Vuosia sitten ilmestyi Douglas
Hofstadterin ja hänen kaverinsa Daniel Dennettin tekstien
antologia nimeltä Mind's Eye, anteeksi, väärä nimi: Mind's
I, tietenkin (julkaisija Penguin Books 1981). Siitä tajunnan ja
tietoisuuden tutkimus on edennyt. Tietoisuuden, aivojen ja minuuden
tutkimus harppoo lujaa vauhtia muun muassa siksi että ihmisen
itseymmärrys on tarpeen elämän jonkinlaisen säilymisen kannalta.
Mieli on minän minuus.
Siitä tietenkin riippuu se, miten
ihminen osaa tehdä työtä, miten hän kykenee ratkaisemaan
ympärillään ongelmia, miten hän sopeutuu maailmaan ja toisiin
olioihin, millaisena hän näkee tulevaisuuden. Ihmisyys on
valitettavasti ratkaiseva tekijä maapallon elämän suhteen. Ei ole
erikoisen mukavaa ajatella että niin häilyvä olio on elää ja
kuolla-valinnan ratkaiseva nappula. Kirjan kansi on syytä esitellä
heti, kuva on tietenkin René
Magritten:
Dennett on sosiologi, filosofi ja
psykologi, julkaissut paljon. Hofstadter on tutkinut mm. Gödeliä,
Esheriä ja Bachia, sattumoisin kaikki saksalaiselta
kulttuurialueelta. Tekstejä tämä ajattelijapari on valinnut hyvin
laajalta alueelta: kirjailija Jorge Louis Borges,
tiedustelu-upseeri ja tietokoneen kehittäjä Alan Turing,
sci-fi-kirjailija Stanislaw Lem, Christopher Cherniak,
John R. Searle, Thomas Nagel, jotka sisällysluettelosta
hyppäävät ensimmäiseksi silmään.
Kirja liikkuu tieteiden ja kulttuurien
rajapinnoilla, tähytään tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa ehkä
tieteiden rajat romahtelevat vielä selvemmin kuin nykyään. En
tiedä onko se toivottavaa tai ei. Kirjoittajat ovat todennäköisesti
tuttuja muista yhteyksistä useimmille tiedekirjoja selaaville
ihmisille. Stanislaw Lem ja Jorge Borges eivät ole kirjassa
ollenkaan väärässä seurassa, eivätkä tutkijat varmaankaan pidä
pahana esiintyä kirjailijoiden keskellä.
Itse pidin 40 vuoden yliopistossa
roikkumisessa eniten siitä, että oli mahdollista hyppiä aitojen
yli. En kerännyt hirveätä määrää suorituksia – tunsin
yhdenkin opiskelijan jolla oli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen
koossa seitsemän approa (=perusopintoja) eri aineista. Kaveri
kokeili lahjakkuuksiaan ja mietti ankarasti mitä hän haluaisi oppia
ymmärtämään. En tiedä mitä tästä nuoruuden aikaisesta
ystävästäni tuli. Kyllä hänestä varmaan tuli aivan kunnon
ihminen, vaikka tuskin opiskeleminen on paremmuuden tae, se ei takaa
edes luokkakiertoa enää. Joskus kasvatusoppia opiskellessani
tajusin, että sen tieteenhaaran ihmiskuva ei jakele ihmisille
plussia ja miinuksia.
En ole varma siitä pitäisikö niitä
jaella vai ei. Jos ajattelisi oppiaineita siltä kannalta, mihin
eettiseen lokeroon ne ihmisen asettavat, opinnoista ei tulisi ikinä
loppua. Moraalikysymykset eivät ole kognitiivisissa tieteissä
ratkaisevia, vaikka kyllä niitäkin voi tietenkin mitata.
Laadullisuus ja määrällisyys,
lähinnä niistä taisteleminen, olivat jossain vaiheessa niin
häiritseviä asioita käyttäytymistieteissä, että pakenin
takaisin kirjallisuuden pariin. Muutenkin yliopistoissa oli parasta
niiden kirjastojen ihanuus. Saatoin viettää kunkin opiskeluvuoden
pääosan kirjastoissa. Muistiinpanolehtiöitä on jossain kellarissa
kilometrikaupalla.
