Hyvinä ja pahoina päivinä

Viime kesänä 30.7. kuoli kaksi merkittävää elokuvataiteen uudistajaa, Michelangelo Antonioni ja Ingmar Bergman. Samana päivänä.

(Kuvassa Liv Ullman ja Erland Josephson)

Bergmanin elokuvia on näytetty muutama YLEn Teema-kanavalla, mutta Antonionin elokuvia ei vielä yhtään. Bergman on toisaalta hyvä valinta aivan vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan huippuohjaaja naapuristamme. Kulttuuriero Ruotsiin on hieman pienempi kuin välimerelliseen Italiaan, vaikka nykyihmiset joutuvat nykyään nauttimaan eksistentiaalisesta vieraantumisesta hyvin samalla tavalla. Ympäri maapallon.

Bergman on kuitenkin muun muassa luterilaisuuden tulkki ja antaa sille kasvot sisältä päin. Siinä ehkä on eroa.

Luin juuri Bergmanin kirjoittaman kirjan nimeltä Kohtauksia eräästä avioliitosta (josta enemmän Kotisivujen kritiikkiosastolla). Se herätti minussa paljon mielleyhtymiä nuoruuden kesiin, jolloin olin ansaitsemassa opintorahoja kesäisin Tukholmassa, vaikka kirjassa ei maisemia olekaan ja vaikka itse tarina kertookin kahden ihmisen konfliktista, vihasta ja rakkaudesta.

Kirjassa on jotain perin ruotsalaista. Aviomies esimerkiksi esitetään pitkään kilttinä ja vaimo hieman hupsuna. Kyllä minä sellaisen ihmiskuvan muistan.

Mitä siis muistan? Muistan sen että minulla ei ollut kontaktia ruotsalaiseen yhteiskuntaan lainkaan. Muistan hyvin selvästi että ulkomaalaiset tukeutuivat toisiinsa, ei ollut suuremmin väliä minkämaalaisesta oli kyse, kunhan ei ollut työnantajan edustaja.

Välimatkan pitäminen oli kyllä molemminpuolista.

Minua on lievästi häirinnyt joissakin Bergmanin kuoleman jälkeisissä kommenteissa hänen kutsumistaan kamarielokuvan tekijäksi. Minusta hän menee tarinoissa syvyyssuuntaan ja avaa niin hirvittäviä märkäpaiseita ruotsalaiseen – ja yleisemminkin länsimaalaiseen – sieluun että kamarielokuva ei tunnu oikealta määreeltä. Bergman on kaukana pinnallisesta sievistelystä, josta hän kyllä tässä kirjassa lähtee liikkeelle.

Nimittäin pintahan täytyy olla näkyvissä ja kulissit eivät saa heilua.Varsinkaan pikkuporvarillisissa avioliitoissa.

Kirja ja samasta aiheesta samana vuonna tehty televisiosarja (1973) kuvaavat pitkää suhdetta. Avioliitto kulkee sen tavallisen pikkuporvarillisen latunsa kyllästymispisteeseen ja sitten alkavat totuusleikit. Niistä on leikki kaukana.

Bergman onnistuu saamaan aviohelvetin kuvaukseen runsaasti huumoriakin kaikesta huolimatta. Pariskunta, Marianne ja Johan, lähenevät ja kaikkoavat vuosikymmeniä. Suhde on elämänikäinen.

Meillähän on syntynyt Suomessakin, vähän niin kuin Ruotsia matkiessa, verkosto mitä erilaisimpia terapiasuuntia, ja ihmisten pahaa oloa pyritään helpottamaan heti kun sielussa tuntuu pieni pistos.

Kun puhutaan rakkaudesta, ei puhuta vihasta tai konflikteista, vaan puhutaan parisuhdekriiseistä. Vihan tunteita yritetään siis kieltää kielenkin keinoin: kriisi on jotain käsiteltävää, jotain muuta kuin olisi viha. Vihan juurten löytäminen sattuisi aivan eri tavalla kuin pikkukriisin solmujen avaaminen.

