Sodista ja kaanoneista

Bosnialainen Aleksandar Hemon (s. 1964) oli minulle Jugoslavian sotien aikaan toivoa herättävä ihminen, ilmiselvä huutomerkki. Hän kävi mielessään läpi lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia maassa joka lakkasi sotien myötä olemasta, kun oli jäänyt vahingossa jumiin Yhdysvaltoihin. Sodan takia hän ei enää voinut mennä takaisin. Kirjoittaminen oli hänelle tietenkin myös traumaterapiaa, mutta hänestä tuli ääni kuorossa joka vaati vihollisuuksien lopettamista.

Tuolla alempana on linkki, jossa hän selittää nyt, miksi rauhantahtoiset ihmiset eivät onnistuneet. Jos sattuu olemaan maassa, jossa eri osapuolet tulevat väkivaltaisiksi hulluiksi yhtäkkiä ja ilman mitään ”järkevää” syytä, niin avun on parasta tulla ulkopuolelta. Jugoslaviaan apu tuli aivan liian myöhään. Sodilla ei ole koskaan mitään järkevää syytä. Hulluus elää ihmisten sisällä.

Luin Aleksandar Hemonin esikoiskirjan The Question of Bruno silloin hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, 2000-luvun alussa. Muistan ajatelleeni että Hemon on harvinainen lahjakkuus, kun pystyy vain muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen kirjoittamaan noin täysipainoista englantia. Kirjaa ylistävät kritiikit tulivat aivan syystä.

Minulla on pinttynyt tapa lukea kirjoista amerikkalaisista tai Euroopassa ilmestyneistä englanninkielisistä lehdistä kirjajuttuja, koska tahdon lukea kirjoja alkukielellä. En halua suomeksikaan lukea kirjoja umpisokeana, vaan niistäkin luen, nykyisin yhä useammin netistä, koska lehtikritiikkiä on yhä vähemmän. Kannatan kirjallisuuskritiikkiä myös kuluttajanvalistuksellisessa mielessä. Se ei tarkoita sitä, että lukisin pelkästään ylistettyä kirjallisuutta. Olen jossain vaiheessa omaksunut sellaisen kannan, että jos kirjasta on paljon erilaisia mielipiteitä, niin se kannattaa lukea itse. Usein sellainen kirja on mielenkiintoinen.

En myöskään yleensä kiinnitä hirveästi huomiota kirjallisuuden niin kutsuttuun kaanoniin. Mutta nyt kun vietetään Suomi-nimisen valtion 100-vuotisjuhlaa, niin YLEn ohjelma 101 kirjaa on ollut minusta hyvä juttu. Kirjalista on yllättävä, siellä on paljon kirjoja, joilta olen välttynyt. Kuuntelen radio-ohjelmia niistä 101 kirjasta ja pidän toimittajien ja haastateltavien keskusteluja paitsi tietämystäni lisäävinä niin myös innostavina. En välttämättä ole rynnännyt kirjastoon. Mutta kyllä vain tuossa yöpöydälläni on yksi noista 101 kirjasta.

Kannessa on kulmahampaitaan vihaisesti väläyttelevä musta kissa. Kirjailija on Pajtim Statovci (s. 1990), nimestä päätellen sukujaan entisestä Jugoslaviasta ja hänen esikoiskirjansa nimi on Kissani Jugoslavia. Olin kirjasta tietoinen jo aiemminkin, mutta nyt Suomen juhlavuoden kirjalista sai sieppaamaan kirjan kirjastosta. Tiesin että pian tulee aika kun en pääse liikkeelle ja tarvitsen lukemista. Osaan kyllä lukea myös läppärin ruudulta kirjoja, mutta juuri nyt läppärin pitäminen polvien päällä on vähän hankalaa.

Nyt illansuussa olin vähän hämmästynyt siitä, että löysin netistä nimenomaan Aleksandar Hemonin tekstin. Mutta luulen että kaikille 1990-luvulla aikuisuuttaan eläneelle Jugoslavian onnettoman sodan seuraaminen oli surkea urakka, koska se oli ensimmäinen isompi konflikti Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Se oli erityisen surkeaa sen takia, että Euroopassa kaikesta huolimatta oli ollut jo vuosia hiili- ja teräsunioni ja Euroopan neuvosto, kaiken lisäksi vielä Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Nyt vuosia siellä on käsitelty esimerkiksi Srebrenican verilöylyä ja syytetty siitä vastuussa olevia kenraaleja kansanmurhasta. Kaikkialla oli käynnissä silmitön etninen puhdistus. Eurooppalaisille tuli selväksi että Jugoslavia oli ollut keinotekoinen kansojen yhteenliittymä.

