Hidas päivä

Talvisin pitää nukkua. Varsinkin lumimyrskyn aikaan on nukuttava. Ihmisparoilla on ollut tarpeeksi huonoja aikoja jolloin he eivät voi nukkua, työn, sairauden ja muiden epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi, joten silloin kun vielä on unenlahja olemassa sitä on suotavaa käyttää.

Jos sen jättää, siitä seuraa huonoa tuulta sisällä, kun ulos menemisessä on jo aivan tarpeeksi. 

Sitä paitsi unia on hauska nähdä. Painajaisetkin ovat mielenkiintoisia, mutta silloin kun painajaiset tulevat valve-elämään niiden merkitys muuttuu. Koko maailma muuttuu silloin, sekä pienille että isoille ihmisille.

Olen lukenut viimeisen kuukauden aikana kirjailija Danilo Kišin kirjoja. Niissä on maailman yöpuoli läsnä, mutta samalla voimakasta lyyristä yläpilveä, joka on aina välttämätöntä että pääsee ylipäänsä tekstissä eteenpäin. Nämä kirjat ovat merkillisiä aikalaistodistuksia. Aikakaudet kulkevat 1200-luvulta 1940-luvulle. Aihe osuu olemaan sama. Että muuttuuko ihminen?

Pakkaset ovat sisälle käpertymistä ja lukemista varten.

Olen tässä ihmetellyt sitä, että pihan päiväkodissakaan ei näillä tulipalopakkasilla uskalleta ulos. Pikkulapset ovat optimaalisesti rakennettu arktisia olosuhteita varten. Mutta ehkä hoitajilla ruumiinrakenne ei ole yhtä optimaalinen. Sitä paitsi muistan hyvin että nuorena sitä paleli aina.

Kun lähden parin päivän päästä lastenlasten luo, niin joudun tosin opettelemaan uudelleen pukemisen ja riisumisen loputtomuuden ja kaameuden. Siitä on jo kuulkaas miltei 35 vuotta kun se oli viimeksi niitä harjoituksia kävin läpi.

Ei niissä mitään vikaa ole. Pientä ne ovat monen muun asian rinnalla. Maailma on sekaisin ja joskus silloin tällöin hereillä ollessani tunnen olevani osa sitä. Maailma ei suostu mitenkään asettumaan minun tahtomaani asentooni.

Omituista kyllä, mutta Lidialla tuntuu olevan aika tavalla sama käsitys omasta asemastaan ihmisten maailmassa. Tänään hän on vähän kyllästynyt vallitsevaan kylmään myräkkään. Jos hänelle sanoo että huomenna se on ohi, hän tuskin uskoo. Kissat elävät hetkessä

Lidialla on itsensä ja pestessäänkin voi ajatella asioitaan ja tuumia seuraavaa loikkaa. Aina ylös ja eteenpäin. Sigmund Freudin elämänkertakirjankin päällä voi nukkua, jos ei tahdo loikkia yläkertaan.

Sitä paitsi: ulkona on herkullisen näköinen tilhiparvi!

Rikkonaiset nivelet

Syksy kun vaihtui talveksi muistin Kari Hotakaisen romaanin nimeltä Bronks. En olisi muistanut muuten, mutta eräänä harmaana päivänä kirjassa kuvattu joutomaa otti ja avautui eteeni ilman että olin muistanut koko asiaa. Linkissä kirjoitan löysähkösti kirjailijan suhteesta työhönsä. Yhtä tarmokas ja utelias kuin kenen tahansa hyvän rock-kitaristin, esimerkiksi.

En ollut edes ajatellut Hotakaista kovin aktiivisesti, paitsi joskus kun  mietiskelin kuinka korkealle hän asettuu mahdollisesti omassa Suomen kirjallisuuden kaanonissani. Ehkä keskivaiheille, en tiedä, huono hän ei ole ollut yhdessäkään kirjassa. Ylipäänsä harmittaa asetella kirjoja järjestykseen. Viittaan edellisen postauksen loppuun, jossa ilmenee miten kirjat suhtautuvat minuun tätänykyä. Tilanne on sietämätön eikä ole muuttunut miksikään.

Taitava sanankäyttäjä, Hotakainen, nerokkuutta hipova tavantakaa. Tuona nimenomaisena aikana, kun satoi yhtenään, eikä sitä päässyt karkuun edes sateenvarjoa käyttämällä, koska täällä rannikolla tuulee aina ja sateenvarjot kääntyvät nurinpäin, Bronksin päähenkilö tuli mieleen.

