31.7.13

Tyhmiä mainoksia ja loistavia pilviä



Kissalle on saatava annetuksi matokuuri. Voin olla avustavana osapuolena, Lidia on pikkuinen kissarouva, mutta saa valtavat voimat kun lääke lähestyy. Me kolme olemme hyvin läheisiä. Ei hyödytä mitään tuijotella merkitsevästi lääkekaappia, Lidia jo tietää mistä on kyse ja häipyy jonnekin yläkertaan.

Sadattelua, juoksentelua, esteiden rakentelua. Hitsauskäsineet käsiin. Tilanne olisi täysin mahdoton, ellemme jo tietäisi että kissa antaa anteeksi jo huomenna. Ihminen ei niin nopeaan anteeksiantoon kykenisi.

Kuurin ajankohtaisuus tuli mieleen televisiomainoksesta jossa kissa juoksi kilometrin korkeiden kirjainten päällä. No siltä se ainakin näytti. Lisäksi se oli hieno rotukissa, vaikutti pantteritäpläiseltä tapaukselta.

Kissakäsikirja oli sitten tietenkin poisjuossut. Ihmismies joutui etsimään sitä ja löysi sen lopulta ylimmältä hyllyltä kirjarivin takaa. Sieltä löytyi myös usein kaipaamani Pilvibongarin taskuopas(Gavin Pretor-Pinney, suom.Ulla Lempinen, Atena 2010). Olin minä pysynyt pilvistä selvillä muutenkin, koska porukalla on omat sivut, jotka näkee täältä. Silti kirja, pieni taskukirja, on nätti esine. Kirjaan voi sitä paitsi kirjoittaa päivämääriä milloin minkäkinlaisen pilvimuodostelman näkemisestä.

cloudappreciation.org ja heinäkuun kuva, Anchorage, Alaska


Pilvistä puolestaan tuli mieleen Radio YLE 1:n viikon mittainen kansanruno-ohjelmasarja. Voi olla että se on myös Areenassa. Ne lähetettiin iltapäivän Kultakuume-ohjelmissa.

Täällä laskeutui matalapaine rannikon ylle moneksi päiväksi ja satoi kunnolla. Tuntui omituiselta istua ja lukea lampun valossa, mutta muuten ei vain nähnyt tekstiä. Kaksi ohjelmaa jäi mieleen, Suuri tammi ja Päivän päästö. Niinpä käteen aamiaisen jälkeen tänään Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2013), järkäle kirjaksi, mutta taitettu niin taiten että ohutluinenkaan käsi ei väsy kääntelemään sivuja.

Olen lukenut Kalevalan ja Kantelettaren aikuisenakin, enkä paheksunut keskikoulun IV luokalla opusten pakkoluentaa, vaan olin yksiselitteisesti kiinnostunut siitä. Tämä ei johtunut siitä että olisin yhtäkkiä ruvennut pitämään koulusta, kyllä se edelleen tuntui aika tarpeettomalta laitokselta. Se johtui siitä, että koko luokka valitti Lönnrotin opuksen lukemisen vaivalloisuutta. Melko yksimielisesti kaiken lisäksi, joten ymmärsin pitää suuni kiinni.

Perheeni oli asunut siihen mennessä 5 paikkakunnalla ja matkustanut milloin minnekin kesälomille. Kaikki viisi paikkaa sijaitsivat eri murrealueilla. Viimeisen paikkakunnan kohdalla pääni sisällä asustava kielikeskus meni lakkoon. En kyennyt omaksumaan pohjoishämäläistä tapaa puhua, en edes intonaatiota. Olin silloin 9-vuotias, yritin kovasti ja pelkäsin että en saa kavereita enää koskaan, mutta onneksi 1950-luvun alkupuolella puoli Suomea etsi vielä sodan jälkeen jotakin vakituista paikkaa asumiseen, joten kukaan ei ruvennut kiusaamaan minua.

Mutta kiinnostuin Kalevalasta. Opettaja ei pannut meitä opettelemaan säkeitä ulkoa, vaan niistä piti keskustella tunnilla. Useimmilla koululaisilla, evakoita lukuunottamatta, kieli vain ei valjennut. Rupesin miettimään oliko ruotsin opiskelu ollut niin kauhean hankalaa, tai saksan. Ei ollut, siihen mennessä (puberteetti tosin odotti kulman takana). Sukelsin siis Kalevalan maailmaan ja huomasin uivani siinä kielessä aivan kuin kotijärvessä.

Se oli luonnollista puhetta, vaikka tiesinkin että se oli runoa. Siihen sekaan oli sitten koulu keksinyt järjestää Kastehelmi Karjalaisen ja hänen lukemattomat lapsensa koko koululle lausumaan Kalevalaa – en nyt muista oliko kanteleen säestyksellä vai ilman – mutta olin suhteellisen varma siitä, että runoja ei taatusti ole esitetty sillä tavoin.