Olin sodan alkaessa yliopistossa viimeinkin, 30 vuoden jälkeen lukemassa itseäni maisteriksi, ja tapasin yliopistolla nuoren ihmisen, joka teki teatteria, osin harrastukseksi ja osin tulevaksi ammatikseen. Hän oli ollut aivan siinä 1990-luvun alussa matkalla Jugoslaviassa teatterifestivaaleilla, en enää muista missä päin. Mutta sen muistan että hän rupesi itkemään kesken kertomuksensa. Sota oli alkanut eikä hän ollut kuullut mitään kesällä tapaamistaan ystävistään. En yhtään osannut lohduttaa häntä.

Minulla oli ollut nenä kiinni kirjoissa enkä ollut seurannut Jugoslavian kahinoita kovin tarkasti. Tietenkin tiesin että oli ongelma mikä tahansa, sitä ei ratkaista sotimalla. Opiskelukaveri herätti minut kerta kaikkiaan. Oli niissä kavereissa muutenkin paljon herätykseen sysivää, koska he nyt kertakaikkiaan olivat 30 vuotta nuorempia.

Nyt siis päädyn viettämään toipilasaikaa lukemalla aivan fantastista suomeksi kirjoitettua kirjaa siitä samasta maasta, josta olin lukenut jo Aleksandar Hemonin kirjasta. Ja sitten äsken löysin Hemonin netistä. Suomalaisen Statovcin toivon jatkavan mielikuvitusmatkaansa Jugoslaviassa ja muuallakin. Toipilaan aika ei tule pitkäksi. Totta puhuakseni en muista ikinä tunteneeni oloani pitkästyneeksi. Kirjat ovat ehkä tärkein viihtymisen elementti mitä on ikinä keksitty. Mutta ei se viihdettä ole. Se on väline maailman ymmärtämiseen.

Mutta nyt lukemani lyhyt artikkeli on tässä linkissä ja kannattaa minusta todella lukea. Minä alan toivoa oikein lujaa, että Eurooppa olisi voimakas ja humaani ja rauhantahtoinen paikka. Väkivallan lisääntymistä ei tarvitse kukaan, varsinkaan nyt kun ilmastonmuutos kuristaa maapalloa eikä ihmisillä ja eläimillä, kasveista puhumattakaan ole muuta paikkaa kuin tämä planeetta joka kiertää aurinkoa. Kotigalaksikin on vielä olemassa.

Vai pitääkö ajatella niin että ihmiset ovat päättäneet mieluummin tulla hulluiksi kuin ajatella omaa ja lastensa tulevaisuutta? Että ihmisissä asuisi jonkinmoinen perussuisidaalisuus, jatkuva itsemurha-alttius, joka vain odottaa päästä näkyville milloin minkäkin tekosyyn vuoksi? Kaikista ihmiskunnan tekemistä kamaluuksista huolimatta en vieläkään aivan usko tuota.

Oikeastaan se ei ole uskon asia. Kyllä se riippuu siitä, mitä itsekukin tekee. Ihminen on sosiaalinen olio, joka kuuluu johonkin perheeseen, sukuun, paikkaan, kansakuntaan. Jokaisella on merkitystä. Yhteisöjä ei kannata pitää koossa vihan vuoksi. Siihen ne ovat liian arvokkaita.

Föhn-tuulen aikaan

Netti on täynnä lyhyitä ja vähän pitempiä elokuvia, sieltä löytyy myös siirtolaisuudesta asiaa ja tarinoita. Lehdissä oli Ameriikan emigranttien tarinoita. Yhdysvaltojen, siis yhden Pohjois-Amerikan maan, presidentti käytti oikeuttaan määrätä tämänhetkisestä siirtolaisuudesta. Olen tavaillut Yhdysvaltojen perustuslakia, koska seurauksena presidentilliselle määräykselle alkoi liittovaltion oikeusistuimissa kuhina. Islamia tunnustavien maiden asukkaille asetettiin nopeasti ensin maahantulokielto (ei tosin maailman kaikille islamilaisille maille), joka hyvin nopeasti perustuslakiin perustumattomana kumottiin.