Olen niitä ihmisiä joilla on nivelrikko. Kaupunkimme ei panosta erityisesti TULE-sairauksiin (tuki- ja liike-elimet, luulisin), se on sanottu joskus aivan präntättynä, kun joku on tahtonut tietää priorisoinnista. Tässä kaupungissa ei ole tarpeeksi hoitohenkilökuntaa, että terveyskeskukset voisivat antaa diagnooseja. Kun niitä ei anneta, ei sairauksia tarvitse hoitaa. Jos jollakulla oli tarpeeksi rahaa käydä hankkimassa diagnoosi yksityislääkäriltä, terveyskeskus joutui ilmoittamaan, että yksityisdiagnooseja ei oteta huomioon terveyskeskuksissa. 

Joitakin poikkeuksia on, esimerkiksi kaihia varten ihmisen on mentävä nimenomaan yksityislääkärille, joka lähettää lähetteen ja diagnoosin kaupunginsairaalalle. Jokin sopimus heillä täytyy olla, koska sellaisen tapauksen kuulin, että silmälääkäri ei ollut lähettänyt lähetettä sairaalalle, kunnes potilas rupesi ihmettelemään että on kulunut jo seitsemän kuukautta ja hoitotakuu koskee kuitenkin tätäkin kaupunkia. Lääkärin vastaanotossa tyttö oli ynseästi ilmoittanut, että lähetettä ei ole lähetetty ja että on tapahtunut virhe. 

Kun kuulin asianomaiselta harmaakaihipotilaalta tästä, kysyin pyysikö tyttö anteeksi. Ei ollut pyytänyt, oli vain kääntänyt selkänsä ja faksin ääni oli ruvennut kuulumaan. Arvelin että ehkä hän ei ollut osannut asianomaisen kieltä, täällä kun kaikkien viranomaistahojen ja monien muidenkin pitäisi osata sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Se toinen  mahdollisuus, eli olla lähettämättä lähetettä tieten tahtoen venyttäen hoitotakuuta ihmisen, tässä tapauksessa kaiken lisäksi kuvataiteilijan, kärsimyksen äärirajoille, ei tietenkään voi olla mahdollista. Hoitotakuu-laista on liian vähän aikaa että väärinkäytöksistä olisi ehtinyt tulla maan tapa, tai edes tämän kaupungin. 

Olen eksynyt asiasta.

Satun olemaan niitä ihmisiä joilla on rikkinäisiä niveliä, aivan kuten Bronksin päähenkilöllä, joka joutui aina välillä lopettamaan koikkelehtimisensa kohti keskustaa, koska jokin ruuvi olkapäissä, lonkissa tai jossain muualla löystyi. Piti olla ruuvimeisseli tai jakoavain mukana kun meni sosiaalitoimistoon pyytämään rahaa elämiseen.

Minulla lonksuvat miltei kaikki nivelet. Mutta ne ovat lipsuneet sijoiltaan koko elämäni ajan. Nykyinen muutos sisältää siis vain kivun. Kipu pahenee matalapaineella. Se johtuu siitä, että paineen laskettua veri purskahtaa valtoimenaan rikkonaisten nivelten läpi ja osuu hermoihin. Jouduin selostamaan tämän yhdelle lääkärille. Itse asiassa olen joutunut selostamaan sen aika monelle lääkärille, sillä terveyskeskus väittää kyllä tiedotteissaan, että kaupungissa on omalääkärijärjestelmä, mutta käytännössä sitä ei ole ollut miltei kymmeneen vuoteen.

Nivelten yliliikkuvuuden vuoksi en ole koskaan edes yrittänyt tunkea jalkojani korkokenkiin. Tai ei se pidä aivan paikkaansa, yritin hoippua kerran viisi minuuttia kotiintuloni jälkeen äitini Italiasta ostamilla hyvin korkeakorkoisilla kengillä. Isä oli juuri tullut hakemasta meidät lapset koulusta. Äiti oli kuollut.

Kengät olivat kaksi numeroa liian suuret, minä olin vasta 17-vuotias, oppikoulun kuudennella luokalla,  painoin vain 45 kiloa, joten painovoimakaan ei auttanut. Pituutta minulla oli silloin 168 senttiä, nyt enää 166 senttiä, mikä sekin on normaalia. Mutta silti kiroilen noita niveliä, jotka keskosuuden ja anoreksia jälkioireena rupesivat rikkoutumaan, eivät olleet päässeet kunnolla paikoilleen rustoineen päivineen.  Yhteyttä keskosuuteen ja anoreksiaan eivät ole suomalaiset terveyskeskukset painottaneet, olen löytänyt tiedot kanadalais-yhdysvaltalaisista tutkimuksista. Netistä tosin, mutta SciFiAmin sivuilta.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Katoamispiste on keski-ikäinen nainen jonka kirjailija-lääkäri tapaa kaatosateessa Helsingin Esplanadilla. Nuorimies oli kiinnittänyt naiseen huomionsa, koska nainen ei tahtonut pysyä korkeilla koroillaan pystyssä, vaan nuljahteli nilkoillaan puolelta toiselle holtittomasti.