Daniel Dennettiin tutustuin
ensimmäiseksi varmaan Scientific Americanin jonkun artikkelin
myötä. Sitten samassa lehdessä mainostettiin Mind's I -opusta ja
päätin tahtoa sen. Se tuli sitten postin mukana toiselta puolen
maapalloa, muistaakseni Akateemisen kirjakaupan kautta. Satuin
elämään sellaista ajanjaksoa, jolloin rahaa jäi vähän yli
pakollisten menojen. Olen koko elämäni ajan tuhlannut ylimäärän
kirjoihin tai musiikkiin. Kun olen tottunut pitämään noita kahta
tärkeimpänä asiana pienestä lähtien, pysyn varmasti tuhlarina
koko elämäni ajan.
Kirjaa lukiessani olin virittynyt ja
tyytyväinen. Epäilemättä minulla on muistivihkossa asiasta
päätelmiä, mutta kellariin murtauduttiin viime keväänä kaksi
kertaa, enkä todennäköisesti löydä sieltä enää mitään. En
ole kyllä hirveästi yrittänyt. Kellarissa on valju valo, kellari
symboloi pelottavalla tavalla tietoisuuden pimeitä puolia, jotain
sieltä löytääkseni pitäisi saada vähintään valonheittäjät,
eikä sellaisia ole näköpiirissä. Sitä paitsi siinä on tulipalon
vaara.
Tottakai kirjakin on juuri tällä
hetkellä poisjuossut. Kirjastomme on sen verran iso, että siinä
tapahtuu jatkuvaa liikettä. Kun kuuntelee keskellä yötä
työhuonetta oikein tarkasti, voi kuulla pientä rahinaa ja liikettä
ja kuiskimista. Kirjasto on hyvin paljon elossa. Eläväisyydestä
voi syyttää siis sitä, että milloin mikäkin lähdeteos on
hukassa, vaikka tiedän aivan varmasti missä sen ja sen kirjan
paikka on, eikä Lidia-kissa ole koskaan toistaiseksi kolunnut
kirjahyllyjä. On mahdollista että joskus äkkiä yöllä herätessä
syy olisi nimenomaan kissan, mutta useimmiten hän nukkuu aivan
rauhallisesti leuka tyynyyn nojaten. Kai minä sentään useiden
kirjojen alasmätkähdykseen heräisin?
Mutta aivan etsimättä Mind's I-opus
tuli mieleen kun luin tiistain tiedesivuja Hesarista. Pikku-uutisessa
kerrottiin Stanfordin yliopiston tutkijoiden löydöksestä kun
tutkivat punamuurahaisyhdyskuntaa. Muurahaiset palaavat pesälle sitä
nopeammin mitä enemmän ne löytävät ruokaa. Muurahaiset katsovat
kelloa ja jos ensimmäiset etsijät eivät tule takaisin 20 minuutin
kuluttua, toiset eivät lähde perään, kyse on kollektiivisesta tajunnasta.
Minä en ole tekniikkahirmu
tietokoneiden suhteen. Nämä koneet ovat sitä parempia mitä
vähemmän niiden kanssa joutuu taistelemaan. Olen hämärästi
selvillä siitä että tcp-protokolla liittyy internetin
käyttöön, mutta siinä kaikki. Niin, siinä protokollassa on myös
portteja ja muuta sellaista, joita piti kirjoittaa ylös joskus
90-luvun alkupuolella, jolloin henkilökohtaiset tietokoneet tulivat
tavallisten ihmisten, myös minun, ihme kyllä, saataville. Mutta
Stanfordin tutkijat päätyivät vertaamaan
internet-porttijärjestelmää muurahaisten kulkemiseen.