Olen kolmannen polven Amerikan siirtolainen itse (tässä osassa sukua vain käymäseltään) ja minulla on ollut emigranttiviisumi. Siis Yhdysvaltoihin. Kun mietin entisestä kotimaastani kuuluvaa meteliä niin samaan aikaan isoisän syntymätalon naapuri oli löytänyt lehtileikkeen isoisästäni Ameriikassa, Papan itsensä kirjoittaman tekstin. Aika on kyllä vähän eri, 1900-luvun alku. Käsittääkseni 1800-1900-lukujen taitteessa siirtolaisuus on ollut ilmeisesti isompaa kuin koskaan ennen. Suomesta lähti eniten Ameriikkaan nuoria miehiä ja Etelä-Pohjanmaalta.

Suomi oli suuriruhtinaan maa, jossa oli aika laaja autonomia. Tsaari ei nähnyt syytä rajoittaa matkustamista, kai hän olisi voinut halutessaan. Pienviljelystilan kymmenestä lapsesta lähti rapakon taakse kolme tai neljä. Olen kyllä Papan nähnyt mutta olin 2-vuotias, kun hän kuoli. Muistan asunnon jossa me kaikki asuimme ja muistan miten sieltä oli lähdettävä pois ja jätin jälkeeni merkin. Merkki oli siellä vessan lämpöpatterin takana ja näytin sen isälleni joka ei ollut mitenkään uskoa merkkiäni kahdeksan vuoden takaa. Se oli arvokas merkki, suklaarasian kansi vuodelta 1947. Olin saanut kissankieli-rasian lahjaksi silloin hiljakkoin. Mutta se asunto oli ensimmäinen kotini. Kun Pappa on kuollut, kaikkien meidän on lähdettävä pois.

Mutta tekstissään pappa on kovasti elävä:

Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisistä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen, demokraatti aika, niin eivät ihmiset enää kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen , minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.

Pappa oli suuttunut epäoikeudenmukaisuudesta Worcesterin rautalankatehtaalla ja irtisanoutunut. Piti oleman hyvä aika ja työtä kaikkialla. Ei löytynyt työtä. Pappa kertoo työnhakureissustaan Worcesteristä, (Massachusetts) New Yorkin osavaltion Seheneetadyn kaupunkiin. Sieltä ei löytynyt työtä myöskään. Työpaikoista suomalaiset ilmoittivat toisilleen ja Papalla oli muutama tuttu toisessa osavaltiossa.

Yhdysvalloissa kaikki paitsi alkuperäiset amerikkalaiset, intiaanit, ovat siirtolaisia. Nyt, 2017 A.D., presidentti yritti kieltää joistakin muslimimaista pääsyn maahan. Ei suomalaisillekaan ollut (eikä ole) itsestään selvää päästä Amerikkaan. Vuonna 1924 toinen isoisäni lähti merille ja sitä tietä New Yorkiin koska kahdella veljellä oli talonmaalausfirma siellä ja koska Yhdysvallat ilmoitti Itä-Eurooppaa koskevasta maahantulokiellosta myöhemmin sinä vuonna. Suomi oli itsenäinen maa ja amerikkalaisten viranomaisten mielestä Itä-Eurooppaa. Pappa oli vuonna 1924 jo kerännyt matka- ja opiskelurahat ja perustanut perheen ja yhden kansanopiston maaseudun nuorisoa varten, Suomessa.

Tuota lehtitekstiä en ollut nähnyt aikaisemmin, mutta tiesin kyllä että hän piti kaikkialla suomalaisiltamissa ja kokoontumisissa palopuheita siirtolaistyöläisten raittiuden puolesta. Sosialismi levisi muutenkin uusien siirtolaisten parissa. Viikkopalkka oli tuolloin, ehkä vuonna 1905 kahdeksan dollaria suunnilleen. Ei ollut järkevää panna rahaa alkoholiin. Hän itse ei koskaan elämässään juonut alkoholia ja opetti lapsensakin samaan. Ei minunkaan lapsuuskodissani juotu alkoholia. Isä kyllä poltti vihreätä norttia posket lommollaan ja kuoli 50-vuotiaana infarktiin.