Arvelin että siinä olisi voinut olla minun kuvani 15 vuotta sitten. Silloin ei vielä sattunut niin paljon ja olisin voinut kirjan henkilön tavoin ruveta nauramaan sateessa. Olisin saattanut innostua tuulesta. Olisin saattanut kuvitella että ihoni raikastuu ja kaunistuu aivan tavattomasti sadepisaroista. 

Sadevesihän sentään on vielä puhdasta. Vai onko?

Pohjoisen tyttö, muun muassa

Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.

Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 

koputtelee oveen ja kähisee:

täällä sitä taas ollaan

ja missäs se tyttö on

jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi

läiskii ja laulaa

politiikkaa ja naisia,

valju aneeminen kevät

haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa

Vanhus, lapsi siis

tutkii lintulaudan elämää,

muistelee miten on elänyt tämän

josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,

kuormat keikkuvat tietä,

haitari laulaa pitkin vettä

ja talven tyttö

pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.

Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.

Siitä on jo 40 vuotta

Tulin ajatelleeksi helmikuuta vuonna 1970. Talvi oli todella leuto, jopa 45 leveysasteelle. Kirsikat puhkesivat kukkaan jo helmikuun puolessavälissä. Yöt saattoivat olla kylmiä, ei tosin pakkasta, mutta kommuunin takapihalla olevan bambumetsikön juurilta alkoivat työntyä jo uudet bambunversot. Napsittiin niitä aamiaismunakkaan sekaan.

Yhtenä aamuna lähdin haistelemaan ilmaa ja katsomaan kuinka kultakalat voivat omassa lammikossaan. Ne eivät olleet enää puolinukuksissa vaan hyppivät pinnalla hakemassa lehtiä, jyviä ja kaikkea hyvää mitä puista oli pudonnut Tyyneltä valtamereltä tulevien myrskyjen muassa.

Olin oppinut edellisen syksyn aikana aika paljon uusia sanoja. Yksi oli myrsky. Se ei tarkoittanutkaan 12 beaufortin voimalla puhaltavaa tuulta, vaan kahdeksaa kuukautta yhtä mittaa ryöppyävää sadetta. Säätiedotukset radiossa ja televisiossa kertoivat, että sadetta tulee 70 tai 80 prosentin todennäköisyydellä. Pilvet eivät olleet sinisiä vaan mustia. 

Suomessa on turha puhua kaamosmasennuksesta ellei ole kokenut sellaista kahdeksaa kuukautta. Aivan kuin synkin lokakuun sää jatkuisi ikuisesti. Jouluna sattui pari kirkasta päivää, lämpöäkin oli 15 astetta, siis Celsiusta.

Mutta aamiaismunakkaan ainekset tulivat sieltä bambumetsikön alta. Kit ja Larry asuivat  entisessä hevostallissa, pitivät lämpöä ison takan avulla ja puuhellan voimin, Kit oli juuri saanut esikoisensa. Heillä oli tallin vierustan kanaverkon suojissa viisi munivaa kanaa ynnä kukko, lisäksi pihalla ja bambujen lomassa hyppi vuohi. Siitä saatiin maito koko porukalle, jota oli tallissa asuneiden kolmen hengen lisäksi isossa talossa 4-7 henkeä tilanteesta riippuen.  

Vuohi oli erityisen mielistynyt tiskirättien syömiseen. Se kapusi tyytyväisenä aina keittiöön, kun joku ruoja oli taas jättänyt oven auki. Kerran kun tulin töistä, se oli kiivennyt yläkerran olohuoneeseen ja oli juuri syödä rouskuttamassa sohvalla isännän tekemiä riisipaperitussimaalauksia. Se oli taitava menemään ylös rappusia, mutta alas sitä ei meinannut saada millään,  piti huikata joku vetämään sitä kaulasta alas, samalla kun minä työnsin peräpäätä samaan suuntaan. Alhaalla oleva oli vaarassa taittaa niskansa jos vuohi sattuisi kompastumaan päälle.

Miltei kaikilla oli aina joku vieras kylässä.

