoin odotuksenmukaiseksi. Huomattavasti myöhemmältä ajalta näyttää tätä käsitystä vahvistavan kirjoitus Blaeun vuoden 1662 atlaksen karttalehdellä: ”Livonia, vuldo Evestland”,  siis ’Liivinmaa, kansan kielellä Eesti’.
Nimitykset asettuvat riviin seuraavassa järjestyksessä: v. 330 eKr. Thule ’tuli’; v. 98 jKr. aestus, aestii ’tulen äärellä asuvat’; v.524 Aesti, v.816 Aesti; v. 880 Estum; v.1075 Aestland; v. 1154 Estlanda; v. 1167 Estonum; v. 1172 Estia; v.1212 Estenes Osilianes; v. 1219 Estland; v. 1224 Estonia.
Ikivanhan toponyymin  häviäminen osuu odotusten mukaisesti aikaan, jolloin Rooman valtakunta hävisi ja siitä seurasi merenkulun matalasuhdanne Itämerellä. Wulfstan (v. 880) antaa Veikselin laskea Aestimereen. Adam Bremniläisestä alkaen (1075) asettuu toponyymi taas nykyisen Viron paikalle. Bremenin kirkkoherran lähteiden joukossa olivat Tanskan kunikaan Sven Estridssonin kertomusten rinnalla antiikin kirjailijat Pomponius Mela. Solinus, Orosius ja edellä mainittu Lucanus, joka kolmekymmentä vuotta ennen Tacitusta ehti mainita erään saaren kansan kummallisesta koskemattomuudesta.


Merin kirja ulottuu kaikkialle, käsittelee Eesti-Viroa hienosti ja Meri osaa kaiken lisäksi kirjoittaa. Nyt kun luen sitä, toivon todella että Juri Lotmanin esseekokoelma suomennettaisiin uudelleen. Olisi kyllä jo aika! Siihen voisi vielä lisätä tekstejä. 

15.2.18

Kävelyllä New Yorkissa

On syytä jatkaa vielä Lou Reedin New York-älppärin kuuntelemista. Levy ei ole mitenkään yksinkertainen tai yksiselitteinen. Parhaiten sitä kuvaa ehkä nimitys ”rant”, jonka suomentaisin paremman puutteessa ”rähinä”, semmoinen johon totuudenpuhuja aina joskus sortuu, tyylin nimeksi käy hyvin rap, paitsi että käsittääkseni vuonna 1989 ei ollut vielä sennimistä laulutapaa. Ainakaan en muista kuulleeni nimitystä.

Muistan kyllä jonkun TV-dokkarin, jossa esiteltiin ”gansta-rap”, gansteri-rap, mutta se oli tuon jälkeen. Ei näyttänyt gangsterilta se nuori musta muusikko, joka messusi sanat. Sanoma oli aika selvä. Siitä huolimatta se möi hyvin, koska ei mustien puolesta ole juuri kukaan muu puhunut/tehnyt töitä kuin mustat ihmiset, ainakaan Yhdysvalloissa. Rap-musiikki oli sukua 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeelle. Esitystapaa ja sanomaa kuvattiin punk-musiikin jälkeläiseksi.

Muistan hyvin sen päivän jolloin jouduin jäämään vahtimaan undergroundlehden toimitusta, kun presidentti Nixonin kenraali Marshal (ehkä kyseessä oli kenraalimarsalkka, jos sellaisia on, anteeksi, en ole käynyt sotaväkeä, ja ehkä Nixonilla ei ollut omaa armeijaa, niin että en tiedä miksi kenraali edusti presidenttiä) tuli kaupunkiin ja lehden muu väki meni ottamaan valokuvia ja muuten vain mielenosoitukseen. Joku musta opiskelija soitti juuri silloin toimituksen puhelimeen ja sanoi että Kent Staten opiskelijoiden murhan lisäksi mustia opiskelijoita on nyt tapettu kuusi. Kuka tappoi? Kansalliskaarti tietysti.

Lehden pojat olivat jättäneet minulle aseeksi pesäpallomailan. Katselin ikkunoita jotka oli teipattu ristiin rastiin. Kun kysyin, kertoivat että siksi että lasinsirut eivät sitten haavoita ihmisiä, kun kiviä rupeaa satamaan. Eivät sanoneet ääneensä että voi sieltä tulla muutakin. Edellisyönä oli poltettu ystävällinen hely- ja vaatekauppa, jota paikalliset hipit pitivät.