Ehkä ihanteellisuuden taakka tappoi hänet? Pappa taas sairastui muistisairauteen koska ei kestänyt elämänsä kolmatta sotaa. Olen saanut noista kahdesta elämäni miehestä sellaisen kuvan että olivat tunteellisia ihmisiä, tiesivät mitä tahtoivat, mutta sitten tunteet puskivat kumoon. Siitähän Pappa tuossa lehtitekstissä puhuu. Nuorena varsinkin on saatava yhteiskunnassa edes vähän muutosta aikaan.

Kun nyt yllättäen isoisän teksti osui silmiini, niin mietin aivan vakavasti semmoista että onpas hienoa asua maassa jossa eliniänodote on korkea ja ihmiset elävät materiaalisesti hyvää elämää. Mutta sitten ajattelen, että minkä vuoksi elävät. Miten keski-iän vuosista selviää kun henkisiä tavoitteita ei enää ole? Kun itsekasvatus ei ole enää kurssissaan? Kotikasvatuksenkin laita on vähän niin ja näin?

On kohtalokasta lopettaa kouluista oppiaine nimeltä historia. Ihmisillä on kova tarve kuulua johonkin. Isoisä kirjoitti leimuavan sosialistisen tekstinsä käytyään muutaman vuoden kansakoulua, nuorena siirtolaisena, kaukana kotoa. Kyllä hän tuossa tahtoo että Amerikassa voidaan hyvin ja eletään hyvin, tehdään yhdessä työtä. Päässäni alkoi soida Jimi Hendricksin Star Bangled Banners. Se löytyy kyllä YouTubesta, kuunnelkaa!

Kotimatka

Tulin eilen kotiin. Palauduin dramaattisten vaiheiden jälkeen, poistuin vierailupaikastani miltei kuin näyttämöltä. Poistumistavassa ei ollut mitään ylevää.

Olin pannut sairaalan muovinahkaiset (?) sandaalit jalkaan. En ollut tajunnut ottaa omia crocs-tohveleita mukaan. Ne eivät ole tohvelit, vaan ovat kotikengät sen takia, että ovat tarpeeksi leveät villasukkiin jaloissa (vetää kaikista ovista). Krokotiilikengät ovat aika kolhon muotoiset pikkuveneet, joten ne eivät kyllä olisi mahtuneet reppuun, jossa oli vitamiineja, hiusharja ja naamarasvaa. Nyt huomaan miettiväni missä ovat pienet kynsisaksat, koska arvasin kynsien tarttuvat sairaalalakanoihin ja repeilevän irti. Pureskelin kynsiäni.

Olin katsomassa millainen ilma oli ulkona. Sisältä ei näkynyt kuin pimeää. Ylhäältä näkyi aivan pieni aukko ja kaistale harmaata, jonka käsitin taivaaksi. Alhaalla kulkutiellä oli jotain märkää. Se osoittautui alijäähtyneeksi vedeksi.

Draama ei liittynyt suoranaisesti veteen, vaikka lopuksi sillä oli suuri merkitys. Taksi oli jo tilattu, astuin eteenpäin ja sairaalatossu lensi jalasta. Siinä ei ollut hihnaa takana. Leikattu jalka nousi kohti kattoa ja tömähdin takalistolleni. Leikattu polvi löi lattiaan.

Oletan että tässäkään ei ole minkäänvaltakunnan draamaa, aivan oikeasti. Tämmöistä on aina. Olin ehtinyt harjoitella kävelemistä puolitoista vuorokautta, leikkauksen jälkeisenä yönä kävelin käytäviä, kunnes hoitajat olivat sitä mieltä että on mentävä takaisin. Huojuntaa leikkauksen jälkeen, luulisin.

Tilattu kuski, sairaalan, tuli tärisevän näköisenä ovelle. Oli ehkä ollut kylmä. Ilmeni, että koska minua kuljetetaan sairaalan rullatuolilla, niin sitä ei saa ottaa toisen rakennuksen sisään ja työntää minua kotiovelle, vaan jätettävä minut ulko-ovelle, temppuilemaan kyynärsauvojen kanssa hissiin, sieltä ulos ja luhtikäytävälle, joka on asuinkorttelini kulkutie 3. kerroksessa. Siinä pääsee kyllä hienosti kulkemaan rullatuolilla.

En tiedä mikä oli tämän vakavan autokuskin selitys omituiselle käytännölle. Hän ei sanonut sitä, sanoi vain että ei saa. Sen jälkeen hän kertoi että hänellä on kova kiire johonkin naapurikuntaan. Ei tule draamaa tästäkään. Oikean työn tekijöillä on aina tavaton kiire.