Sinä nimenomaisena aamuna Bakunin seurasi minua pihalle ja kiinnostui kultakaloista. Se harasi tassullaan vähän liian syvälle yrittäessään saada itselleen kultakala-aamiaisen ja putosi lammikkoon. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin noloa kissaa. Ja niin hirveän hölmön näköistä. Pörröinen, osaksi persialainen kissamme kömpi ylös turkki liiskaantuneena kylkiä vastaan ja häntäkin muistutti lähinnä hiiren häntää. Bakunin oli kokonaan valkoinen, mutta sen toinen silmä oli vihreä ja toinen ruskea. Siitä tietää ettei kissa ole kuuro. Jos se on valkoinen ja sillä on siniset silmät, se on kuuro.

Naapurissa asui aggressiivinen iso koira nimeltä Volodja, niitä harvoja koiria joita olen koskaan pelännyt. Se roikotti siivestä yhtä Kitin ja Larryn kanaa, jonka se oli onnistunut pyydystämään verkon alta. Minä kiljaisin niin pontevasti, että Bakunin juoksi ylös puuhun, Volodja pudotti hölmistyneenä kanan, joka juoksi bambutiheikköön, Larry ryntäsi kanan perään, koiramme Alexander Nevski tuli ulos, mistä riemastuneena Volodja ryntäsi koiraparkamme kimppuun.

Alexin ei koskaan auttanut muu kuin mennä selälleen Volodjan eteen. Joka kerta pelkäsin että se kuitenkin puree Alexin kurkun auki. Eikä Alex ollut mikä tahansa koira vaan labradorin noutajan ja kojootin risteytymä. Se ulvoi öisin. Alexin elämä oli lyhyt. Se lopulta kaivoi tiensä aidan ali, ja kuoli muutaman sadan metrin päässä olevalle kaupungin läpikulkukadulle. Ehti se onneksi olla mukanamme vuorilla, jossa olimme kaikki mahdolliset ajat, kun vain töiltä, opiskeluilta ja mielenosoituksilta pääsimme.

Tontin ympärille oli pystytetty korkea teräsverkko, että eläimet eivät pääsisi kadulle. Se oli välttämätöntä muutenkin, koska kaupungissa ei saanut pitää kotieläimiksi luokiteltuja eläimiä. Vuohi tahtoi kuitenkin aina maailmalle käveleskelemään ja harva se päivä me jouduimme soittamaan rankkurille. Vuohi oppi lopulta hyppäämään kahden metrin korkuisen aidan yli. Aitaa korotettiin, ja aina se vain hyppäsi.

Sieltä tuli sitten sadattelujen kera että ”Vuohi! VUOHI! Kyllä, meillä on täällä vuohi ja sakkolappu.”. Kumma kyllä rankkuri oli ystävällinen ihminen ja suostui joka kerta hyväksymään selityksen että vuohi oli vain pysähtynyt matkalla maalle yhdeksi yöksi ja karkasi. Ei saatu sakkoja, eikä kyllä olisi ollut rahaa niitä maksaakaan.

Lopulta Kit ja Larry kuitenkin luovuttivat ja muuttivat vuohen mukana maalle ”oikeaan” kommuuniin, jossa saattoi pitää muitakin eläimiä ja kasvattaa viljaa. Sieltä kommuunista he sitten alkoivat tuoda luomutuotteita pieniin terveyskauppoihin, joita rupesi ilmestymään kaupungin keskustaan.

Kit ja Larry ja heidän ystävänsä soittivat bluegrass-musiikkia, meidän talossamme asuvalla Sharlilla taas oli rokkibändi, muut bändin jäsenet asuivat muualla kaupungissa. Kirsikka- ja päärynäpuiden alle asetettiin sitten ämyrit ja koko ajan soi. Ihan samalla tavoin kuin tässä kirjassa, jonka äsken lukea hotkaisin.

Niin kuin jo tuolla sanon, kirjaa on vaikea ymmärtää tuntematta amerikkalaisen rokin ensimmäistä vuosikertaa, kaikkia näitä, Jimi Hendrixiä, Janis Joplinia (kumpikin kuolivat sinä vuonna), Jefferson Airplanea, Country Fish and Joe’ta, Chicagoa, Steppenwolfia, Canned Heatia, Bob Dylania ja tietysti meidän kaupunkimme omaa hienoa bändiä nimeltä Total Eclipse. 

Kuulo kyllä alkoi sitten olla jo menoteillään.

Kuvassa naapuriin on kokoontunut joukkio Devil's Disciples-bikersien porukkaa matkalla sunnuntaipiknikille. Poseeraavat minulle. Kuva on otettu laatikkokameralla ja olen kehittänyt sen itse, mistä johtuvat todennäköisesi rusehtavat reunat.