Tästä syntyi sitten keskustelu, kun opettaja sanoi että runot on alunperin laulettu. Keskusteluun osallistui joku hienoääninen likka luokalta, sanoi että säveltä ei ole voitu varmistaa oikeaksi ja että laulukirjan ”Kamanat kohottukohot” on pelkkä arvaus. Minä en ollut pariin vuoteen saanut aikaiseksi juuri tismalleen oikeankorkuisia säveleitä kurkustani, joten kiinnostuin aiheesta entistä enemmän.

Kävi ilmi että runoja on laulettu nuorison kesken iltaisin ja kaiken lisäksi keinumäellä, jossa ne ruojat ovat pyörittäneet keinuja ympäri ja kiljuneet niin että metsä on kaikunut. Katselin ympärilleni ja totesin että joitakin valopilkkuja lukuunottamatta väkirikas hämäläiskirkonkylä oli unelias ja tylsä. Kuka tahansa koululainen olisi paljon mieluummin mennyt keinumäelle kuin istunut luokkahuoneessa tuijottamassa taivasta, joka sinänsä kyllä antoi vastauksen useimpiin kysymyksiin. Sillä samalla taivaalla kerran käveleskelin yhdessä pallosalaman kanssa enkä pelännyt yhtään. Voi olla että se oli unta.

Monen mutkan jälkeen päädyin sitten Pohjanmaalle, lähelle sukulaisia, jotka alkoivat tarvita apua. Muistin opettajan Kalevala-tunnit ja sen väitteen, että monet runot ovat peräisin Pohjanmaalta. Muutama ihminen vahvisti sitten väitteen. En usko että sitä hirveän yleisesti tiedetään täällä vieläkään.

Vielä tärkeämpää kuin yrittää todistaa jotain absoluuttista alkuperää on kuitenkin ehdottomasti se, että sillä ei ole mitään merkitystä. Kansanrunous on tietenkin ollut kaikkialla. Se on ollut läsnäoleva mahti. Meillä taisi olla sellainen lukemisto kuin Sanan mahti. Tämä on hämärä muistikuva.

Samaan aikaan rannalla


Siikala siteeraa tyrvääläistä Miina Pumpulia ja toista hänen muistamaansa versiota Neljän neidon runoa:

Mikä tuolla kaukana näkyy?
Meri tuolla kaukana näkyy.
Mikä sen meren tutkaimilla?
Saari sen meren tutkaimilla.
Mikä sen saaren tutkaimilla?
Nätti kaunis tupa uus'.
Ketä siinä tuvassa asuu?
Neljä nuorta neitsykäistä!
Mitä ne kukin työksensä tekee?
Yks' niistä kutoo kultasta vyöt,
Toinen vaippaa vaatelee,
Kolmas hopeeta hohottaa,
Neljäs itkee veljestänsä.
Tuollapa veljes näkyy,
Allan virran aivotaisi,
Päällä virran virvotaisi,
Hiukset kullan suortuvissa,
Sormet Ruotsin sormuksissa,
Jalat saksan saappahissa.

Tuntuu olevan aika kaukana Vienan karjalan kielestä, mikäli se nyt sitten on kieli eikä murre. Kouluaikana asiasta ei ollut vielä tutkijoiden kesken täyttä yksimielisyyttä. Siikalan kirja on hieno aarre.
Eipä sinne kansanrunousarkistoon pääsisi alkuperäisrunoja sormeilemaan ellei ole tiukasti sinne jotain asiaa. Näiden kahden tarinan keskelle pääsin tänä aamuna ja pää on täynnä, variaatioita niistä, arveluja alkuperästä, eri tutkijoiden mielipiteitä ja lähdeaineistokin on kirjan lopussa käsittääkseni aivan järjestyksessä. Päästäni en ole varma, enkä sen järjestyksestä.

Kultakuumeen idea tuoda kansanrunoutta iltapäiväkeskusteluihin oli hieno. Muistaakseni Suuri tammi ja Päivän päästö tulivat myös osin laulettuina, sen päivän taiteilijana oli laulaja. Meillä on Sibelius-akatemiassa nykyään kansanrunous omana osastonaan ja kuulosti kyllä todelta ainakin senkertainen hoilotus, saattoi kuvitella keinumäen, vaikka tuskin sellaisia on edes kultaisessa Karjalassa enää.

27.7.13

Fragmentteja



Olen onneksi ollut ennenkin tajunnan tällä reunalla.

Muistan vaatineeni synkkyyteen vajonneelta ystävältäni myrskypilven hopeareunan tietämistä. Se oli todennäköisesti kohtuutonta, koska myrskyillä on silmä ja siinä keskellä olevalla ei ole muuta todellisuutta. Keskustelu oli omaa itsepäistä jankutustani.