Hesarin tiedesivujen pikku-uutisessa
keskityttiin siis internet-protollan ja muurahaiskeon väliseen
yhtenevyyteen. Hofstadterin tekstissä Mind's I-kirjan
muurahaiskeosta on mukana myös rouvashenkilö, Aunt Hillary
(amerikanenglanniksi Äänt Hilary), jonka nimeä on vaikea
suomentaa, niin että kaikki merkitykset tulisivat ilmi. Aunt Hillary
on käynyt aiemmin kylässä Ravun luona, mutta Akilleus ei ollut
silloin paikalla, joten perustaltaan hilpeän, kaikinpuolisin
positiivisen rouvan olemusta selvitetään ilman tädin läsnäoloa.
Protokolla-sana ei ole aivan niin
omituinen kuin mitä voisi ajatella. Nimittäin muurahaispesän
tapauksessa herra Ravun luokse kokoontuvat Akilleus ja Kilpikonna,
mikä kaiketi on itsestään selvää, ja paikalle tulee sitten myös
Muurahaiskarhu. Näin erilaisten olioiden kesken on oltava
protokolla.
Tässä tapauksessa muurahaispesän
olemusta selvitetään lähtemällä liikkeelle preludista, Bachin
Kunst der Fuga-sarjasta, käydään läpi preludin jälkeistä
sävellystä, luetaan nuotteja, joita Ravun kirjahyllyssä sattuu
olemaan, soitetaan fuugaa ja oliot ovat mitä voimallisimmin
inspiroituneita. Rouvatäti Muurahaiskeko on sitten kysymysten ja
erilaisten spekulaatioiden kohteena seuraavaksi. Protokollaa sivutaan
tekstissä sillä tavalla, että keskustelu on ajoittaisesta
kiihkeydestä huolimatta kohteliasta, se noudattaa kuin jonkinlaista
hovitanssia askeleita yhdestä asiasta toiseen. Väistämättömiä
sivuaskeleita ja kompastelua väärinymmärryksiin tapahtuu pitkin
matkaa.
Keskustelu on hieno esimerkki siitä,
miten erilaisten olioiden mukanaan tuomat näkökohdat,
temperamentti, syntyperä ja muut sellaiset asiat saavat aikaan
yhteisen ymmärryksen keskustelun kohteesta. Hieman hämärä se on
alkuunsa. Ensin tajutaan, että muurahaiskeon ajattelu ja ulosanti
ovat samanlaista kuin kenen tahansa kirjoittavan tutkijan:
muurahaiskeko keskustelee parhaimman ystävänsä muurahaiskarhun
kanssa. Tutkimus on intohimoista.
Tohtori Muurahaiskarhu joutuu pitkään
perustelemaan sitä miksi hän syö yksittäisiä muurahaisia. Siinä
on kyllä tottakai kelle tahansa sulattelemista. Mutta kun Rapu
tarmokkaasti todistaa että Aunt Hillary on mitä parhaimmissa
voimissaan ja elämää sykkivä vanharouva, niin tästä alkuvaiheen
kompastuskivestä päästään eroon.
Istun lukemassa kirjaa ja muistan
luontodokumentin, jossa näytettiin muurahaiskarhun ja termiittikeon
yhteiselämää. Siinä dokkarissa vakuutettiin, että ilman
muurahaiskarhun pitkää, kaikkialle ulottuvaa kieltä keko ei saisi
tarvitsemaansa puhdistusta ja tuuletusta.
Yksittäisiä muurahaisia katoaa
muurahaiskarhun vatsaan, mutta muuten käsitys yhteistyöstä on aika
tavalla saumatonta. Akilleus on tässä vaiheessa tekstiä jo
käsittänyt, että muurahaispesän obduktio tuottaa tulokseksi
suunnilleen ihmisaivot ja hermoston. Ehkä jonkinlainen analogia
voisi löytyä myös jaksollisista järjestelmistä tai
tähtisumuista?
Sormeilin hieman levottomana Ilja
Prigoginen ynnä kumppaneiden biologin kirjaa nimeltä Sattuma vai
välttämättömyys, joka kertoo kaaosteoriasta. Siihen on pakko
nojautua myös. Sillä myös Hofstadter tuo matemaattisia yhtälöitä
tekstin sisälle. Sen kyllä käsitin että yhtälö selventää eikä
hämärrä Aunt Hillaryn olemusta.
Tutkimukseni jatkuu.