Se maila oli aina oven suussa. Kun otin sen käsiini, niin ihmiset kysyivät osaanko pelata base ballia, sanoin että on meillä se. Sitten piirsivät minulle kartan ja näyttivät miten sitä pelataan. Ei ollut suomalainen peli. Mutta maila oli suunnilleen samanlainen. Ehkä se oli vähän vankempi. Rupesi pelottamaan. Minulla oli mukana isoäidin Suomesta lähettämä kirja, Aulikki Oksasen Näin syntyi kyyneleet (Kirjayhtymä 1970). Yritin rauhoittua lukemaan.

Oli aivan sattumaa että sain kirjan. Yhdysvalloissa kyllä postilaitos toimii, tästä päivästä en tiedä miten on, Suomessa toimii ajoittain. Menin hakemaan jotain kellarista, kävelin hyvin varovasti, koska tiesin että talossa on mustia leskiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Oli niiden puremiin joku lapsi kuollutkin.

Sellainen käveli kohti patjaa, joka hoiti sängyn ja sohvan virkaa siinä lattialla, edessä oli musta matala japanilainen pöytä. Mies hyppäsi metrin ilmaan ja juoksi sekunnissa keittiöön hakemaan rikkalapion. Hämähäkki tuli nuijituksi kuoliaaksi. Olin kysynyt viattomasti että mikä ja sitten se oli jo kuollut. Ne pitävät erityisesti kosteista ja viileistä, siis kellareista.

Kellariin oli sitten viime käynnin ilmestynyt patja lattialle. Ympärillä oli kynttilöitä ja pieni jakkara. Kaarsin kohti patjaa hämärässä valossa. Tiesin että slummissa saattoi olla narkkareita. Lou Reed miettii älppärillä omituista haluaan saada lapsi vaimonsa kanssa. Mutta torjuu sen sitten koska siitä tulisi narkkari ja rokkari myös.

Patjan lähistöllä lojui Aulikki Oksasen romaani. Talossa majailee suomalaisia narkkareita! Kun avasin kirjan kannen, siinä oli minulle joulutervehdys isoäidiltä ja tädiltä. Hiivin äkkiä kirja kainalossa yläkertaan. Vasta myöhemmin menin sinne uudestaan ja löysin revitystä paketista myös toisen kirjan. Se oli muistaakseni joku Veijo Meren kirja eikä se ole kirjahyllyssä enää.

Kamalia tarinoita, hieno älppäri. Amerikan englanti on ilmaisuvoimaista, en ole varma siitä, onko tämä katukieltä, mutta minusta ilmaisee kyllä kaiken mahdollisen New Yorkista. Asuin New Yorkissa ollessani suunnilleen siinä, missä Paul Auster asui New York-trilogian alussa. Auster löytää kimppakämpän suhteellisen läheltä Columbia-yliopistoa, Riverside Driven ja Broadwayn välissä, olikohan se 109. katu, niillä tietämillä. Äidin serkku asui siinä.

Suomalainen yliopistoihminen ja kirjailija Dan Steinbock oli jossain vaiheessa Columbia-yliopistossa. Työpöydällä on kasa semiotiikan teoksia. Kirjahyllyssäni on semiotiikkaan liittyvä Steinbockin opus Taideteos ja taidekasvatus (Gaudeamus 1984), joka nyt päätyy tuon kirjakasan päällimmäiseksi. Siinä on kuviakin. Opus käsittelee ”Niskasen, Mollbergin, Salaman ja Turkan töitä yhteiskunnallisesta ja strukturalistisesta näkökulmasta”. Hyvä että on julkaistu, voin mietiskellä joitakin suomalaisia semioottisia ajatuksia vaihteeksi. Olisin mielelläni opiskellut Columbia-yliopistossa, mutta ei minulla ollut rahaa.