Bergman on hyvä kirjoittaja, siitä ei pääse mihinkään. Risto Hannula on suomentanut kirjan ja se julkaistiin vasta kuukausi sitten. Ehkä on ajateltu, että kun meillä tuoreeltaan nähtiin televisiosarjana Kohtauksia eräästä avioliitosta vuonna 1974 ja sen epilogi Saraband vuonna 2003, televisioelokuva, Bergmanin viimeinen, niin kirjalla ei ollut niin väliä. Saraband kyllä ilmestyi kirjan muodossa Petteri Granströmin suomentamana jo 2004 (Like).

Tuolla edellisessä postauksessa puhun kirjan imusta ja kommenttiosastossa yllättäen mentiinkin teatterin suuntaan.

Bergman oli aikamoinen renessanssi-ihminen. Hän ohjasi eniten teatteria ja Tukholman Dramateniin, josta myös suuri osa hänen näyttelijöitään tulevat. Sitten Bergman osasi itse kirjoittaa (esim. Fanny ja Alexander. Suom. Elina Hytönen. Otava 1984; Laterna magica. Suom. Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki, 1987) ja kaiken lisäksi kiinnostui elokuvien tekemisestä jo 1950-luvulla.

En tiedä näemmekö vielä tämän televisiosarjan. Ainakaan kirjan lukeminen (siis Kohtauksia eräästä avioliitosta) ei tuottanut tunnetta että lukisin mitenkään vanhentunutta tekstiä. Hassulta tuntuu, että pääasiassa pitää toistaa itseään: teksti tuottaa erittäin eläviä kuvia päässä. En aikoinaan nähnyt televisiosarjaa, joten eipä minulla ole onneksi taakkana kuvia jonkun muun päästä.

Kirjan imu

Kirja kulkee helposti mukana. Voisin kuvitella että Michelangelon Firenzessä sijaitseva luonnos on tehty lukevasta ihmisestä. Silmät eivät ole kiinni, mutta ilme on rento. Kirjaan tyyntyy.

Suomessa on aivan pieniäkin kustantamoita. Joku ajoittain julkaisee jotakin, harvakseltaan, omaksi ilokseen, kuten pikkuinen ai-ai (esim. Augusto Monterroso: Kootut teokset [ja muita kertomuksia, 1998]) tai Kari Klemelän ullakkohuoneellaan kääntämät teokset etelä-slaavin kielistä omalle Mansarda-kustantamolleen.

Kustantamot ovat marginaalisia, mutta ne täyttävät monia ammottavia aukkoja joita suomalaiseen käännöskirjallisuuteen väistämättä jää. Niitä on muitakin kuin nuo kaksi. Ja niitä syntyy kaiken aikaa lisää.

Tai sitten hieman aikaisemmalta ajalta myös oikeasti taskuun mahtuva kosminen kokonaisuus, Carl-Gustaf Liliuksen Eimikään. Kaikkeudessa. Eräs maailmanselitys. Sen onkin yllättäen kustantanut WSOY jo vuonna 1990. Ei isokaan aina käänny aukkoja katselemasta.

Suomi on niin pieni kielialue, että me tarvitsemme paljon käännöskirjallisuutta ja on hyvä jos kirjallisuus tulee muista periferioista. Periferian kokemus on luultavasti samankaltainen. Siihen kuuluu olennaisesti mykän ja kuuron arki.

Tuleeko keskuksista jotakin vielä, joka ei ainoastaan huuda? Ehkä, mutta sitten me emme sitä varmaan löydä koskaan suomeksi. Ja suomeksi meidän on saatava kirjamme löytää koska äidinkieltä lukien ainoastaan kehittyy oma kieli. Meitä on niin kohtuuttoman vähän.

Silti kirjoissa eläminen ei ole eskapismia niin kuin television omaksuminen puhetoveriksi on. Televisiosta näkee muiden juttuja, eikä pääse puhumaan omiaan.