Koska oltiin keskellä kesää, ja siitä on todella jo aikaa, emmekä päässeet juuri sillä hetkellä siitä mihinkään, jatkoin puhumista seinille, vaikka syrjäsilmällä näinkin hänen tuijottavan huoneen nurkkaa. Mietin oliko hän elossa, siis oikeasti, ja tulisiko tästä ystävyydestä ylipäänsä mitään. Harkitsin hätänumeroon soittamista, vaikka lähin puhelin oli parin kilometrin päässä.

Koska hän oli hereillä, päättelin että hän menisi järveen eikä tulisi takaisin enää koskaan. En uskaltanut lähteä.

Lähdin kokemaan verkon, tuli pari lahnaa. Saunaa ja vettä lämmitin, hän istui verannalla ja poltti tupakkaa taukoamatta.Vein hänelle muistikirjan ja kynän. Hän tarttui niihin mikä oli todella hienoa. Onnittelin itseäni: normaalius voittaa, koska se on elämän puolella. Viheltelin kun menin hakkaamaan puita takkaa ja hellaa varten.



Olen nyt kuunnellut viikon verran radiokeskustelua joka onneksi ei ole käsitellyt ”romantiikan heinäkuuta” joka olisi tuntunut juuri nyt aika sietämättömältä. Ohjelmassa Juha Varto, filosofi, ja Liisa Veenkivi, toimittaja, keskustelivat tänään todellisuudesta. Kesäkohtaus tuli mieleen, siitä on kauan ja sen ytimessä oli selvästi kahden ihmisen erilainen todellisuus.

On erittäin hyvä että olemassaolon keskeinen teema tulee esiin myös loogis-rationaalisessa mielessä, ei pelkästään kertomuksena. Varto on tavattoman hyvä perustelija ja pitäytyy määritelmissä, mutta ei pönkitä niitä nimillä että se ja tämä on ilmoittanut asiasta sitä ja tätä. Varto oli valinnut vaikeamman tien: hänen oli itsensä otettava se todellisuus-teema käsiinsä ja tarkasteltava sitä joka puolelta.

Veenkivi esitti välissä näennäisen herttaisia kysymyksiä enkeleistä ja muista olennoista ja niiden todellisuudesta. Ohjelmassa syntyi luja konstruktio, joka haarautui sinne ja tänne, mutta pysyi muodottomuudessaan käsitettävänä.

En pääse yläkertaan etsimään yhtä Varton kirjaa joka kyllä on siellä. Siis ainakin yksi, saattaa olla myös joku antologia, muistelen, jossa hänen joku artikkelinsa on. Nyt kun kipsi on pois sormien ympäriltä kykenen kirjoittamaan taas ja pitämään käsissäni helpommin ohuita kirjoja. Ohuet kirjat ovat maukkaimpia, koska niiden tavara on tiivistä.

Hypin skuutterin kanssa eteisen kirjahyllyn viertä ja yhtäkkiä silmä osui siihen kirjaan jota etsin keväällä kun runoilija Anselm Hollo kuoli. Kirjan kannessa on Johanna Druckerin maalaus. Eilen mietittiin kuvaa, kun ystävä oli kylässä: mitä akvarelli esittää. Ystävämme sanoi että lintuja, minä sanoin että kaloja. Niinpä Lidia käveli keskelle lattiaa ja sanoi painokkaasti MIAU. Se ratkaisi senkertaisen todellisuus-ongelmamme: Lidia söisi niistä kummatkin.

Hollon kirjan nimi on Finite Continued (Blue Wind Press, Berkeley/1980) ja se on paljon parempi kuin muistinkaan.

Nyt kun tekijänoikeuslaki tulee eduskunnan käsiteltäväksi, aion käyttää sitaattioikeuttani ja kirjoittaa tähän yhden runon, joka on aivan yhtä validi kuin melkein mikä tahansa sitaatti kuumana kesäpäivänä:
hard as nails

hard as nails we are not
& there are no exceptions

but fragile as ”some strange melodious bird”
singing one continuous strain

in which one thought is expressed
deepening in intensity as it evolves in progress

like wellcome already overshadowed
with coming farewell”



Sain ystäväni saunaan, pesin hänet kuin minkäkin pikkuvauvan, kuivasin, kampasin sotkuiset hiukset. Kaadoin hänen päälleen ämpärillisen kylmää järvivettä lopuksi. Ei hän kiljaissut, mutta loi syrjäsilmin katseen, jossa oli pilkahdus.

Viikkoa ennen juhannusta löysin sen muistivihon. Se oli lehtipinkan välissä. En ollut ikinä katsonut mitä siinä oli. Vihkon ensimmäisellä sivulla oli kirjoitusta. Teksti kulki pitkin ja poikin sivua, yhdestäkään sanasta ei saanut selvää.