Odotin yksityisfirman inva-taksia sitten puoli tuntia. En ollut nälkäinen, en kipeä, en onneton enkä onnellinen, toistin vain mielessäni luhtikäytävä-juttua, joka tuntui absurdilta. Ehkä kaupungin vuokra-asuntokorttelissa pyörätuoli olisi vaarassa parin minuutin työntämisen aikana? Painoin mieleeni mentaalisen kysymyksen: on otettava selvää kuinka paljon rullatuolit maksoivat ja pitäisi saada selvää saako keskussairaala rullatuolinsa minkälaisella hinnalla ja kuinka kalliilla taas yksityinen ihmistenkuljetusfirma.

Olin tavannut invataksin kuljettajan kolme ja puoli vuotta sitten samoissa olosuhteissa. Silloin allani oli keskussairaalan rullatuoli, joka palautui aika pian sairaalalle. Minua käskettiin olla antamatta sitä kenenkään käyttöön, kun olin kuntoutettavana 3-4 päivää pääterveysasemalla. Kuntoutus tuotti tulosta, harmillisesti vain toinen polvi alkoi äkäillä sitten yksipuolista kuormitusta. On tässä yhteydessä kerrottava että yksi kuntoutusosaston nuori hoitaja ehti siepata tarkasti vahtimani rullatuolin tunniksi mukaansa, kun piti viedä potilas röntgeniin.

Olin silloin harjoittelemassa kävelyä niin kuin myös eilen. Eilen opin miten kyynärsauvoilla nostaa ittensä muutaman portaan ylös, kääntyy ja tulee takaisin alas. Portaat olivat kapeat ja osumistarkkuuteni heikko, piti mennä uudestaan.

Nyt olen nukkunut kunnon yön. Selvisin puuron keittämisestä aamulla aivan itse mistä olen tavattoman ylpeä. Puuro on hyvää, sitä oli myös sairaalassa. Puuro pitää miehen ja naisen ja lapset tiellä.

Kissa ei moiseen suostuisi. Onnistuin syöttämään kissan keskellä yötä, kun hän rupesi päättäväisesti hyrräämään korvan vieressä ja nuoli nenäni perusteellisen puhtaaksi ja

nappaisi sitten nenän pään raateluhampaillaan suuhunsa ja puraisi. Kissa syö perheen sohvaleijonille tarkoitettu muonaa, jota säilytetään jääkaapissa.

Aion selviytyä tästä käveleväksi. Kun olen yön ja aamun aikaan ajatellut sitä, miten eri tavalla ulkopuoliset hahmottavat tavallisen kaupunkilaisen elinolosuhteita ja tapoja liikkua kuin mitä täällä asuvat tavallisen köyhät ihmiset tekevät. Alhaalla pihalla kävelevä tuttu afrikkalaispariskunta huikkasi tervetuloa kotiin: Welcome back home!

Ihania ihmisiä. Niin myös nämä kaksi tässä huushollissa asuvaa tyyppiä. En tiedä miksi minun pitäisi tehdä tiukka ja selvä jako Lidia- kissan ja itseni ja tuon toisen ihmisen välillä. Sairaalassa luin Antti Nylenin esseekirjaa nimeltä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä. Siinä käsitellään esimerkiksi maapallon eläinlajien keskinäisiä suhteita.

Minusta meitä voidaan kaikkia kutsua kissoiksi tai ihmisiksi. Tai valaiksi, tai hylkeiksi tai gepardeiksi tai hevosiksi. Tai Cape-niemen puhveleiksi. Lajien lista on suuri, vaikka nyt eletään jo 6. sukupuuttoaaltoa. Siis suhteellisen äskettäistä. Ja ilmeisesti aika tavalla eurooppalaisesta näkökulmasta.

Tämä arkipäiväinen tapahtuma on minulle merkityksellinen sen vuoksi, että en olisi tässä kirjoittamassa, jos olisi ollut pakko kulkea jääveden liukastamaa luhtikäytävää kyynärsauvojen varassa. En olisi päässyt perille yhtenä kappaleena. Tämä oli hyvä muistutus kuolevaisuudesta ja siitä, että on pidettävä mieli kirkkaana vaikka polvessa olisi vielä dreenilaastari.