Tuossa tuntuisi olevan ristiriita mutta ei ole.

Kun lukee kirjaa niin sana kurottuu lauseeksi, lause kappaleiksi ja kohta se käsittää pitkänkin tarinan. Sama tarina vain on aina erilainen riippuen lukijasta. Kirja syntyy vasta päässä. Kirjailija voi hyvinkin väittää synnyttäneensä kirjan ja ehkä hän sen tekikin, mutta sen jälkeen tarvitaan jo toinenkin synnyttäjä: lukija.

Tämä on myös kommunikaatiota. Lukiessa ajatus ei virtaa yksinomaisesti lauseissa, virkkeissä ja kappaleissa, vaan tajunta hamuaa käyttöaineekseen mitä tahansa lukijan päässä sattuu olemaankin.

Siellä voi päässä olla jotain aivan akuuttiakin, jokin läheinen voi olla sairas, ystävä tarvitsisi lohdutusta toisella puolen maailmaa, entä lapsi sitten, miten hän menestyy ja kestää siellä kaukana kotoa. Melkein kirja kuin kirja antaa asioihin vastauksen.

Kirjan ainut vaatimus voi olla rauha, mahdollisuus kahdenkeskeisyyteen. Vaikka metrossa tai lentokoneessa. Linja-autossakin, ellei satu olemaan huonovointinen autossa lukiessaan.

Mieluiten ehkä kuitenkin olisi hieman uneton ja levoton yö, johon kirja tuokin yhtäkkiä oman maailmansa uppouduttavaksi, voi mennä alakertaan keittiöön istumaan ja juoda lasillisen mehua ja syödä vaikka näkkärin.

Sellaista lyhyttä intensiivistä matkaa voisi kutsua uneksi. Intensiteetin mukana levottomuus häipyy, kissa tulee sohvalle istumaan viereen ja tahtoo silitystä.

Ulkona ei mikään pauhaa, ei kuulu ääntäkään, ja sisällä on lepoa ja rauhaa ja täyttä valvetta.

* * *

Aamuteellä luin lehdestä, että Alain Robbe-Grillet oli kuollut. Radion kulttuuriohjelmassa kerrottiin, että häneltä on suomennettu vain yksi teos, Labyrintissa, joka on kustannettu Tammen keltaisessa kirjastossa ja suomentajat ovat Olli-Pekka Ronimus ja Pentti Holappa. Vuosi oli 1964.

Kirja oli nuoruuteni tärkeimpiä teoksia. Sen myötä opin huomaamaan, että realismit eivät sano minullekaan kaikkea, jota haluaisin sanottavaksi. Tajusin että kaltaisiani täytyy olla aika paljon.

Huomaan että olen puhunut vain kuolleista kirjailijoista. Tuli ehkä todistetuksi että vaikka kirjailijaa, hänen kustantajaansa tai jopa suomentajaansa ei enää ole, kirja elää.

Sieltä katsoo mieluusti myös suomentajan, etusivulta, ja sen takaa ilmestymisvuoden.

Kun avaan Robbe-Grillet’n kirjan sattumanvaraisesti, silmäni osuvat tähän tapahtumaan:

Napsaus. Pimeys. Napsaus. Keltainen valo valaisee nyt pienen eteisen, jossa on pyöreä vaatenaulakko. Täynnä päähineitä ja vaatteita. Napsaus. Pimeys.

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain teema on yhdessä. Hieno päivä tuo ihmiset meren rantaan.

Wienin piiri

Kuva on vuoden 2005 Pariisin näyttelystä, jossa olivat mukana ekspressionistit Klimt, Schiele, Moser ja Kokoshka. Livenä olen nähnyt näistä Klimtiä, Schieleä ja Kokoshkaa, kaikki todellisia mestareita.

Valokuva kuuluu kotimme vessagalleriaan. Se kuvaa Egon Schielen teosta Kardinaali ja uskovainen (1912). Pariisiin se saatiin Wienin Leopold-museosta. Schiele eli lyhyen ja intensiivisen elämänsä 1890-1918 ja kuoli espanjantautiin.