Lähdin isoisän kanssa pariksi viikoksi Uuteen Englantiin katsomaan amerikansuomalaisia paikkoja. Seuraavaksi asuttiin Lower East Siden slummissa. Siinä on lähellä Tompkins Square, josta alkaa Puerto Ricon ghetto. Olen ajatellut sitä paikkaa tänä vuonna kun Puerto Ricon yli meni hurrikaani ja tuhosi sen Yhdysvaltain territorion. Trump, joka tässä Reedin biisissä sairastuu sikotautiin ja kuolee, ei osannut tai halunnut auttaa köyhiä maanmiehiään. Reed ei puolestaan osannut ennustaa että kuolemisen sijasta hänestä, siis Trumpista, tulee presidentti. Amerikkalainen sanonta olisi että ”fate is a bitch”.

Reed suosittelee kuuntelemaan älppärin läpi yhdeltä istumalta, koko 58 minuutin ajan. Se kannattaa, mikäli onnistutte löytämään levyn. Olen ollut niin monissa älppärin paikoissa, että kuuntelu käy nojatuolimatkasta. New Yorkissa ei tarvitse erikseen mennä jonnekin huvitusta saadakseen, senkun kävelee ympäriinsä. Sitten hyppää taas metroon, nousee kadulle ja jatkaa.



Mutta silmäni ja korvani kiinnittyivät tähän Lou Reedin biisiin:
SICK OF YOU
I was up in the morning with TV blarin’ brush my teeth sittin’ watchin’ the news All the beaches were closed the ocean was a Red Sea but there was no one there to part in two There was no fresh salad because there’s hypos in the cabbage Staten Island disappeared at noon And they say the midwest is in great distress and NASA blew up the moon The ozone layer has no ozone anymore and you’re gonna leave me for the guy next door I’m Sick of You They arrested the Mayor for an illegal favor sold the Empire State to Japan And Oliver North married William Secord and gave birth to a little Teheran And the Ayatollah bought a nuclear warship if he dies he wants to go out in style And there’s nothing to eat that don’t carry the stink of some human waste dumped in the Nile Well one thing is certainly true no one here knows what to do I’m Sick of You The radio said there were 400 dead in some small town in Arkansas Some whacked out trucker drove into a nuclear reactor and killed everybody he saw Now he’s on Morton Downey and he’s glowing and shining doctors say this is a medical advance They say the bad makes the good and there’s something to be learned in every human experience Well I know one thing that really is true This here’s a zoo and the keeper ain’t you And I’m sick of it, I’m Sick of You They ordained the Trumps and then he got the mumps and died being treated at Mt. Sinai And my best friend Bill died from a poison pill some wired doctor prescribed for stress My arms and legs are shrunk the food all has lumps They discovered some animal no one’s ever seen It was an inside trader eating a rubber tire after running over Rudy Giuliani They say President’s dead but no one can find his head It’s been missing now for weeks But no one noticed it he had seemed so fit and I’m Sick of It

Kielet muuttavat sitä, miten ymmärrämme maailman jossa elämme. New York ei kuulostaisi uskottavalta suomeksi. Sen takia varmaan amerikansuomalaiset kehittivät fingelskan. Se vasta on hassu murre. En kykene toistamaan niitä Uuden Englannin tarinoita, mutta ymmärsin ne, ihme kyllä. Vanhat ihmiset puhuivat vanhaa suomea ja olivat muuten samanlaisia kuin Suomessa, mutta en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, minkälaisessa maailmassa he elivät.


Yle:n Areenassa tai Elävässä arkistossa on joitakin pätkiä amerikansuomalaisista. Käyn katsomassa niitä aika ajoin. Ne liikuttavat minua, koska olen itsekin ollut amerikansuomalainen, emigrantti, tai niin kuin Suomessa sanotaan: maahanmuuttaja.

3.2.18

Talvi-iltana kotona

Nyt kuunteluvuorossa on Laurie Anderson. Home of the Brave. Tämä on kasetti, jolle olin äänittänyt sen älppärin. Jännää että nämä jaksavat toimia, magneettiraidat eivät ole menneet. Kummallista että tämä peruskone, 30 vuotta vanhat stereot toimivat edelleen. Levy kuuluu lujaa, volyymiä ei tarvitse kääntää ylöspäin. Toivottavasti seinän takana ei ole ketään joka ei sairauden tai työn vuoksi jaksa kuunnella rytmiä, joka ei ole aivan synkoopissa.