Mutta ehkä olin kuitenkin katsonut sitä, viestiä ei ollut tai se oli salattu tai se oli jonkun hullun tekstiä. Käsittääkseni silloinen ystäväni samoin kuin minä itsekin olemme edelleen olemassa. Olisin kuullut jos hän olisi kuollut. Jos minä olisin kuollut niin hän olisi ehkä tullut hakemaan vihkonsa.

Tai ehkä se sekasotku ensimmäisellä sivulla oli vain merkityksetön episodi ja hänen elämäänsä tuli jokin toinen suunta. Olemassaolo tai ei, mutta kysymys taitaa olla järjetön.

12.7.13

Romua



Minulla on hammaslääkärifobia. Se on sellainen pysyvä tila jota ei voi traumaterapoida eikä leikata irti pois aivoista. Tila ei ole kauhean paha koska kykenen menemään kuitenkin lääkäriin – sitä tarvetta tulee pula-ajan sekundana jatkuvasti. Siis kun ei ollut ruokaa tarpeeksi heti sodan jälkeen.

Musta pörssi taas oli taloudellis-eettis-juridinen ongelma isolle osalle suomalaisia. Itse en vauvana voinut juuri vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta sodanvastainen ihminen minusta tuli muun muassa rikkonaisten hampaiden vuoksi.

Heinäkuun 1. päivänä oli hammaslääkäriaika iltapäiväksi. Ajattelin että nyt pitää unohtaa koko tyhmä fobia ja läksin siis hurvittelemaan ferrarinpunaisella Jopollani kirjastoon. Pääsin vauhtiin, mutta jo pihalla tuli äkkipysäys.

Hiekkaa osui takapyörän alle, oli kiirus päästä suojaan pelolta enkä keskittynyt ympäristöön. Jälkikäteen on sitten mukava psykologisoida että voisi kuunnella päätään tarkemmin ja pitää hammaslääkäripäivät ihan omassa lokerossaan, keskittyä pelon läpi menemiseen ja pitkän illan lääkäristä toipumiseen. Lääkäri on mukava ja tietää mitä tekee, mutta rationalisointi ei tässä oikein toimi.

Kaaduin päistikkaa vasten metallista siivoustelinettä, pää osui sen reunaan. Pää oli onneksi kypärässä. Mieleen nousee nytkin jylisevä Vesa-Matti Loirin tulkinta Pentti Saarikosken runosta ”Nyt pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä/ jos kävisikin kalpaten sotatiellä!” kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Valtakunta vuodelta 1967. Olen kuullut että älppäriä ei saa enää mistään. En aio panna omaani myyntiin, vaikka sitä on kinuttukin ja vaikka levysoittimeni on romuna.

Nyt miltei kaksi viikkoa ja kahden sairaalan jälkeen olen kipsattuna (vasen ranne, kumpikin kyynärpään ohittava luu irtipoikki) ja ortoosissa (vasemman polven alapuolella höttöiseen luuhun naulatulla titaanilevyllä varustettuna: kaikkea nuo medisiinari-inssit keksivätkin!) aika pöllämystyneenä yrittämässä opetella sisä-skuutterin kanssa pyörimistä. Pitää oppia tekemään piruetteja oikean jalan ja käden avulla.

Mutta siis myös muut luut kuin hampaat ovat romuna. Ei ollut aavistustakaan siitä että olivat siinä tilassa. Ruumiini on pettänyt minut!

Minun on nyt kiitettävä kaikkia Vaasan keskussairaalan lääkäreitä, kirurgeja, kandeja, fysioterapeutteja, hoitajia, siivoojia, kokkeja, astianpesijöitä ja vahtimestareita ynnä ambulanssikuskeja ja keskussairaalan jälkeen kaupunginsairaalan vastaavia hienoja ihmisiä hyvästä hoidosta.

Olen edelleen aika lailla kivusta sekaisin joten mielikuvat eivät ole mitenkään vielä selviä. Muistan kyllä muutamaan otteeseen raivonneeni, syytä en muista. Ainut tekosyyni on kipu, joten anteeksi!

Tulinpa tutustuneeksi hoitotakuuseen (?) ja miettineeksi tulevaa lainsäädäntöä sieltä sairaalasängyn pohjalta. Erikoissairaanhoito on erinomaisella tolalla. Olisipa ennaltaehkäisyyn käytetty enemmän varoja ja aikaa. Ehkä sillä ei minun kohdallani olisi voittanut mitään koska olen pula-ajan lapsi. Hmm. Historia on minut tuominnut?



Mutta tulinpa tietämään, että kukaan ei kuitenkaan kohdellut minua kuin romua. Kiitos!