Juuri tätä työtä en ole nähnyt, se on kooltaan 70 x 80,5 cm. Skannatessa pikkuvalokuvasta löytyi paljon uusia sävyjä. Schiele oli ehdottomasti koloristi.

Wikipedian mukaan espanjantauti oli pandemia, taudin aiheuttaja, influenssavirus, oli A:n alatyyppi H1N1 ja se tappoi 1918-1919 50-100 miljoonaa ihmistä. Ehkä pahin ihmiskunnan historian pandemia, jonka hirmuisuutta lisäsi tietysti I maailmansodan aiheuttama ihmisten heikentyminen.

Kuten viruksen tyypistä ilmenee, se on sukua lintuinfluenssalle, joka ei ole vielä tarttunut ihmisestä toiseen. Siitä ollaan aika varmoja, että erilaisia influenssoja muuttolinnut ovat kuljettaneet maista ja maanosista toisiin aina. Wikipediassa kirjataan joitakin espanjantaudin kuuluisia uhreja.

Schielen kuolema sattuu, koska sattumalta saksalainen ekspressionismi ja Wienin piiri ovat ylitse monien muiden minun kokemusmaailmassani. Wienin piiriksi yleensä luetaan filosofia, mutta minä teen reippaasti omin päin ja luen siihen kirjailijat, psykoanalyytikot, kuvataiteilijat filosofien lisäksi.

Heitä oli hurja määrä, kaikkia noita, ja lisää vielä jotka olen unohtanut. Minkähän takia Wien?

En usko että filosofit elivät munkinkammioissa, vaan tarvitsivat wieniläisiä kahviloita joissa istua ja väitellä milloin mistäkin ajankohtaisesti kulttuuriaiheesta.

Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin aina välillä tuoli liukuisi alta pois, omin päin, kuin ruutu vääristyisi ja kuulo on pelkkää huminaa. Sairastuin influenssaan.

Sairauden ehdottomasti paras puoli ovat kuvat. Minulla on sellainen ominaisuus, joka luultavasti johtuu pään yleisestä hataruudesta tai kallokuoren ohuudesta, että kun olen oikein väsynyt, saatan nähdä mitä tahansa värikkäitä hahmoja suljettujen silmäluomien alla.

Siellä ne marssivat eivätkä välitä mitään heikoista protesteistani että älkää nyt viitsikö, antakaa nukkua.

Jo tämän kuvan aihe on merkittävä: kardinaali ja uskovainen. Synnintekijä (nainen) ja anteeksiantajana kirkon korkea edustaja (mies). Mutta oikeasti: kumpi on kumpi? Ja mitä piti antaa anteeksi?

Rakkauskohtaus tämä on selvästi. Ja miten outo. Katsokaa pariskunnan paljaita, muhkuraisia jalkoja, katsokaa kasvoja, joilta voi lukea sekä torjuntaa että seksuaalista kiihkoa!

Punainen väri, joka heittyy heidän ympärilleen on rakkaudenpunainen. Ehkä myös kardinaalinpunainen. Värit ovat katolisen kirkon järjestöjen tunnusvärejä. Eri munkki- ja nunnajärjestöillä on eriväriset kaavut. Vanhalla valtakirkolla on myös enemmän erilaisia viranhaltijoita, jotka pukeutuvat asemaansa kuuluvasti eri värein.

Mutta ympäristö kuvassa on eriasteista mustaa. Ekspressionismiin oleellisesti kuuluneen groteskin lisäksi Schielen teos on myös vahvasti symbolistinen.

Mustaa ja punaista aivan kuin Stendahlin kirjassa.

Vessassa kuva on silmien tasalla, että sitä voi katsella mietiskellessään maailman menoa. Minä ajattelen kuvan nähdessäni aina, että voi että, hieno maalari kuoli vain 28-vuotiaana. Mitä tuhlausta!