En muista kuulleeni levyn joka äännähdystä näin hyvin ennen. Kuulo toimii. Tästä tulee mieleeni jatko-osa Wim Wendersin leffasta, jossa oli enkeleitä Berliinin yllä, vaikka siinä niitä oli myös kaduilla ja puistoissa ja jokilaivassakin. Siinä oli sirkuslaisia, jotka olivat ennen olleet enkeleitä. Kun ne olivat ihmisiä välillä, niin maailma oli värillinen. Enkelielämä oli jostain syystä mustavalkoista. Siinä oli hieno musiikki, mukana oli Lou Reed

Tämän levyn nimi on osuva: home of the brave, että kuka siellä olisi vielä urhea?  Mutta muistan kyllä, että olivat. Se on niin iso maa, että ihmisten on oltava kestäviä Katsoin pari päivää sitten Noam Chomskyn dokkarin, jossa hän kertoi että tavallinen kansalainen Amerikassa tietää ettei hänellä ole valtaa ja se näkyy hänestä. Silloin pitää olla urhea ja kestää, jos kerran olosuhteille ei mahda mitään. Siinä kohden dokkaria näytettiin ihmisiä kulkemassa koko jalkakäytävän leveydeltä jossain suurkaupungissa. Amerikka tarkoittaa tässä Yhdysvaltoja. 



En ole varma siitä näkyykö suomalaisissa vallanalaisuus ja pystynkö sanomaan tai tietämään näistä yhtä paljon kuin jenkeistä. Ainakaan nämä eivät puhu yhtä paljon ja yhtä kovalla äänellä kuin jenkit. Kyllä minä olen paljon suomalaisia tuntenut, mutta he osaavat jotenkin sulautua maisemaan ja taustaansa, eivätkä päivittäin näkemäni puhu kovin paljon. Ehkä täällä ei ole syytä sanoa paljon. Useimmat eivät sitä paitsi näytä kovin kärsiviltä. 

En muista nähneeni tässä kaupungissa ihmisiä nukkumassa porttikäytävissä tai puiston penkeillä. Täällä porttikäytävät ovat visusti kiinni. Penkeiltä korjaa poliisi pois. Vai korjaako? En kyllä tunne täältä yhtään asunnotonta. Kyllä varmaan heitäkin on. Chomskyn leffassa näytettiin vanhaa ja sairaan näköistä mustaa miestä heräämässä puiston penkiltä.

En tiedä esimerkiksi ovatko ihmiset täällä yhtä voimakkaasti mukana kuin ne siellä. Juuri oli Helsingin Senaatintorilla tuhansia ihmisiä vastustamassa hallituksen työttömille määräämää aktiivimallia. On kansa täälläkin jakautunut. Ehkä ei ole ihmisyhteisöä joka ei ole jakautunut? Perheitä ja heimoja?

Löysin viimein kirjan jota olin etsinyt vähän väliä, oikeastaan siitä asti, kun ruvettiin puhumaan vastakkainasettelusta tai kahtiajakautumisesta tai populismista ja sellaisesta jota on arveltu joksikin aivan uudenlaiseksi olemiseksi ja elämiseksi. Olen lukenut tämän viimeksi abivuotenani syksyllä 1964:

Syntymästä saakka uutta ihmistä ympäröi nyt maailma, joka ei aseta hänelle rajoituksia, ei kiellä eikä estä häntä mistään, vaan päinvastoin kiihottaa hänen halujaan, joilla käytännöllisesti katsoen on kasvutilaa miltei rajattomiin. Sillä tähän kuuluu myös se mainitsemisen arvoinen seikka, että 19.vuosisadan ja sarastavan 20. vuosisadan maailma, joka kieltämättä on varsin avara ja täydellinen, kaiken lisäksi istuttaa asukkaisiinsa lujan vakaumuksen, että se huomenna on vielä täydellisempi ja avarampi - ikäänkuin se tuntisi välittömästi omaavansa ehtymättömiä kasvuvoimia. On kyllä jo havaittavissa merkkejä siitä, ettei tämä usko ole säilynyt aivan rikkumattomana, mutta siitä huolimatta miltei jokainen tänäkin päivänä on vakuuttunut vaikkapa siitä, että viiden vuoden kuluttua autot ovat vielä mukavampia ja halvempia kuin nyt.
( Jose Ortega y Gasset: Massojen kapina)

En ole varma siitä, mihin kirjoittajanlajiin Ortega-y Gasset kuuluu, mutta hän tuntuu aika sujuvasti liikkuvan aikakaudessa joka on muuttumassa toiseksi. Tässä on kaikki se, mikä tälläkin hetkellä ihmiskuntaa vaivaa. En tiedä onko nyt niin että ihmiset eivät ikinä lopeta haluamistaan, milloin sitä ja milloin tätä.  Kirjan julkaisemisesta on kyllä jo kauan, näkyy olevan espanjaksi 1930, monta vuotta ennen francolaisia ja sisällissotaa. Hän itse tahtoo käyttää ajattelijanlaadustaan nimitystä ratiovitalismi, eli vitaalista rationalismia vai rationaalista vitalismia?  Häntä on luettu ja opiskeltu.

Nyt kun olen lukenut kirjaa uudestaan, olen taipuvainen kutsumaan kirjaa pamfletiksi. Vaikuttaa siltä että haluamisen aiheet eivät ole juuri muuttuneet. Ehkä tiedemiehet eivät ole ilmastosta vielä ymmärtäneet hiilidioksiinin ja metaanin merkitystä? Siis mikäli nyt ajatelleen länsimaiden säilymistä elossa ja hengissä ja varsinkin ajattelua. Sitä paitsi ei ole nyt kysymys vain väsyneestä lännestä vaan ihmiskunnasta. Ehkä siitä ei todella ole käsitetty vuonna 1930. Ihmisen syyllisyys on tietysti ikuinen, mikäli edelleen ajatellaan että se lajityyppi on itsestään ja ympäristöstään tietoinen.



Nyt kuuntelen Andersonin latino-biisiä ja mietin mitä ne sanoisivat jos kuulisivat tämän musiikin, siis latinot? Rytmi on kerta kaikkiaan hieno. Joku on sanonut että rummut ja basso ovat saaneet rytminsä sydämen sykkeen variaatioista. Se lyö kaikilla vähän eri aikaan, erilaisessa rytmissä. Tässä on se biisi jonka nimi on Listen to your heart beat! Se on hyvä nimi, sillä on kuunneltava niin kauan kuin ollaan hengissä. Jos ei ole oma sydän niin sitten vaikka Laurie Andersonin ja Lou Reedin, kai heidänkin sydämensä ovat olleet eritahtisia. En muista milloin tämä albumi on tehty, mutta joskus ehkä 80-90-luvun vaihteessa. Laurie Anderson oli Firenzessä joka tapauksessa heinäkuussa 1986, samoin kuin me ja muu Casa Finlandesan väki siellä lähellä maalla. Oli kuuma. Ei ehditty siihen konserttiin. 

Olivatko nuo kaksi muusikkoa löytäneet toisensa jo silloin? Juurihan Reed kuoli. Olisi heille suonut pitemmän ajan yhdessä. Tässä vielä lisänä mitä Laurie Andersonille kuuluu nyt. Nyt kun kuuntelen tuota levyä pitkästä aikaa, muistan hirveän hyvin, että juuri latino-musiikin tahdissa opettelin tanssimaan siellä koulutoverini lapsuuskodin ullakolla. Meitä oli kaksi, kolme tyttöä. Kun tajusin että Anderson käyttää latino-rytmiä, tuli hyvä olo. Hyvä olo myös sen takia, että toivon amerikkalaisten latinoiden voivan jäädä asumaan sinne missä ovat asuneet aina. Kaikenlaiset ihmiset lisäävät yhteistä kulttuuria.  Ei sen kulttuurin tarvitse olla entistä mahtavampia autoja, niin kuin Ortega y Gasset ajattelee. 


Mutta onhan tästä jo puhuttu. Tuskin tässä maassa sen paremmin kuin Amerikassa tai Espanjassakaan on ihmisiä, jotka eivät tietäisi missä pisteessä ollaan. Miksi meidän pitää edelleen pelätä sitä tuomiokellon tikitystä? Voitaisiin oppia olemaan ihmisiksi, siinä olisi aivan tarpeeksi työtä.